Vuosina 1908 ja 1909 meillä oli senaatissa kolme pahaa asiaa: Ensiksi kysymys maanvuokralain julkaisemisesta, joka keväällä 1909 vei senaatin talousosaston hajoamiseen ja josta edellä olen kertonut. Toiseksi kysymys Suomen asiain esittelyjärjestyksestä, josta myös olen kertonut ja joka kesällä 1909 aiheutti senaatin oikeusosaston eron. Kolmanneksi kysymys sotalaitoksesta ja erityisesti Venäjän valtakunnanrahastoon asevelvollisuuden vastikkeena suoritettavasta rahamaksusta, ns. »sotilasmiljoonista», mikä asia johti meidän vanhasuomalaisten senaattorien eroon syksyllä 1909 ja senaatin talousosaston muuttumiseen venäläiseksi.
Suomen sotalaitos oli tuhottu, oma armeijamme lakkautettu. Säätyjen suuren anomuksen johdosta oli vuoden 1901 laittoman asevelvollisuusasetuksen toimeenpano 29 päivänä maaliskuuta 1905 annetulla julistuksella lakkautettu ehdolla, että Venäjälle suoritettaisiin rahakorvausta. Perusteluksi julistuksessa mainittiin, että »säätyjen esitystä Suomen sotalaitoksen järjestämisestä ei voitu lopullisesti ratkaista, ennen kuin yleisvaltakunnallisen ja Suomen paikallisen lainsäädännön alojen toisistaan rajoittamista varten asetettu (Tagantsevin) komitea oli suorittanut tehtävänsä».
Sotilasasiaan liittyi kokonainen rykelmä ristiriitoja Suomen ja Venäjän välillä. Venäläisten mielestä oli asevelvollisuusasia yleisvaltakunnallinen eikä kuulunut Suomen oman lainsäädännön piiriin. Tätä me suomalaiset emme hyväksyneet, vaan vaadimme Suomen sotalaitoksen ja Suomen sotaväen ensi tilassa uudelleen asettamista. Se oli ensimmäinen riitakysymys. Säädyt olivat myöntäneet rahamaksun ainoastaan yhdeksi vuodeksi 1905, jotta Suomen sotalaitoksen järjestelyä ei viivytettäisi. Venäläiset taas katsoivat, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen toimeenpano oli lakkautettu sillä ehdolla, että apumaksu, 10 miljoonaa, suoritettiin kolmena vuotena, 1905—1907. Siinä oli toinen riitakysymys. Vihdoin liittyi asiaan budjettioikeudellinen ristiriita. Venäläisten mielestä hallitsijalla oli oikeus vapaasti määrätä valtion vakinaisista tuloista ja menoista, valtio- ja sotilasrahaston varoista, ja siis myös päättää näistä varoista sotilasmaksu Venäjän valtakunnan rahastoon suoritettavaksi. Meidän suomalaisten kanta oli, että koska sotalaitosta koskevan asian ratkaisuun tarvittiin kansaneduskunnan suostumus, oli myös kysymys rahavastikkeen suorittamisesta sotilasrasituksen korvaukseksi eduskunnan päätettävä. Sitä paitsi oli perustuslakiemme mukaan eduskunnan tutkittava, oliko valtion varat käytetty maan hyväksi sekä tarvittiinko vakinaisten tulojen lisäksi suostuntaa. — Tällaisen erimielisyyksien sarjan selvittämiseksi olisi ollut tarpeen paljon hyvää tahtoa, jota Venäjän puolelta ei ollut odotettavissa.
Koska säädyt olivat, kuten sanottu, hyväksyneet sotilasmaksun vain yhdeksi vuodeksi 1905, ei Mechelinin senaatti ottanut sitä budjettiehdotukseen vuodeksi 1906. Kenraalikuvernööri Gerard piti kiinni venäläisten kannasta ja kehoitti senaattia valmistamaan säädyille annettavan esityksen puuttuvan rahamäärän myöntämisestä vuosiksi 1906 ja 1907. — Vastatessaan tähän toukokuussa 1906 Mechelinin senaatti katsoi asian olevan tässä vaiheessa loppuun käsitelty, koska säätyjen suostumus koski ainoastaan vuotta 1905. Senaatin mielestä ei ollut mitään aihetta laatia uutta esitystä säädyille, koska sekä oikeudelliselta että poliittiselta kannalta oli tähdellistä säätää niin pian kuin mahdollista uusi laki Suomen sotaväen asettamisen perusteista. — Huolimatta kenraalikuvernööri Gerardin vaatimuksesta senaatti ei valmistanut säädyille esitystä sotilasmiljoonien maksamisesta vuosina 1906—1907. Myöskään vuoden 1907 budjettiin ei sotilasmiljoonia otettu. Niin siirtyi tämä paha ja vaikea asia kokonaisuudessaan uuden yksikamarisen eduskunnan selvitettäväksi.
Vähitellen alettiin Suomessa käsittää, ettei ollut mahdollista päästä näiden kahden vuoden sotilasmiljoonien suorittamisesta. Pyrkimykseksi tuli nyt saada kysymys ratkaistuksi lakiemme edellyttämällä tavalla eduskunnan myötävaikutuksella. Mechelinin senaatti laati lopulta esityksen uudelle eduskunnalle sillä pohjalla, että eduskunta päättäisi sotilasmaksuna suoritettavaksi kaikkiaan 20 miljoonaa markkaa vuosilta 1906—1907. Kenraalikuvernööri Gerard piti kiinni hallitsijan oikeudesta määrätä yleisistä valtion varoista, joista riitti 16,4 miljoonaa markkaa, joten eduskunnalta olisi pyydettävä ainoastaan puuttuvat 3,6 miljoonaa markkaa. — Keisari vahvisti esityksen kenraalikuvernöörin esittämässä muodossa. Langhoff kertoo keisarin esittelyssä lausuneen, että eduskunta sai vastata seurauksista, jos hylkäisi esityksen.
Eduskunnassa ilmeni eriäviä mielipiteitä. Sosialistit ehdottivat esityksen hylättäväksi ja yleisen kansanpuolustuksen (miliisin) järjestämistä. Me vanhasuomalaiset olimme sitä mieltä, että jo vuonna 1905 säädyt olivat periaatteessa myöntyneet sotilasmaksujen suorittamiseen myös vuosilta 1906 ja 1907. — Eduskunnan päätöksessä 31 päivältä lokakuuta 1907 esiintuotiin voimakkaasti asian oikeudellinen puoli, mutta enemmistö myönsi kuitenkin 20 miljoonan maksamisen vuosilta 1906 ja 1907. Lopuksi eduskunta esitti toivomuksen, että sotilaskysymys kokonaisuudessaan viivytyksettä järjestettäisiin perustuslain mukaisella tavalla.
Eduskunnan päätöksessä esiintuotu oikeudellinen kanta herätti sekä keisarin että Stolypinin ja Venäjän hallituksen tyytymättömyyttä. Koska eduskunta kuitenkin oli suostunut koko summan, 20 miljoonaa markkaa, suorittamiseen ja siihen summaan siis sisältyi myös pyydetyt 3,6 miljoonaa markkaa, niin keisari vahvisti eduskunnan päätöksen, samalla lausuen moitteen eduskuntaa vastaan ja korostaen vapaata oikeuttaan määrätä valtio- ja sotilasrahaston tuloista ja menoista.
Marraskuun 1905 julistuksen ja suurlakon jälkeen meillä Suomessa oltiin ylen optimistisia. Elettiin suurlakon huumauksessa. Oman sotaväen jälleen perustaminen pidettiin itsestään selvänä asiana. Säädytkin myönsivät v. 1906 apumaksun vain yhdeksi vuodeksi 1905, jotta oman sotaväen perustamista ei viivytettäisi. Mechelinin senaatti oli samalla kannalla. Nämä toiveet eivät toteutuneet. Mechelinin senaatin esityksen toimenpiteisiin ryhtymisestä sotilasasian lopulliseksi järjestämiseksi keisari hylkäsi. Tällä kannalla oli sotilasasia, kun kokoomussenaatti elokuun alussa 1908 astui toimeen. Oli käynyt selväksi, että oman sotaväen uudelleen perustamisesta ei ollut toiveita. Ainoa käyttökelpoinen tie oli yrittää toistaiseksi järjestää asia rahamaksun pohjalle ja koettaa saada sellainen järjestys aikaan laillisella tavalla, so. eduskunnan suostumuksella.
Heti syksyllä 1908 ryhdyimme senaatissa tätä suunnittelemaan. Neuvottelimme kenraalikuvernööri Böckmannin kanssa, selitimme hänelle asian laillisen puolen ja ilmoitimme voivamme olla mukana vain, jos asia laillisesti käsiteltiin. Böckmann, joka oli Suomelle suosiollinen, ymmärsi kantamme. Muistikirjassani on, senaatin ohjelmatehtävien joukossa, syksyllä 1908 merkintä: »Asevelvollisuusasia: B(öckmann) lupasi kannattaa sitä, että asia järjestetään rahamaksulla 10 vuodeksi.» Tämän lupauksensa Böckmann rehellisesti täytti.
Tällä välin ministerineuvoston Suomen asiain neuvottelukunta oli itsensä Stolypinin puheenjohdolla käsitellyt Suomen sotilaskysymystä kesä-, loka- ja marraskuussa 1908. Neuvottelukunnan mielestä oli ilmeistä, että Suomen oli osallistuttava valtakunnan puolustukseen samalla tavalla kuin muidenkin alamaisten. Laskien Suomen väkiluvun 2 prosentiksi keisarikunnan väestöstä tuli Suomen osalle sotilasmenoja 11,2 miljoonaa ruplaa eli 30 miljoonaa markkaa. — Samanlaisen laskelman mukaan tulisi Suomessa kutsua sotapalvelukseen vuosittain 9 132 miestä. Koska sotilasrasitus Venäjällä vuosi vuodelta lisääntyi, oli pidettävä kohtuullisena, että Suomen sotilasmaksu asteittain kohoaisi.
Kenraalikuvernööri Böckmann, joka otti osaa neuvottelukunnan kokouksiin, yritti löytää kompromissin. Hän korosti, että tätä asiata ei voitu ratkaista Suomen eduskuntaa kuulematta. Suomalaiset olivat rauhallista kansaa, mutta he pitivät jyrkästi kiinni oikeuksistaan. Viisainta oli sen takia toteuttaa sotilasasiain ratkaisu suomalaisten myötävaikutuksella ja heidän lakejaan noudattamalla. Böckmann huomautti samalla, että hallitsijan tahto oli joka tapauksessa toimeenpantava. Jos syntyisi kriisi, niin hän ei epäröisi toteuttaa keisarin määräykset. Ennen kuin asia päästettiin näin pitkälle, oli hänen mielestään viisainta yrittää rauhallista ratkaisua. Pitkän perustelun jälkeen neuvottelukunta, joka ei hyväksynyt Böckmannin kantaa, ehdotti hallitsijalle, että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin asetuksen valmistamiseksi, missä määriteltäisiin sotilasmaksun suoritus vuodelta 1908 ja seuraavilta vuosilta, ja eduskunnalle annettaisiin esitys vakinaisten tulojen lisäksi tarvittavista varoista sillä pohjalla, että sotilasmaksu vuodelta 1908 ja 1909 olisi 10 milj. ja kohoaisi vuosittain miljoonalla, kunnes se vuonna 1919 olisi 20 miljoonaa markkaa. Keisari vahvisti neuvottelukunnan päätöslauselman 22 päivänä joulukuuta v.l. 1908 Stolypinin esittelystä.
Virallisesti ei yllämainittua päätöstä ollut meille tiedoitettu, kun talousosastossa ryhdyimme jälleen käsittelemään sotilaskysymystä. Varapuheenjohtaja Edvard Hjelt ilmoitti saaneensa tietää venäläisten aikeista. Sen johdosta kokoomussenaatti päätti 2 päivänä maaliskuuta 1909 tehdä asiasta jälleen alistuksen hallitsijalle.
Tässä alistuksessa lähdettiin — niinkuin kaikissa hallitsijalle tehdyissä vetoomuksissa ja kirjelmissä — siitä edellytyksestä, että hallitsijan ja Venäjän hallituksen taholta Suomen oikeus tunnustettiin ja meitä kohdeltiin lojaalisesti. Kun keisari oli hylännyt senaatin edellisen alistuksen toimenpiteeseen ryhtymisestä Suomen sotalaitoksen järjestämiseksi, katsoi senaatti tästä pitävänsä vetää sen johtopäätöksen, että hallitsija ei vielä silloin nähnyt mahdolliseksi yleisen asevelvollisuuden jälleen voimaanasettamista Suomessa. Eittämättä oli epäasianmukaista — sanottiin alistuksessa — ettei Suomi sotaväkeä ylläpitämällä ottanut osaa puolustukseen. Suomalaisten joukkojen asettaminen yhdessä tai toisessa muodossa voi olla ainoastaan ajan kysymys. Kunnes näin tapahtuisi, oli väliaikainen rahallinen korvaus, niin vähän miellyttävä kuin se itsessään näytti olevan, ainoa muoto, jossa Suomi voi täyttää velvollisuutensa maan ja valtakunnan puolustukseen. Vastikesumman suuruus maan finanssivaroihin nähden ei ainakaan alussa saisi nousta yli 10 miljoonan markan, mikä oli suoritettu 1905—1907. Esitettyyn vaatimukseen sotilasrasituksen täydellisestä tasoittamisesta Suomen ja Venäjän välillä huomautettiin, että Venäjän sotavoimilla oli tehtäviä, jotka millään tavalla eivät koskeneet Suomen etuja. Sellaisia oli Venäjän valta-aseman ylläpitäminen Aasiassa. Suomi oli harvaanasuttu, sillä oli vähän luonnonrikkauksia, kova ilmasto ja se oli näissä suhteissa verrattavissa Venäjän pohjoisiin lääneihin. Jo 10 miljoonan markan vuotuisen maksun suorittaminen ei olisi mahdollinen valtion vakinaisilla tuloilla. Jos sen vuoksi kääntyminen eduskunnan puoleen jo rahallisista syistä oli tarpeen, teki kysymyksen oikeudellinen puoli sen välttämättömäksi. Suomen lakien mukaan vaadittiin henkilökohtaisen asevelvollisuuden väliaikaiseenkin rahamaksulla korvaamiseen — siitä riippumatta, mistä rahastosta varat otettaisiin — kansaneduskunnan suostumus. Senaatti esiintoi sen luottamuksen, että valtiopäivät — huomattuaan tätä nykyä mahdottomaksi saada sotilaskysymyksen lopullisesti ratkaistuksi — eivät kieltäytyisi myötävaikuttamasta asian väliaikaiseenkin ratkaisuun. Senaatti sen vuoksi anoi, että hallitsija oikeuttaisi senaatin laatimaan ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi esitykseksi vuotuisen sotilasmaksun väliaikaiseksi suorittamiseksi. — Tämä senaatin alistus hautautui Venäjän ministerineuvostoon syksyyn 1909 asti.
Tällä välin oli senaatin talousosasto maanvuokralain julkaisemisrettelön johdosta keväällä 1909 hajonnut; puolet jäsenistä oli eronnut. Meitä jäi senaattiin vain viisi vanhasuomalaista. Varapuheenjohtajana toimi virkaiältään vanhin, August Hjelt (edellisen varapuheenjohtajan veli). Kesällä tuli vapaaherra Otto Wrede kuudenneksi jäseneksi. Sotilasmiljoona-asia joutui rahakysymyksenä lähinnä minun, valtiovarain toimituskunnan päällikön, hoidettavaksi.
Langhoff kertoo Stolypinin syyskuun 20 päivänä 1909 kutsuneen finanssiministeri Kokovtsovin, kenraalikuvernööri Böckmannin ja hänet luokseen käsittelemään kysymystä Suomen suoritettavasta sotilasmaksusta. Keskustelun pohjana olivat ministerineuvoston Suomen asiain neuvottelukunnan ehdotukset: Olisi annettava sotilasmaksua koskeva julistuskirja, jossa lopullisesti asia vahvistettaisiin ja eduskunnalle jätettäisiin esitys varojen osoittamiseksi, mikäli valtiorahaston vakinaiset tulot eivät riittäisi.1 Langhoff piti näitä ehdotuksia mahdottomina hyväksyä. Jos tällainen julistuskirja annettaisiin, hän katsoi olevansa pakotettu kieltäytymään sitä varmentamasta. Kolmen päivän perästä Stolypin lähetti hänelle sekä julistuskirjan että esitysehdotuksen kehoittaen häntä esittelemään ne keisarille, ilmoittaen samalla, ettei hän puolestaan asettuisi vastustamaan, jos Langhoff kieltäytyisi varmentamasta manifestia.
Samaan aikaan kenraalikuvernööri Böckmann lähetti nämä ehdotukset senaatille pyytäen lausuntoa eduskunnalle annettavasta esitysehdotuksesta. Meidän keisarille osotettu alistuksemme oli valmiina kahden päivän perästä, 25 syyskuuta 1909. Olimme asiaa etukäteen harkinneet ja valmistaneet.
Papereitteni joukossa on säilynyt kirjoittamani konsepti tähän alistukseen. Siinä viitataan aluksi edellämainittuun senaatin maaliskuun 2 päivänä 1909 päivättyyn alistukseen, johon vielä ei ollut saatu vastausta, ja huomautettiin, että sekä rahallisista että oikeudellisista syistä oli kääntyminen eduskunnan puoleen välttämätön. Senaatti katsoi edelleen vuosittaisen apumaksun suorittamisen valtakunnanrahastoon väliaikaisena toimenpiteenä silloisissa oloissa tarkoituksenmukaiseksi. Mutta samalla senaatti uudisti, mitä asian oikeudellisesta puolesta oli esiintuotu. Kysymys Suomen kansan velvollisuudesta ottaa osaa oman maan ja koko valtakunnan puolustukseen oli jo vanhuudesta asti kuulunut niihin, joista lakia oli säädettävä kansaneduskunnan suostumuksella. Tosin keisarin tahdosta oli mieskohtaisen asevelvollisuuden suorittaminen lakannut, mutta Suomen eduskunta ei ollut luopunut oikeudestaan, että määrättäessä, millä tavalla Suomen kansan oli tämä yleinen velvollisuutensa täytettävä, sen tuli lain mukaisesti tapahtua eduskunnan suostumuksella; tämä koski myös kysymystä siitä, että mieskohtainen asevelvollisuus, vaikka väliaikaisestikin, korvattaisiin rahamaksulla, siihen katsomatta, mistä rahastoista varat tulisivat suoritettavaksi.
Ehdotuksesta, josta senaatin lausuntoa pyydettiin — jatkettiin alistuksessa — oli senaatti havainnut, että siinä edellytettiin sotilasasiain väliaikainen järjestely tapahtuvan periaatteellisesti toisella tavalla kuin senaatti oli esiintuonut. Esitysehdotuksen mukaan tulisi kysymys ratkaistavaksi hallinnollisessa järjestyksessä, jossa suhteessa viitattiin samalla kertaa annettavaan julistuskirjaan. Eduskunnan tehtäväksi annettaisiin ainoastaan hankkia varat, mitkä sotilasrahaston tulojen lisäksi tarvittaisiin. Tämän johdosta senaatti huomautti, että tällainen menettely ei ollut sopusoinnussa Suomen voimassaolevien lakien kanssa. Alistuksemme päättyi seuraavasti:
Kun puheena oleva esitysehdotus rakentuu kokonaan toisille edellytyksille, kuin mitkä senaatin ajatuksen mukaan olivat katsottavat oikeiksi, niin senaatti ei luule olevan syytä ryhtyä antamaan mainitusta ehdotuksesta yksityiskohtaista lausuntoa. Senaatti ei myöskään asian nykyisellä kannalla ollen ole harkinnut olevan aihetta valmistaa uutta ehdotusta armolliseksi esitykseksi, sitä vähemmän kuin senaatille ei ole lähetetty julistuskirjan ehdotusta, joka on aiottu yhdellä kertaa esityksen kanssa annettavaksi. Sitä vastoin senaatin on alamaisuudessa ilmoittaminen, että sotilasasian ratkaiseminen puheena olevassa esitysehdotuksessa edellytetyllä tavalla eli syrjäyttämällä Suomen eduskunnan laillista oikeutta, uhkaa uudelleen johtaa ristiriitaan, jonka seuraukset todennäköisesti kävisivät Suomen kansalle tuhoisiksi ja senkautta senaatin alamaisen käsityksen mukaan tuskin voisi olla tuottamatta Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne huolta ja valtakunnalle vahinkoa. Ja senaatin on vielä lisättävä olevansa varmasti vakuutettu, että jos kysymys apumaksun suorittamisesta sotilastarpeisiin voimassaolevien lakien mukaisesti kokonaisuudessaan annettaisiin eduskunnan käsiteltäväksi, eduskunta, tietoisena Suomen kansan velvollisuudesta valtakuntaa kohtaan, olisi valmis suostumaan suuriinkin uhrauksiin tämän velvollisuuden täyttämiseksi.
Tämä etukäteen eduskunnan puolesta annettu lupaus oli meiltä rohkea, mutta se oli yritys vaikuttaa asian menoon Pietarissa.
Venäjän ministerineuvosto käsitteli syyskuun lopussa asian ja päätti esittää sekä tämän että aikaisemman alistuksemme jätettäväksi huomioon ottamatta. Langhoff esitteli sotilaskysymyksen hallitsijalle Livadiassa Krimillä lokakuun 7 päivänä 1909. Hän ilmoitti kieltäytyvänsä varmentamasta julistuskirjaa sekä että Stolypinilla ei ollut mitään tätä vastaan. Langhoff mainitsi samalla, että hänen käsityksensä mukaan manifestit yleensä olivat sen laatuisia, että ne oikeudellisesti saattoivat astua voimaan myös ilman varmennusta — se oli Suomen oikeuden kannalta epäilyttävä lain tulkinta. Samassa tilaisuudessa Langhoff esitteli myös senaatin kielteisen käsityksen asiassa. Kuten odotettava oli, hallitsija vahvisti sotilasmanifestin — ilman Langhoffin varmennusta — ynnä esityksen eduskunnalle, jonka Langhoff katsoi voivansa varmentaa, koska siinä pyydettiin eduskunnan myötävaikutusta.
Puheena olevassa julistuskirjassa sanottiin aluksi, että valtakunnan sotilasvelvollisuuden määrääminen ja sen tasainen jako koko valtakunnan asujamiston kesken oli yleisvaltakunnallinen asia. Sen vuoksi kysymys Suomen asukkaiden suoritettavasta asevelvollisuudesta oli lopullisesti ratkaistava yleisessä valtakunnallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Kunnes semmoinen ratkaisu tapahtui, hallitsija näki hyväksi olla vaatimatta Suomen asukkaita mieskohtaisen asevelvollisuuden suorittamiseen ja sen sijaan velvoittaa Suomen valtiorahaston edelleen maksamaan valtakunnanrahastoon aikaisemmin 29 päivänä maaliskuuta 1905 annetun julistuskirjan mukaisia vuotuisia maksuja sotilastarpeisiin seuraavilla perusteilla: 1) Maksut vuodelta 1908 ja 1909 vahvistetaan 10 miljoonaksi markaksi kummaltakin vuodelta; seuraaville vuosille taas niihin määriin, jotka oli osoitettu eduskunnalle annetussa esityksessä (so. määrää oli vuodesta 1910 alkaen korotettava 1 miljoonalla markalla vuosittain, niin että se vuonna 1919 nousi 20 miljoonaan markkaan). 2) Vuosina 1908 ja 1909 maksut suoritettiin sotilas- ja valtiorahaston varoista. 3) Vuodelta 1910 ja seuraavilta vuosilta oli sotilasrahaston tuloja täydennettävä valtiopäiväin myöntämillä varoilla.
1 Langhoff: mt., III, s. 175 seur.
