XLVI. Tilanne ennen ensimmäistä maailmansotaa

Venäläinen laki 30 päivältä kesäkuuta 1910 oli ankara isku. Kauan jatkunut henkinen taistelutilanne oli kuitenkin karaissut meidät suomalaiset. Olimme tottuneet epävarmaan ja vaaralliseen valtiolliseen asemaamme.

Kävi pian ilmi, että venäläiset eivät aikoneet jättää kesäkuun 30 päi­vän lakia vain paperille. Vuonna 1912 alettiin sitä soveltaa. Annettiin kaksi venäläistä lakia. Toisella, joka koski sotilasmiljoonien suoritta­mista, ei ollut käytännöllistä merkitystä, sillä se sisälsi samaa kuin lokakuussa 1909 annettu ennen kertomani keisarillinen julistuskirja. Valtakunnanneuvostossa huomautettiin, että koska asia oli järjestetty lokakuun julistuskirjalla 1909, niin tällaisen lain antaminen ei ollut tarpeen. Kokovtsov ei voinut kieltää, että tarvetta ei ollut säätää uusi laki ja että ilman sitäkin sotilasmiljoonat tulivat suoritetuiksi. Mitään järkevää selitystä hän ei osannut asiaan antaa.

Merkitystä oli ns. »yhdenvertaisuuslailla», jonka mukaan venäläisillä oli oleva Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla. Sekin asia olisi voitu järjestää laillisessa järjestyksessä eduskunnan kautta — lukuun ottamatta valtiollista äänioikeutta, jota tietenkään ei olisi voitu myöntää ulkomaalaisille. Vuoden 1913 valtiopäivillä hyväksyttiinkin eduskunta­aloitteiden johdosta lakiesitykset elinkeino- ja kunnallisen äänioikeuden myöntämisestä Suomessa asuville venäläisille. Näistä antamassaan lausunnossa kenraalikuvernööri Seyn huomautti, että asia oli jo ratkaistu valtakunnanduuman ja valtakunnanneuvoston vahvistamalla lailla 20. 1. 1912. — »Siten eduskunnan hyväksymien aloitteiden perustarkoi­tuksena on yleisvaltakunnallisten lakien ja erikoisesti 20 tammikuuta 1912 annetun lain velvoittavuuden täydellinen kieltäminen Suomessa.» Ministerineuvoston mielestä lakialoite todisti, että eduskunta röyhkeästi nis­koitteli olla tunnustamatta 17 (30). kesäkuuta 1910 annetun lain voimaa Suomessa. Maaliskuussa 1914 keisari kirjoitti ministerineuvoston lau­suntoon: »Yhdyn».

Venäläinen ns. yhdenvertaisuuslaki tuotti tuhoisia seurauksia: Viipurin maistraatin ja hovioikeuden jäsenten sekä eräiden muiden virkamies­ten vangitsemisen ja tuomitsemisen Pietarin piirioikeudessa. Se kaikki on tunnettua.

Näitä yleisvaltakunnallisia lakeja ja määräyksiä varten alettiin jul­kaista erikoista »Kokoelmaa Suomea koskevia lakeja ja asetuksia, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys» — v. 1914 niitä ilmestyi 39 numeroa. — 3 heinäkuuta 1914 siinä julkaistiin »Valtakunnan neuvoston ja Valtakunnan Duuman hyväksymä sekä armollisesti vahvistettu laki tullin asettamisesta ulkomailta Suomen Suuriruhtinaanmaahan tuotavalle viljalle». Se oli periaatteellisesti tärkeä asia — ensi kerran sitten 1864 asetettiin tulli viljalle, kuitenkin vain ulkomailta tuodulle. Venäläinen vilja jäi tul­livapaaksi.

Kenraalikuvernööri Seyn oli kiihkeässä työssä. Jo lokakuussa 1910 hän lähetti Pietariin laajan muistion, jossa hän, Stolypinin esilleottamien kahden asian: venäläisten oikeuksia ja sotilasapumaksua koskevien lisäksi, esitti kuusi asiaa, jotka olisivat pikaisesti yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä ratkaistavat. Ensimmäinen koski virkamiesten kurissapitämistä ja rankaisemista. Suomessa oli tekeillä — Seyn kirjoitti — »omalaatuinen virkamiesten kapina». Virkamiehet olisi tuomittava venä­läisten lakien mukaan ja venäläisissä tuomioistuimissa. Toiseksi olisi Suomessa tehdyt valtiolliset rikokset niinikään käsiteltävä venäläisissä tuomioistuimissa. — Kolmas asia koski sanomalehdistöä, mikä oli »maan todellinen sairas kohta». Ennen syksyä 1905 sitä koskeva lainsäädäntö »muodosti sopusuhtaisen järjestelmän»: lehtien julkaiseminen riippui erikoisesta luvasta, oli ennakkosensuuri ja oli hallinnollinen rankaisumenettely. Tämän oivallisen järjestelmän marraskuun 4 päivänä 1905 annettu julistus tuhosi. Olisi tarpeen panna tälläkin alalla voimaan keisa­rikunnan lait ja antaa rikoksien rankaiseminen keisarikunnan tuomiois­tuimille. Neljäs asia oli puhe-, kokoontumis- ja yhdistysvapaus, joka asia myös vaati pikaista lainsäädäntöä. Mutta kaikki toimenpiteet suomalai­sen rajamaan lähentämiseksi keisarikuntaan jäisivät tehottomiksi, ellei olisi määräysten innokkaita täytäntöön panijoita. Sentähden olisi lisät­tävä venäläisiä santarmeja Suomessa ja laajennettava heidän valtuuk­siaan keisarikunnan järjestyksen mukaisesti. Se oli Seynin viides asia. — Ja vihdoin — kuudes asia — venäjän kielen käyttöä hallinnossa olisi suu­resti laajennettava. Tämä oli tärkeä ei vain periaatteellisesti valtakunnan arvon ja yhteyden vuoksi vaan myös sentähden, että suomen ja ruotsin kielten täydellinen ylivalta Suomen virastoissa vaikeutti virkamiesten valvontaa Venäjän vallan puolelta ja esti ottamasta venäläisiä virkoihin, »vaikka se voi osoittautua ehdottoman välttämättömäksi erityisesti niissä tapauksissa, että suomalaiset virkamiehet ryhtyivät laajassa mitassa passiiviseen vastarintaan».

Seynin ehdotukset käsiteltiin ministerineuvoston Suomen asiain erikoisneuvottelukunnassa Stolypinin puheenjohdolla toukokuussa 1911. Neuvottelukunta hyväksyi Seynin ohjelman. Ilman hänen esittämiään toimenpiteitä 17 (30). 6. 1910 annetun lain »yhdistävä tarkoitus» ei ollut saavutettavissa. Mutta Seynin ohjelma ei riittänyt. Oli muita yhtä tärkeitä kysymyksiä. Oli valmistettava täsmällinen ja tarkka ohjelma lainsäädännöksi ja muiksi toimenpiteiksi, jotka takaisivat Suomessa lujan valtakunnallisen järjestyksen ja tämän rajamaan tiiviin yhteyden valtakunnan muiden osien kanssa. Ohjelman laatiminen oli keskitettävä eri­koiseen komiteaan, jonka puheenjohtajana olisi Suomen lakien kodifioi­miskomitean esimies Korevo. — Sittenkun asia oli käsitelty ministeri­neuvostossa, keisari hyväksyi ehdotuksen tammikuussa 1912. — Kore­von komitea teki tarmokkaasti työtä ja sen valmistama oli tietääkseni se karkea ohjelma, joka syksyllä 1914, sodan alettua, julkaistiin.

Venäjän kieltä koskeva kysymys erotettiin erikseen käsiteltäväksi. Ministerineuvosto antoi heinäkuussa 1913 Seynille tehtäväksi valmistaa siitä esityksen. Seynin johdolla laadittiin hänen kansliassaan ehdotus venäjän kielen käytäntöön panemiseksi Suomen hallintolaitoksissa. Senaatti antoi siitä joulukuussa 1913 seikkaperäisen lausunnon.

Suomessa vv. 1905—06 jälleen vallalle päässeiden »valtakunnanvastaisten periaatteiden johdosta — senaatti sanoi — oli palattu venäjän kielen asiassakin järjestykseen, joka ei ollenkaan vastannut Suomen ase­maa keisarikunnassa, ei valtakunnan etuja eikä valtakunnan kokonai­suuden aatetta». Kun senaatti laati alistuksensa keisarille maan kielillä, suomeksi tai ruotsiksi, sellainen järjestys oli »räikeästi vastainen sille kunnioitukselle, jolla hallituslaitosten tulee suhtautua Keisarin Pyhään Henkilöön». Kenraalikuvernööri ei voinut hyvästi hoitaa puheenjohtajan virkaansa senaatissa, kun siinä käytettiin paikallisia kieliä, joita hän ei osannut. Keisari vahvisti lakien ja asetusten venäjänkieliset tekstit, jotka siis olivat alkuperäisiä, mutta niiden käännös ei koskaan voinut vastata alkuperäisen ajatusta. Vaikeudet voitiin poistaa samoin kuin val­takunnan arvo asettaa sille tulevaan asemaan vain siten, että Suomen omien kielten, suomen ja ruotsin, sijalle pantiin venäjän kieli. — Huo­mautan, että se oli vanha periaate: »Cuius regio, eius religio» — »jonka maa, sen uskonto». Alamaisten on omaksuttava hallitsijan uskonto. Suo­men kansan kielet ja edut, mielipiteet ja tunteet eivät saisi vaikuttaa asiaan.

Senaatti esitti myös, miten suomalaiset virkamiehet venäjän kielen taidon puutteessa eivät voineet tutustua venäläisen lainsäädännön henkeen ja järjestelmään, vaan laatiessaan lakiehdotuksia käyttivät esikuvi­naan ruotsalaista, norjalaista ja tanskalaista tai germaanista lainsäädän­töä. Tästä johtui paikallisen lainsäädännön aivan epänormaalinen läheneminen ulkomaalaisiin. Vielä sadan vuoden kuluttua Suomi monessa suhteessa muistutti Ruotsin maakuntaa. Paikallisen juridisen ajattelun vapauttaminen skandinaavisesta ja germaanisesta vaikutuksesta olisi suuri askel niiden keinotekoisten esteiden poistamiseksi, joilla suuriruh­tinaskunta eristäytyi ja etääntyi muusta Venäjästä, mutta sen saavutta­miseksi oli välttämätöntä, että suomalaiset virkamiehet oppivat Venäjän kieltä.

Nämät olivat samanlaisia ajatuksia kuin Plehwe oli esittänyt maaliskuussa 1902, josta ennen olen kertonut. Sama tahallinen tai tahaton Suo­men olojen ja historian sekä kansamme elämän ymmärtämättömyys. Sama tarkoitus: Suomen kansan erottaminen ja loitontaminen pohjois­maista ja lännestä ja vetäminen slaavilaisen Venäjän syliin ja vaikutuk­seen, mikä olisi ollut kansallemme henkinen tuho.

Paitsi suomalaista senaattori Rainesaloa, joka oli eri mieltä, senaatto­rit vara-amiraali Wirenius ja kreivi Berg katsoivat kenraalikuvernöörin ehdotuksen, pyrkimyksessään asettaa venäjän kieli vallitsevalle sijalle, menneen liian pitkälle eikä ollenkaan ottaneen huomioon sellaista muutosta kohtaavia voittamattomia vaikeuksia. — Vuonna 1903 tehtiin epä­onnistunut yritys panna venäjän kieli käytäntöön vain senaatissa, mutta se ei vienyt mihinkään, vaan siitä muodostui venäjän kielen käytön ilvei­ly. Ainoa keino venäjän kielen käytäntöön panemiseksi olisi silloisissa oloissa suomalaisten virkamiesten korvaaminen venäläisillä. Tuloksena olisi, että venäjän kielen käytäntöön ottamisen tekosyyllä suoritettaisiin kokonaan toinen reformi, nimittäin Suomelle annetun itsehallinnon tosi­asiallinen tuhoaminen panemalla toimeen paikallisia kieliä taitamatto­mien venäläisten virkamiesten tulva maahan ja täyttämällä niillä vain Suomen sisäisiä asioita hoitavat virastot. Mutta sellainen toimenpide ei kuulunut hallituksen ohjelmaan. Oikea menettely olisi laajentaa venäjän kielen opetusta kouluissa ja yliopistossa, saada venäjän kielen taito leviä­mään Suomessa, kehittää kauppaa ja muita Venäjän ja Suomen välisiä suhteita, edistää venäläisten muuttoa Suomeen ja suomalaisten kasvatta­mista eri aloilla keisarikunnassa. Sitten, 15—20 vuoden kuluttua, voitai­siin ryhtyä varsinaiseen kielireformiin. Ei ollut epäilystä, että suuri Ve­näjä myös kieleen nähden »imee itseensä» pienen Suomen. Monissa venä­läisissä piireissä oli lausuttu, että oli käytettävä hyväksi silloista suosiol­lista hetkeä mahdollisimman pitkälle menevän lain säätämiseksi, sillä myöhemmin toisissa poliittisissa oloissa voisi olla mahdoton edelleen kehittää venäjän kielen asiaa. Mutta ellei luotettu jatkamisen mahdollisuuteen 15—20 vuoden perästä, olisi paras olla ryhtymättä koko asiaan.

Kreivi Berg ja amiraali Wirenius pitivät myös erikoisen epäsuota­vana jättää kysymyksen kielireformin edelleen laajentamisesta ja jouduttamisesta hallinnon — so. senaatin ja kenraalikuvernöörin — ratkaistavaksi. Perusteeksi esittivät heidän silloisessa asemassaan rohkean, mutta rehellisen syyn:

»Kun nykyään Talousosaston senaattorien enemmistö on nimitetty henkilöistä, jotka sekä kasvatuksensa vuoksi että sen johdosta, etteivät kuulu pai­kallisiin yhteiskunnallisiin piireihin, ovat maalle vieraita, ei nykyään ole niitä erityisiä takeita, jotka olivat entisenä aikana paikallisten etujen huomioon ottamisesta asioita ratkaistaessa Senaatissa yhteisymmärryksessä kenraaliku­vernöörin kanssa».

Kreivi Berg tunsi Suomen oloja ja häneltä nähtävästi ei puuttunut harrastusta eikä ystävällisiä tunteita Suomea kohtaan. Hän osasi ruot­sin kieltä ja oli oleskellut Suomessa kauan, palvellen kenraalikuvernöö­rin kansliassa. Hän oli suomalainen kreivi — polveutui tunnetun Suo­men kenraalikuvernöörin (1854—61) kreivi Bergin veljenpojasta. Tapa­sin hänet Helsingissä virallisissa tilaisuuksissa, ja viimeisen kerran sattumalta v. 1920 Tarton rauhanneuvottelujen aikana Virossa, jossa perheellä oli hyvästä viljelyksestään tunnettu Sangasten tila. Myöhemmin hän asui Pariisissa. — Amiraali Wireniuksen kohtasin vain ohimennen.

Seynin ja senaatin enemmistön ehdotusta harkittiin Pietarissa Suo­men asiain neuvottelukunnassa sekä ministerineuvostossa ja syyskuussa 1914 keisari hyväksyi ministerineuvoston esityksen, että valmistettu lakiesitys oli käsiteltävä yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä. Tämän johdosta ministerineuvoston puheenjohtaja Goremykin lähetti lakiehdo­tuksen kenraalikuvernöörille ja senaatille lausuntoa varten. Senaatti antoi lausuntonsa keväällä 1916. Ministerineuvoston Suomen asiain neuvottelukunta — puheenjohtajana oli nyt Stürmer — sekä ministerineuvosto hyväksyivät ehdotuksen kesäkuussa 1916 ja keisari tarkasti sen marraskuussa 1916. Nähtävästi asiaa ei ehditty antaa duumalle ennen vallankumousta.

Näin kovassa touhussa olivat Venäjän hallitusmiehet vuosina 1914 —1916 Suomen asioissa. Mutta samoihin aikoihin, keskellä maailmansodan pauhuja, Seyn ja Borovitinovin senaatti valmistelivat käytän­nöllisiä toimenpiteitä annettavan venäjän kielilain täytäntöön panemi­seksi, eli, niinkuin sanat kuuluivat, »hallituslaitosten henkilökunnan niin muodostamiseksi, että se turvaa venäjänkielen käytön menestyksellisen toimeenpanon asiain käsittelyssä ja kirjeenvaihdossa». Toukokuussa 1915 he tekivät niistä esityksen. Sittenkun tämäkin asia oli käsitelty Suomen asiain erikoisneuvostossa ja ministerineuvostossa, kysymys esi­teltiin keisarille, joka 26 lokakuuta 1916 päätti antaa senaatille toimeksi yksissä neuvoin kenraalikuvernöörin kanssa säätää ohjeet Suomen virkamiesten ja virkoihin pyrkivien venäjän kielen ja »paikallisten» kiel­ten taidon tutkimisesta ja järjestää venäjän kielen opetusta suomalaisille sekä kannustaa heitä sitä opiskelemaan jakamalla apurahoja ja palkintoja sekä korottamalla heille palkkaa.

Tämä tapahtui siis 26 lokakuuta 1916, jolloin valtakunta oli perikadon partaalla, 4 1/2 kuukautta ennen maaliskuun vallankumousta ja Romanovien valtaistuimen sortumista. Olisi luullut Seynillä ja Borovitino­villa sekä Venäjän ministerineuvostolla ja keisarilla silloin olleen muuta ajattelemista kuin venäjän kielen stipendien jakamista Suomessa vir­koihin pyrkijöille. Tuntuu tragikoomilliselta lukea näiden, keskellä tulista ja Venäjälle tuhoisaa suursotaa kirjoitettujen asiakirjojen, ala­maisten alistusten ja ministerineuvoston »journalien» laveita ja virallisen yks’totisia tekstejä.

Venäjän johtavat piirit elivät täysin epätodellisuuden maailmassa, ymmärtämättöminä reaalisista oloista ja ilman aavistusta tulevaisuudesta. Kokovtsov kertoo keisarin ja hallituksen v. 1916 loppupuolella suunnitelleen hänen tehtäväkseen valmistaa Venäjän ehdot voitollisen sodan jälkeen edessä olevia rauhanneuvotteluja varten.1 Maaliskuun vallankumouksessa v. 1917 asetettu väliaikainen hallitus julisti päät­täneensä jatkaa sotaa päätökseen asti. Vieläpä ulkoministeri, kadetti Miljukov katsoi ajan tulleen toteuttaa venäläisten vanha haave ja »kan­sallinen tavoite», Konstantinopolin valloitus ja Venäjään liittäminen.2 — Tällaisessa mielikuvitelmien maailmassa Venäjän hallituspiireissä elettiin.

Kieliasian käsittelyssä venäläiset tahtoivat mm. erikoisesti saada sanotuksi, että hallitsijan vahvistama lakien ja asetusten, vieläpä eduskun­nan hyväksymienkin, venäjänkielinen teksti oli pidettävä ainoana alku­peräisenä. Suomessa oli yritetty — sanottiin — tulkita keisarin eduskun­nalle antamissa esityksissä olevat suomen- ja ruotsinkieliset tekstit myös »alkuperäisiksi, monarkilta lähteneiksi asiakirjoiksi», mikä ei ollut sal­littava. Tämä 100 vuoden käytäntöä vastaan suunnattu menettely osoit­taa, miten tarkoituksettomaksi ja pikkumaiseksi Venäjän hallituksen politiikka Suomeen nähden oli mennyt. Se osoittaa myös, miten vai­keaksi, etten sano mahdottomaksi, Suomen asema Venäjän yhteydessä oli tullut.

Eduskunta teki vastalauseita, päätti anomuksia ja adresseja, mutta niillä ei ollut vaikutusta. Näiden vastalauseiden takana olivat eduskun­nan kaikki ryhmät. Lukiessani uudestaan eduskunnan asiakirjoja on tuntunut huvittavalta todeta, että kovimpia laillisuusmiehiä olivat sosialistijohtajat Kullervo Manner, O. W. Kuusinen ynnä eräät muut, jotka muutaman vuoden perästä nousivat aseelliseen kapinaan edus­kuntaa, sen laillisia oikeuksia ja Suomen perustuslakeja vastaan.

Taistelussa venäläisten uutta sortojärjestelmää vastaan ei esiintynyt erimielisyyttä. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei venäläistä lakia 30 päivältä kesäkuuta 1910 eikä sen nojalla annettuja määräyksiä voitu tunnustaa. Jonkinlainen erimielisyys meidän vanhasuomalaisten ja eduskunnan enemmistön välillä esiintyi sikäli, että me edelleen koetimme välttää ristiriidan laajenemista ja supistaa sen alaa hyväksymällä sel­laisia Venäjän puolelta tehtyjä vaatimuksia, jotka meidän mielestämme asialliselta sisällöltään olivat puolustettavia. Pääasiallisesti se ilmeni kysymyksessä sotilasmiljoonista, josta edellä olen kertonut.

Maamme asema sortovuosien toisella kaudella oli vaikeampi ja vaarallisempi kuin ensimmäisen jakson aikana. Ennen syksyä 1905 oli tilanne helpompi. Ensimmäinen sortokausi oli sekin alkanut valtakunnan­ lainsäädännöllä, 1899-vuoden helmikuun julistuskirjalla ja siihen liittyvillä perussäännöksillä. Bobrikovilla oli ohjelmansa. Venäjällä oli meidän vihamiehiä, mutta sikäläisten ministereiden joukossa oli myös Suomelle suosiollisempia. Keisari Nikolai ei vielä silloin näyttänyt olleen meille niin kylmäkiskoinen kuin myöhemmin. Oli myös kotimainen hallitus, kokoonpantu isänmaallisista ja kykenevistä suomalaisista miehistä, ja sen apuna eteviä suomalaisia. Hallitus ponnisteli herkeämättä välien selvittämiseksi ja toiveita oli sovittelutuloksen aikaansaamisesta. Pian syttyi Japanin sota ja sen Venäjälle tuomat seuraukset alkoivat näkyä.

Kun uusi sortoaika alkoi varsinaisesti vuoden 1909 syksyllä, oli asema muuttunut meidän vahingoksemme. Menettely oli nyt venäläisten puolelta järjestelmällisempää ja harkitumpaa. Venäjällä oli hallitus yhtenäistetty, Stolypin oli ministerineuvoston kaikkivaltias puheenjohtaja ja hänen vaikutuksensa ulottui ei vain hallitukseen, vaan myös keisariin. Stolypin näyttää ottaneen Suomen asian yhdeksi päätehtä­vistään ja puhui siitä, ikäänkuin se olisi ollut Venäjän valtakunnan elinkysymys. Mutta ennen kaikkea oli perustettu valtakunnanduuma, jonka kautta Suomea vastaan kohdistetut lait ajettiin ja joka antoi niille toisenlaisen painon. Meillä ei enää ollut suomalaista hallitusta: Senaatti oli miltei kokonaan kokoonpantu venäläisistä tai heidän kal­taisistaan ja sen pyrkimyksenä oli Venäjän hallituksen ohjelman täy­täntöön paneminen. Duuman kautta ajettiin ensimmäisenä läpi laki valtakunnanlainsäätämisen järjestyksestä, ja tämä laki pohjautui siten Venäjän kansaneduskunnan arvovaltaan. Sen soveltamista ei aloitettu vaikeimmilla asioilla. Näköala vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa oli synkkä. Mikään ei näyttänyt olevan Suomea vastaan suunni­tellun hävitystyön esteenä.

»Suomen Eduskunta on nykyään niin vaikeassa asemassa, ettei vaikeampaa juuri voi ajatella» — lausui edustaja R. A. Wrede v. 1912 valtiopäivillä. Hän jatkoi:

»Nyttemmin ei ole kysymys ainoastaan perustuslakien yksityisistä loukkauksista tai vallan väärinkäytöksistä hallituksen taikka määrättyjen virano­maisten puolelta. Maamme on joutunut hyökkäyksen alaiseksi Venäjän val­tiovallan taholta, jota edustavat sen hallitus ja lakiasäätävät laitokset — hyökkäyksen alaiseksi, joka tarkoittaa maamme laillisen aseman täydellistä hävittämistä. Sitä mukaa kuin laadittu ohjelma pantaisiin täytäntöön, Suomi vajoaisi maakunnan asemaan, sen hallitus tulisi olemaan määrätyn alueen paikallinen hallinto, sen eduskunta maakunnallinen kokous, sen kansa sorrettu ja köyhdytetty, väestö ilman omaa poliittista elämää ja ilman mahdol­lisuutta ylläpitää ja kehittää ominaista kulttuuria.»

Tämä Wreden synkkä kuvaus tuskin oli liioiteltu.

Stolypinin politiikka näytti Venäjällä menestykselliseltä. Vallan­kumous oli kukistettu. Jo keväällä 1908 miltei kaikki vallankumouk­selliset johtajat olivat vankiloissa, Siperiassa tai ulkomaalla. Kolmas ja neljäs duuma työskentelivät tottelevaisesti hallituksen kanssa. Libera­lismi samoin kuin vallankumousliike oli peräytymässä. Yleinen mieli­pide Venäjällä kääntyi oikealle. — »Niille, joilla oli hyvä onni kuulua ylempiin kerroksiin, elämä Venäjällä ensi maailmansodan kynnyksellä ei ollut vailla viehätystä ja kiinnostusta.»3 Venäjän yhteiskunnan van­ha heikkous, kuilu yhdeltä puolen ylä- ja keskiluokan sekä toiselta puolen yhteisen kansan, varsinkin talonpoikaiston välillä oli olemassa. Stolypinin maauudistus tarkoitti ohuen ja heikon keskiluokan lujitta­mista erottamalla talonpojista taloudellisesti vahvimmat itsenäisiksi. Jos valtakunta olisi saanut nauttia miespolven ajan rauhaa, olisi se nähtävästi tuottanut tuloksia. Sitä rauhaa ei ulkopolitiikka hankkinut.

Venäjä näytti pääsevän jaloilleen ja alkoi saada paikkansa johtavien suurvaltojen joukossa ja tietenkin sijansa suurvaltojen diplomaattisissa juonitteluissa. Saksan lähettiläs Tukholmassa vv. 1907—1911 kreivi von Pückler, joka pyrki saamaan Ruotsin kallistumaan Saksan puolelle, oli havainnut, että Ruotsin yleiseen mielipiteeseen vaikutti tsaari-Venä­jän sortopolitiikka Suomea vastaan. Ja niinpä hän kesäkuussa 1910 kir­joitti Berliiniin ulkoministeriölle mielipiteenään Saksan etujen mukaista olevan, ettei venäläistyttämispolitiikka Suomessa loppuisi. Arvatenkin kreivin tarkoitus oli, että Saksan diplomatia Pietarissa vaikuttaisi sortopolitiikan jatkamisen puolesta. »Suurvallan ulkopolitiikan pitää olla itsekästä. Siinä se eroaa pienvallan politiikasta» — sanoi Bismarck. — Sellaista se suurvaltojen politiikka oli, vaikka tällainen moraalitto­muus on meidän pienten kansojen jäsenten vaikea ymmärtää.

Ei vähimmin nuorison keskuudessa mieliala meillä oli raskas. P. H. Norrmen, eräs silloisen nuoren polven parhaita edustajia, kirjoitti v. 1918:

»Se iloinen ja uhraumisvalmis luottamus, joka oli pitänyt yllä ensimmäis­ten sortovuosien vastarintaa, oli aikoja sitten kaikonnut, ja vuosien 1913—1914 vaihteessa oli raskas pessimismi, väsynyt tappiotunne hiipinyt sen sijaan. ——— Venäjällä olivat nationalistiset piirit jo v. 1908 kulkeneet voitosta voittoon ja istuivat nyt satulassa lujemmin kuin milloinkaan ennen. —— Pietarin kansliat kävivät nyt käsiksi työhönsä varmempina voi­tostaan kuin koskaan ennen. Hyökkäystä Suomea vastaan ne saattoivat valmistella niin järjestelmällisesti ja tyynesti, että niiden menettelytapa jyr­kästi poikkesi yksitoista vuotta aikaisemmista hermostuneista ja väkival­taisista toimenpiteistä. —— Oliko näin ollen ihmeellistä, että pessimismi yhä voimakkaammin valtasi mielet, että rehellisetkin isänmaanystävät ru­pesivat epäilemään pelastuksen mahdollisuutta?»4

Tämä mieliala loi nuorison keskuudessa perustuksen uudelle voimakkaalle ja rohkealle toiminnalle heti, kun sota näytti antavan sille edel­lytyksiä ja mahdollisuuksia.

Elokuussa vuonna 1914 alkavan maailmansodan avaamista uusista toiveista ja mahdollisuuksista ei kuitenkaan vuosina 1910—1913 ollut tietoa. Mutta silloinkin oli elämä elettävä. »Tänään sattuu yhteen kaksi merkkihetkeä» — kirjoitti helmikuun 2 päivänä 1914 Gustaf Mattsson lehdessään »Dagens Tidning». — Leo Mechelin saatettiin sinä päivänä haudan lepoon ja äsken kansan valitsema eduskunta kokoontui uusille valtiopäiville,

»epävarmempien kohtalojen ympäröimänä kuin milloinkaan ennen. — Vuodet ovat meidät terästäneet niin lujiksi, että me omalaatuisella kovalla (bister) filosofialla katselemme tapahtumia. —— Olemme oppineet mielenrauhan, joka pian on Itämaan kansojen fatalismin vertainen. —— Rohkenen uskoa, että Leo Mechelinin olemuksen ydin tavataan paremmin, jos hänen optimismiansa pidetään ——— taistelevan fatalismin verhona. Ei itämaalai­sen toimeton tyyneys, vaan toisenlainen tasapaino, niiden olosuhteiden luoma, joihin etuvartioasemamme ja historian eriskummaisuudet (bizarrerier) ovat meidät heittäneet. —— Elämisen taito vastatuulissa.»

Sortovuosina oli eräs tosiasia, joka helpotti elämistä näinä raskaina aikoina: kansalaisten yksityinen elämänpiiri, varsinkin taloudellinen oli heidän omassa hoidossaan ulkopuolella valtion vaikutusta. Sivistyselämä oli myös edelleen pääasiassa vapaa. Tämä kaikki teki elämisen mahdolliseksi. Helmikuussa 1912 pidetyn puoluekokouksemme hyväksymässä lausunnossa, jota minäkin puoluevaltuuskunnan jäsenenä olin mukana laatimassa, sanottiin:

»Kansamme tulevaisuus ——— riippuu pääasiallisesti laajojen ja vapaiden kansankerrosten toiminnasta ja sisäisestä terveydestä, siitä tarmosta ja lujuu­desta, jolla nämä kerrokset kykenevät kansan henkistä ja taloudellista kehi­tystä ylläpitämään ja edistämään sekä antamaan tukea ja pohjaa kansan elä­män laillisille muodoille».

Ajatelkaamme oloja diktatuurimaissa, Joissa mitään vapaiden kansankerrosten toimintaa ei ole, joissa ihmisillä ei ole varsinaista yksityistä elämänpiiriä ja toiminnan mahdollisuuksia, vaan joissa kaikki on valtion pakkovallan alaista.

Fatalistinen mieliala oli vallalla kansassamme. Tapaukset olivat tätä mielialaa vahvistaneet. Japanin sota ja sitä seurannut Venäjän esivallankumous olivat johtaneet ensimmäisen sortoajan loppumiseen, joskin vain lyhyeksi ajaksi.

Meidän puolueessamme ei tulevaisuutta tähysteltäessä otettu tällai­sia epätietoisia mahdollisuuksia lukuun. Uuden sortoajan alkaessa syksyllä 1909 olimme tulevaisuuteen nähden pessimistejä.

Minkälainen on nykyinen asema? — kysyttiin v. 1910 alussa puolueemme vaalijulkaisussa, jota aikaisemmin olen lainannut. — »Se on, kaunistelematta sanoen, huono, hyvin huono. — Sortovuosia seurannut helpotuksen aika loppui lyhyeen. Me uneksimme silloin oikeuden ja totuuden lopullista voittoa. ——— Me iloitsimme lasten tavoin kaikesta kauniista, mitä uudet olot loihtivat silmäimme eteen. Mutta kaikessa tuossa unohdimme, että asiat tässä maailmassa sangen harvoin käyvät onnekasten toiveiden mukaan, vaan hallitsee täällä yleensä raudankovat lait, joiden alle jokaisen, jos mieli elää, on pakko taipua. Ankara todellisuus on yllättänyt meidät kesken unelmiemme ja uusi koettelemus, kaikesta päättäen edellistä kovempi, odottaa ovella. ———

Suuri osa kansalaisia uskoo yhä vielä, että kaikki käy hyvin, kunhan vain jaksamme pitää kiinni oikeuksistamme. Perinnä tuo usko tosin ei enää nojaa eräiden valtiollisten asiakirjain pätevyyteen — ne ovat jo kyllin sel­vään osoittautuneet ’hauraiksi kuin taula’ (J. V. Snellmanin sana) — vaan siihen toivoon, että jälleen jokin odottamaton onnensattuma nousee loukat­tujen oikeuksiemme kostajaksi; että uusi ulkomainen sota tai sisällinen ku­mous antaa Venäjän valtiomiehille muuta ajattelemista kuin meidän vähäi­sen kansamme sortoa: tahi että vieraat suurvallat tekevät jotain hyväk­semme.

Empimättä voi sanoa: moisten haaveiden edelleen eläminen kansassamme on nykyisen aseman kaikista vaarallisin puoli. Ei ihmissuvun historia tiedä mitään sellaisista yhä uudistuvista onnenpotkauksista jonkun erityisen kansan hyväksi. Joka niille rakentaa, se rakentaa juoksevalle hiekalle ja saa ennen pitkää kauhukseen havaita, että mikä kerran osoittausi, ainakin näköjään, onnekkaaksi, se toisen kerran voi kääntyä turmiota tuottavaksi. —— Koko tuon ’jos’ ja ’niin’-politiikan leviäminen osoittaa, mihin epätoivoon ja sekaannukseen Venäjän valtiomiesten menettely on mielet täällä saattanut.

Mutta jos niinmuodoin voikin jotenkuten käsittää, että maltti ja järkevä harkinta täällä nykyään pyrkivät tekemään vararikkoa, kun isku toisensa jälkeen tähdätään kalleimpia oikeuksiamme vastaan, niin tuleepa juuri nykyhetkenä entistä enemmän myöskin muistaa, että mielenmaltti ja kylmäverisyys, inhimillisesti puhuen, on sittenkin ainoa mikä meille voi pelastuk­sen tuoda. Sellainen ’passiivinen vastarinta’, jota täällä takavuosina ope­tettiin, johtaa luonnon välttämättömyydellä aktiivisiin yrityksiin ja niitä seuraaviin loppusuorituksiin. Mutta paljon ihmisiä löytyy vielä, jotka eivät sortovuosien ja niitä seuranneen ajan tapahtumissa näe mitään muuta kuin ilmeisen todistuksen siitä, että juuri passiivinen — ja kaiketi aktiivinenkin — vastarinta meille toimitti sen pienen hengitysloman, jota äsken saimme nauttia. Eipä edes tuon hengitysloman lyhyys ole järkyttänyt noiden valtioviisasten horjumatonta vakaumusta.»

Vielä tälläkin kertaa tapaukset menivät toisin kuin me varovaisuudessamme edellytimme. Historia toi vielä kerran »onnenpotkauksen», joskin aivan toisella tavalla kuin kukaan oli aavistanut. V. 1914 alkoi maailmansota. Venäjän hallitus ei kyennyt estämään valtakuntaa siihen sekaantumasta, vaikka rauha oli silloiselle Venäjälle elinkysymys. Mut­ta meille se oli pelastus. Maailmantapaukset, joiden kulkuun emme voi­neet vaikuttaa, toivat meille »uudistuvan onnenpotkauksen».

Mutta kun Suomen kansa vielä uudelleen, toisen maailmansodan aikana, joutui kohtaloa uhmaamaan, ei meille enää kolmatta kertaa ollut »onnensattumaa» varalla, vaan meitä iskettiin armottomasti.

Ensimmäinen sortokausi oli kestänyt noin 7 vuotta — helmikuusta 1899 marraskuuhun 1905. Toinen sortokausi kesti sekin 7 vuotta — syk­systä 1909 maaliskuuhun 1917. V. 1905 Japanin miekka, iskemällä an­karasti Venäjää, oli kääntänyt tapausten kulun meidän eduksemme, niinkuin jälkimmäisellä kerralla, ensimmäisen maailmansodan aikana, Saksan miekka tuli avuksemme. Kohtalo oli v. 1905, joskin vain ohi­meneväksi ajaksi, kansamme kulkua eduksemme ohjannut. Tämä kaikki sekä se tosiasia, että meillä ei ollut täyttä käsitystä niistä hävitystoi­mista, joita meitä vastaan valmisteltiin, vaikutti, että ensimmäisen maailmansodan edellisinä vuosina näytti kuin ei olisi tunnettu elämän koko synkkyyttä. Se selittää myös, että eduskunnassa riitelimme ja peuhasimme, ikäänkuin olisimme eläneet säännöllisissä oloissa. Elet­tiin jonkunlaisessa epätodellisuuden maailmassa. Sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa loka—marraskuussa 1913 ihan tosissaan käsiteltiin ja tehtiin päätöksiä »kotimaisen hallituksen» velvoittamisesta säännöl­lisesti antamaan eduskunnalle selitys, miten se oli hoitanut maan asioita ja miten se aikoi niitä hoitaa, sekä varsinkin, mitä asioita se oli valmistanut ja aikoi valmistaa. Eduskunta arvostelisi hallituksen toimia ja aikeita sekä toisi julki vaatimuksensa. Kotimainen hallitus oli vel­voitettava täyttämään eduskunnan vaatimukset.

Mikä »kotimainen hallitus»? — Venäläisen Borovitinovin venäläinen senaatti — marraskuussa 1913, kenraalikuvernööri Seynin pahimpana valta-aikana! Sosiaalidemokraatit liitelivät tosiaan mielikuvitelmien kaukomailla.

Todellisuudessa tulevaisuus oli synkkä. Kuljimme pohjattoman kui­lun partaalla. Ellei maailmansotaa olisi syntynyt ja Venäjä siinä tullut lyödyksi, olisi todennäköisesti meillä tuho ollut edessä.

Kappaleen sivut: 1 2

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.