Talvella 1908 tehtiin Venäjän valtakunnanduumassa Suomen oikeuksia vastaan suunnattuja välikysymyksiä. Venäjällä oli meille vihamielisissä piireissä jälleen alettu hyökkäykset maatamme vastaan. Tämän johdosta Mechelinin hallituksen kannattajain keskuudessa suunniteltiin, mieluimmin eri puolueiden yhteisen, välikysymyksen tekemistä, minkä yhteydessä eduskunnalla olisi tilaisuus lausua mielensä venäläisten vaatimuksista. Yhteistä välikysymystä ei kuitenkaan saatu aikaan, vaan hallituspuolueiden — nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten — taholta tehtiin omat välikysymykset, joissa — viitaten esiintyneisiin maallemme vihamielisiin virtauksiin sekä väitteisiin, että Suomi muka pyrki eroamaan Venäjän yhteydestä ja sitä varten aseistautui — kysyttiin, mitä hallitus oli tehnyt torjuakseen näitä vääriin syytöksiin perustuvia vaatimuksia.
Meidän ryhmässämme ei oltu halukkaita välikysymyksen tekemiseen. Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämiseen nähden olivat mielipiteet meidän ja muiden puolueiden välillä kuluneina vuosina menneet erilleen. Jos asia otettaisiin puheeksi eduskunnassa, ei ollut vältettävissä kantamme esilletuomista ja pelättävissä oli ikävän keskustelun syntyminen. Kun hallituspuolueiden taholta kuitenkin välikysymys esitettiin, päädyttiin ryhmässämme siihen, että sellainen oli meidänkin tehtävä. Välikysymyksessämme mainittiin, miten marraskuun 1905 julistuskirjan herättämät toiveet Suomen ja Venäjän välisten riitakysymysten järjestämisestä eivät olleet toteutuneet. Tämän johdosta syntynyttä huolestumista kansamme keskuudessa lisäsi tietämättömyys kotimaisen hallituksen toimintaohjelmasta näiden asioiden selvittämiseksi. Jotta hallitukselle tarjottaisiin tilaisuus kaivattujen tietojen antamiseen, kysyttiin, mitä hallitus oli tehnyt ja aikoi tehdä Suomen sisällisen itsenäisyyden turvaamiseksi.
Senaattori Mechelin antoi 26. 2. 1908 vastauksen välikysymykseen. Sitten kun eduskunnassa oli keskusteltu, asia lähetettiin perustuslakivaliokuntaan, joka 19. 3. 1908 antoi siitä mietinnön.
Valiokunnan mietinnössä tehtiin selvää, mitä poikkeuksia maamme perustuslaista vielä oli olemassa ja torjuttiin venäläisten väitteet; tunnustettiin, että Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa ja oli valmis täyttämään siitä johtuvat velvollisuudet; todettiin, että Suomen kansan vakaumus oli, ettei Suomen oikeuksien syrjäyttäminen ole Venäjälle ja sen kansalle miksikään todelliseksi eduksi. Esitettiin myös kansaamme juurtunut aatteellinen perusnäkemys: »Perinnäisesti valtioiden varmuus ja kansojen menestys perustuvat oikeuden ja kohtuuden periaatteisiin. Ainoastaan se valta, joka näihin periaatteisiin nojautuu, on vankalle ja pysyväiselle perustukselle rakennettu.»
Valiokunnassa ei ollut syntynyt enemmistöä lausunnolle siitä menettelytavasta, jota olisi noudatettava, minkä vuoksi valiokunta päätyi lausuntoon, jossa — sen johdosta että keisarikunnassa oli esiintuotu vaatimuksia, jotka ainakin osaksi johtuivat maamme oikeudellisten ja valtiollisten olojen puutteellisesta tuntemuksesta, sekä lähtien siitä, että Suomi, joka nauttien autonomiaa valtiona oli erottamattomasti yhdistetty keisarikunnan kanssa, tunnusti tästä johtuvat velvollisuudet, mutta samalla piti kiinni voimassaolevasta valtiosäännöstään, sekä ollen vakuutettu, etteivät Suomen oikeudet olleet soveltumattomia Venäjän kansan etuihin — se esitti eduskunnan päätettäväksi, että maan hallituksen tulee, pysyen kiinni maan laeissa, tehdä voitavansa niiden vaarojen torjumiseksi, jotka saattavat uhata Suomen perustuslakien turvaamaa oikeutta.
Valiokunnan mietintöön liittyi kolme vastalausetta. Ensimmäinen oli Alkion allekirjoittama. Hänen perustelunsa kuvastivat Alkion — tahtoisin sanoa — viatonta idealistista käsitystä. Hänen mielestään ongelma olisi ratkaistava tarmokkaasti selittämällä asian oikea laita venäläisille. Hän kuitenkin myönsi, että hallituksen asema muodostui vaikeaksi, se kun usein joutui selittelemään Suomi-vastaisen liikkeen synnyttämiä ristiriitoja, joiden aiheena useimmiten näytti olevan itsehallinto-oikeuden hävittämistarkoitus väkevämmän oikeuden pohjalla — siinä Alkio oli oikeassa. — Se tosiasia, että Suomi ei ollut venäläinen alusmaa, jota voitaisiin hallita venäläisten hallintolaitosten ja yleisvaltakunnallisten lakien mukaan, että Suomi on valtio, »jonka suuriruhtinaallinen valtaistuin on ainaiseksi yhdistetty Venäjän keisarillisen valtaistuimen kanssa ilman että yleisvaltakunnallisten lakien ja venäläisten hallintolaitosten vaikutusta voitaisiin tänne ulottaa», oli paljon sotkeutunut viime vuosikymmenien aikana. Se seikka oli nähtävästi antanut aihetta jo vakavillekin venäläisille piireille asettaa tässä muutamia tärkeitä puolia kyseenalaiseksi. Alkio tiesi syynkin tällaiseen käsitteiden sotkeutumiseen Venäjällä: »Se venäläisen pakkovallan alle alistuva politiikka, jota tässä maassa kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana edusti kotimainen hallitus, alistuessaan antamaan jonkunlaista näennäistä tukea tälle, Suomen ja Venäjän oikeussuhteissa vieraalle käsitykselle, edisti epäilemättä sangen voimakkaasti tämänsuuntaisen harhakäsityksen muodostumista yleisessä kansallisessa mielipiteessä Venäjällä.» Tämä seikka velvoitti kotimaista hallitusta järkähtämättömällä johdonmukaisuudella menettelemään siten, että kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana Venäjällä valtaanpäässeet käsitykset Suomen itsehallinnon luonteesta eivät enää jatkuvasti saisi hallituksemme epävarmuudesta tukea. Alkio piti suomalais-venäläistä konferenssia arveluttavana, koska sen vaikutus Suomen itsehallintoon voisi kohota liian suureksi ja ratkaisevaksi. Hän katsoi, että senaatin ei olisi pitänyt maksattaa sotilasapumaksua vuosina 1906 ja 1907, koska hallitsija ei ollut hyväksynyt eduskunnan kantaa valtiorahaston käyttämisoikeuteen nähden. Alkio ehdotti lausuttavaksi, että kotimaisen hallituksen tulee voimakkaammin kuin se on viime aikana tehnyt, puoltaa Suomen oikeutta ja tehdä kaikki voitava vaarojen torjumiseksi.
Toiseen suuntaan kulki vanhasuomalaisten edustajien vastalause. Siinä kosketeltiin Suomen ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ja kerrottiin, mitä senaatti oli niissä tehnyt. Kun julistuskirja 4 marraskuuta 1905 oli lopettanut edellisten vuosien laittoman hallintojärjestelmän, näkyy senaatti käsittäneen aseman semmoiseksi, että ne monet tärkeät valtiolliset asiat, jotka olivat joutuneet riidan alaisiksi ja joiden ratkaisua julistuskirjan kautta ei saavutettu, voitaisiin saada järjestetyiksi yksipuolisesti Suomen hallituksen esittämien toimenpiteiden kautta ja että siihen ei tarvittu semmoista edelläkäypää neuvottelua keisarikunnan hallituksen kanssa, joka takaisi, että toimenpiteet voitaisiin keisarikunnan kannalta katsoen hyväksyä. Muulla tavoin ei voinut selittää Tagantsevin komitean lakkauttamista ilman että neuvotteluja jollakin tavalla jatkettaisiin. Ponnessaan vastalauseen tekijät ehdottivat lausuttavaksi, että Suomen kansa, pitäen järkkymättömästi kiinni sille peruuttamattomasti vakuutetusta autonomiasta, »odottaa maan hallituksen tekevän kaiken voitavansa saadakseen keisarikunnan ja Suomen väliset riidan alaiset kysymykset perustuslain mukaisessa järjestyksessä molempien maiden tarpeita vastaavalla tavalla pysyväisesti ratkaistuksi, ja että eduskunta oli sitä mieltä, että senaatin toiminta vasta mainitun tärkeän tehtävän suorittamisessa ei ole ollut tyydyttävä».
Valiokunnan mietintöön liittyi vielä kolmas, sosialistien vastalause. Se oli täynnä tulta ja tulikiveä. Vastalauseen alussa esitettiin ajatus, että venäläisten hyökkäykset eivät olleet juridisilla todisteilla torjuttavissa, sillä niiden lähtökohtana on kiihkokansallinen sulatuspolitiikka, virkavaltainen sortointo ja virkapaikkojen pyyde. Siihen lisättiin »kapitalistien anastushalu» — se ei kuitenkaan Venäjän hallituksen Suomi-politiikassa liene näytellyt osaa, mutta sen korostaminen kuului sosialistien oikeaoppiseen ohjelmaan. — Näitä hyökkäyksiä vastaan oli meidän voitava esittää voimia. Tällaisia voimia oli etupäässä kansan pohjakerrosten taloudellinen hyvinvointi, siedettävä olotila kansalaisten kesken ja horjumaton oikeuksista kiinnipitäminen. — Se kaikki oli myös oikein sanottu. — Lisäksi oli huomioon otettava Venäjän kansan pohjakerrosten pyrkimys valtiolliseen vapautukseen ja taloudelliseen hyvinvointiin.
Mitä tuli hallituksen toimintaan kansan pohjakerrosten hyvinvoinnin lujittamiseksi sosiaalisten uudistusten kautta, oli hallitus siinä laiminlyöntiensä takia »ansainnut mitä ankarimman epäluottamuksen. Samoin monissa muissa asioissa. Poliisivoimaa oli suunnattomasti lisätty. Niin hyvin kansan oikeudentuntoa loukkaavaa kuin myös poliittisen älyn puutetta oli todistanut senaatin menettely maassa oleskelevia venäläisiä vapaudentaistelijoita kohtaan. Hallitus oli muutenkin osoittanut arveluttavaa »myötämielisyyttä» Venäjän taantumukselle mm. määräämällä maksettavaksi ns. sotilasmiljoonat. — Kansalaisvapauksia oli poljettu, suurta leväperäisyyttä ja saamattomuutta oli osoitettu Pietarissa tapahtuneisiin suomalaisten vangitsemisiin sekä kenraalikuvernöörin ja kenraalikuvernöörin apulaisen nimittämiseen nähden. Hallitusmuotoasia olisi ollut aikaisemmin herätettävä. Silloista hallitussuuntaa täytyi mitä ankarimmin arvostella siitä, ettei se aivan toisella tavalla ja tarmolla esiintynyt kansamme oikeuksia loukanneita vaatimuksia ja toimenpiteitä vastaan. Hallituksen olisi pitänyt ottaa huomioon, että meillä oli vain lyhyt välirauha käytettävissä — siinäkin olivat sosialistit oikeassa.
Vastalauseen kirjoittajat, jotka hyväksyivät valiokunnan ponnen kolme ensimmäistä, Suomen perustuslaillista asemaa koskevaa kohtaa, ehdottivat eduskunnan lausuttavaksi,
»että nykyinen hallitus, jolla ei alkuaankaan ollut kansan laajain kerrosten luottamusta, laiminlyömällä tärkeän alotevelvollisuutensa tarpeellisissa uudistuksissa, vieläpä niitä jarruttamalla sekä noudattamalla hallitustoimissaan maamme köyhälistöluokkaa vastaan tähdättyä sortomenettelyä, on estänyt kansan enemmistön sisäistä voimistumista uusien ulkonaisten koettelemusten varalle, sekä sallimalla vangita, karkottaa ja hallinnollisten rangaistusoikeuksien haltuun luovuttaa ——— vastustuspuolueisiin kuuluvia Venäjän kansalaisia, on loukannut kansamme oikeuksia tukevaa osaa Venäjän kansasta ja taipumalla, arveluttavaa myötämielisyyttä osottaen, Venäjän taantumussuunnan vaatimuksiin kansamme itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi on tätä taantumussuuntaa lähestyen jättänyt täyttämättä tärkeän velvollisuutensa kansamme taistelussa oikeuksiensa puolesta, eikä näin ollen ole osottanut olevansa kykenevä osaltaan torjumaan venäläisen taantumuksen nyt uudelleen maamme sisäisen itsenäisyyden ja kansamme vapauden tuhoamistarkotuksessa suunnittelemia hyökkäyksiä».
Siinä sai vanha oikeustaistelija ja patriootti Mechelin ja hänen hallituksensa kuulla kunniansa. Sosialisteilla oli siihen aikaan etualalla agitaatio ja propaganda, johon he tahtoivat käyttää myös eduskuntaa ja sen puhujalavaa. Sanankäyttö oli karkeata, niinkuin asian laita on kaikissa maissa sosialismin alkuaikoina ollut.
Kirjoittaessaan tämän jyrkkäsanaisen vastalauseensa sosialistit — niinkuin sitten kävikin ilmi — olivat vakuutettuja, ettei heidän pontensa voisi tulla eduskunnan päätökseksi. Muuten he olisivat sitä arvatenkin siivonneet.
Olen lukenut eduskunnan pöytäkirjoista uudestaan välikysymyskeskustelun. Siinä käy ilmi se erimielisyys, joka routavuosien aikana oli vallalla menettelystä Suomen ja Venäjän välisen ongelman selvittämiseksi. Siinä tuntui vielä se vihamielisyys, jonka alaiseksi vanhasuomalainen puolue, »suomettarelaiset», olivat vuosien kuluessa joutuneet. Mutta siitä huolimatta keskustelu kuului eduskunnan »suuriin keskus teluihin». Siinä kosketeltiin maamme ja kansamme tärkeimpiä kysymyksiä, eikä laajempia näköaloja puuttunut. Viimeistä kertaa esiintyivät ne kaksi suuntaa, jotka edellisen vuosikymmenen olivat hallinneet politiikassamme. Kummankin suunnan parhaat miehet, tietorikkaat, kokeneet ja hyvät puhujat, esiintyivät. Toiselta puolen ennen kaikkea senaattori Mechelin ja Setälä ja toiselta puolen professorit Danielson-Kalmari ja Palmén.
Yleinen ilmiö on, että keskusteluissa, joissa eri suunnat esiintyvät ja puolustavat omaa kantaansa, lausunnot saavat kärkevän ja yksipuolisen luonteen. Sellaisessa sanataistelussa ei ylipäänsä pyritä myöntämään, mitä toisen puolen kannassa on huomioonotettavaa. Elämä itse ei kuitenkaan ole niin yksiviivaista kuin eri puolueiden teesit ja opinkappaleet edellyttävät. Elämä itse johtaa olojen pakosta synteesiin, johon eri suunnat ja virtaukset ovat vaikuttaneet.
Keskustelun peruskohta oli kysymys venäläisten vanhasta vaatimuksesta, ns. valtakunnanlainsäädännöstä, jonka kysymyksen vaiheista routavuosina olen edellä kertonut.
Kun meidän välikysymyksessämme oli kysytty, mitä hallitus oli tehnyt Suomen aseman lujittamiseksi, senaattori Mechelin vastasi, että ennen kaikkea hallitus oli valmistanut ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi, jonka yhteydessä nämä asiat tulisivat selvitettäviksi. Sitä ei kuitenkaan oltu ehditty ennen kenraalikuvernööri Gerardin eroa käsitellä. Mechelinin mielestä ei mikään valtakunnanlainsäädäntö ollut tarpeen. Mikäli Suomelle ja keisarikunnalle yhteisiä asioita ilmaantui, voitiin niistä kummassakin maassa, Suomessa ja Venäjällä, tarpeen tullen säätää samanlaiset lait. Näin oli aikaisemminkin menetelty. Tosin saattoi olla hyödyllistä sopia jostakin järjestyksestä, miten tällaisia lakiehdotuksia valmistettaisiin. Se oli kuitenkin toista kuin valtakunnanlainsäädäntö, jonka valmistaminen oli Tagantsevin komitean tehtävä ja joka tarkoitti Suomen oman lainsäädännön rajoittamista. Se oli mahdoton jo sen tähden, että tällaista lainsäädäntöä varten ei ollut mitään elintä olemassa. — Tämä oli muodollinen väite, ja siihen Palmén vastasi, että tarpeellinen elin voitaisiin luoda, niinkuin esim. Saksan valtakunnassa oli luotu uudet orgaanit koko valtakuntaa koskevia asioita varten. — Mechelinin mielestä myös edellytykset Tagantsevin komitean asettamisen jälkeen olivat muuttuneet sen kautta että Venäjällä oli perustettu valtakunnanduuma ja -neuvosto.
Mechelinin lausunnossa ilmaantui hänelle ominainen optimismi.
»Vaikeudet ——— ovat useinkin johtuneet siitä, että Venäjän taholta ei ole oikein käsitetty meidän vanhoja perustuslakejamme. ——— Senaatin tekemän ehdotuksen (hallitusmuodoksi) tarkoitus on etupäässä pukea vanhojen perustuslakien oikeussäännökset epäämättömän selvään muotoon.» Venäjän ministerineuvosto oli esittänyt lausuntoja, jotka eivät olleet sopusoinnussa perustuslakiemme kanssa. »Että tämä viimeksimainittu on johtunut väärinkäsityksestä, voidaan pitää varmana. ——— Eihän sellainen politiikka, joka tarkoittaisi Suomen lakien loukkaamista ja siten synnyttäisi arveluttavia selkkauksia, voisi tuottaa mitään hyötyä keisarikunnalle, jonka tarkoitusperiä kaikilla sekä sisä- että ulkopolitiikan alalla voidaan tyydyttää sen estämättä, että suuriruhtinaanmaan erityiset asiat hoidetaan tämän maan omien lakien mukaan.»
Danielson-Kalmari, vanhasuomalaisen ryhmän johtaja, uudisti vanhan ajatuksensa, että jos venäläisten vaatimukset eivät perustu ainoastaan perättömiin syytöksiin, vihaan ja kateuteen, vaan jos niissä on jotakin muuttuneiden olojen vaatimaa pysyväistä ja kenties oikeutettua, on meidän pyrittävä saamaan se sopusointuun maamme oikeuksien kanssa. Aina 1880- ja 1890-luvuilta alkaen tässä suhteessa oli suomalaisen puolueen taholta katsottu pitävän pyrkiä positiivisiin tuloksiin. Kiinnipitäminen kaikista aikoja sitten säädetyistä laeista ei ollut kansallemme elinehto, vaan voimme eräissä kohdin mukautua Venäjällä esiintyviin muuttuneisiin käsityksiin, mikäli meidän kansallisen olemuksemme varsinainen oleellinen sisällys ja valtiollisen autonomiamme ydinkohdat eivät joutuisi kärsimään ja mikäli muutokset tapahtuvat perustuslaillisessa järjestyksessä. Vanhasuomalaisen puolueen taholta oli monesti käännytty Venäjän vallanpitäjien puoleen ehdotuksella, että selvästi esitettäisiin, mitä Venäjän etu vaatisi Suomeen nähden, jotta voitaisiin päästä lopullisiin neuvotteluihin ja saada aikaan sellainen sopimus, jossa molempien maiden oikeus ja edut pitkäksi ajaksi saisivat kestävän kulmakiven. Nämä ehdotukset johtivat siihen, että yritys pantiin alulle. Tämän johdosta asetettiin suomalais-venäläinen ns. Tagantsevin komitea. Siinä saavutettiin se huomattava tulos, että kaikilla äänillä, myös venäläisten — kahta vastaan — hyväksyttiin suomalaisten käsitys, että muutoksiin vaaditaan Suomen perustuslain mukainen suostumus. Suurlakon tuoma käänne tukahdutti käsityksen, että tarvittiin neuvotteluja Venäjän edustajain kanssa. Silloin asetettu uusi hallitus näyttää joutuneen suurlakon jälkeen yleisesti vallinneen käsityksen valtaan, sillä sen ohjelmassa ei mainittu sanaakaan siitä, että uuden hallituksen tehtävä olisi saada yhdessä Venäjän hallituksen kanssa silloin vielä riidan alaiset kysymykset järjestetyiksi. Uusi hallitus myös lakkautti Tagantsevin komitean työn. Meidän puolueessamme oli vallinnut käsitys, että vallankin lakkoviikon jälkeen laajalle maassamme levinnyt käsitys, ettei tarvinnut suuresti välittää Venäjän hallituspiireissä ilmenevistä mielipiteistä, edelleen on ollut liian vahva.
Danielson-Kalmari esitti myös käsityksensä, että silloisella hallituksella ei ollut sisäisissäkään asioissa sitä johtavaa asemaa, joka on välttämätöntä, koska sillä ei ollut eduskunnassa enemmistön kannatusta. Hän lausui toivomuksen yhtymisen mahdollisuudesta porvarillisten järjestyksen pohjalla seisovain puolueryhmien välillä.
Toisen merkittävän lausunnon meidän puoleltamme antoi Palmén. Hän myös korosti, että Tagantsevin komitean yritys saada erimielisyys Suomen ja Venäjän välillä selvitetyksi oli tärkeä, »vaikka muutamat eivät näytä siitä suuresti välittävän». Suurlakon jälkeen vallitsi huumaustila, jolloin luultiin sen hetkellisen tilanteen kestävän ainiaaksi. Tagantsevin komitea oli yritys kovalla hetkellä, jonka työtä parempana aikana olisi voitu jatkaa. Suomen kansan tulee oman etunsa tähden pyrkiä siihen, että riitojen aihe poistetaan.
Porvarillisista puhujista hallituksen kannattaja nuorsuomalainen Setälä katsoi pääasian olevan Venäjän puolelta tulleiden syytösten torjumisen. Mutta hän myönsi, että »voi panna kysymykseen, kuinka paljon syytösten torjuminen auttaa sen puolelta, joka moniinkin vaatimuksiin nähden on siinä asemassa kuin sadussa karitsa, jonka susi aina väittää hämmentävän veden, seisoipa hän sitten purossa ala- tai yläpuolella juoksua». — Se oli sattuva vertaus, joka soveltuu ei vain silloiseen tilanteeseen, vaan, niinkuin kokemus on osoittanut, pysyvästi kuvaa pienten valtioiden ja kansojen asemaa. — Kun venäläiset olivat syyttäneet Suomen pyrkivän suurvaltiolliseen seikkailuun, vastasi Setälä, että vaalilippu on Suomen kansan paras ase taistelussaan oikeuden puolesta. Setälän mielestä oli epäiltävää, oliko pysyväinen järjestely Suomen ja Venäjän välillä saatavissa aikaan, oliko siihen edes pyrittävä semmoisena aikana, jolloin edellytykset näyttävät olevan siihen suuntaan, että pysyväinen järjestely saataisiin ainoastaan suurilla uhrauksilla.
Sosialistien ryhmän puolesta esiintyi heidän grand old man varapuhemies af Ursin, mutta heidän pääpuhujansa olivat Sirola, Nuorteva ja Tainio. Heidän puheensa olivat jyrkkiä. Kaikki he asettuivat lujasti kansamme itsemääräämisoikeuden ja laillisen järjestyksen kannalle. Kansallisen olemuksemme säilyttäminen on syville riveille kallis — lausui Sirola. Kansa odottaa vastarinnan tunnussanaa, mutta Venäjältä tulleita hyökkäyksiä on »täällä käsitelty sillä tavalla, niinkuin ne tutkittaisiin jossakin käräjäistunnossa, ikäänkuin siellä punnittaisiin ja otettaisiin kuuleviin korviin asiallisia syitä ja selityksiä, joita me täältä päin saatamme heille antaa. Milloin niitä sielläpäin on ennen otettu kuuleviin korviin?» — Nuorteva oli vakuutettu, että kansanvalta pääsee Venäjällä ohjaksiin. »Se ei pääse siihen verisen vallankumouksen kautta, se tulee ——— ehkä hyvinkin pian saamaan aikaan sellaisen muutoksen, että Venäjän hallituksessa, Venäjän toimeenpanevissa piireissä otetaan huomioon joitain muita vaikuttimia kuin väkivalta.» — Venäjän vallankumouksen kulkuun nähden Nuorteva pahasti erehtyi.
»Suomettarelaisten» sovitteleva ohjelma oli Sirolan mielestä »Suomen oikeuksien myömisohjelma», joka »tarjoutuu sovintoon alentavilla ehdoilla». — »Ei ole suurin onni saada pois nämä kysymykset päiväjärjestyksestä, niinkuin keskusta uneksii, päin vastoin, suurin onnettomuus olisi saada ne pois tyydyttäen Venäjän taantumussuunnan vaatimukset.» Kansa odotti vastarinnan ohjelmaa ja tunnussanaa.
Kun Setälä oli lausunut vaalilipun olevan kansan paras ase taistelussa oikeutensa puolesta, vastasi siihen Sirola: »Vallan oikein — niin kauan kuin meillä on tilaisuus äänilippuja käyttää ja niin kauan kuin todellakin äänilipun kautta kansan vapaa valinta saa tulla julki.» — »Venäjän kansan vapausliikkeestä riippuu Suomen kansan vapaus, ainoastaan tämän taistelun yhteydessä voidaan Suomen autonomian kohtuullisetkin laajennukset saada toteutettua.» Sentähden on Venäjän vapaustaistelijain vainoaminen Suomessa meidän etujamme ja oikeuksiamme vastaan. Ei meidän sanamme ja vakuutuksemme, ei »muotolaillisuus», juridiikka, ei mikään diplomatia eikä »opportunismi» meitä auta. Kansan sisäistä voimaa on vahvistettava ja se voi tapahtua ainoastaan yhteiskunnallisten uudistusten kautta parantamalla kansan taloudellisia oloja.
Sosialistien lausunnoissa oli oikeita ajatuksia. Paitsi kansan sisäisen voiman vahvistamista tarkoittavia yhteiskunnallisia uudistuksia, joiden merkitys muidenkin puolueiden keskuudessa ymmärrettiin, Sirola ja Nuorteva voimakkaasti korostivat, että Suomen kansan tulee olla valmis viimeiseen asti puolustamaan itsemääräämisoikeuttaan, valtiollista asemaansa ja kansallista elämäänsä. Siinä kohden he olivat samalla kannalla kuin kansamme muut piirit, vieläpä käyttivät sen puolesta mahdollisimman lujia sanoja.
Oikea ajatus sisältyi seuraaviin Sirolan sanoihin:
»Ainoa, mitä meillä on, on pitää oikeuksistamme kiinni, taistella niiden puolesta kaikilla tarkoituksen mukaisilla keinoilla, tehdä mahdottomaksi kaiken sortovaltiuden jalansijan saamisen tässä maassa, tehdä mahdottomaksi etenkin se, että kotimaiset miehet myötävaikuttavat tällaisessa vallankaappauksessa, tällaisessa kansan sortamisessa. ——— Ainoastaan niin voimakkaasti kuin voimme kansan mielialan herättää, jotta se estää tällaisen oikeuksien myymisen, ainoastaan siinä määrässä voimme pitää rintaman eheänä.»
Tämä oli puhdasta ja kirkasta vastustuspolitiikkaa, joka oli tietenkin tähdätty pääasiassa meitä »suomettarelaisia» vastaan. Mutta se sisälsi sen yleispätevän ja oikean ajatuksen, että kansan on valtiollisia oikeuksiaan ja kansallista etuaan ja olemustaan kaikilla mahdollisilla keinoilla viimeiseen asti puolustettava. Mieli tulee hyväksi lukiessa näitä Sirolan ja Nuortevan sanoja laillisten oikeuksiemme ja kansan henkisen voiman ylläpitämisen puolesta.
Myös sosiaalidemokraatti Tainion lausunto kohdistui voimakkaasti kysymykseen, millä tavalla Suomen kansan olemassaolo voitiin turvata:
»Vaikka hallitus käyttäisi mitä diplomaattisia temppuja tahansa, vaikka toteutettaisiin kuinka kaunis ohjelma tahansa, niin venäläisen taantumuksen hyökyaallot tulevat syöksymään yli Suomen. Mikään diplomatia ei auta, ei kauneinkaan ohjelma, sillä ——— Venäjän valtioyhteys vaatii tämän pienen vapaan rajamaan yhdistämistä ——— emämaahan. ——— Lähellä Pietaria, lähellä Venäjän keskustaa ei saa löytyä mitään itsenäisyyttä, ei mitään kansanvaltaa, ei mitään vapautta. Sellainenhan on panslavistinen ajatus. ——— Tässä on kysymys olemassaolosta. Jos Suomen kansa haluaa voittaa tässä epätasaisessa taistelussa, niin sen täytyy omistaa sisällistä voimaa.» Sisäinen voima riippuu kansan enemmistön taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sivistyksellisistä oloista. »Sitä (kansan enemmistön) sivistystasoa on kohotettava, on kohotettava sen itsenäisyyden tunnetta, on kohotettava sen vapauden rakkautta, on kohotettava sen kansallistunnetta — ja sitähän täällä ainakin keskusta tavottelee.» Mutta köyhälistön kansallistunnetta ei voida kohottaa, jos ei sen taloudellinen asema parane. Sitä tarkoittaa sosiaalidemokraattien ohjelma.
Sirolan ja Nuortevan lausunnoissa oli toinenkin merkittävä ajatus: Heidän luottamuksensa Venäjän vallankumoukseen ja vapaustaisteluun. Tosin se toteutui toisin kuin Nuorteva luuli, mutta sittenkin: Vallankumoukselliset pääsivät Venäjällä v. 1917 valtaan ja sen tuloksena oli suurin saavutus Suomen historiassa: itsenäisyys. Tosin merkillisellä tavalla toteutui, mitä Danielson-Kalmari epäili:
»Se puhe, jonka sosialistisen ryhmän edustaja ——— äsken piti, on kyllä omansa enentämään epäilystä, että kun tässä maassa on laillisilla keinoilla turvattava Suomen kansan oikeuksia, niin silloin emme suinkaan voi luottaa siihen, ettei puheena oleva sosialistinen ryhmä ryhdy toimintaan, joka kohdaltansa tuottaa meille yhtä paljon, ehkä enemmän vaaroja kuin ulkoa päin uhkaavat.»
Luonnollisesti vuonna 1908 ei voinut tietää, mitä vuonna 1917 tapahtui. Jos Venäjän sisä- ja ulkopolitiikkaa olisi järkevästi johdettu, olisi vallankumous 1917 todennäköisesti jäänyt tapahtumatta. Mutta historian kulku on ihmeellinen. Sirolan ennustus toteutui. Meidän piirissämme oltiin tässä suhteessa samalla kannalla kuin Yrjö-Koskinen oli minulle syksyllä 1903 lausunut: Vallankumous Venäjällä ei ollut mahdoton, mutta milloin se tapahtuisi, sitä ei voinut tietää. Sen mahdollisuuden nojaan ei saattanut maamme politiikkaa vuonna 1908 perustaa.
