Uudessa eduskunnassa nousi kysymys verotusolojen koko laajuudessaan uudistamisesta kovalla voimalla esille. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä yritin minäkin puolestani siinä asiassa, mutta olosuhteet aiheuttivat, ettei puuhistani ollut sanottavaa tulosta.
Eri puolueissa tehdyt suuret yhteiskunnalliset uudistussuunnitelmat — radikaaliset ja optimistiset — vaatisivat tietenkin paljon varoja. Ja vanhanaikaisten verotusolojemme epäoikeudenmukaisuudet — ne eivät olleetkaan vähäiset — olisi samalla korjattava. Sellaiset toimenpiteet tavallisesti johtavat verotulojen vähenemiseen.
Heti ensimmäisillä valtiopäivillä 1907 tehtiin eduskunnassa verotusolojen uudistamisesta anomuksia, mutta vasta syksyllä 1908, sen vuoden toisilla valtiopäivillä, valtiovarainvaliokunta ehti käsitellä asian. Valiokunnan mietintö osoitti silloista reipasta mielialaa ja optimismia. Mietinnössä tehtiin selkoa verotusjärjestelmäämme vaivaavista epäoikeudenmukaisuuksista. Sangen yksityiskohtaisesti esitettiin, mihin suuntaan verotuslaitoksemme täydellisen uudistamisen tulisi tapahtua. Nämä perustelut olisivat sitovina ohjeina.
Ei ollut vähän, mitä valiokunnan enemmistö esitti ja vaati. Tulleja olisi alennettava niin paljon kuin mahdollista. Sokeritulli, joka siihen aikaan tuotti kolmanneksen kaikista tullituloista, olisi kokonaan lakkautettava, mutta jos kauppasuhteet keisarikunnan ja ulkomaiden kanssa tekisivät sen vaikeaksi, olisi tulli sillä kertaa alennettava niin vähäksi kuin mahdollista. Valiokunnan sosialististen jäsenten mielestä olisi oikeastaan koko tulliverotuksesta, niinkuin muistakin välillisistä veroista, tykkänään luovuttava. Heidän mielestään olisi myös kahvitulli — se oli toiseksi suurin tullitulo — heti kokonaan poistettava. Sosialistiset tupakkamiehet Väinö Wuolijoki, Taavi Tainio ja J. S. Komu vaativat vastalauseessaan, että tupakkakin olisi tehtävä kaikista veroista vapaaksi. Esittipä valiokunnan enemmistö ei vähempää kuin että »on käytävä mahdollisuuden mukaan valmistamaan siirtymistä suojelustullijärjestelmästä vapaakauppaan».
Kun mietintöä 9 päivänä lokakuuta 1908 käsiteltiin eduskunnassa, minä valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä käytin puheenvuoron, jossa esitin summittaisen laskelman, miltä asiat valtion raha-asiain kannalta näyttivät, kun laski yhteen eduskunnassa suunnitelluista reformeista johtuvat valtion tulojen vähennykset ja menojen lisäykset (eduskunnan päättämä kieltolaki, tientekorasitus, oppivelvollisuus, työväen vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutukset, maaveron ym. rasitusten poistaminen, sokeritullin alentaminen). Se merkitsisi tulojen vähennystä ja menojen lisäystä yhteensä ainakin puolta silloisen budjetin loppusummasta. — Sanoin huomanneeni valiokunnan mietinnössä jälkiä saksalaisista kirjoista. Sen johdosta siteerasin tunnetun ja siihen aikaan paljon luetun saksalaisen finanssiopin tutkijan Adolf Wagnerin — jotenkin radikaalisen miehen — lausumaa, miten erinomaisen vaikea on muodostaa teoreettisesti oikea ja käytännöllisesti kelvollinen verotusjärjestelmä. — Mitä pienempi verotuksella hankittavien tulojen tarve on, sitä sopivampi on aika sellaisille uudistuksille, joiden kautta verotusolojen epäoikeudenmukaisuudet korjataan; mitä enemmän uusia tuloja valtio tarvitsee, sitä vaikeampi on veroreformien toimeenpaneminen — Wagner sanoi. — Lausuin lopuksi, että eduskunnan olisi syytä jättää kaikki yksityiskohtaiset ohjeet pois ja laatia esityksensä yleiseen muotoon. Näin sitten tapahtuikin. Edustaja K. J. Ståhlbergin ehdotuksesta eduskunta muutti valiokunnan mietinnön perustelut aivan ylimalkaisiksi. — Lausuntoni herätti sosialistin Väinö Wuolijoen — vanhan koulu- ja osakuntatoverini — tyytymättömyyttä, koska se hänen mielestään ilmensi kovin vanhoillista katsomusta. Eduskunta anoi ehdotusta verotusoloissa vallitsevien puutteiden poistamisesta ja oikeudenmukaisemman ja valtiontarpeiden lisääntymistä tyydyttävän verojärjestelmän aikaansaamisesta.
Vuoden 1909 alussa eduskunnan anomus tuli senaattiin lausuntoa varten. Asiata käsittelimme erityisessä senaatin valiokunnassa. Suunnittelimme suuren verokomitean asettamista ja minä etsin siihen sopivia jäseniä.
Maan asiat alkoivat kuitenkin mennä pahasti sekaisin. Maanvuokralain vahvistamisen aiheuttaman selkkauksen johdosta puolet talousosaston jäsenistä erosi ja jäljelle jäimme me viisi vanhasuomalaista senaattoria. Poliittinen asema muuttui kesällä ja syksyllä 1909 yhä uhkaavammaksi. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että pian meillekin nousisi tie pystyyn. Syksyllä erosimme. Katsoimme sen vuoksi tarkoituksenmukaiseksi jättää koko verouudistuksen toistaiseksi. Asia jäi sille kannalle. Eikä verokomiteasta seuraavina vuosina, aina Venäjän vallan loppuun asti olisi ollutkaan hyötyä: koko sen ajan jatkui yhä kiristyvä finanssiristiriita eduskunnan ja hallitsijan välillä. Mikään verotusuudistus ei olisi ollut mahdollinen, vaan uudet ehdotukset olisivat voineet pikemmin sekoittaa sotkuisia asioita.
Huvin vuoksi mainitsen, että meitä seurannut venäläinen senaatti vuonna 1910 nimitti senaatin verovaliokuntaan uudet jäsenet. Valiokunta näkyy tehneen hitaasti työtä. Kesäkuussa 1915 — keskellä sotaa — senaatti pyysi lupaa laatia esityksen verotuslaitoksen uudistamiseksi. Sittenkun asiasta oli saatu kenraalikuvernöörin ja Venäjän ministerineuvoston lausunnot, keisari helmikuussa 1916 antoi Borotinovin senaatille tämän luvan. Mutta tapaukset alkoivat saada uuden suunnan. Oli muuta ajateltavaa kuin Suomen verotusolojen uudistaminen.
Paitsi kysymystä verotusolojen yleisestä uudistamisesta oli meillä senaatissa eräitä erikoisveroasioita.
Erikoiskomitea, puheenjohtajana tunnettu poliitikko ja pankinjohtaja Emil Schybergson, oli valmistanut ehdotuksen leima-asetuksen uudistamiseksi. Komitea oli tehnyt myös ehdotuksen yksityispankkien, säästöpankkien, palovakuutusyhtiöiden ja paloapuyhdistysten suoritettavasta suostuntaverosta, joka sisälsi ensimmäisen idun varallisuusveroksi, vanhaa maaveroa lukuun ottamatta. Esitys annettiin vuoden 1909 valtiopäiville, mutta eduskunta hylkäsi sen. Markovin senaatti antoi sen uudestaan vuoden 1910 valtiopäiville, mutta asian kävi yhtä huonosti.
Eduskunnan leimasuostuntaa koskevan vastauksen johdosta joutui myös kysymys erityisestä perintöverosta käsittelyn alaiseksi. Lainvalmistelukunta valmisti ehdotuksen perintö- ja lahjaveroksi, joka eduskunnan toivomuksen mukaisesti suoritettaisiin kunkin perinnönsaajan osuuden mukaan. Asiata käsitellessämme senaatin valiokunnassa laskimme, että eduskunnan toivomuksen so. perintöosuuksien mukaan uudistettu vero ei tuottaisi mitään lisätuloja siihen mitä perunkirjojen leimaamisella saatiin. Sen vuoksi valmistimme esityksen »jäämistöveroksi», so. veroksi, joka olisi suoritettava perinnön jättäjän koko omaisuuden mukaan. Ehdotus lähetettiin Pietariin helmikuussa 1909, mutta asia viipyi Venäjän ministerineuvoston kanslioissa, niin ettei se ehtinyt vuoden 1909 valtiopäiville. Markovin senaatti antoi sen seuraavan vuoden 1910 valtiopäiville. Ei ole syytä tästä asiasta, josta ei silloin syntynyt tulosta, pitemmälti puhua, mutta lukiessani uudestaan edus kuntakeskustelun, tekee mieleni siitä pari sanaa lausua.
Edustaja Heikki Renvall vastusti esitystä. Hän piti mm. ehdotettua menettelyä verolautakuntineen ja tarkastuksineen liian monimutkaisena. Perinnönsaajia »liiaksi vaivattaisiin ja kiusattaisiin». Yleisö käsittäisi koko uudistuksen »rettelöimishaluksi».
Siihen aikaan meillä verot eivät olleet sellaisia kuin nyt. Kaupungeissa maksettiin, kuten ennen on mainittu, välittömiä veroja kunnalle tavallisesti 4 à 5 % tuloista. Maalla — paitsi tilallisten maaveroa — kannettiin kunnallisveroa enimmissä kunnissa 3 % tai sitä vähemmän tuloista. Sen lisäksi suoritettiin sekä kaupungissa että maaseudulla valtiolle välitön vero: henkiraha, 2 mk mieheltä ja 1 mk naiselta! Mitään veroilmoituksia ja muita ihmisten kiusoja ei ollut.
Katsoin asiakseni puolustaa laatimaani esitystä. Huomautin, että jotakin olisi tehtävä. Kun perunkirjoista meneviä leimamaksuja oli korotettu, niin silloisen järjestelmän aikana »tulee ylipäänsä rikkaita ihmisiä kuolemaan paljon vähemmän tulevaisuudessa kuin tähän asti». Asiat järjestetään jo elinaikana täysin laillisella tavalla. Siteerasin erään saksalaisen asiantuntijan lausuntoa, että »jäämistöveron voi katsoa henkilön testamentiksi, jolla hän luovuttaessaan omaisuutensa perillisilleen muistaa myös isänmaatansa, jonka lakien suojassa hän on tuon omaisuuden koonnut». Mitä tuli veromenettelyn monimutkaisuuteen ja kansalaisten vaivaamiseen ja kiusaamiseen, josta Renvall oli puhunut, lausuin: »Sellaista se on, se nykyaikainen verotuslainsäädäntö, emmekä mekään voi siitä päästä. Tämä onkin oikeastaan ensimmäinen esimaku nykyaikaisesta verotuslainsäädännöstä ja niistä hankaluuksista, joita on tulossa ja joita täytyy tulla, jos ylipäänsä tahdomme verotusasioita uudistaa eurooppalaiseen malliin.»
Valiokunta ei ehtinyt loppuun käsitellä esitystä jäämistöverosta. Vielä seuraaville valtiopäiville 1911 annettiin sama esitys, mutta silloinkaan eduskunta ei sitä ehtinyt käsitellä. Perinnön verottaminen jäi sen tähden entiselle kannalle: perunkirjoituskirjat ja testamentit oli varustettava leimalla.
Kun perintöverotus itsenäisyyden aikana uudestaan järjestettiin, lasketaan vero perintöosuuksien mukaan. Jäämistöveroperiaate on hylätty.
