XXXV. Maanvuokralain vahvistaminen ja julkaiseminen. — Kokoomussenaatin hajoaminen

Senaatin jäsenenä jouduin jälleen kosketukseen, vieläpä varsin monihaaraiseen, maanvuokralain kanssa.

Eduskunnan vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä hyväksymästä lakiehdotuksesta oli senaatin annettava lausuntonsa ja asia esiteltiin senaa­tin molempien osastojen yhteisessä istunnossa. Eduskunta oli tehnyt tärkeissä kohdissa muutoksia hallituksen esitykseen, mutta asiata val­mistanut senaatin valiokunta katsoi ylivoimaisten syiden puhuvan laki­ehdotuksen, myös takautuvan lain, vahvistamisen puolesta. Valiokunnan lausunnossa sanottiin, että ottaen huomioon tällä alalla esiintyvät maanomistajien ja vuokramiesten toisistaan eroavat edut, voidaan täysin tyydyttävää ratkaisua tällaisessa asiassa tuskin saavuttaa, minkä koke­mus muissa maissakin oli osoittanut. Suuri enemmistö niitä eduskunnan jäseniä, joiden lähinnä voi katsoa edustavan maanomistajain näkökoh­tia, oli kannattanut eduskunnan päätöstä ja asia oli julistettu kiireelli­seksi, vaikka siihen tarvittiin 5/6 annetuista äänistä. Tärkeätä oli, että uusi laki tulisi voimaan ennen 14 maaliskuuta 1909, koska muuten suuri määrä vuokrasopimuksia, jotka oli irtisanottu, lakkaisi voimassaole­masta ja lukuisat vuokramiesten perheet voisivat tulla häädetyiksi.

Senaatin suuri enemmistö — 14 senaattoria 3 vastaan — hyväksyi valiokunnan ehdotuksen. Mutta oikeusosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra R. A. Wrede sekä kaksi jäsentä, senaattorit Kyander ja Snellman, olivat eri mieltä. Vapaaherra Wrede esitti pöytäkirjaan laajan ja ankaran lausunnon, jossa hän kokonaan hylkäsi eduskunnan hyväksymän lakiehdotuksen. Joskin voi olla syytä asettaa torpat ja lampuotiti­lat, vaikkakin vaivoin, eri lain alaisiksi, oli samanlainen menettely mäki­tupa-alueisiin nähden sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti hänen mielestään mahdoton ja veisi sellaiseen onnettomuuteen, ettei lain vah­vistamista jo tästä syystä voinut puoltaa. Mitä tuli torppia ja lampuoti­tiloja koskeviin säännöksiin, olivat eräät eduskunnan tekemät muutokset Wreden mielestä turmiollisia. Niitä oli vuokra-ajan pituus, vuokralauta­kunnan tehtävien laajentaminen siihen määrään, että sekä vuokranantajat että vuokramiehet sen kautta joutuisivat miltei holhouksen alaisiksi, mikä tulisi tuntumaan sietämättömältä pakolta ja aikaansaamaan epä­luottamusta ja epäsopua molempien asianosaisten välillä sekä pidättä­mään maanomistajat antamasta torppia ja lampuotitiloja vuokralle. Tähän suuntaan vaikuttaisivat myös eduskunnan tekemät muutokset korvauksen suorittamisesta vuokramiehille samoin kuin useat muut lakiin otetut määräykset, jotka Wrede lausunnossaan luetteli. Nämä määräykset yhdessä olivat sellaisia, että moni maanomistaja koettaisi kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla päästä eroon vuokramiehistään. Tästä näytti — Wrede lausui — eduskunta itsekin olleen tietoinen, koska se, estääkseen maanomistajaa käyttämästä irtisanomisoikeutta, oli dekreteerannut, että sellaiset sopimukset oli pidennettävä, vieläpä 7 vuo­della. Tällä määräyksellä oli eduskunta itse antanut tuomion omasta lainsäädäntötyöstään. Sillä jos lainsäätäjä ensin muodostaa yksityisoikeudellisen suhteen niin, että se toiselle sopimuspuolelle tulee sietämät­tömäksi, ja sen jälkeen koettaa mahtikäskyllään pysyttää hänet kiinni samassa oikeudellisessa suhteessa, josta hän olisi ollut oikeutettu pääse­mään irti, niin lainsäätäjä oli väärinkäsittänyt tehtävänsä ja harjoitta­nut pakkoa luovuttamattomiin inhimillisiin oikeuksiin nähden. Myöskin lakiteknillisesti oli eduskunnan ehdotus Wreden mielestä monessa koh­den mahdoton hyväksyä. »Mitä tulee epäkohtiin, joita nykyään voi olla olemassa, näyttää eduskunnan ehdotus unohtavan, että pahaa ei saa parantaa kahta vertaa pahemmalla. Oli myös muistettava, että näissä asioissa monin paikoin oli vallalla tyytyväisyys ja molemminpuolinen luottamus ja että nämä hyvät suhteet tulisivat hävitetyiksi sen epäluot­tamuksen kautta, jonka lakiehdotus tulisi herättämään.» Wrede sentäh­den esitti, että eduskunnan hyväksymää lakiehdotusta ei vahvistettaisi sekä että senaatin tehtäväksi annettaisiin viipymättä valmistaa uusi ehdotus asiasta.

Senaattorit Kyander ja Snellman yhtyivät vapaaherra Wreden lausuntoon.

Wrede oli juristi — maamme kaikista etevimpiä. Hän kuului viime vuosisadan taloudellisen liberalismin aatteissa kasvaneisiin. Ei ollut ihme, että häntä tyrmistytti sellainen uudenaikainen »sosiaalisen valtion» syvää leimaa kantava lakiehdotus kuin esilläoleva, joka perusteellisesti poikkesi vanhoista siviilioikeuden periaatteista.

Kuultuani Wreden esityksen pyysin asian lykkäämistä ja kun se sitten uudestaan 15 tammikuuta 1909 oli senaatin molempien osastojen yhteisessä istunnossa esillä, annoin pöytäkirjaan seuraavan lausunnon:

Koska olen ottanut osaa esilläolevan lainsäädäntäkysymyksen käsittelyyn vuoden 1907 ja vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä asiata maatalousvaliokunnassa valmisteltaessa, katson velvollisuudekseni lyhyesti kosketella sitä arvostelua, jonka alaiseksi puheenaoleva lainsäädäntötoimi on joutunut, ryhtymättä kuitenkaan käsittelemään yksityisiä muistutuksia, joita sitä vastaan on tehty ja edelleen tehdään.

Käsittelyn alainen lainsäädäntökysymys on vaikeimmin ratkaistavia ja arkaluontoisimpia, mitä meidän maassamme ylipäänsä on ollut lainsäätäjän selvitettävänä. Tämä asia on kolmen viime vuoden kuluessa ollut maassamme erittäin vilkkaan huomion esineenä, ei ainoastaan sen kautta, että asiata on ensiksi hallituksen asettamassa komiteassa ja sitten hallituksessa sekä vihdoin kolmilla valtiopäivillä laajasti käsitelty, vaan myös siten, että asiasta on useita ehdotuksia eri piireissä valmistettu ja lisäksi on sitä moni­ lukuisissa kokouksissa, yhdistyksissä ja yksityisissä komiteoissa sekä sanoma­lehdissä pohdittu. Mitään vähänkään tärkeämpää, mitä tässä asiassa voidaan esittää myötä tai vastaan, ei siten ole voinut jäädä esiintuomatta eikä asian valmistelussa huomioon ottamatta. Erittäinkin on ne vastaväitteet, joita eräi­den maanomistajaryhmien taholta on esitetty niin pitkälle meneviä säännök­siä vastaan, kuin ne ovat, jotka eduskunnan hyväksymä lakiehdotus sisältää, yhä uudestaan ja uudestaan otettu harkinnan alaisiksi juuri käytännöllisten maanviljelijäin keskuudessa kaikkien valtiopäivien aikana 1905—1908.

Luonnollista on, että lainsäätäjä ei ilman epäilyksiä ryhdy sellaisen lain säätämiseen kuin esilläoleva, joka sisältää sopimusvapautta rajoittavia määräyksiä. Ainoastaan kun erittäin painavat yhteiskunnalliset edut ovat kysy­myksessä, on tällainen lainsäädäntö oikeutettu, ja minun käsitykseni mukaan onkin nyt käsilläoleva kysymys sellainen, jossa tavallista pitemmälle menevä lainsäädäntö on sekä oikeutettu että välttämätön. Tilasto osoittaa, että niiden ruokakuntien luku, jotka Suomessa hallitsevat yksityiseltä vuokrattua maata ja joita siis uusi laki tulisi koskemaan, on noin 160 000, ja eräissä osissa maata, erittäin Etelä- ja Länsi-Suomessa sekä myöskin Hämeessä muodostaa vuokra­miesluokka verrattomasti suurimman osan näiden seutujen varsinaisesta maa­taviljelevästä väestöstä. Näissä osissa maata on vuokramaan hallitseminen sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti erittäin tärkeä pysyväinen talon­poikaisen väestön asutusmuoto. Tätä asutusmuotoa ei voikaan sen vuoksi arvostella silmälläpitäen tavallista enemmän tai vähemmän satunnaista ja irrallista vuokrasuhdetta, vaan on lainsäätäjän pyrkimyksenä oleva tähän kuuluvien olojen vakiinnuttaminen ja lujittaminen. Kaiken tämän vuoksi on sellainen suojeluslaki kuin nyt käsittelyn alaisena olevaan ehdotukseen sisäl­tyvä, minun ajatukseni mukaan oikeutettu. Arvosteltaessa esilläolevaa kysy­mystä on syytä pitää mielessä niitä pitkälle meneviä toimenpiteitä, joihin useissa muissa Euroopan maissa on aikojen kuluessa katsottu oikeaksi ryhtyä maataviljelevän väestön hallintaolojen järjestämiseksi ja vakaannuttamiseksi. Minulle on tunnettua, että joskin suurmaanomistajien joukossa on useita, jotka ovat tyytymättömiä puheenaolevaan lakiehdotukseen, melkoi­nen osa valistuneita maanomistajia hyväksyvät, katsoen tässä kysymyksessä olevien yleisten etujen tärkeyteen, tällaisen lain säätämisen ja toivovat, että lakiehdotus saisi Armollisen vahvistuksen.

Esilläolevassa lakiehdotuksessa on kieltämättä puutteita, niinkuin senaatin päättämässä alistuksessa esitetään. Nämä puutteet eivät kuitenkaan minunkaan ajatukseni mukaan mitenkään ole sellaisia, että ne estäisivät ehdotuksen laiksi vahvistamista. Sitä paitsi voidaan ne tulevaisuudessa saavutetun koke­muksen perusteella poistaa. Muistaminen onkin, että tämä laki ei useimmissa tapauksissa astuisikaan heti voimaan, koska nykyiset vuokrakontrahdit tulisi­vat taaksepäin vaikuttavan lain säännösten kautta jatkumaan jonkun ajan eteenpäin, kuitenkin siten, että sellaiset epäkohdat nykyisissä vuokraoloissa, joiden korjaaminen yleisesti tunnustetaan välttämättömäksi, tulisivat pois­tetuiksi. Viimeksimainitussa laissa oleva säännös nykyisten vuokrasopimusten jatkamisesta jonkun ajan eteenpäin, jota määräystä eräiltä tahoilta niin anka­rasti moititaan, on minun käsitykseni mukaan tämän lainsäädännön huomat­tavimpia kohtia, koska sen kautta saavutetaan, niinkuin senaatin esityksessä­kin lausutaan, tarpeellinen rauhan aika ja vältetään se, että molemminpuoli­sen agitatsionin vallitessa ryhdyttäisiin aiheettomasti vuokravälejä rikko­maan.

Minä siis omasta puolestani mitä hartaimmin puollan ehdotusta Armolli­sesti vahvistettavaksi. Teen sen sitä suuremmalla syyllä, koska lakiehdotuk­sen vahvistamatta jättäminen vakaumukseni mukaan tuottaisi turmiollisia seurauksia ja lisäisi levottomuutta ja kiihkoa maan maataviljelevän väestön keskuudessa, jota vastoin on toivottava, että ehdotuksen astuminen lakina voimaan olisi omiaan rauhoittavasti vaikuttamaan sanottuihin kansankerroksiin.

Asia meni kenraalikuvernöörille, jonka oli lähetettävä asiakirjat oman lausuntonsa ohella Pietariin. Joku aika sen jälkeen senaattorit Danielson­-Kalmari ja Rautapää, oltuaan jollakin asialla kenraalikuvernöörin luona, kertoivat minulle vuokralakiasian olevan menossa huonolle tolalle. Kenraalikuvernööri Böckmann oli ottanut puheeksi asian ja lausunut, että vapaaherra Wreden kanta oli hänen mielestään oikea. He kehoittivat minua menemään asiaa Böckmannille selittämään. Kävinkin hänen luonaan ja selostin kysymystä ja sen suurta merkitystä. Korostin, että asia oli kokonaan Suomen sisäinen eikä lainkaan koskenut Venäjää, minkä vuoksi heidän, venäläisten, ei pitäisi siihen sekaantua. — Professori Kyösti Haataja-vainajan kanssa muistelimme, että erään kenraalikuver­nöörin kansliassa palvelevan suomalaisen kautta toimitettiin asianomai­selle esittelijälle kirjallisuutta, joka ei näy olleen vaikuttamatta asiaan.

Joka tapauksessa kenraalikuvernööri asettui asiassa myötämieliselle kannalle. Hänen 14 helmikuuta 1909 päivätty lausuntonsa, jonka nyttemmin olen lukenut, sisälsi ei vähemmän kuin 18 koneella kirjoitettua suurikokoista arkin sivua. Siinä kosketeltiin kohta kohdalta eduskunnan hallituksen esitykseen tekemiä muutoksia ja senaatin alistusta sekä eri­koisesti mitä vapaaherra Wreden ja kahden muun senaattorin eriävässä mielipiteessä oli esiintuotu. Böckmann yhtyi kaikissa kohdissa senaatin lausuntoon ja puolsi lain vahvistamista. Laajanpuoleisesti hän kosketteli kysymystä uuden lain määräysten soveltamisesta jo voimassaoleviin vuokrasopimuksiin ja erityisesti kysymystä aikaisempien vuokrasopi­musten pakollisesta pitentämisestä. Hän aivan oikein huomautti, että kaikkialla agraarisuhteita järjestelevä lainsäädäntö oli määrättyyn rajaan asti ollut tunkeutumista yksityisoikeudellisiin oikeussuhteisiin, mainiten esimerkkinä Venäjän 1860-luvun maareformin sekä Englannin, Skotlannin ja Irlannin lainsäädännön, joissa oli annettu lakeja vuokra­miesten turvaamiseksi rajoittamalla maanomistajain oikeuksia. »Verrat­tuna näihin lakeihin on eduskunnan hyväksymä vuokralain sallima yksi­tyisoikeudellisiin suhteisiin koskeminen hyvin kohtuullinen» — sanottiin kenraalikuvernöörin lausunnossa. Lopuksi huomautettiin, että edus­kunta oli 5/6:lla annetuista äänistä ja senaatti 14 äänellä 3 vastaan kannattanut lakiehdotuksia ja että eduskunnassa samoinkuin senaatissa asiata olivat kannattaneet ns. porvarillisten puolueiden edustajat, joiden joukossa oli huomattava määrä maanomistajien edustajia. Lopuksi kenraalikuvernööri korosti, miten tärkeää oli, että uusi laki voisi tulla voimaan ennen 14 maaliskuuta.

Asia näytti siten olevan hyvällä tolalla. Mutta odottamatta ilmestyi uusia vaikeuksia.

Kesäkuun 2:na 1908 annetun määräyksen mukaisesti kenraalikuver­nööri lähetti asiakirjat myös Venäjän ministerineuvostolle. Lausunnos­saan 10 maaliskuuta 1909, neljä päivää ennen kuin uuden lain piti tulla voimaan, ministerineuvosto ilmoitti, ettei sillä itse lakiehdotuksen sisäl­töön nähden ollut muistutettavaa, mutta että asia »koskee hyvin tär­keätä periaatteellista kysymystä hajoitetun eduskunnan päätösten merkityksestä». — Lakiehdotuksen hyväksynyt eduskunta oli nimittäin 22 päivänä helmikuuta 1909 hajoitettu. — Ministerineuvosto ilmoitti kantanaan, että hajoitetun eduskunnan kaikki päätökset olivat »juridisesti täysin mitättömät», minkä vuoksi niitä ei ollut keisarille ollenkaan esitel­tävä. Mutta kun vuokralakiehdotuksen vahvistamatta jättäminen ras­kaasti vaikuttaisi maaseudun monilukuisen köyhän väestön taloudelli­seen asemaan, niin ministerineuvosto katsoi, että tällä kertaa, erikoisena poikkeuksena, lakiehdotus voitiin esittää keisarille, mutta välttämätöntä oli lain johdantoon ottaa siitä nimenomainen lausunto ja varaus.

Venäjän ministerineuvostossa oli— eräiden aikaisempien asiain yhteydessä — omaksuttu uusi periaate hajoitetun eduskunnan päätösten mi­tättömyydestä. Ministerivaltiosihteeri Langhoff oli ilmoittanut Stolypinille, ettei hän voinut hyväksyä tällaista kantaa, ja lähettänyt hänelle Suomen valtio-oikeuden parhaan tuntijan, siihen aikaan ministerivaltio­sihteerin virastossa neuvottelevana jäsenenä toimivan professori Robert Hermansonin laatiman muistion. Tällä ei kuitenkaan ollut vuokralain käsittelyyn vaikutusta.

Langhoff kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti vuokralakiehdotuk­sen esittelystä 12 maaliskuuta 1909. Esittelyssä oli Venäjän oikeusmi­nisteri Štšeglovitov — uuden periaatteen kiivas kannattaja ja nähtä­västi sen keksijä — läsnä ministerineuvoston edustajana. Langhoff, nojautuen professori Hermansonin lausuntoihin, näytti ministerineuvos­ton kannan olevan valtiopäiväjärjestyksen 75 §:n vastaisen, minkä vuoksi sen toteuttaminen tietäisi perustuslain rikkomista, ja esitti, että eduskunnan hyväksymä laki vahvistettaisiin ilman puheenalaista johto­lauselmaa.

Štšeglovitov puolusti suurisanaisesti ministerineuvoston mielipidettä sanoen julkeaksi Langhoffin väitettä, ettei Venäjän valtakunnan keisari olisi oikeutettu tulkitsemaan Suomen perustuslakia. Sitten syntyi kiivas väittely keisarin edessä — Langhoff kertoo. — Štšeglovitov ei voinut hillitä itseään, vaan kiivastui niin, että keisari pari kertaa keskeytti hänet. Vieläpä Štšeglovitov alkoi syyttää suomalaisia yleensä epälojaalisuudesta monarkkia kohtaan sekä senaattia ja eduskuntaa yrityksistä rajoittaa monarkin valtaa — »jotenkin samaan tyyliin kuin ne kirjoituk­set, joilla Novoje Wremja miltei päivittäin täytti palstansa». Langhoff vastasi, että juuri ministerineuvoston ehdotus tulisi rajoittamaan monar­kin oikeuksia, koska se estäisi keisarin vahvistamasta sellaisiakaan ehdo­tuksia, jotka eduskunta oli muuttamatta hyväksynyt. Hän huomautti myös, että ministerineuvoston ehdotuksen mukaan keisarin tässä asiassa ensin tulisi selittää, että hajoitetun eduskunnan päätöstä ei voida vah­vistaa, mutta sen jälkeen hän kuitenkin vahvistaisi vuokralain. — »Tä­hän tyyliin jatkui tämä omituinen esittely yli tunnin» — kertoo Langhoff. — Kun keisari tuntui epäilevän ja eräät hänen kysymyksensä näyttivät antavan aihetta luulla hänen kallistuvan Langhoffin puolelle, muutti Štšeglovitov taktiikkaa ja »kääntyen suoraan keisarin puoleen pyysi liehakoivalla äänellä koko ministerineuvoston nimessä, että keisari ei antaisi perään. Hän koetti esiintuoda, että miltei koko Venäjän valta­kunnan menestys riippuisi siitä vastauksesta, minkä keisari tulisi anta­maan, ja että valtakunnan arvo vaati keisaria yhtymään ministerineu­voston lausuntoon.» Lopuksi keisari, kuten tavallista, yhtyi ministeri­neuvoston ehdotukseen. — »Hän loi minuun katseen, joka jotenkin sa­noi: ’Älkää pahastuko, mutta minä en voi tehdä toisin’».1

Niin sai lain johdanto seuraavan eriskummallisen muodon:

Hänen Majesteettinsa Keisari, puoltaen Suomen köyhimpien kansanluok­kien olojen parantamista, on Suomen eduskunnan alamaisesta esityksestä poikkeuksena ja ottamatta tällä kertaa huomioon sitä seikkaa, että tämä esitys, hajoitetun eduskunnan tekemänä, ei olisi ollut hänen Keisarillisen Majesteettinsa ratkaistavaksi esiteltävä, suvainnut Tsarskoje Selossa ollessaan 27 päivänä helmikuuta (12 päivänä maaliskuuta) 1909 armossa vahvistaa seuraavan asetuksen torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuok­raamisesta.

Esittelyn loputtua Langhoff lausui keisarille, että koska hänen käsityksensä laillisuudesta niin suuresti erosi ministerineuvoston kannasta ja koska mitään huomiota ei pantu hänen esityksiinsä, hän ei katsonut voi­vansa enää olla enempää hallitsijalle kuin Suomelle hyödyksi ja anoi sen vuoksi vapauttamistaan ministerivaltiosihteerin virasta. Keisari vastasi, että hän olisi suuresti pahoillaan, jos Langhoff jättäisi paikkansa, ja että Langhoff erehtyi, jos hän luuli, ettei hän olisi keisarille ja Suomelle mik­sikään hyödyksi. Asia oli päinvastoin: Hän pani aina huomiota Lang­hoffin esityksiin, vaikka hän ei aina voinut menetellä niiden mukaan, silloinkaan kun hän itse haluaisi niin tehdä. Hän pyysi niin liikuttavilla sanoilla Langhoffia jäämään, että tämä suostui. — »Tämä episodi osoit­taa, miten riippuvainen keisari oli ministerineuvostosta, mutta se osoit­taa myös, millaisia tavattoman suuria vaikeuksia ministerivaltiosihtee­rillä oli voitettavinaan, kun oli valvottava maan etuja» — Langhoff kir­joittaa muistelmissaan.2

Saatuamme tiedon keisarin päätöksestä emme oikein käsittäneet, mitä tämän venäläisen juristiikan tuotteen johdosta oli ajateltava. Meidän oikeutemme ja meillä noudatetun käytännön mukaan tuo lain johdantoon pantu lausunto oli mahdoton, vieläpä käsittämätön. Aika oli kulu­nut täpärälle: Lait oli vahvistettu 12 maaliskuuta ja niiden olisi pitänyt tulla julkaistuiksi ennen 14 päivää samaa kuuta. Senaatissa ei tietenkään ollut erimielisyyttä lain johdantoon pannusta lisäyksestä. Mutta menet­telytavasta esiintyi eri mieliä. Senaatin ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset jäsenet eivät katsoneet voivansa julkaista lakia, ellei sen johdantoa muu­tettaisi. Me vanhasuomalaiset pidimme varmana, että asia saataisiin myöhemmin korjatuksi, koska sillä ei ollut Venäjän kannalta mitään merkitystä ja koska johdannon lausuma oli epäloogillinen ja mahdoton. Lait olisi mielestämme julkaistava, jotta ne voisivat astua voimaan 14 maaliskuuta, ja samalla tehtävä esitys johdannon korjaamisesta.

Asia oli 13 maaliskuuta esillä senaatin molempien osastojen yhteisessä istunnossa. Pidettiin yksityisiä neuvotteluja sekä aamu- että iltapäivällä. Muistiinpanojeni mukaan oikeusosaston varapuheenjohtaja vapaaherra R. A. Wrede katsoi olevan syitä sekä julkaisemisen puolesta että sitä vastaan, mutta syyt julkaisemista vastaan olivat painavammat. Läsnä­ oleva prokuraattori Kihlman lausui senaatilla olevan täyden aiheen tehdä asian johdosta esitys Keisarilliselle Majesteetille. Mutta jos senaatti päättäisi heti ryhtyä asetuksen julkaisemiseen, ei sitä menettelyä voisi pitää lainvastaisena. — Esittelijä Filip Grönvall oli julkaisemisen kannalla.

Virallisessa istunnossa oikeustoimituskunnan päällikkö senaattori Nybergh, jonka hoitoon asia kuului, katsoi, että vuokralain johdantoon liitetty lausuma näytti sanamuodoltaan sisältävän yleisen määräyksen ja sai sentähden sisällöltään lain selityksen luonteen. Maanvuokralain johdannossa esitetty periaate oli sekä valtiopäiväjärjestyksen että aikaisemman tällä alalla vallinneen järjestyksen vastainen. Puheenaoleva lausuma ei ollut syntynyt Suomen perustuslakien mukaisessa järjestyksessä, minkä vuoksi sitä ei olisi pitänyt saada ottaa lain johdantoon. Tähän perustellen senaattori Nybergh katsoi, ennen kuin asiassa mitään enempää tehdään, Keisarilliselle Majesteetille olevan esitettävän sellaista muutosta lain johdantoon, että sen ei voitaisi katsoa sisältävän perustus­lain muutosta.

Senaattori Nyberghin mielipiteeseen yhtyivät talousosaston senaatto­rit Stenroth, Castrén ja Schildt sekä kaikki oikeusosaston senaattorit ynnä molemmat varapuheenjohtajat, Wrede ja Edvard Hjelt, yhteensä 15 senaattoria.

Meidän vanhasuomalaisten kannan esitti nuorimpana jäsenenä senaattori Rautapää:

Koska Keisarillinen Majesteetti muuttamatta oli vahvistanut edus­kunnan hyväksymän lakiehdotuksen ja kun lain voimaanastuminen ennen kuluvan maaliskuun 14 päivää oli tärkeä, syystä että sen myöhempi käytäntöönottaminen aikaansaisi, että laista toivotut vaikutukset tuntuvalta osalta voisivat mennä hukkaan, niin senaattori katsoi, että lain julkaiseminen olisi viipymättä, vielä sinä päivänä, toimitettava. Senaattori puolestaan ei kuitenkaan voinut käsittää asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa niin, että hallitsija sillä olisi tahtonut ryhtyä perustuslain selitystä tarkoittavaan lain­ säädäntötoimenpiteeseen. Jos se olisi ollut tarkoituksena, olisi puheenaoleva lausunto ristiriidassa valtiopäiväjärjestyksen 75 §:n kanssa. Senaattori esitti laajemmin asiata koskevia juridisia ja käytännöllisiä näkökohtia. Siihen näh­den, että usein mainittu johdannon kohta epäselvyytensä vuoksi kuitenkin voi aikaansaada häiriötä lainsäädäntöasiain käsittelyssä, tulisi senaatin, samalla kun se päättäisi viipymättä julkaista Armollisen asetuksen, kääntyä Keisarillisen Majesteetin puoleen alamaisella alistuksella ja siinä anoa sel­laista toimenpidettä, joka osoittaisi, ettei Keisarillisen Majesteetin tarkoi­tuksena ole ollut puheenalaisen johdannon kautta järkyttää valtiopäiväjär­jestyksen 75 § :ään sisältyvää säännöstä eduskunnan tekemien päätösten esit­tämisestä hallitsijan tutkittaviksi.

Tähän lausuntoon yhtyivät senaattorit Danielson-Kalmari, vapaa­herra Yrjö-Koskinen, August Hjelt ja minä.

Senaatin enemmistö päätti siis, ennen kuin muuta asiassa tehtäisiin, lähettää hallitsijalle alistuksen asiasta. Sitten kun sen sanamuoto oli valiokunnassa valmistettu, esitettiin asia senaatin molempien osastojen yhteisessä istunnossa 17 maaliskuuta. Tämä alistus, jonka olen uudestaan lukenut, oli tyhjentävä ja selvä. Siinä mm. lueteltiin kuusi vuonna 1908 hajoitetun eduskunnan hyväksymää lakia, jotka keisari oli hajoituk­sen jälkeen ilman muuta vahvistanut. Huomautettiin, että hajoitetun eduskunnan päätökset joko olivat päteviä tai eivät olleet päteviä, jolloin niitä ei millään keinoilla voinut saada päteviksi. Alistuksen lopussa esi­tettiin vakavilla sanoilla, miten tämäkin asia osoitti ministerineuvoston sekaantumisen meidän asioihimme tuottavan onnettomuutta Suomelle.

Kenraalikuvernööri lähettäessään asiakirjat Pietariin esitti omana mielipiteenään, että senaatin alistus olisi hylättävä ja senaatti käskettävä viipymättä julkaisemaan vuokralait, mutta että samalla olisi annet­tava tiedoksi, että vuokralain johdannossa ei lainkaan ollut tarkoituk­sena tulkita perustuslakia.

Tämäkin kysymys joutui tietenkin Venäjän ministerineuvoston käsiteltäväksi. Sen laajassa pöytäkirjassa — se sisältää jälleen yli 12 suurta painettua sivua — kerrottiin aluksi, läsnäolleen Suomen kenraalikuver­nöörin tiedonantojen mukaan, yksityiskohtaisesti asian käsittelystä senaatissa. Kenraalikuvernööri Böckmann puolestaan katsoi vuokralain johdannossa olevan osoituksen sisältävän yleisen selityksen, joka koski kaikkia hajoitetun eduskunnan päätöksiä, mikä oli herättänyt senaa­tissa epäilyksiä. Mutta ei voinut kieltää — Böckmann lausui — että senaatin menettely ei ollut oikea, koska senaatin olisi pitänyt ensin julkaista lait ja sitten tehdä alistus asian aiheuttamista toimenpiteistä. Sentähden olisi senaatille annettava käsky lain julkaisemisesta samalla selittämällä, että johdannossa ei ollenkaan ollut tarkoitus tulkita perustuslakia. — »Sellainen muodostuneen tilanteen selvittäminen, vaikka se ei estä senaatin oikeusosaston eroa, kuitenkin tekee mahdolliseksi säilyttää talousosaston tai ainakin sen enemmistön ja siten maan pää­mies joutuu vähemmän vaikeaan asemaan kuin mitä tapahtuisi, jos koko senaatti eroaisi» — näin oli Böckmann pöytäkirjan mukaan mi­nisterineuvoston kokouksessa lausunut.

Ministerineuvostossa puhetta johtava kreivi Kokovtsov huomautti, että tämä asia kiireellisyytensä ohella »oli asiallisesti hyvin monimut­kainen, koska se koski erinomaisen riidanalaista kysymystä hajoitetun kansaneduskunnan toimenpiteiden merkityksestä, mutta myös yli­päänsä 20 toukokuuta (2 kesäkuuta) 1908 vahvistetun Suomen asioi­den käsittelyn järjestystä». — Kun senaatin alistuksessa esitetyt seikat vaativat tarkkaa harkintaa, niin Kokovtsov katsoi oikeammaksi lykätä senaatin alistuksen asiallisen käsittelyn ja rajoittua nyt harkitsemaan ainoastaan muodollista kysymystä senaatin viivyttelystä lain julkaisemisessa.

Böckmann oli ministerineuvostossa maininnut eräiden senaattorien hänelle yksityisesti ilmoittaneen, että vuokralaki astuisi voimaan siitä päivästä, jolloin keisari oli sen vahvistanut, eikä sen julkaisemispäivästä. Tästä mielipiteestä en minä muista kuulleeni. Ministerineuvosto ei kuiitenkaan tätä uskonut, sitä vähemmän, kun sanomalehtien tietojen mu­kaan Suomessa oli jo alkanut torpparien häätöjä. »Vastuu näistä viivyt­telyn seurauksista on kokonaan julkaisemista vastaan äänestäneiden senaattorien» — sanottiin lausunnossa. — Sitten pöytäkirjassa kerrot­tiin, miten Suomen senaatissa oli aikaisemminkin, vuonna 1899 helmi­kuun manifestin, vuonna 1900 venäjän kielen asetuksen ja vuonna 1901 asevelvollisuuslain julkaisemisessa esiintynyt vaikeuksia, ja miten »täl­laisten epänormaalisten ilmiöiden estämiseksi» oli annettu säännöt 27 kesäkuuta (10 heinäkuuta) 1902 siitä, että kenraalikuvernöörin käskyt asetusten julkaisemisesta olivat käsiteltävät senaatin talousosastossa, jolla ei ollut mitään oikeutta näiden asioiden tutkimiseen. Vieläpä huo­mautettiin, että senaatti lykätessään vuokralain julkaisemisen »Unohti tämän lain reaalisen tärkeyden maan köyhimmälle väestölle ja oma­valtaisesti viivytti sen julkaisemista». — Kaiken esittämänsä perusteella ja pitäen välttämättömänä asiallisesti käsitellä senaatin alistuksen eril­lään vuokralain julkaisemista koskevasta kysymyksestä ministerineu­vosto, katsoen senaatin menettelyn viivyttäessään vuokralain julkaise­mista virheelliseksi, esitti, että kenraalikuvernöörin olisi vaadittava lain viipymätöntä julkaisemista 27 kesäkuuta (10 heinäkuuta) 1902 anne­tun asetuksen mukaisesti »ilmoittamalla samalla senaatille, että asialli­nen ratkaisu sen alistuksen johdosta annetaan erillään nykyisestä kysy­myksestä». — Ministerivaltiosihteeri Langhoffin esittelyssä 14 (27) maaliskuuta 1909 keisari, kuten tavallista, hyväksyi ministerineuvoston ehdotuksen. Samalla käskettiin julkaisemista koskevat asiat vast’edes käsittelemään senaatin talousosastossa, niinkuin asetuksessa 10 heinä­kuuta 1902 on määrätty.

Aikaa oli kulunut kaksi viikkoa yli 14 päivän maaliskuuta, jota ennen uuden lain olisi pitänyt tulla voimaan. Lykkäyksestä ei kuitenkaan vuokramiehille syntynyt varsin suuria haittoja. Langhoff oli siitä huolissaan ja sähkötti Edvard Hjeltille ilmoittaen Pietarissa puhuttavan, että paljon torppareita oli häädetty sen johdosta, että torpparilakia ei ollut aikoinaan julkaistu. Hjelt voi häntä rauhoittaa: torppareita ei sanotusta syystä ollut häädetty. Tietoja häädöistä oli tarkoituksellisesti levitetty. Suuri joukko sopimuksia tosin oli päättynyt ja maanomistajat olivat oikeutettuja laillisessa järjestyksessä vaatimaan häätöjä, mutta oli tuskin luultavaa, että tätä oikeutta suuremmassa määrässä käytettäi­siin. Useimmat maanomistajat sanomalehdistön kehoituksesta ja puoluekokousten päätösten mukaisesti katsoivat olevansa sidotut uuteen lakiin, koska julkaisemisen viivytys oli riippunut oikeudellisista epäilyksistä.

Julkaisemisasia oli jälleen esillä senaatin talousosastossa 29 maaliskuuta. Kenraalikuvernööri Böckmann oli itse ensimmäisen kerran läsnä puheenjohtajana ja talousosasto oli kokonaisuudessaan saapuvilla: vara­puheenjohtaja Edvard Hjelt, senaattorit Nybergh, Schildt, Castrén, August Hjelt, Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Paasikivi, Rautapää ja Stenroth. Myös prokuraattori Kihlman oli saapuvilla. Oikeusosasto pääsi nyt erilleen tästä asiasta.

Ensimmäisenä oikeustoimituskunnan päällikkö senaattori Nybergh esiintoi mielipiteenään, että vuokralain johdanto, jos se hallitsijan käskyn mukaisesti muuttumattomana julkaistaisiin Suomen Asetuskokoel­massa, jäisi — siinä tapauksessa, että senaatin alistusta ei hyväksyttäisi — tuleviksi ajoiksi paikoilleen, ikäänkuin se olisi lopullinen, joten asiain tila siitä ajankohdasta, jolloin senaatti teki alistuksensa, ei ollut oleelli­sesti muuttunut. Sentähden senaattori Nybergh ei katsonut mahdolli­seksi, luopumatta vakaumuksestaan, äänellään vaikuttaa vuokralain julkaisemiseen. Samalla hän ilmoitti jättävänsä erohakemuksensa se­naattorin virasta. — Senaattorit Stenroth, Castrén ja Schildt yhtyivät senaattori Nyberghin mielipiteeseen ja ilmoittivat myös jättävänsä erohakemuksensa.

Senaattori Rautapää viitaten aikaisempaan lausuntoonsa katsoi, että puheenaolevat lait olivat viipymättä julkaistavat. Minä yhdyin Rautapään lausuntoon. Senaattori Danielson-Kalmari myöskin yhtyi siihen. Sen ohella hän, kuten ennen, oli sitä mieltä, että vuokralain johdannon ei ollut katsottava sisältävän perustuslain tulkintaa, mutta sen joh­dosta, että hallitsija oli ilmoittanut, että senaatin alistuksesta esiintuo­dut epäilyt esitellään asiallisesti hallitsijan harkittavaksi, senaattori uudisti ennen lausumansa toivomuksen, että hallitsija, ottaen huomioon vaikeudet ja sekaannuksen, joita puheenaoleva johdanto, epäselvyytensä ja ristiriitaisuutensa vuoksi, jo oli aikaansaanut ja vielä tulevai­suudessa voi aikaansaada, antaisi määräyksen siitä, että johdannon tar­koituksena ei ollut millään tavalla järkyttää Suomen perustuslakien voimaa. — Senaattorit Yrjö-Koskinen ja August Hjelt yhtyivät Daniel­son-Kalmariin.

Varapuheenjohtaja Edvard Hjelt katsoi hallitsijan nyttemmin anta­masta ilmoituksesta voitavan tulla ainoastaan siihen johtopäätökseen, että vaikkakin senaatin oli käsketty julkaista vuokralait johdantoineen, niin siinä esitetty ajatus hajoitetun eduskunnan päätösten mitättömyy­destä ei tarkoittanut perustuslain tulkitsemista monarkin puolelta, vaan että tämän kysymyksen oli katsottava olevan avoinna, minkä vuoksi johdannossa olevaa varausta, joka ei ollut lain vaan motiivin muodossa, ei voinut enää pitää velvoittavana määräyksenä. Sen vuoksi varapuheenjohtaja Hjelt ei katsonut olevan estettä vuokralakien julkaisemiseen, jos vain asetuskokoelmassa samanaikaisesti senaatin päätöksellä julkais­taan hallitsijan ilmoitus senaatille siitä, että senaatin alistus vuokralain johdannon tarkoituksesta tulee asialliselta puoleltaan erikoisesti harkit­tavaksi. Varapuheenjohtaja Hjelt esitti myös julkaistavan lausunnon sanamuodon. Mutta kun senaatissa tästä asiasta oli ilmaantunut eri­mielisyyttä ja senaatin talousosaston kokoonpano eräiden sen jäsenten eroamisilmoitusten johdosta tuli muuttumaan, varapuheenjohtaja Hjelt ilmoitti myös jättävänsä seuraavana päivänä erohakemuksensa.

Puheenjohtaja kenraalikuvernööri Böckmann lausui: »Hallitsijan tahto on vastaansanomatta täytettävä ja vuokralait viipymättä jul­kaistava».

Tulos siten oli, että julkaisemisen puolella oli seitsemän: puheenjoh­taja Böckmann, varapuheenjohtaja Edvard Hjelt ja me vanhasuoma­laiset senaattorit: August Hjelt, Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Rautapää ja minä. Vastaan oli neljä: Nybergh, Schildt, Castrén ja Stenroth.

Mutta sitten tuli vielä uusi mutka asiassa. Syntyi keskustelu varapuheenjohtaja Edvard Hjeltin ehdotuksesta, että hallitsijan lain johdantoa koskeva ilmoitus julkaistaisiin asetuskokoelmassa. Prokuraattori Kihlman lausui mielipiteenään, että senaatti ei voinut, Edvard Hjeltin esittämillä syillä, olla julkaisematta ministerivaltiosihteerin kir­jettä asetuskokoelmassa. Puheenjohtaja kenraalikuvernööri Böckmann oli tätä julkaisemista vastaan, koska ministerivaltiosihteerin kirjelmä oli ainoastaan osoitus senaatille esilläolevassa erikoiskysymyksessä, mutta ei sisältänyt minkäänlaista yleisesti velvoittavaa luonnetta ole­vaa määräystä. — Tämäkin asia, jonka käsittelyyn senaattorit Nybergh, Schildt, Castrén ja Stenroth, kantansa johdosta pääkysymyksessä, eivät ottaneet osaa, oli äänestyksellä ratkaistava. Puheenjohtaja kenraali­kuvernööri Böckmann piti kiinni omasta kannastaan ja äänesti vas­taan, mutta hän jäi yksinään vähemmistöön.

Kenraalikuvernööri ei kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan kanteli keisarille. Sittenkun tämäkin asia oli käsitelty Venäjän ministerineuvostossa, keisari 23 huhtikuuta hyväksyi kenraalikuvernöörin esityk­sen ja käski, että puheenaolevaa johdantoa koskeva ministerivaltiosih­teerin kirjelmä oli poistettava asetuskokoelmasta.

Maanvuokralain johtolauseen aiheuttama ratkaisematon kysymys hajoitetun eduskunnan päätösten lainvoimaisuudesta oli aikaansaamaisil­laan täydellisen sekasorron valtion hallinnossa, sillä se aiheutti, että mm. eduskunnan raha-asiain järjestämistä vuodeksi 1909 koskevia päätöksiä ei esitelty keisarille, ennenkuin tämä periaatteellinen kysymys oli ratkaistu.

Huhtikuussa minä valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä kirjoitin Langhoffille selvyyden saamiseksi asiaan. Huomautin, että tulo- ja menoarvion lykkääntyminen oli johtanut raha-asiain hallinnon huolestuttavaan tilaan. Tammikuun 21 päivänä senaatti oli antanut lausun­tonsa eduskunnan päätösten johdosta valtion raha-asiain järjestämi­sestä. Mainitsin kenraalikuvernööri Böckmannin yksityisesti minulle ilmoittaneen, että kysymyksessä olevat asiakirjat olivat hänen hallus­saan, koska hän ei ollut katsonut voivansa lähettää niitä hallitsijalle esiteltäväksi ennenkuin kysymys hajoitetun eduskunnan päätösten pä­tevyydestä oli ratkaistu. Seurauksena oli, ettei kuluvan (1909) vuoden budjettia oltu voitu lainkaan valmistaa, vaan oltiin nyt ilman mitään tulo- ja menoarviota. Suuria vaikeuksia oli tämän johdosta ennenkaik­kea suostuntarahaston varojen (kansakoulu- ym. kansansivistysmeno­jen) hoidossa. Koska hallitsija ei ollut ottanut tutkittavakseen suurinta osaa viimeisen lisämenoarvion määrärahoista ennenkuin kuluvan vuo­den tulo- ja menoarvio oli joutunut tarkastettavaksi, oli myös kysymys lisämenoarviosta joutunut avoimeksi. Pyysin Langhoffia harkitsemaan, mitä puheena olevassa asiassa mahdollisesti olisi tehtävä.

Langhoffin vastaus viipyi melkein kuukauden, sillä Pietarissa oltiin vähitellen pääsemässä ratkaisuun maanvuokralain johtolausekysymyksestä. Langhoff antoi professori Hermansonin laatia useita mainittua asiaa koskevia muistioita, joissa suomalaiselta kannalta arvosteltiin venäläisten hallitusmiesten väitteitä.

Toukokuun 18 päivänä ministerineuvosto antoi lopullisen lausunnon hajoitetun eduskunnan päätösten lainvoimaisuudesta. Ministerineuvoston istunnossa oikeusministeri Stseglovitov ilmoitti jyrkästi olevansa vanhalla kannallaan. Hänen mielestään oli hajoitetun eduskunnan pää­tösten pätemättömyys selviö sekä juridiselta että käytännöllisen poli­tiikan kannalta katsoen. Laajasti perusteltuaan mielipidettään Štšeg­lovitov ehdotti, että hallitsija vastauksessaan senaatin kirjelmään maa­liskuun 17 päivältä lausuisi, että maanvuokralain johtolausetta ei ollut pidettävä perustuslain tulkintana, mutta sitä oli kuitenkin sovellettava vastaisuudessakin.

Pääministeri Stolypin ja kaikki muut ministerineuvoston jäsenet oli­vat alkaneet epäillä Štšeg­lovitovin väitteiden oikeutta ja tarkoituksenmukaisuutta. He korostivat käytännöllisiä vaikeuksia, joihin kysy­myksessä olevan johtolauseen ilmaisema periaate saattaisi johtaa. Oi­keusministerin esittämät juridisetkaan perustelut eivät enemmistön mielestä olleet vakuuttavia. Sitäpaitsi valtiopäiväjärjestyksen 75 § edellytti, että kaikki eduskunnan tekemät päätökset oli alistettava hallitsijan tarkastettaviksi. Mitä taas ulkomaiden menettelyyn tuli, niin se pikemminkin puhui oikeusministerin käsitystä vastaan kuin sen puolesta. Ennen kaikkea olivat tässä asiassa käytännölliset syyt ratkaise­via. Jos eduskunta hajoitettiin vähää ennen kolmivuotiskautensa päät­tymistä, niin voisi tilanne tulla aivan mahdottomaksi, jos esim. edus­kunnan pari vuotta aikaisemminkin tekemät päätökset julistettaisiin mitättömiksi. Useat näistä päätöksistä saattoivat olla vastauksia hal­litsijan eduskunnalle jättämiin esityksiin.

Raha-asiainministeri Kokovtsov oli sitä mieltä, että yksinkertaisin menettelytapa oli, että kaikki eduskunnan tekemät päätökset esiteltiin hallitsijalle, jolla oli täysi oikeus hyväksyä tai hylätä ne. Tähän ministerineuvosto yhtyi ja päätti ehdottaa, että hallitsija vastauksessaan senaatille ilmoittaisi, ettei kysymyksessä olevaa johtolausetta ollut katsottava perustuslain tulkinnaksi. Venäjän hallitus oli näin ollen perään­tynyt aikaisemmalta kannaltaan.

Stolypin esitteli ministerineuvoston lausunnon hallitsijan vahvistettavaksi heinäkuun 7 päivänä. Langhoff puolestaan esitteli sen Suomen ministerivaltiosihteerinä heinäkuun 23 päivänä — Suomen asiain kä­sittely oli tullut niin monimutkaiseksi, että tarvittiin kaksi esittelyä. Keisari käski senaatille ilmoittamaan, ettei vuokralain vahvistuslausel­maan sisältyvä lausunto hajoitettujen valtiopäivien päätösten pätemät­tömyydestä ole perustuslain selitys ja ettei sitä vastaisuudessa ole sa­manlaisessa tapauksessa otettava ohjeeksi — siis juuri sen, mitä se­naatti oli esittänyt.

Senaatti päätti — 19 elokuuta 1909 — julkaista hallitsijan ilmoituk­sen asetuskokoelmassa.

Arvatenkin tämä laaja esitykseni vuokralain julkaisemisesta on luki­jaa ikävystyttänyt. Lukiessani valtionarkistossa säilytettyjä papereita on mieleeni tullut: »Paljon melua tyhjästä». — Koko jutussa ei ollut alunperin mitään järkevää perustusta. Ei voi sanoa edes, että asia oli tikusta tehty; se oli tyhjästä syntynyt, mutta aiheutti ei vähempää kuin Suomen hallituksen hajoamisen ja oli myös viemäisillään ministerivaltiosihteerin eroon. Kysymyksen oli nostanut Venäjän suuren valtakunnan hallitus, ministerineuvosto ja itse keisari. Se on esimerkki, joka osoittaa, millaista Venäjän hallituksen Suomen politiikka oli ja millaisia vaikeuksia Suomella oli Venäjän taholta. Muistan, millaista harmia minä, torppariasian ajaja, tunsin näiden odottamattomien ja aivan turhanpäiväisten vaikeuksien edessä. Tällaisiin asioihin Venäjän suurvallan hallitus käytti työtä ja aikaa. Asia käsiteltiin ministerineuvostossa useita kertoja ja laajasti, kuten edellä esitetyt laveat pöytä­ kirjat ja »journalit» osoittavat. Tällaista taitamatonta oli maailman­ vallan hallituksen politiikka pieneen Suomeen nähden. Tekisi mieli sanoa: kenties Venäjän valtakunnan omia asioitakaan ei hoidettu suu­remmalla taidolla. Tulos viittaa siihen.

Keisari Nikolaita näkyy senaatin jäsenten ero harmittaneen. Kreivi Kokovtsov julkaisee muistelmissaan Nikolai II:n pääministeri Stolypi­nille lähettämän, 25 huhtikuuta 1909 v.l. päivätyn omakätisen kir­jeen, joka koski jotakin erimielisyyttä yhdeltä puolen keisarin ja toi­selta puolen valtakunnanduuman ja valtakunnanneuvoston välillä. Ilmoitettuaan päätöksestään olla vahvistamatta (erästä) duuman ja valtakunnanneuvoston hyväksymää lakiehdotusta Nikolai kirjoitti:

»Luottamuksesta tai epäluottamuksesta ei voi olla puhetta. Sellainen on minun tahtoni. Muistakaa, että me olemme Venäjällä, eikä ulkomaalla tai Suomessa (senaatti) ja sentähden minä en hyväksy ajatustakaan mistään erosta3. — Ilmoitan, että minä kategorisesti hylkään edeltäkäsin teidän tai kenen tahansa muun pyynnön virasta eroamisesta.»

Stolypin kertoi Kokovtsoville, ettei hän, käydessään aikaisemmin samana päivänä asian johdosta keisarin luona, ollut puhunut mitään omasta tai kenenkään muun ministerin erosta.4 Epäluuloinen Nikolai II oli arvatenkin saanut keskustelusta Stolypinin kanssa joitakin epäi­lyksiä.

Me jäimme siten, viisi miestä, hallitukseen — vähemmän kuin puo­let, sillä alkuaan oli senaatin talousosastossa ollut 11 jäsentä; kulkulaitostoimituskunnan päällikkö Verner Lindberg oli vuoden vaihteessa kuollut. Kun pidimme luultavana, että syksyllä 1909 tuskin selviäi­simme edessäolevasta sotilasasiasta, emme ryhtyneet tehokkaampiin toimenpiteisiin senaatin täydentämiseksi, vaan hoidimme jokainen kahta toimituskuntaa (ministeriötä). Minä sain osalleni, raha-asiain lisäksi, kulkulaitostoimituskunnan. Vain maanviljelystoimituskuntaan täytyi saada uusi mies, koska joukossamme ei ollut ketään sitä alaa ymmär­tävää. Kun mielestämme hallituksen täydentäminen, jos se tulisi kysy­mykseen, olisi edelleen tapahtuva kokoomusperiaatteen pohjalla, kään­nyimme ruotsalaiseen kansanpuolueeseen kuuluvan tilanomistajan, vapaaherra Otto Wreden puoleen, joka suostui tulemaan senaattiin ja nimitettiin (23 heinäkuuta 1909) maanviljelystoimituskunnan päälli­köksi.


1 Langhoff: mt., I, s. 144 seur.

2 Mt., I, ss. 191—193.

3 Keisarin alleviivaama.

4 Kokovtsov: mt., I, ss. 343—345.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.