XLII. Kysymys takautuvan lain pidentämisestä vuoden 1914 valtiopäivillä. — Keisarin julistus 1915

Keisarillinen julistus 1915 vuokrasopimusten pidentämisestä

Asia joutui nyt venäläisten viranomaisten käsiin. Aluksi he ajatte­livat kysymyksen käsittelyä laillisessa järjestyksessä. Kenraalikuver­nööri Seyn lähetti senaatille 10 toukokuuta 1914 kirjelmän, jossa hän ehdotti, että senaatti anoisi hallitsijalta eduskunnan hajoittamista ja uusien vaalien pitämistä siten, että uusi eduskunta voisi kokoontua helmikuun alussa 1915 käsittelemään lepäämään jätettyä ehdotusta. Senaatti päätti 25 toukokuuta lähettää hallitsijalle alistuksen, jossa asetuttiin samalle kannalle. Maanvuokrakomitean taholta oli senaatille ilmoitettu, että lopullinen ehdotus valmistuisi kesällä 1914, mutta se­naatti epäili, ettei esitysehdotusta ennätettäisi saada valmiiksi niin ajoissa, että se voitaisiin käsitellä vuoden 1915 valtiopäivillä. Sentäh­den oli senaatin mielestä nopeasti saatava aikaan vuokrasopimusten pi­dentäminen eduskunnan lepäämään jättämän esityksen pohjalla. Edus­kunta olisi sen tähden senaatin mielestä hajoitettava ja uudet vaalit toimitettava 1 ja 2 joulukuuta 1914.

Asia oli Pietarissa heinäkuun alussa ministerineuvoston alaisen Suo­men asiain neuvottelukunnan käsiteltävänä. Tämän elimen puheenjoh­tajana oli pääministeri Goremykin ja jäseninä valtakunnankontrollööri Haritonov, oikeusministeri Štšeglovitov, kenraalikuvernööri Seyn, ministerivaltiosihteeri Markov, senaattori Borodkin ynnä eräitä muita korkeita venäläisiä virkamiehiä. Neuvottelukunta ei yhtynyt senaatin ehdotukseen eduskunnan hajoittamisesta, koska sen mielestä tällaiseen toimenpiteeseen muka voitaisiin ryhtyä vain siinä tapauksessa, että eduskunta ylitti toimivaltuutensa — tämä oli jälleen omituista venä­läistä juridiikkaa — mutta niin ei ollut tapahtunut. Lisäksi uusista vaa­leista olisi odotettava levotonta mielialaa. Yksinkertaisempaa olisi laa­tia uusi esitys vuoden 1915 valtiopäiville.

Asian lopullinen ratkaisu viipyi ja elokuun alussa alkoi ensimmäinen maailmansota. Ministerineuvosto kuitenkin vielä lokakuussa 1914 yhtyi neuvottelukunnan ehdotukseen, että vuokra-asiasta oli senaatin laadittava uusi esitys vuoden 1915 valtiopäiville, ja keisari vahvisti tämän ehdotuksen. Kenraalikuvernöörin aloitteesta ministerineuvosto joulu­kuussa 1914 päätti kuitenkin esittää hallitsijalle, että varsinaisia val­tiopäiviä ei kutsuttaisi koolle 1 helmikuuta 1915, vaan niiden kokoontuminen lykättäisiin sotatoimien päättymiseen asti. Suomi oli sotatilassa ja alttiina vihollisen hyökkäyksille. Tässä tilassa ei mm. edustajain sananvapaus ollut sopusoinnussa sota-ajan vaatimusten ja sota­sensuurin kanssa. Keisari vahvisti tämänkin ministerineuvoston ehdo­tuksen tammikuun 15 päivänä 1915.

Koska eduskuntaa ei katsottu voitavan kutsua koolle, oli maanvuokrakysymys ratkaistava jollakin toisella tavalla. Ministerineuvostossa laa­dittiin asiasta muistio, jonka Goremykin helmikuun 5 päivänä 1915 lähetti Seynille pyytäen häntä antamaan siitä lausunnon. Muistion mukaan oli vuokra-asian ratkaisussa kaksi mahdollisuutta: joko oli maalis-huhti­kuussa kutsuttava koolle ylimääräiset valtiopäivät, ja ellei eduskunnan päätös olisi tyydyttävä, olisi esitys julkaistava manifestina. Tai edus­kuntaa ei kutsuttaisi koolle, vaan manifesti julkaistaisiin aikanaan. Hal­litsija voi muistion mukaan antaa tällaisen manifestin sota-aikana nojau­tuen vuoden 1772 hallitusmuodon 45 §:ään. (Tämä perustuslain tulkinta ei ollut hyväksyttävä.) Sota-aikana saattaisi vielä ajatella sitä mahdollisuutta, että asia ratkaistaisiin ylipäällikön päiväkäskyllä sotatilalain perusteella.

Kenraalikuvernööri Seyn antoi muistion johdosta laajan lausunnon. Maanvuokrakysymys oli niin tärkeä asia, että se olisi mitä nopeimmin saatava jonkinlaiseen ratkaisuun. Seyn pelkäsi mahdollisten joukkohäätöjen seurauksia, kuten vuokramiesten köyhtymistä ja proletarisoitu­mista, mikä lisäisi yhteiskunnallista kurjuutta ja levottomuutta.

Huhtikuun lopulla 1915 Suomen asiain neuvottelukunta jälleen pohti asiaa pääministeri Goremykinin puheenjohdolla. Neuvottelukunta pää­tyi nyt siihen, että koska sota-aikana ei eduskuntaa voida kutsua koolle, kysymys oli ratkaistava hallitsijan julistuksella. Samalla neuvottelu­kunta laati siitä ehdotuksen. Toukokuun alussa 1915 hallitsija periaat­teessa hyväksyi neuvottelukunnan kannan käskien alistaa asian ministerineuvoston käsiteltäväksi. Syyskuussa ministerineuvosto yhtyi neuvot­telukunnan kantaan, jonka hallitsija hyväksyi Goremykinin esittelyssä. Ministerivaltiosihteeri Markovin muodollisessa esittelyssä 14 lokakuuta 1915 keisari allekirjoitti »armollisen julistuskirjan, jolla torppia, lampuo­teja ja mäkitupa-alueita koskevat vuokrasopimukset pidennetään».

Julistuskirja oli pontevasti kirjoitettu ja propagandaa silmälläpitäen. Se miltei oli verrattavissa sosialistiemme silloisiin julkilausumiin:

Alati armossa huolehtien Venäjän vallan alaisten kansain tarpeista mei­dän kruunatut esi-isämme ja me olemme ryhtyneet moniin toimenpiteisiin, joilla on ollut tarkoituksena helpoittaa tilattoman väestön ja pientilallisten maanhankintaa sekä parantaa vuokrasuhteita. ——— Tulevan 1916-vuo­den alussa menettää noin 62 000 vuokrasuhdetta voimansa ja niitä vuokramiehiä, joiden ei onnistu uudistaa entisiä sopimuksia eikä tehdä uusia, uhkaa muutto asuntopaikoiltaan, joilla moni on asunut useita vuosia, häätömailta, jotka monen miespolven työllä on saatettu viljelykseen, sekä muuttuminen itsenäisistä palkollisiksi.

Näiden raskaiden seurausten ehkäisemiseksi on meidän nimessämme Suomen eduskunnalle kahdesti annettu esitys entisten vuokrasopimusten piden­tämiseksi. Edellistä näistä esityksistä eduskunta ei hyväksynyt, ja toisen lopullinen käsittely ja hyväksyminen, koska eduskunta ei katsonut sitä kiireelliseksi, lykättiin ——— uusien vaalien jälkeen. Valtiopäivät voivat kuitenkin kokoontua tavallisessa järjestyksessä vasta 1917 ja olisi silloin eduskunnan päätös jo liian myöhäinen.

Monien tuhansien työtä tekevien maalaisväestöön kuuluvien perheiden kohtaloa ei kuitenkaan voida jättää epävarmalle kannalle, vaan on se jo nyt turvattava, jotta itse kukin tietäisi, että hänen kyntämänsä ja kylvä­mänsä pelto jää hänelle, ja olisi levollinen tiedossa, ettei häntä perheineen keskellä talvea häädetä asunnostaan eikä jätetä kattoa ja suojaa vaille. Tässä tarkoituksessa sekä taloudellisten ja yhteiskunnallisten häiriöiden välttämiseksi, joita varsinkin nykyisenä sota-aikana ei käy salliminen, ——— käsketään:

I. että vuokrasuhteet pidennetään, kunnes sanotut suhteet saadaan säädetyssä järjestyksessä lopullisesti järjestetyiksi;

II. että senaatin oli pidettävä huolta siitä,

1. että mitä pikimmin laaditaan ehdotus eduskunnalle annettavaksi esitykseksi torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten vuokrasuhteiden lopulliseksi järjestämiseksi, sekä

2. osoitetaan muita keinoja, joilla sanotuille vuokramiehille käy paljon helpommaksi hankkia maata omakseen.

Tämä oli eduskunnan ja sen arvovallan kannalta nolo ja murheellinen tulos. Oli käynyt, niinkuin edustaja Lohi oli eduskunnassa keväällä 1914 ennustanut: kun eduskunta ei kyennyt estämään vakavimpia yhteiskunnallisia häiriöitä, oli hallitus ryhtynyt asiaan itse ottamallaan val­lalla. Mutta sosialistit saivat enemmän kuin olivat eduskunnassa vaati­neet: vuokrasopimukset pidennettiin sellaisinaan vieläpä »siihen asti, kunnes vuokrasuhteet saataisiin lopullisesti järjestetyiksi». Kovan onnen 2 §, jonka me komiteassa olimme ehdottaneet, toivossa, että sen kautta lakiehdotuksen hyväksymistä helpotettaisiin, oli julistuskirjasta jäänyt pois.

Kansanvaltaisessa eduskunnassa, varsinkin jos siinä on useita puolu­eita, on vaikea ajaa suuria maareformeja. Vain Englannin vanha ja koke­nut kaksipuolueinen parlamentti on siihen kyennyt. Maakysymykset on Euroopan mannermaalla, mm. Preussissa ja Tanskassa, itsevaltainen kuningas ratkaissut. Ranskassa tämä ongelma selvitettiin vallankumouksen mylläkässä. Viime aikana on Euroopan eri maissa maakysymystä jär­jestetty diktatuurien vallalla. Meillä vuonna 1915 Venäjän keisari oma­ valtaisesti päätti asian, kun eduskunta ei siihen pystynyt. Torpparien vapautus meilläkin saatettiin lopulliseen päätökseen vasta sitten kun 1918-vuoden kapina ja syvä yhteiskunnallinen kriisi oli läpikäyty.

Lokakuun 15 päivän julistuskirja ei ollut syntynyt meidän lakiemme säätämässä järjestyksessä eikä sillä siis ollut laillisesti sitovaa voimaa. Tosiasiallisesti se sai kuitenkin aikaan, että maanomistajat eivät häätöihin ryhtyneet. Sotatilan johdosta maa oli täynnä venäläistä sotaväkeä. Oltiin selvillä, että jos joku sellaisissa oloissa olisi, julistuskirjan määrä­ yksiä uhmaten, ryhtynyt häätöihin, olisi siitä voinut aiheutua arvelutta­via seurauksia.

Kappaleen sivut: 1 2