PAASIKIVEN ENSIMMÄINEN HALLITUS

Senaatin johtoon

Kenraali, kreivi von der Goltzin joukkojen edetessä Hangosta kohti Helsinkiä Eiran Huvilakadun varrella sijainneessa Mehiläisen sairaalas­sa piileskelevä K. J. Ståhlberg hahmotteli 6.4.1918 »potilashuonees­saan» paperille tulevan Suomen suuntaviivoja. Niiden toteuttaminen kävisi pian ajankohtaiseksi, koska punainen hallinto selvästi lähestyi loppuaan. Vakaan perustan luomiseksi yhteiskunnalle oli tärkeätä, ettei
»väkivaltaisia mullistuksia jatketa uusilla mullistuksilla, ei taaksepäin antautumalla vastavaikutuksen valtaan, eikä eteenpäin olevista oloista ja historiallisesta kehityksestä välittämättä äärimmäisyyksiin heittäytymäl­lä». Elämä ja kehitys oli saatava jatkumaan niitä raiteita, joilta sinänsä valtiopetosta merkinnyt vallankumous oli ne suistanut. Tämä merkitsi yksikamarisen eduskunnan sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden säi­lyttämistä koskemattomina tasavaltalaisen hallitusmuodon pohjalla. Jo toteutetut yhteiskunnalliset uudistukset oli pidettävä voimassa, eikä »Suomen työväestöä saanut rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoi- menpiteitä». Taantumuksellinen reaktio johtaisi jatkuvaan tasapainottomuuteen ja mahdollisesti aikanaan uuteen kapinaan.¹

Ståhlbergin kannanoton taustana oli Helsingissä »maanalaisina» il­mestyvien valkoisten lehtien kirjoittelu. Pakollisessa eristyneisyydes­sään pääkaupungin porvarilliset piirit käyttivät runsaasti aikaa pohdis­keluun siitä, miten asiat oli tulevaisuudessa järjestettävä, jotta koettu kansallisonnettomuus ei pääsisi uusiutumaan. Keisari Wilhelmin valta­kunnan toimeenpaneman sotilaallisen intervention sävyttämässä ilma­piirissä aktivistien jo maailmansodan alkuvuosina kehittelemä ajatus saksalaisesta kuninkaasta Suomen valtaistuimella sai nyt kuin itsestään uutta kantavuutta. Oikeiston, ennen muuta ruotsalaisen puolueen joh­don, taholla vakiintui punaisen vallan aikana käsitys »lujan järjestyksen» pystyttämisestä maahan monarkkisen hallitusmuodon avulla. Yhteis­kuntaa säilyttävien voimien aseman vahvistamiseksi oli niinikään harkit­tava yleisen äänioikeuden rajoittamista eduskuntavaaleissa ja samalla siirtymistä kaksikamarijärjestelmään.

Vanhasuomalaisten taholla ei ilman muuta oltu valmiita menemään näin pitkälle. Huhtikuun alussa 1918 laatimassaan muistiossa Lauri Ing­man katsoi, ettei sosialismin kannatusta saataisi vähenemään jyrkän oi­keistolaisella politiikalla, vaan tulos olisi pikemminkin päinvastainen. Sen sijaan vanhasuomalaisten pitäisi pysyä uskollisina perinteiselle reformistiselle linjalleen. Kansallisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi vähäväkisten asemaa olisi tuettava sosiaalipoliittisin toi­menpitein. Valtiollista ja kunnallista äänioikeutta ei tulisi rajoittaa. Kan­nanottoa monarkiakysymykseen Ingman piti toistaiseksi ennenaikaise­na.² Viimeksi mainittua kohtaa lukuunottamatta Ingmanin ja Ståhlber­gin kaavailuissa ei siten ollut oleellisia eroja.

Kommentoidessaan Ingmanin muistiota 10.4.1918 (kaksi vuorokaut­ta ennen saksalaisten saapumista Helsinkiin) Walter Sipilän luona An­nankadulla päiväämissään »Mietelmissä» Paasikivi otti ystävästään poi­keten lähtökohdakseen ulkopolitiikan. Kaikkea muuta vallitsevana kysy­myksenä tulisi olemaan: »Miten voidaan Suomen itsenäisyys säilyttää ja puolustaa Wenäjää vastaan?» Yksinään Suomi ei tuohon tehtävään kykenisi aikanaan voimistuvan Venäjän ryhtyessä val­taamaan entistä rajamaataan takaisin. Viimeksi mainittua itäisen naapu­rin tavoitetta voitiin Paasikiven mielestä pitää varmana asiana. Ulkopo­liittisesti ja sotilaallisesti olisi siksi syytä perustaa Suomeen monarkia, jolla olisi suhteita ja yhteyksiä ulkomaiden (ennen muuta Saksan) hallit­sijahuoneisiin. Suomen tuli nyt määrätietoisesti orientoitua Saksaan huolimatta niistä taloudellisista ongelmista, joita tuo ratkaisu toi muka­naan. Realiteetiksi täytyi tunnustaa, etteivät ensisijaiset kauppakumppa­nit, läntiset suurvallat, pystyneet antamaan riittävää sotilaallista tukea Venäjää vastaan. Sama kyvyttömyys koski myös Skandinavian maita. Si­sä- poliittisesti monarkki niinikään olisi presidenttiä parempi. »Olen siis omasta puolestani sitä mieltä, että monarkkia on milt’ei ehdoton edelly­tys meidän menestymisellemme niissä oloissa, joihin olemme joutu­neet».

Olisiko tämä ideaaliratkaisu sitten käytännössä toteutettavissa? Paasi­kivi katsoi asian riippuvan yleisen mielipiteen kehityksestä, josta hän Helsingin eristyneisyy- dessä ei ollut selvillä.Tarvittiin kansanäänestys. »Sen voi kentiesi korvata valkoisen talonpoikaisarmeijan keskuudessa tästä asiasta vallalla oleva mielipide. Jos armeija jotenkin yksimielisesti huutaa kuningasta, niin minä, jos olisin edustaja, äänestäisin asian puo­lesta valtiopäivillä. Jos lopuksi jäädään tasavaltaan (Paasikivi on tässä yliviivannut lisäyksen ‘josta Jumala meitä varjelkoon’. T. P.), niin on pre­sidentin valtaa kaikin keinoin vahvistettava. Ainoastaan sillä keinoin on joitakin toiveita turvata niitä toimenpiteitä, jotka ovat välttämättömiä asemamme puolustamiseen Wenäjää vastaan».

Lauri Ingmanin tavoin Paasikivi ei pitänyt kaksikamarijärjestelmään siirtymistä onnellisena ratkaisuna. Sosialistit säilyttäisivät asemansa toi­sessa kamarissa ja »entinen kurjuus jatkuisi». Vasemmisto saattoi aina väittää, että – elleivät saksalaiset olisi estäneet – he, sosialistit, olisivat rakentaneet paratiisin Suomen kansalle. Tällaista puhetta näyttivät suurtilallisten alustalaiset ja teollisuustyöväki uskovan. Ainoa keino paran­nuksen aikaansaamiseksi olisi äänioikeuden muuttami- nen jollakin ta­voin. Ajan demokraattisia tendenssejä ajatellen tämä tuntui kuitenkin varsin arveluttavalta. Korkeintaan voitaisiin ajatella sosialistien panok­sen vähentämistä eduskunnassa antamalla vaaleissa lisä-ääni kullekin itsenäiselle maanviljelijälle ja hänen puolisolleen. Omaisuusasteikkoa sen sijaan ei tulisi palauttaa. Kun valtaosa maanomistajista oli pien­viljelijöitä, uudistusta ei voitaisi väittää »kapitalistiseksi». »Tätä ehdotus­ta voi puolustaa sillä, että painopiste siirretään maanomistajain puo­leen, koska 1) maanomistajat ovat tervein kansanaines ja yhteiskunnalli­ sen rauhan ja järjestyksen pohja ja perusta 2) talonpojat juuri ovat nykyi­sessä vapaussodassa pelastaneet maan ja kansan suurtilojen alustalais­ten ja teollisuustyöväen hurjuuksista». Lisä-ääni voitaisiin tarvittaessa myöhemmin suhteellisen helposti poistaa. Tärkeintä oli nyt luoda mah­dollisuudet toteuttaa rauhassa uuden, itsenäisen valtion perustustyöt.

Eduskunnan pikaisesti päätettäviin asioihin kuuluivat Paasikiven mie­lestä torpparikysymyksen ratkaisu, ulkomaankaupan, valtion raha-asiain ja Suomen Pankin setelinannon järjestäminen sekä valuuttakaupan ra­joittaminen. Valtiolainojen ottamisen ja uusien varojen myöntämisen osalta olisi eduskunnan määräenemmistösäädökset poistettava, koska budjetin järjestely muuten tuottaisi vaikeuksia. Kysymys punaisten am­nestiasta ja kaatuneiden valkoisten perheiden sekä invalidien eläkkeistä oli hoidettava ja mahdollisesti otettava esille myös maantie- ja kyytiasian saattaminen päätökseen. Painolainsäädäntö oli uusittava, ellei esimer­kiksi Työmies-lehden harjoittaman kiihotustoiminnan uusiutumista muuten pystyttäisi estämään. Sotatilan yhteydessä täytyi kansalaisva­pauksia muutenkin voida rajoittaa. Vahva järjestysvalta oli heti asetettava ja armeijakysymys järjestettävä.³

Helsingin valtauksen jälkeen vanhasuomalaisten puoluetoimistossa pidetyssä neuvottelutilaisuudessa Paasikivi erityisesti huomautti, että politiikan tekemisessä oli tapahduttava muutos, koska tärkeitä asioita ei voitu ratkaista asiantuntematonta yleistä mielipidettä seuraillen. Suo­malaisten oli itsenäisyytensä säilyttääkseen nyt muututtava sotilaskan­saksi. Militarismin korostuksessaan siviilimies Paasikivi ei kapinatalven kokemusten jälkeen ollut suinkaan yksin. Lähtiessään vappuna 1918 käymään Pohjanmaalla rauhanidealisti Santeri Alkio otti symbolisena eleenä mukaansa kiväärin, vaikka ei osannut ampua. Hänen mielestään »parhain keino (rauhan) takaamiseksi Suomelle vastaisuudessa on – kivääri». Katsoessaan 16.5.1918 Helsingissä Mannerheimin paraatia Al­kio »huusi kurkkunsa käheäksi. . . Hyvän vaikutuksen se (ohimarssi) teki». Jo 52-vuotias Jean Sibeliuskin leikitteli toukokuussa ajatuksella armeijaan liittymisestä.⁴

Paraatipäivän aattona Uusi Suometar tiesi kertoa KOP:n huoneistossa järjestetystä juhlasta jääkärien ja talonpoikaissoturien kunniaksi. Henki­lökunta lauloi, soittokunta esitti isänmaallisia säveleitä ja pääjohtaja Paa­sikivi piti tilaisuuteen saapuneille sotilaille lämminhenkisen puheen. Näin kuvastunut yleinen mieliala selittää osaltaan Helsingissä huhti­ toukokuussa 1918 laajalti liikkuneen, myös Paasikiven kannattaman aja­tuksen hallitusmuotokysymyksen jättämisestä valkoisten taistelijoiden ratkaistavaksi.⁵

Annankadun piilopaikassa laaditussa muistiossa oli jo pitkälti viitoi­tettuna se toimintaohjelma, jota Paasikiven hallitus kuutta viikkoa myö­hemmin ryhtyi käytännössä toteuttamaan. Julkisuuteen pääjohtaja tuli näkökohtineen 1.5.1918 Uudessa Suomettaressa ilmestyneellä artikke­lillaan »Mietteitä nykyhetken suuresta kysymyksestä». Ulkopolitiikka kulki jälleen kirjoittajan ajatuksissa sisäpolitiikan edellä. Suomi oli »sal­limuksen merkillisesti ohjaamien tapausten kautta» saavuttanut itsenäi­syyden, jonka turvaaminen oli asetettava kaiken muun edelle. Hajottu­aankin Venäjä muodosti vielä 60- 70 miljoonaisen kansakokonaisuu­den. Bolsevikkianarkian päätyttyä se ryhtyisi – todennäköisesti monar­kiana – palauttamaan menettämiään asemia myös Rajajoen länsipuo­lella. Vaikka suomalaisten luonnollisesti oli pyrittävä ystävällisiin kaup­pasuhteisiin itäisen naapurinsa kanssa, sieltä uhkaavaa vaaraa ei kos­kaan saanut unohtaa.

Kun lännen ja Skandinavian avun varaan ei voitu laskea, oli nojaudut­tava omiin voimiin ja Saksaan. Paasikivi ei nähnyt tässä ristiriitaa. Jokai­sen kansan velvollisuutena oli ensisijassa itse puolustaa maataan. Vaikka Suomen itsenäisyyden säilyminen olikin Saksan intressien mukaista, ei voitu odottaa vierasta apua edellyttämättä ensin omien voimien äärim­mäistä jännittämistä. Ikuisen rauhan ja aseettoman puolustuksen haa­veista suomalaiset oli tempaistu olosuhteiden pakosta sotilaskansojen joukkoon ja tästä tilanteesta oli tehtävä realistiset johtopäätökset. »Muuttuuko maailman meno joskus tulevaisuudessa sellaiseksi, että kansojen itsenäisyys voidaan muulla tavalla turvata, se on tietämätöntä, eikä voi tällä hetkellä asioiden ratkaisuun vaikuttaa». – Viimeksi mai­nittu toteamus on hyvin tyypillistä realisti Paasikiveä. Olosuhteet mer­kitsivät lähtökohtaa, tosiasiaa, jonka varassa valtiomiehen oli ratkaisun­sa tehtävä. »Haihatteluun» ja »maailmanparantamiseen» ei ollut varaa.

Hahmottamillaan edellytyksillä Paasikivi näki monarkian, Saksan kiinnostuksen lisääjänä, selvästi tarkoituksenmukaisimpana järjestelmä­nä. Se vastaisi ulkopolitiikan vaatimuksia ja lujittaisi uuden valtion ase­maa monarkioiden hallitsemassa Euroopassa, johon piiriin Venäjäkin todennäköisesti aikanaan palaisi. Samalla Paasikivi vähätteli mahdollisi­na itsenäisyyden rajoituksina ilmeneviä Saksaan suuntautumisen negatiivisia seurauksia. Täydellinen riippumattomuus edellytti pelkästään omiin sotilaallisiin voimiin rakentuvaa puolustuskykyä. Siihen eivät kaikki suurvallatkaan pystyneet.

Suomen osalta reaaliset vaihtoehdot supistuivat valintaan »menem­mekö Saksan vai Venäjän kanssa. Tapausten kulku on ratkaissut tämän kysymyksen. On paras katsoa totuutta suoraan silmiin säilyäksemme tulevaisuudessa pettymyksiltä». Oleelliseen keskittyen Paasikivi jätti mainitsematta ulkopolitiikkaan liittyvät yksityiskohdat kuten toistaiseksi vielä avoimet Itä-Karjalan, Viron ja Ahvenanmaan kysymykset. Huomio kiintyy myös siihen, että tästä bismarckilais-realistisesta linjanvedosta puuttuvat konservatiiviselle arvomaailmalle usein tyypilliset uskonnol­lissävytteiset perustelut kansallisen tulevaisuuden turvaajina.

»Maallisen» ulkopolitiikan keinoin operoiva Paasikivi otti silti huo­mioon myös sisäpoliittiset näkökohdat. Hallitusmuotokysymyksen rat­kaisun mahdollinen jättäminen valkoisen talonpoikaisarmeijan käsiin ei hänen mielestään merkinnyt sotilasdiktatuuria vaan maan pelasta­neen kansanosan tahdon kunnioittamista. Oli väärin luonnehtia monar­kiaa sinänsä epädemokraattiseksi taka-askeleeksi. Hyvän esimerkin tar­josivat Skandinavian kuningaskunnat. Ulkopoliittisista perusnäkökoh­dista kokonaan riippumatta moderni perustuslaillinen monarkia voitiin todistettavasti hyvin yhdistää yhteiskunnallisiin uudistuksiin. »Mitä eri­tyisesti meidän oloihimme tulee, ajattelen pelolla sitä hetkeä, jolloin meidän tulisi ryhtyä presidenttiä valitsemaan. En nimittäin tunne yhtään henkilöä, joka mielestäni olisi mahdollinen presidentin paikalle aset­taa. Me tarvitsisimme korkeimman valtiovallan haltijan, joka olisi ylä­ puolella rikkinäisiä puolueolojamme, ja joka muodostaisi pysyvän ja kiinteän tukikohdan valtiolaitoksellemme».⁶

Paasikivi näyttää tuolloin todella pitäneen mahdollisena, että yhteis­kuntajärjes- tyksen pelastanut valkoinen armeija » jotenkin yksimielises­ti» asettuisi monarkian kannalle. Olihan hän itse jo 1917 samasta syystä anarkian torjumista ajatellen – vain vastahakoisesti hyväksynyt tasa­vallan. Helsingin ja valkoisen Suomen välisten yhteyksien avauduttua kapinan kukistamisen jälkeen toukokuun alussa kävi kuitenkin pian selville, etteivät monarkistien armeijaan kohdistuvat odotukset sellaisi­naan pitäneet paikkaansa. Heidän periaatteellista kantaansa tämä ei kui­tenkaan muuttanut. Hallitusmuodon uudistus oli kaikesta huolimatta koetettava ajaa eduskunnassa lävitse.

Vanhasuomalaisessa puolueessa Paasikivi kuului uskollisen aseen­ kantajansa Ernst Nevanlinnan rinnalla monarkian keskeisimpiin tukijoi­hin vetäen vähitellen muun puolueen mukaansa. Näihin myöhempiin »käännynnäisiin» kuuluivat Lauri Ingman ja Paavo Virkkunen, jotka vie­lä huhtikuussa 1918 olivat vastustaneet monarkiaa.⁷ Huhti-toukokuun aikana 1918 käydyn julkisen keskustelun tuloksena kuningas- vallan kan­nalle asettui selvä enemmistö vanhasuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa, joita täydensi nuorsuomalaisten oikeiston muodostanut »pääskysryhmä» P. E. Svinhufvudin johdolla. Ståhlbergilaiset »varpu­set» ja maalaisliitto puolestaan muodostivat tasavaltalaisten ydinjoukon. Asetelma merkitsi samalla kieliriidan tarkoituksellista siirtämistä syr­jään monarkiaa kannattavien ryhmien piirissä. Tässä mielessä vanha yrjö-koskislainen kielipoliit- tinen perinne, joka jo muutenkin oli vanha­ suomalaisten keskuudessa vuosien mittaan jatkuvasti syrjäytynyt mui­den ajankohtaisten ongelmien tieltä, koki jälleen uuden takaiskun. Sa­malla luotiin umpeen myös sortovuosien aikaista kuilua aktivistien ja myöntyvyysmiesten välillä näiden havaitessa nyt seisovansa samalla puolella rintamaa.

Toukokuun 14. päivänä 1918 julkaistiin mm. Uudessa Suomettaressa koko sivun ilmoituksena 47 vanhasuomalaisen, ruotsalaisen ja oikeisto­nuorsuomalaisen 10.5. allekirjoittama, »Suomen kansalaisille» osoitet­tu, monarkiaa puoltava julkilausuma, jonka pohjateksti oli Ernst Nevan­linnan käsialaa. Argumentoinniltaan se vastasi pitkälti Paasikiven edellä luonnehdittuja näkökohtia asettamalla etusijalle maan itsenäisyyden turvaamiseen tähtäävät ulkopoliittiset perustelut. Samalla monarkia nähtiin, kuten Nevanlinna aikaisemmissa kirjoituksissaan oli korosta­nut, Suomen »vanhana, historiallisena valtiomuotona».

Siirtyminen vailla riippumatonta valtionpäämiestä toimivaan tasaval­taan merkitsisi perusteellista ja arveluttavaa kumousta. Kuluneen vuo­den kokemukset osoittivat lujan hallitusvallan puutteen seuraukset. Vastuu kapinasta langetettiin siis yleensä demokratian tilille ja katsot­tiin, että v. 1906 oli otettu liian pitkä askel. Nyt olisi yhteiskuntaelämää koetettava tasapainottaa. Sitäpaitsi loputtomat vaalit eivät antaneet kan­salle »työn eikä elämän rauhaa». Kuningas toimisi tasaisen kehityksen jatkuvuuden takaajana sekä valtion ja kansakunnan kokonaisetujen val­vojana puolueiden ja luokkain erillispyyteitä vastaan. Ruotsin vallan ajan kokemuksiin viitaten korostettiin monarkian parhaiten turvaavan myös kansan alimpien kerrosten edut. Lukuisat historialliset esimerkit osoittivat alun perin vieraan hallitsijasuvun hyvin juurtuvan uuteen maahan ja pystyvän ottamaan sen edut ajettavakseen.

Mahdolliseen eduskuntauudistukseen tyydyttiin julkilausumassa vain viittaamaan ottamatta siihen yksiselitteistä kantaa. Aika olikin jo ajamas­sa tämän vaikeasti toteutettavalta tuntuvan hankkeen ohitse. Se jäi vähi­tellen syrjään päähuomion kiinnittyessä julkilausumassakin, jonka alle­kirjoittajiin luonnollisesti myös J. K. Paasikivi kuului, keskeistä osaa näy­telleeseen valtiomuotokysymykseen.⁸ Kaksi- kamarijärjestelmän, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden rajoittamisen sekä monarkian samanaikaisen ajamisen katsottiin »taantumuksellisuudessaan» antavan liikaa asei­ta poliittisten vastustajien käsiin. Muista tavoitteista vähin äänin luopuen nähtiin senvuoksi parhaaksi rajoittua tärkeimpänä pidettyyn kuningas­asiaan. Kieli- kysymyksestä ei liioin puhuttu mitään.

Kaikkia näkökohtiaan monarkistit eivät toistaiseksi vielä katsoneet aiheelliseksi tuoda julkisuuteen. Niihin kuului sotilaallisesti ja taloudel­lisesti tärkeänä pidetyn Itä-Karjalan hankkiminen Suomelle. Se taas ei voisi tapahtua ilman Saksan tukea. Leninin hallituksen kanssa Brest­ Litovskin rauhan solminut keisarikunta ei toistaiseksi halunnut sopi­muksen rikkomista, mitä suomalaisten tunkeutuminen Itä-Karjalaan oli­si merkinnyt. Muurmannilla keväällä 1918 maihinnousseiden länsiliit­toutuneiden joukkojen karkottamista Berliini tosin piti suotavana, mut­ta sen oli tapahduttava yhteisymmärryksessä bolsevikkihallituksen kanssa. Näin siis myös Itä-Karjalaan kohdistuvien havittelujen kannalta Saksan Suomeen kohdistuvan mielenkiinnon varmistaminen tuntui tär­keältä.

Paasikivi oli myöhemmin valmis tunnustamaan dynastisen argumen­tin rajallisen merkityksen 1900-luvun Euroopassa. Mutta parempaakaan keinoa ei näyttänyt löytyvän Suomen houkutusvoiman lisäämiseksi. Lähtien aksiomaattisesta ennakkokäsityksestään Venäjän ennemmin tai myöhemmin tekemästä hyökkäyk- sestä ja Suomen kyvyttömyydestä yk­sin puolustautua hän asetti tavoitteeksi tuen saamisen ainoalta mahdol­liselta suunnalta, Saksasta. Onnistumisen mahdollisuudet tuntuivat epä­varmoilta Auswärtiges Amtin omaksuman Venäjän-poliittisen linjan vuoksi. Sen sijaan sotilasjohto oli vuodesta 1914 lähtien reaalisin tulok­sin osoittanut kiinnostustaan Suomeen. Saksan Venäjälle antamat iskut olivat tehneet pohjoisen suuriruhtinaskunnan itsenäistymisen mahdol­liseksi.

Tämän linjan jatkumisen suomalaiset monarkistit halusivat varmistaa saksalaisen kuninkaan ja sotilasliiton avulla. »Ymmärsimme hyvin, ettei Saksa keskellä suurta sotaa ollut auttanut meitä vain ihanteellisista syis­tä, yksinomaan ‘meidän sinisten silmiemme vuoksi’. Mutta Saksan ja meidän intressimme menivät eräissä kohdin yhteen – näin määrittelin asian keskusteluissa saksalaisten kanssa v. 1918 heidän siihen yhtyes­sään».⁹ Esimerkiksi Ruotsin Bernadottet, Romanian Hohenzollernit ja Belgian Coburgit osoittivat Paasikiven miestä havainnollisesti, miten alun perin vieras hallitsijasuku jo pelkästään oman asemansa varmista­miseksi hyvin sopeutui palvelemaan uuden isänmaansa etuja.

Tasavaltalaiset pysyttelivät Ståhlbergin ja Alkion johdolla vuoden 1917 perustus- lakikomitean viitoittamalla linjalla. Ulko- ja sotilaspolitiik­ka jäi heillä toissijaiseen asemaan kotimaisten ongelmien noustessa etualalle. Ståhlbergin mielestä itsenäisyyden turva oli etsittävä omasta maasta, »sisältäpäin», kun taas monarkistien kaipaama vieras prinssi veisi Suomen Saksan vasallivaltioksi. Sinänsä tasavaltalaisetkaan eivät halunneet kiistää välttämättömänä pidettyä saksalais- suuntausta. »Etu­jensa ja sivistystehtäviensä mukaisesti» Saksa pitäisi yllä yhteyttä niin hyvin tasavaltalaiseen kuin monarkistiseenkin Suomeen.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokouksessa 21.5.1918, jolloin äänin 10-7 päätettiin pyytää hallitukselta uutta, monarkian pohjalle ra­kentuvaa hallitusmuoto- esitystä, tunnelma oli erityisen hermostunut Al­kion luonnehtiessa hanketta kuningasmielisten luokkaetuihin pohjau­tuvaksi vallankaappaukseksi, mikä nostatti ruotsalaisten Estlanderin vä­lihuudon »häpee»! Viikkoa myöhemmin Helsingin Sanomissa ilmesty­neessä julkilausumassaan tasavaltalaiset perustelivat kantaansa argu­mentein, jotka Ståhlberg pääosin oli jo esittänyt huhtikuussa »Tulevai­suuden lähtökohtia» – artikkelissaan. Konservatiivisella politiikalla ei pystyttäisi torjumaan kumousliikkeitä. Saksalaisen hallitsijan johtama monarkia tarjoaisi kostoa hautoville sosialistiaineksille soveliaan kiiho­tuskeinon. Valtiollisen uudistustoimin- nan tuli pohjautua kansan oi­keustajuntaan, mikä edellytti demokraattisen järjestelmän vakaannutta­mista. Kansan määräajaksi valitsema tasavallan päämies pystyi vaikutta­maan eheyttävästi ja puolueriitoja vaimentavasti huomattavasti tehok­kaammin kuin vieras ruhtinas perinnöllisine seuraajineen, joiden kyke­nevyy- destä vallankäyttöön ei ennakolta voitu vakuuttua. Tasavaltalaisen hallitusmuodon turvin Suomesta kehittyisi oikeus- ja sivistysvaltio.¹⁰

Kärjistyvässä hallitusmuototaistelussa monarkistien propagandaa ryhtyi toukokuun lopussa johtamaan sitä varten perustettu »Uuden Suomen turvaamiskomitea», kun taas vastapuolella toimi samanlaisin valtuuksin »Tasavaltalaisten keskusjärjestö». Molemmat lähettivät mat­kapuhujia, järjestivät kokouksia sekä jakelivat lentolehtisiä ja artikkelei­ta maaseutulehtiin.¹¹ Paasikivi ei suoranaisesti osallistunut ensiksi mai­nitun organisaation toimintaan jouduttuaan tällä välin kokonaan uusiin tehtäviin. Hankkeen rahoituksessa Kansallis-Osake-Pankilla oli kuiten­kin merkittävä rooli.¹²

Monarkistien julkilausuman ajoitus (14.5.1918) ei perustunut sattu­maan. Jo sodan aikana Vaasassa toimiessaan senaatti oli harkinnut valti­onhoitajan tai presidentin valitsemista käyttämään korkeinta valtaa, kunnes uusi hallitusmuoto saataisiin hyväksytyksi. Syksystä 1917 saakka porvareiden enemmistö oli pitänyt epätarkoi-tuksenmukaisena edus­kunnan toimimista korkeimman vallan käyttäjänä. Hallituksen palattua toukokuun alussa 1918 Helsinkiin sen edustajat keskustelivat epäviralli­sesti porvarillisten puolueiden valtuuskunnan kanssa senaattori Freyn suositellessa talousosaston puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin valitse­mista valtionhoitajaksi. Asiaan palattiin 15.5. tynkäeduskunnan (Kapinasta syrjässä pysytellyttä Matti Paasivuorta lukuunottamatta sosialistit puuttuivat.) kokoontumis- päivänä. Hallituksen taholta (Onni Talas ja E. N. Setälä) tehtiin tällöin porvarilliselle valtuuskunnalle selväksi, ettei senaatin talousosasto liioin katsonut voivansa hoitaa asioita käyttämällä korkeinta valtaa, joka oli luovutettava henkilökohtaisesti P. E. Svinhuf­vudille. Jos eduskunta asettuisi kielteiselle kannalle, hallitus eroaisi. Kysymys ei ollut monarkiasta tai tasavallasta vaan välttämättömän vallan­ keskityksen aikaansaamisesta.

K. J. Ståhlberg epäili – täydellä syyllä – hankkeen merkitsevän as­kelta kohti monarkiaa, minkä vuoksi hän kannatti mieluummin väliai­kaisen presidentin valintaa. Vaikka viimeksi mainittua ehdotusta ei hy­väksyttykään, tasavaltalaiset vähemmistöasemastaan tietoisina halusivat välttää avointa vaatimusta itsenäisyys- senaatin kaatamisesta. Eräänlaisena kompromissina päädyttiin vihdoin 18.5.1918 siihen, ettei Svinhufvudil­le virallisesti myönnetty valtionhoitajan titteliä, vaan hänestä tuli – se­naatin puheenjohtajuuden säilyttäen – »korkeimman vallan käyttäjä». Tasavaltalaisten epäilyksistä huolimatta eduskunta vielä samana päivänä hyväksyi porvarillisessa valtuuskunnassa sovitun senaatin esityksen »valtuuttaa Senaatin nykyinen puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud käyttämään korkeinta valtaa, mikäli sitä ei tätä ennen ole siirretty Senaa­tin Talousosaston käytettäväksi». Lähikuukausien aikana valtionhoitaja­ nimitys löi silti vähitellen itsensä lävitse.

Senaatin esityksen talousosastoa koskenut varaus tarkoitti Svinhuf­vudin tulkinnan mukaan ns. Kerenskin manifestilla syyskuussa 1917 senaatille myönnettyjä valtuuksia. Näin peruuntui eduskunnan 15.11.1917 tekemä päätös käyttää itse korkeinta valtaa, ja riippumaton Suomi oli saanut ensimmäisen valtionpää- miehensä, jota vanhasuoma­laiset olivat porvarillisessa valtuuskunnassa Ernst Nevanlinnan ja Lauri Ingmanin johdolla voimakkaasti ajaneet lävitse. Palkintokin oli pian ulottuvilla.

Svinhufvudin säilyttäessä Venäjän vallan aikana kenraalikuvernööril­le kuuluneen talousosaston puheenjohtajuuden oli valittava varapu­heenjohtaja, jolle kuului hallitustehtävien pääosasta huolehtivan senaa­tin tosiasiallinen johto. Korkeimman vallan käyttäjän ja talousosaston välisissä oikeudellisissa suhteissa esiintyikin olojen vakiintumattomuu­den vuoksi tiettyä horjuvuutta. Käytännöksi vakiintui sittemmin, että Svinhufvud teki virallisesti päätöksensä hallituksen istunnoissa mutta ei muuten niihin osallistunut. Senaatti hoiti periaatteessa kaikki tehtävät lukuun ottamatta korkeimpia virkanimityksiä, lakiesitysten ja lakien vahvistamista ja armahduksia, jotka ulkopoliittisten kysymysten ohella kuuluivat korkeimman vallan käyttäjän päätösvaltaan.¹³ Puheenjohtajan sekä varapuheenjohtajan luottamuksellinen ja sujuva yhteistyö henkilö tasolla tuli näissä oloissa tärkeäksi.

Ensinnä koetti onneaan Ernst Nevanlinna. Hänen kaavailemansa, 21.5.1918 julkisuuteen tulleet alustavat hallituslistat sisälsivät valtiova­raintoimituskunnan kohdalla Juho Kusti Paasikiven nimen. KOP:n pää­johtajan ansiot finanssimiehenä tunnettiin ja tunnustettiin laajalti. So­dan aiheuttaman taloudellisen kriisin hallitseminen edellytti lujaa ja tottunutta kättä, ei vähiten Saksaan kohdistuvien taloussuhteiden hoi­dossa.

Kaikesta huolimatta Nevanlinnan hallituslistat herättivät vanhasuo­malaisten eduskuntaryhmässä kielteistä huomiota aktivistipainotteisuu­dellaan; mm. Eino Suolahti, W. O. Siven, Rafael Erich ja Otto Åkesson olivat mukana. Nimittämällä Mannerheimin tunnetun opponentin, maa­laisliittolaisen Sivenin sotaministeriksi Svinhufvud toivoi onnistuvansa vetämään hänen puolueensa monarkian kannalle. Samalla kysymys oli valkoisen armeijan johtoa koskevasta valtataistelusta. »Lääkäriehdokkai­siin» Suolahteen ja Siveniin ironisesti suhtautuvien ruotsalaisten asettu­essa myös vastahankaan Svinhufvud joutui kuitenkin luopumaan hank­keesta.¹⁴ Ernst Nevanlinnakaan ei herättänyt erityistä luottamusta. Halli­tuksen johtoon tarvittiin raskaamman kaliberin miestä.

Svinhufvudin valinta kohdistui Paasikiveen. Perustelut olivat selkeät: »Hän (Paasikivi) oli itsenäisyysasiassa pitkin matkaa hyvin reilulla kan­nalla ja oli mielipiteiltään aivan saksalaisystävällinen». 1930-luvulla sa­nelemissaan muistelmissa Svinhufvud jätti mainitsematta Paasikiven avoimesti liputtaneen monarkian puolesta, mitä toukokuun 1918 tilan­teessa pidettiin oleellisena »pääministeriltä» vaadittavana edellytykse­nä. »Menin hänen puheilleen ja sanoin: ‘Tule pois, nyt Sinua tarvitaan’! Hän pyysi ensin vähän miettimisaikaa mutta suostui sitten. Hän oli hy­vin tietorikas ja työtätekevä mies ja hoiti asiat hyvin ja minulla oli hänen kanssaan mitä parhain yhteistoiminta».¹⁵ Yleisesti ottaen voidaan tode­ta, että vanhasuomalaisten puoluejohdossa Danielson-Kalmari oli jo lii­an vanha ja terveydeltään heikko, Ingmanin »monarkismi» ei ollut vielä vakiintunut ja Nevanlinna taas oli vastikään epäonnistunut yritykses­sään. Jäljelle jäi siten Paasikivi.

Viime kädessä »korkeimman vallan käyttäjän» ratkaistavaksi jäänyt varapuheen- johtajan henkilövalinta ei herätä hämmästystä, kun otetaan taustaksi syksyn 1917 valtionhoitajakuntaan ja Svinhufvudin hallituksen syntyyn liittyvät ennakkotapaukset. Sitäpaitsi monarkistien yhteistyön lujittamisen kannalta oli tärkeätä vahvistaa Svinhufvudia valtionhoitaja­ kysymyksessä tukeneiden vanhasuomalaisten asemaa senaatissa. Halli­tuksen kärkeen saatiin nyt puolueensa johtava monarkisti. Porvarillis­ten ryhmien yhteistyötä taas Paasikivi oli ajanut voimakkaasti jo kauan, viimeksi vuoden 1917 eduskuntavaalien yhteydessä. Ongelmallisempaa pikemminkin on, miksi Paasikivi tällä kertaa suostui hyväksymään hä­nelle esitetyn tarjouksen. Itse hän tiettävästi ei missään yhteydessä ole perustellut ratkaisuaan. Mikäli Svinhufvudin muistikuva pitää paikkan­sa, Paasikivi näyttää vieläkin epäröineen ja halunneen miettimisaikaa, joskin viivytys on tietysti saattanut johtua myös asian vaatimista neuvot­teluista puolueen sisärenkaan kanssa ja halusta järjestää KOP:n asiat pääjohtajan poissaoloa silmällä pitäen.

Myönteisen ratkaisun perusteet lienevät luontevimmin selitettävissä syksyyn 1917 verrattuna oleellisesti muuttuneen poliittisen yleistilan­teen avulla. Monarkistisen linjan viitoittaja Paasikivi, jolla toukokuussa 1918 oli oma puolue jo lähes jakamattomana takanaan,¹⁶ voi tarkastella käytännön onnistumismahdollisuuk- siaan huomattavasti luottavaisem­min kuin edellisen marraskuun lähes sekasortoisissa, hallitustehtäviin hyvin vähän houkuttelevissa oloissa. Valtionhoitajakunnan jäsenyyden tuolloin kaataneet sosiaalidemokraatit olivat nyt poissa pelistä.

Tasavaltalaisten porvarien voimat taas eivät riittäneet mahdollisen oman varapuheenjohtajaehdokkaan läpiviemiseen vastoin Svinhufvu­din tahtoa. Tässä asetelmassa Ståhlbergin vanha yhteistyökumppani Paasikivi näyttäytyi heillekin suhteellisen siedettävänä ratkaisuvaihtoeh­tona. Eero Erkon Helsingin Sanomat oli valmis luonnehtimaan ehdok­kuutta jopa onnistuneeksi. »Herra Paasikiven tähänastinen pitkäaikai­nen valtiollinen toiminta, joka on kantanut asiallisuuden ja tunnollisen harkinnan leimaa sekä hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa, laaja asiantuntemus, tarmokkuus ja työkyky, tekevät hänet varsin sopivaksi tälle varsinkin nykyaikana vaativalle paikalle». Tasavaltalaisen lehden taholta tulleena monarkisti Paasikiveen kohdistuva tunnustus oli varsin merkittävä. Myös kielipoliittinen vastustaja Hufvudstadsbladet luonneh­ti uutta varapuheenjohtajaa »taitavaksi, energiseksi ja viisaaksi miehek­si, joka toi mukanaan senaattiin huomattavan lisäannoksen kuntoa ja työkykyä». Piikki tuli näkyviin lähinnä aktivistien taholta heidän äänen­ kannattajansa Uuden Päivän viitatessa »eräiden henkilöiden mukautu­miskykyyn» näiden pysytellessä johtotehtävissä aina Kerenskin ajoista saakka.¹⁷

Toisaalta joissakin kyllin vanhoissa puoluetovereissa Paasikiven »hermostuneisuus» herätti myös arvostelua. Nimityksen jälkeen E. G. Palmen merkitsi päiväkirjaansa: » Premieriministeri, hänkin varsin levo­ton, sen näin eilen… J. K. P:llä on muutamat nousukkaiden heikkouk­sista puhumatta siitä liiallisesta puhetulvasta, millä hän on rasittanut puolueensa kokouksia. Saa, omituista kyllä, tunnustusta Hbl:nkin puo­les- ta, ja on kyllä monessa suhteessa tietorikas, mutta ollakseen Suomen ensimmäinen todellinen ministeripresidentti hän on ensimmäistä valti­onhoitajaa etevämpi, mutta sillä ei ole suurta tunnustusta annettu. Rehellisyytensä ja taipumattomuutensa ohessa P. E. S:lla ei tosiaan ole monta edellytystä hallitsijaksi».¹⁸

Paasikiven monarkismista ei Uudessa Suomettaressa vappuna 1918 julkaistun ohjelmajulistuksen jälkeen voinut enää kenelläkään olla epä­ tietoisuutta. Svinhufvudin tarjoama tehtävä merkitsi siten haastetta, jon­ ka torjuminen olisi pääjohtajan henkilökohtaisenkin poliittisen arvoval­lan kannalta ollut hankalasti perusteltavissa. Myönteistä päätöstä helpotti todennäköisesti myös se, ettei tehtävän laskettu tulevan pitkäaikaisek­si. Hallitusmuodon voimaantulon jälkeen senaatti uusittaisiin.

Korkeimman vallan haltijan nimittämisen jälkeen senaattorit olivat jättäneet paikkansa hänen käytettäväkseen. Svinhufvud ja Paasikivi olivat yksimielisiä siitä, että jatkuvuuden ylläpitämiseksi entisen hallituksen runko ohjelmineen ja henkilökokoonpanoineen oli säilytettävä. Uudet miehet tarvittiin perustettavaksi tulevia ulko-, sota- ja elintarvikeasiain toimituskuntia varten. Vanhasuomalaisen puolueen sisärenkaan tuki varmistui Paasikiven sen kanssa 22.5. ja 23.5. käymissä neuvotteluissa. »Ulkoministeriksi» hyväksyttäisiin nuorsuomalaisten kandidaatti, kieli­taitoiseksi ja taitavaksi neuvottelijaksi tunnettu pankinjohtaja Otto Sten­roth. Elintarviketoimituskunnan päälliköksi päätettiin ehdottaa Paasiki­ven vanhaa ystävää ja puoluetoveria H. G. Paloheimoa sekä salkutto­maksi senaattoriksi niinikään vanhasuomalaista Samuli Sariota. Viimek­si mainittu ehdokkuus, jota tarvittiin aktivistien tuen varmistamiseksi, vaati kuitenkin Paasikiven mielestä keskustelua ruotsalaisten kanssa.

Senaattoriuden asemasta monarkistien propagandaorganisaation, Uuden Suomen turvaamiskomitean johtoon ryhtyvä Eino Suolahti tai­vutteli aktivistiystävänsä Sivenin luopumaan Nevanlinnan ja Alkion hä­nelle tarjoamasta sotaministerin salkusta ja tyytymään ulkoministeriöön perustettavaan valtiosihteerin virkaan. Lopulliseksi ratkaisuksi tuli hä­nen nimittämisensä armeijan ylilääkäriksi. Sotaministeriksi Siven itse ehdotti Paasikivelle von der Goltzin divisioonan suomalaista yhdysup­seeria Wilhelm Thesleffiä, joka oli myös saksalaisten kandidaatti. Paasi­kivi hyväksyi ajatuksen.¹⁹

Vaikka Mannerheimin suhteet »liian saksalaismielisenä» pitämäänsä Thesleffiin olivat tunnetusti huonot, sotaministerin valinta ei kuiten­kaan ensisijaisesti vaikuttanut ylipäällikölle 29.5.1918 lopullisesti myön­nettyyn eroon. Taustana olivat saksalaisten vaikutusvaltaa armeijan johdossa, upseerien nimitysoikeutta ja Pietarin kysymystä koskeneet eri­mielisyydet. Mannerheimin käsityksen mukaan Nevan kaupunki oli vallattava yhteistoiminnassa venäläisten monarkistien kanssa ja vaadittava palkkioksi Itä-Karjala. Tulevaa valkoista Venäjää pelkäävä ja saksalaisten linjaa noudatteleva senaatti ei tähän suostunut katsoen mahdottomaksi luottaa venäläisten lupauksiin. Kenraali taas piti vastaväitteitä aiheettomina; kysymyshän oli venäläisistä aristokraateista eikä bolsevikeista!

Asioihin perehtyvä Paasikivi sai 25.5.1918 Saksan päämajan poliitti­sen osaston Helsingissä toimivalta edustajalta Hans Steinwachsilta vah­vistuksen käsitykselleen, ettei von der Goltz hyväksynyt Mannerheimin ehdotusta Pietarin valtaamisesta. Saksa halusi Steinwachsin mukaan Suomen tulevan monarkiaksi, koska se merkitsi eräänlaista vakuuttamaan tulevasta politiikasta. Entente harjoitti Suomessa vakoilua ruotsa­laisten välityksellä.²⁰ Steinwachsin viimeksi mainittu viittaus voidaan nähdä osana kampanjaa Mannerheimin arvostamien ruotsinmaalaisten vapaaehtoisupseerien erottamiseksi.

Mannerheimin kanssa käydystä kiistasta Paasikivi, joka tuolloin vielä ei ollut saanut virallista nimitystä, pysytteli täysin syrjässä. Hallituksen puolesta keskusteluja hoitivat lähinnä Svinhufvud ja Frey. Ainoassa yli­päällikön ja koko senaatin välisessä neuvottelussa (23.5.1918) Paasikivi oli tosin läsnä mutta ei käyttänyt puheenvuoroa. Saksalaissuuntauksen vakaumuksellisena kannattajana hän luonnollisesti hyväksyi senaatin linjan. Mannerheim sai mennä, mikä ratkaisu yleistilanteen muuttuessa vuoden 1918 loppupuolella osoittautui maan kannalta onnelliseksi.²¹

Ruotsalaisen puolueen eduskuntaryhmän kokouksessa 23.5.1918, jolloin ylipäällikön lopullisesta erosta ei vielä tiedetty, hallitushanketta kohtaan tunnettiin lievää vastahakoisuutta. Se ei niinkään kohdistunut kuten jo on todettu – varapuheenjohtajaehdokkaan persoonaan vaan Svinhufvudin menettelyyn hänen annettuaan tehtävän Paasikivelle tiedustelematta etukäteen ruotsalaisten kantaa. Suoranaisia vastalausei­ta nostatti – niin kuin Paasikivi oli aavistanutkin – »entiseksi bobrikof­fariksi» leimatun Samuli Sarion ehdokkuus salkuttomaksi senaattoriksi. Epäilyksiä herätti myös Paloheimo. Ruotsalaisten ainoa edustaja halli­tuksessa, Alexander Frey kieltäytyi jatkamasta, jos Paasikiven, Palohei­mon ja Sarion lisäksi vielä Nevanlinnakin tulisi mukaan. Viimeksi mai­nittu, jonka nimi esiintyi Paasikiven ensimmäisessä hallituslistaluon­noksessa 22.5.1918, putosikin sittemmin pois.²²

Varmistauduttuaan monarkistien periaatteellisesta tuesta Paasikivi esitteli hallitussuunnitelmiaan porvarillisten puolueiden valtuuskun­nalle 25.5.1918. Kysymys oli hänen mukaansa väliaikaisratkaisusta, joka ulottuisi vain hallitusmuodon voimaantuloon saakka. Jättäen syrjään huhtikuisten kaavailujensa toisarvoiset kohdat Paasikivi esitti tehtävälu­ettelon, johon kuuluivat monarkian pystyttäminen, ulkopolitiikan kehit­täminen, itsenäisyyden suojelu, Itä-Karjala, sisäisen järjestysvallan kehit­täminen, sotalaitoksen organisointi, vaikean rahapolitiikan ja synkän elintarviketilanteen hoito, kapinavahinkojen selvittelyt ja sisäisten uu­ distusten toteuttaminen Svinhufvudin hallituksen ohjelman mukaan. Mikäli eduskunta kieltäytyisi hyväksymästä monarkiaa, varapuheenjohtaja ja luultavasti koko senaatti eroaisivat.

Ruotsalaiset R. A. Wrede ja Ernst Estlander vahvistivat nyt ryhmänsä varauksellisen myönteisen suhtautumisen Paasikiven hankkeeseen. Hallituksen johto tulisi heidän mielestään »taitaviin ja varmoihin kä­siin». Tukensa ehdoksi ruotsalaiset kuitenkin asettivat kahden senaatto­rinpaikan saamisen. Lisäksi korkeiden ja keskitason virkojen kaksikieli­syys oli taattava hallitusmuodossa. Lääninjako tuli uusia kielellisin pe­rustein ja varmistaa vähemmistölle oikeus asioiden toimittamiseen omalla kielellä sekä asevelvollisuuden suorittamiseen ruotsalaisissa joukko-osastoissa. Kun Frey kuitenkin jäi puolueensa ainoaksi senaatto­riksi, RKP sittemmin (4.6.1918) sanoutui muodollisesti irti Paasikiven senaatista. Käytännön tasolla yhteistyö silti jatkui monarkian aikaansaa­misen merkeissä. Positiivinen käsitys uudesta varapuheenjohtajasta oli myös ruotsalaiseen puolueeseen virallisesti lukeutumattomalla Thes­leffillä: »Senaattorikumppaneistani asetan kyllä Paasikiven etusijalle – hän on energinen, varsin vapaamielinen sekä kaukana ahdasmielisestä nationalistista».²³

Maalaisliittoa ja nuorsuomalaisen ryhmän tasavaltalaisia Paasikiven monarkistinen ohjelma ei tietenkään voinut tyydyttää. Sisällissodan haa­vojen ollessa vielä avoimina katsottiin oppositioon siirtyminen kuiten­kin liian jyrkäksi ratkaisuksi, minkä vuoksi senaatin uusiminen haluttiin Paasikiven ohjelmajulistuksesta huolimatta pitää irrallaan hallitusmuo­tokysymyksestä. Tämän mukaisesti nuorsuomalaisten enemmistö il­moitti tukevansa senaattoreja henkilöinä mutta ei heidän ohjelmaansa. Maalaisliitto teki tiettäväksi vetävänsä edustajansa (Kyösti Kallion ja E. Y. Pehkosen) pois hallituksesta mutta ei toistaiseksi toteuttanut aikomus­taan asianomaisten jäädessä senaattiin »omalla vastuullaan». Totaalinen vetäytyminen olisi saattanut merkitä uuden kansanpuolueen miesten nousemista maalaisliittolaisten tilalle, mitä viimeksi mainitut eivät ha­lunneet.²⁴

Viimeistä karikkoa hallituksen muodostamisessa merkitsi 27.5.1918 varmistunut Mannerheimin ero. (Muodollisesti asia ratkaistiin senaatin istunnossa vasta 29.5.) Hallitus kutsui porvarillisten puolueiden val­tuuskunnan koolle illaksi 27.5.1918 saadakseen selville ylipäällikön eron vaikutuksen eduskuntaryhmien suhtautumi- seen J. K. Paasikiven pian toimintansa aloittavaan senaattiin. Luottamuksellisella selonteolla haluttiin estää Mannerheimin kannattajien julkinen vastalause.

Valtuuskunnan kokouksessa, jossa myös Svinhufvud ja Paasikivi oli­vat läsnä, senaattori Frey raportoi Mannerheimin kanssa käydyistä kes­kusteluista. Paasikivi täydensi selontekoa saksalaisia upseereita koske­neen kysymyksen osalta. Hallitus oli ollut yksimielisesti valmis hyväksy­mään von der Goltzin tekemän ehdotuksen Suomen armeijan organisaation ja koulutuksen järjestämisestä. Mannerheim puolestaan halusi supistaa alaisinaan palvelevien saksalaisten upseerien lukumäärän mahdollisimman pieneksi ja käyttää heitä vapaasti oman harkintansa mukaan eri tehtävissä, mitä taas von der Goltz ei hyväksynyt.

Edustajat Alkio, Ahmavaara, Haataja, Hornborg, Ingman ja Hultin piti­vät senaatin menettelyä oikeana, vaikka Mannerheimin jääminen sinän­sä olisikin ollut toivottavaa. Yhdelle henkilölle ei voitu keskittää liikaa valtaa mm. nimitysoikeuden muodossa. Jos uhanalaisessa tilanteessa jouduttiin valitsemaan Mannerheimin ja Suomen pelastaneen suurval­lan, Saksan, sotilaallisen avun välillä, ei valinnan kohteesta voinut olla epäilyksiä. Johtaviin asemiin tulevat saksalaiset upseerit voitaisiin aika­naan poistaa, kun kelvolliset suomalaiset seuraajat oli »kasvatettu». Est­lander, Ståhlberg ja Wrede pitivät Mannerheimin ehdotusta parempana ja maalaisliittolainen Juutilainen arveli sovittelun vielä mahdolliseksi. Kukaan ei silti asettanut asiaa loppuunkäsiteltynä pitävän Paasikiven hallituksen nauttimaa luottamusta kyseenalaiseksi. Mannerheimille päätettiin luovuttaa »kansallislahja», jonka järjestämisen hallitus sai teh­täväkseen. Summan suuruudeksi vahvistettiin kenraalin eron yhteydes­sä 30 000 markkaa.²⁵

Vielä samana iltana, 27.5.1918, Svinhufvud nimitti uudet hallituksen jäsenet. »Senaatin varapuheenjohtajan ja Talousosaston kanslian päälli­kön» Paasikiven lisäksi mukaan tulivat suunnitelman mukaisesti hänen vanha yhteistyö- kumppaninsa Hjeltin senaatista ja KOP:n perustajiin kuulunut Otto Stenroth (ulkoasiat), Wilhelm Thesleff (sota-asiat), H. G. Paloheimo (elintarvikeasiat) sekä Samuli Sario (salkuton). Viimeksi mainittuun kohdistunut nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten vastahakoi­suus jäi siis tuloksettomaksi. Senaattoreista viisi (Paasikivi, Arajärvi, Lou­hivuori, Paloheimo ja Sario) lukeutui vanhasuomalaisiin, kuusi (Sten­roth, Talas, Arthur ja Jalmar Castren, Setälä sekä Renvall) nuorsuomalai­siin, kaksi (Kallio ja Pehkonen) maalaisliittoon sekä yksi (Frey) ruotsa­laiseen kansanpuoluee- seen. Kieleltään ruotsalainen Thesleff on luon­nehdittavissa lähinnä ammattiminis- teriksi.

Hallituksella oli siten periaatteessa kaikkien porvarillisten eduskun­taryhmien tuki, vaikka ruotsalaiset olivatkin muodollisesti sanoutuneet irti. Käytännössä kannatus- pohja oli kuitenkin aikaisempaan Svinhufvu­din hallitukseen verrattuna kapeampi maalaisliiton ja »ståhlbergilais­ten» vastustaessa Paasikiven senaatin oikeisto- voittoista, monarkistista suuntausta. Kallio ja Pehkonen jättivät lopullisesti paikkansa elokuussa 1918, jolloin Paloheimo määrättiin hoitamaan myös maataloustoimitus­kuntaa. Jo sitä ennen Frey ja Louhivuori olivat kesäkuussa »yksityisistä syistä» eronneet siviilivirkojensa hoitoa varten. Salkuttomana senaatto­rina toiminut Sario sai tuolloin johtoonsa sosiaalitoimituskunnan. Sota-asiain ja elintarveasiain toimituskuntien perustamisesta annettiin ase­tukset 14.6.1918 ja ulkoasiaintoimituskunnasta vastaavasti kaksi viikkoa myöhemmin 28.6.1918. ²⁶

Entisen valtioyhteyden purkamiseen liittyi vielä kenraalikuvernöö­rin- kanslian ja valtiosihteerinviraston lakkauttaminen Paasikiven halli­tuksen toimesta kesällä 1918. Myöhemmin syksyllä poistettiin venäläi­siltä kaikki sellaiset oikeudet ja edut, joita ei ollut muidenkaan vierai­den valtioiden kansalaisilla. Kouluhallituksen lausunnon saatuaan se­naatti lakkautti heinäkuussa 1918 venäjänkielen pakollisen opetuksen. Erikseen päätettiin luovuttaa Raja-Karjalan ns. venäläistämiskoulujen ta­kavarikoitu omaisuus suomalaisille kouluille. Asiakirjatulva, jolla Suo­messa asuvat tai sinne entisestä keisarikunnasta siirtyneet Venäjän kan­salaiset hakivat vastaitsenäistyneen maan kansalaisoikeuksia, aiheutti v. 1918 senaatille ja sen virkamiehille runsaasti työtä.²⁷

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6