PAASIKIVEN ENSIMMÄINEN HALLITUS

Kuninkaan vaaliin

Parhaana keinona ententejoukkojen karkottamiseksi Muurmannilta Saksan sodanjohto oli pitänyt Suomen ja Neuvosto-Venäjän sotilaallista yhteistoimintaa. Tätä silmällä pitäen ei suomalaisten omavaltaista tun­keutumista Itä-Karjalaan voitu sallia. Päinvastoin Moskovan ja Helsingin välille oli saatava aikaan rauhansopimus, joka luontevimmin rakentuisi aluevaihdon pohjalle. Toistaiseksi hanke oli kaatunut oman valtioalu­eensa jakamattomuudesta kiinni pitävien suomalaisten vastarintaan. Saksan näkökulmasta rauhan välittäminen tuli entistä ajankohtaisem­maksi keinona Ruotsin yllättävän aloitteen torjumiseksi. Alunperin Tal­linnaan kaavaillut suomalais-venäläiset keskustelut oli määrä käynnistää Berliinissä elokuun alussa 1918.

Etukäteen Ludendorff ei pitänyt mahdottomana Venäjän suostumista luovuttamaan Suomelle Itä-Karjalan, jos Moskova puolestaan saisi alue­korvausta Karjalan kannakselta Lipolan-Seivästön linjaa myöten. Helsin­gin suostuttaminen ratkaisuun pysyi silti yhä avoimena ongelmana. Ei ole vailla mielenkiintoa todeta Ludendorffin kynänvedon kartalla suu­rin piirtein vastanneen Stalinin Moskovassa lokakuussa 1939 Paasikivel­le esittämää rajalinjaa. OHL:n ehdotus jäi odottamaan Berliinissä alkavia Venäjän ja Suomen välisiä rauhanneuvotteluja. Sitä ennen kuitenkin suurpoliittinen tilanne joutui aivan uuteen ja yllättävään vaiheeseen.¹

Heinä-elokuun vaihteessa 1918 Moskovaan kantautui valtakunnan ää­rialueilta jobinposti toisensa jälkeen. Siperiasta olivat tsekit ja valkoiset edenneet itärintaman tukipilarin, Kasanin, välittömään läheisyyteen. (Kaupunki kukistui 8.8.1918.) Britit vahvistivat joukkojaan Muurmannil­la ja jatkoivat tunkeutumistaan kohti etelää. Kaiken lisäksi he 1.8.1918, noustuaan maihin Arkangelissa, kaappasivat kaupungin lähiympäristöi­neen ja pyrkivät kosketukseen idästä hyökkäävien tsekkien ja valkoisten kanssa. Kaukasiassa englantilaiset pureutuivat öljyalueille ja solmivat yhteyksiä paikallisiin vastavallankumouksellisiin. Suomen suunta oli epävarma, saksalaisten aikeita ei tunnettu, ja etelärintamalla Krasnovin sekä Denikinin valkoiset kasakat aloittivat heinäkuun lopussa uuden offensiivin Moskovaa kohti. Neuvostovallan kohtalo näytti riippuvan hiuskarvan varassa. Joka puolelta kurkkuun käyvien vastustajien yhtäai­kaiseen torjuntaan eivät voimat tuntuneet riittävän.

Leninin valitsema ratkaisu oli tyypillinen hänen realistiselle ja illuusi­ottomalle poliitikonluonteelleen. Hän päätti ajaa paholaisen ulos belse­bubin avulla. Elokuun 1. päivän iltana 1918 (heti tiedon saavuttua Arkangelin kukistumisesta) ulkoasiain kansankomissaari Tsitserin saapui suoraan kansankomissaarien neuvoston istunnosta Saksan edustustoon ja ehdotti lähettiläs Karl Helfferichille, että saksalaiset – kenties yhdes­sä suomalaisten kanssa – ajaisivat britit pois Muurmannilta. Yleisen mielipiteen vuoksi ei saksalais-venäläistä sotilaallista yhteistoimintaa neuvostohallituksen käsityksen mukaan kuitenkaan voitaisi pukea viral­lisen ja julkisen sopimuksen muotoon. Sen korvaisi kansankomissaa­rien neuvoston hiljainen suostumus ja tosiasiallinen osallistuminen yri­tykseen. Saksalaisten joukkojen oli tunkeuduttava Murmanskiin, mutta tämä ei saanut tapahtua Pietarin kautta. Myös Petroskoi oli mahdolli­suuksien mukaan jätettävä operaation ulkopuolelle. Karjalan ja Muur­mannin alueen tulevaa poliittista statusta ajatellen Saksan operaatio ei saisi muodostaa ennakkotapausta. Neuvostohallitus keskittäisi omat joukkonsa Vologdan ympäristöön sulkeakseen Arkangelissa maihin­ nousseilta briteiltä tien Moskovaan. Ahdistuksessaan Kreml oli näin vuorostaan ottanut aloitteen kauan paikoillaan polkeneessa Muurman­nin kysymyksessä.

Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen päädyttiin 27.8.1918 solmit­tuun Brest Litovskin rauhan täydennyssopimukseen ja sitä täydentävään salaiseen noottienvaihtoon, jossa todettiin ententen sotavoimien Poh­jois-Venäjällä merkitsevän pysyvää, vakavaa uhkaa Saksan Suomeen si­joitettuja joukkoja vastaan. Elleivät Venäjän toimenpiteet liittoutuneiden karkottamiseksi johtaisi tuloksiin, Saksa joutuisi tarvittaessa suomalaisia joukkoja mukaan ottaen puuttumaan asiaan. Samalla Berliini sitoutui huolehtimaan siitä, että suomalaiset poistuisivat Venäjän alueelta ope­raation loppuunsaattamisen jälkeen. Tästä ei tietenkään puhuttu Svin­hufvudin hallitukselle mitään.²

Tuloksena Leninin yhteistyötarjouksesta Saksalle oli avautunut tilai­suus taistella Kremlin suostumuksella liittoutuneita vastaan Venäjän maaperällä. Tämän tärkeän edun vuoksi Berliini oli valmis jättämään huomiotta Suomen pyrkimykset Itä-Karjalassa, mikä oli sitäkin ymmär­rettävämpää, kun Saksan idänpolitiikka oli ottanut ainakin välitavoit­teekseen neuvostohallituksen pysyttämisen vallassa. Suomelle ei tois­taiseksi katsottu tarpeelliseksi täsmentää palkkiota sen osallistumisesta liittoutuneiden karkottamiseen Muurmannilta. Neuvostohallituksen painostaminen jäi mahdollisuuksien ulkopuolelle. Aluevaihtosuunni­telmakaan ei enää voinut kiinnostaa Saksaa, koska Leninin yhteistyötar­jous avasi paljon laajemmat ja lupaavammat perspektiivit saman pää­ määrän, ts. Muurmannin »puhdistamisen», toteuttamiseksi.

Berliinissä elokuussa 1918 käydyt suomalais-venäläiset rauhanneu­vottelut,³ joissa Helsingin valtuuskunta piti sitkeästi kiinni Itä-Karjalaa koskevista vaatimuksistaan, olivat näissä oloissa tuomittuja jäämään tuloksettomiksi. Kumpikaan puoli ei pitänyt sovinnon edellyttämiä myön­nytyksiä kyllin pakottavan tarpeen sanelemina. Auswärtiges Amtin käsi­tyksen mukaan tuloksiin päästäisiin vain, jos Saksa harjoittaisi painostusta jompaankumpaan suuntaan. Venäjään sitä ei voitaisi kohdistaa, koska tämä merkitsisi joutumista ristiriitaan kaavailtujen sopimusten kanssa. Suomen taas kovakourainen kohtelu ajaisi ententen syliin, mikä ei liioin ollut Saksan etujen mukaista. Parasta olisi siis antaa keskustelu­jen katketa. Lähes kuukauden kestäneen tyhjäkäynnin jälkeen rauhan­ neuvottelut 27.8.1918 (Brest-Litovskin täydennyssopimuksen allekirjoi­tuspäivänä) keskeytettiin »toistaiseksi». Suomen hallituksen suunnitel­ma saada Itä-Karjala rauhanomaista tietä Saksan Venäjään kohdistaman painostuksen avulla oli ajautunut karille. Berliinin »passiivisuuteen» kohdistunut pettymys ei kuitenkaan riittänyt murtamaan Svinhufvudin­ Paasikiven hallituksen omaksuman saksalaissuuntauksen perusteita. Vanhasuomalaisten eduskuntaryhmälle Nevanlinna selitti Saksan tuen jääneen saamatta siksi, ettei Suomessa ollut toteutettu monarkiaa! Ku­ninkaan mukana tilanne muuttuisi kokonaan toiseksi.

Monarkkisen hallitusmuodon läpiajaminen eduskunnassa julistamal­la se kiireelliseksi oli 7.8.1918 epäonnistunut. Tämän vaihtoehdon va­ralta oli tosin kesän mittaan useassa eri yhteydessä harkittu turvautu­mista vuoden 1772 hallitusmuo- don 38 pykälään, joka määräsi säädyt kokoontumaan uuden kuningashuoneen valintaan, jos valtaistuin va­pautuisi dynastian sammuttua miesten puolelta. Mielialat olivat kuiten­kin epäröivät mm. Ingmanin arvellessa tasavaltalaisten pitävän tällaista menettelyä vallankaappauksena.⁴

Valtiomuototaistelun kiihtyessä senaatti etsi tukea vanhoista auktori­teeteista J. R. Danielson-Kalmarista ja R. A. Wredestä. Heinäkuun 30. päi­vänä järjestetyssä neuvottelutilaisuudessa vanhasuomalaisten entinen johtaja korosti kansanäänes- tyksen ja uusien vaalien mahdottomuutta. Paasikiven senaatti ei voinut vapautua vastuusta eroamalla, koska edus­kunnan enemmistö ei hyväksynyt mitään muuta hallitusta. Nykyisen oli siis istuttava paikoillaan ja toimittava voimassaolevan (vuoden 1772) hallitusmuodon mukaisesti. Kuninkaanvaali oli joka tapauksessa välttä­mätön. Monarkia, sotilasliitto Saksan kanssa ja rauha (Itä-Karjalan saa­minen) riippuivat kaikki toisistaan.

Wrede oli samaa mieltä hyväksymättä kuitenkaan hyökkäyssotaa Kar­jalan valtaami- seksi, mitä mahdollisuutta Svinhufvud ei sulkenut pois. Sotilasliitto Saksan kanssa oli silti Wredenkin käsityksen mukaan välttä­mätön ja siitä olisi pidettävä kiinni. Vaikka kuningas valittaisiin pienellä­kin enemmistöllä, maa kyllä ennen pitkää rauhoittuisi. Hanketta ei pi­täisi turhaan lykätä. Kuninkaanvaalia varten oli kutsuttava koolle ylimää­räiset valtiopäivät. – Keskustelun yhteenvetona Svinhufvud totesi hallituksen jäävän paikoilleen, mikäli monarkkinen hallitusmuotoesitys me­nisi parlamentissa läpi. Eduskunnan oli valtuutettava senaatti hankki­maan kuningasehdokas.⁵

Paasikiven samansuuntaista kantaa eivät muuttaneet hänen luonaan seuraavana päivänä käyneen Suomen Pariisin-edustajan Lorenzo Kihl­manin tuomat viestit. Yleinen mielipide ententemaissa ja lännessä yleensä piti Saksaa syypäänä sotaan ja mieliala sitä kohtaan oli katkera. Valitsemalla kuninkaakseen saksalaisen prinssin Suomi joutuisi keskus­valtoihin verrattavaan asemaan myös sodanjälkeistä aikaa ajatellen. Ranskan ulkoministeriöstä annetun vihjeen mukaan Helsingissä olisi aihetta ottaa huomioon myös se vaihtoehto, että ympärysvallat voittaisi­vat sodan. Irtautuessaan Saksasta Suomi voisi saada apua Muurmannin kautta. Jos Helsingissä välttämättä haluttiin monarkiaa, kuninkaaksi voi­taisiin valita skandinaavinen prinssi tai Mannerheim! Paasikiven ennak­kokäsitystä idästä uhkaavasta vaarasta vahvisti hänen nyt tietoonsa saa­ma Venäjän väliaikaisen hallituksen Pariisissa toimintaansa jatkavan lä­hettilään V. A Maklakovin lausunto, jonka mukaan tuleva valkoinen Ve­näjä aikoi valloittaa Suomen takaisin.⁶

»Uskonvahvistusta» saadakseen Paasikivi kävi kaksi päivää myöhem­min vielä Danielson-Kalmarin puheilla. »Pyysin häntä lausumaan mieli­piteensä siitä, vaikuttaisiko meidän menettelyymme muutosta sen even­tualiteetin huomioon ottaminen (!), että Saksa mahdollisesti häviäisi sodassa. Keskustelimme kauvan tästä asiasta. . . D-K. oli varmasti sitä mieltä, että se ei voisi vaikuttaa meidän menettelyymme».⁷

Näissä oloissa Paasikivi piti kiinni senaatin 30.7.1918 omaksumasta kannasta, jonka mukaan kuninkaanvaali toimitettaisiin (vuoden 1772 perustuslain nojalla) siinäkin tapauksessa, että senaatin hallitusmuoto­ esitys ei saisi taakseen kiireelliseksi julistamiseen tarvittavaa enemmis­töä. Monarkistien johtohenkilöiden kokous 4.8.1918 siunasi menettelyn eri puolilta maata kotoisin olevien edustajien korostaessa mielipiteiden maakunnissa jo kypsyneen tällaiseen ratkaisuun. Mitään levottomuuksia ei tulisi syntymään. Paasikivi viittasi kokouksessa englantilaisten Muur­mannilta Itä-Karjalaan kohdistuviin mahdollisiin hyökkäysaikeisiin, jot­ka hermostuttivat von der Goltzia. Britit ehkä pyrkivät palauttamaan monarkian Venäjälle ja saattoivat hyökätä myös Suomeen. Siksi Paasiki­vi —- tietämättä Leninin tarjoukseen pohjautuvasta Neuvosto-Venäjän ja Saksan yhteisymmärryk- sestä – uskoi viimeksi mainitun Berliinin rau­hanneuvotteluissa pakottavan bolsevikkihallituksen virallisesti luovutta­ maan Itä-Karjalan Suomelle. Näin saataisiin oikeudellinen pohja Svin­hufvudin hallituksen vaatimuksille Karjalaan nähden. Saksalaisten ryh­tyessä sotatoimiin Suomesta käsin Englanti saattoi pitää tätä puolueetto­muuden loukkauksena. Suomalaisten oli silloin valittava joko joutuminen sotaan Englantia vastaan tai eroaminen Saksasta ja luopuminen sen avusta.

Keisari Wilhelmin valtakuntaan luottavalle Paasikivelle valinta oli sel­vä. Länsi- valtojen edut vaativat voimakkaan Venäjän nostamista jaloilleen Saksaan idästä kohdistuvan uhan palauttamiseksi, eivätkä ne siksi tukisi Suomea Venäjää vastaan. Ententen varaan ei Suomen turvallisuutta siis voitu rakentaa. Brittien otteen lujittuminen Itä-Karjalassa merkitsi Suo­men tuohon alueeseen kohdistamien toiveiden heikkenemistä. Vaikka Englanti ei niitä periaatteessa vastustaisikaan, sen kanta riippuisi tule­van valkoisen Venäjän suostumuksesta. Suomen ulkopoliittisen linjan muutos ja siitä seuraava välirikko Saksan kanssa merkitsisivät siis sekä itsenäisyyden vaarantamista että Itä-Karjalasta luopumista. Johdonmu­kaisen ja »voimallisen» ulkopolitiikan toteuttaminen taas edellytti Paa­sikiven käsityksen mukaan Saksaan nojautuvaa monarkiaa. Varmuuden vuoksi Nevanlinna täsmensi: »Meidän täytyy seisoa ja kaatua Saksan kanssa. Ei voi vilkua puoleen ja toiseen».⁸

Eduskunnan hylättyä 7.8.1918 senaatin hallitusmuotoesityksen kii­reelliseksi julistamisen monarkistien johtomiehet hyväksyivät vielä sa­mana päivänä anomusehdotuksen siihen liittyvine ponsineen, jossa hal­litusta pyydettiin ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kuninkaanvaa­lin toimittamiseksi vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälän pohjalla. Paasikivi puolusti Ingmanin laatimaa ehdotusta sillä perusteella, että senaatti koko ajan oli hallinnut maata ko. hallitusmuodon nojalla ja katsoi siis sen olevan voimassa. Monarkistinen mieliala maassa oli siinä määrin voimistunut, että kuninkaanvaali voitaisiin toimittaa HM:n 38 pykälään nojautuen. Saksasta kyllä saataisiin »mukiinmenevä» hallitsi­ja.⁹

Monarkistien anomusehdotuksen eduskunta hyväksyi 9.8.1918 äänin 58-44. Oppositio oli siis huomattavasti suurempi kuin elokuun 7. päi­vän äänestyksessä senaatin hallitusmuotoesityksen kiireellisyydestä (75-32). Tämä lisäsi tuonnempana lähemmin tarkasteltavaa hallituksen kompromissivalmiutta.¹⁰ Vuoden 1917 toisten valtiopäivien, Suomen uusimman historian myrskyisimpien, kuten Svinhufvud niitä lopetta­jaissanoissaan luonnehti, päättäjäiset pidettiin 10.8.1918.

Vaikka eduskunta olikin oikeuttanut hallituksen ryhtymään toimen­piteisiin kuninkaanvaalin valmistamiseksi, Paasikivi piti silti vielä toista­kin tietä avoimena. Kenties olisi kaikesta huolimatta mahdollista taivut­taa maalaisliitto antamalla uusi, monarkian pohjalle rakentuva mutta entistä »kansanvaltaisempi» hallitusmuotoesi- tys. Jos se hyväksyttäisiin, ei kiistanalaiseen kustavilaisen perustuslain 38. pykälään tarvitsisi tur­vautua.

Paasikiveä rohkaisi mm. Santeri Alkion ja Kyösti Kallion eduskuntakäsittelyssä 7.8.1918 osoittama horjunta heidän äänestäessään Berliinin rauhanvaltuuskuntaan kuuluvan puoluetoverinsa Sivenin sähkeitse lä­hettämää kehotusta noudattaen monarkian puolesta omaa puoluettaan vastaan.¹¹ Heti istunnon päätyttyä Paasikivi tavoitti Alkion, joka ilmoitti esittäneensä vain yksityisen mielipiteensä. Kolme päivää myöhemmin hän lisäsi Paasikivelle pitävänsä kustavilaisen perustuslain 38. pykälään turvautumista laittomana; mieluummin sitten tulkoon monarkkiselle pohjalle rakentuva uusi, entistä demokraattisempi hallitusmuotoesitys, jonka tärkeimmän sisällön Alkio saman tien luonnosteli. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä hän oli valmis tunnustamaan tilanteen muodostu­neen tasavaltalaisille »nuorsuomalaisten paon kautta» lähes toivotto­maksi. Asian harkitsemista varten päätettiin kutsua koolle puolueko­kous syyskuun loppupuolella. ¹²

Kysymys hallitsijan henkilöstä oli kuitenkin yhä avoinna. Saamiensa valtuuksien nojalla senaatti kokoontui 12.8.1918 epäviralliseen istun­toon pohtimaan asiaa. Valtionhoitaja Svinhufvud ilmoitti tällöin aiko­muksesta lähettää Berliiniin valtuuskunta neuvottelemaan hallitsijaeh­dokkaasta. Lähetystön jäseniksi oli ajateltu herroja Nevanlinna, Talas, Frey ja von Bonsdorff. Mahdollisesti valtionhoitaja lähtisi myös itse mu­kaan.

Ehdotettua menettelyä epäili selvästi vain ulkoministeri Stenroth. Keisari Wilhelmin pojan valitseminen kuninkaaksi merkitsi ympärysval­tojen taholta sodanuhkaa, eikä niiden ja Suomen väliltä pitänyt polttaa kaikkia siltoja. Saattoi tulla aika, jolloin saksalaisten joukkojen olisi pois­tuttava Suomesta. Kun keisari Wilhelmkin oli jo kahdesti kieltäytynyt suostumasta poikansa ehdokkuuteen, siinä pysytteleminen vaikeuttaisi muiden varteenotettavien kandidaattien suostumista. Ensimmäiselle si­jalle Stenroth oli valmis asettamaan Saksan sodanjohdon aikaisemmin suositteleman Preussin prinssin Friedrich Wilhelmin, jonka osakkeita suomalaisten silmissä tosin heikensivät katolinen puoliso ja perillisten puuttuminen. Asia olisi autettavissa kuningatarkandidaatin uskonnon vaihdoksella ja pojan adoptoimisella perheeseen. Toissijaisena ehdok­kaana Stenrothilla oli Wilhelm II:n lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl.¹³ Itä-Karjalan liittämisen aika näytti Stenrothin mielestä olevan jo ohitse. Hankkeelle ei saatu riittävästi kannatusta Saksasta, eikä Suomi yksin pystynyt sitä toteuttamaan. Valtionhoitajan olisi luovuttava Berlii­nin- matkasta, koska sen tarkoitusta tuskin pystyttäisiin ajan mittaan pitä­mään salassa.

Stenrothin mielipiteet eivät saavuttaneet hallituskumppanien hyväk­syntää. H. G. Paloheimon käsityksen mukaan kuninkaan vaali ei johtaisi sotaan ententen kanssa. Saksa näytti kieltäytyvän yksinään hankkimasta Suomelle Itä-Karjalaa. Siksi oli oltava valmis myös omakohtaisiin uhrauksiin, ts. ottamaan osaa sotaan Saksan rinnalla alueen valloittamisek­si. Suomen aseman lujittamisen kannalta oli pidettävä tärkeänä verisi­ teitä Saksan hallitsijahuoneeseen. Toissijaisista ehdokkaista etusijalle oli asetettava Friedrich Karl, jolla oli elossa useita poikia. Svinhufvudin oli lähdettävä Berliiniin, koska hän valtionpäämiehenä saattoi neuvotel­la keisari Wilhelmin kanssa.

Yksi toisensa jälkeen senaattorit asettuivat tukemaan Paloheimoa. Svinhufvud itse ilmaisi halukkuutensa matkustaa incognito Saksaan. Tu­leva porvarillinen Venäjä tulisi aikanaan kyllä sopimaan Suomen kanssa Itä-Karjalasta, kun Saksan asema olisi riittävän luja idässä ententen kar­kottamisen jälkeen. Kenties olisi mahdollista saada myös Viro ja Inkeri, mutta niistä ei ollut syytä nyt vielä puhua. Hallitsijaeh- dokkaista Oskar oli valtionhoitajan mielestä ehdottomasti paras. Muista Friedrich Wil­helm oli asetettava etusijalle verrattuna Friedrich Karliin, »joka kovin likinäköinen ja jo vanhempi mies». Friedrich Wilhelm voisi tulla kysy­mykseen, jos hän adoptoisi prinssi Oskarin pojan.

Paasikivi tuki varauksettomasti Svinhufvudia. Prinssi Oskarin nimi merkitsi kokoavaa voimaa, joka tekisi tyhjäksi sisäpoliittisen vastustuk­sen. Vain siinä tapauksessa että hän ei suostunut, olisi koetettava saada muita. Itä-Karjalan kysymyksessä ei ententen pelossa saanut tyytyä pas­siiviseen politiikkaan. Oli oltava valmis myös uhrauksiin. » Nyt yritettävä tai ei koskaan. Neutraalina pysyen on vaikea saavuttaa Itä-Karjalaa ja muuta». Eduskunnalle oli esitettävä ehdotus sotilasliitoksi, jossa Saksan piti sitoutua »luonnollisella tavalla Suomeen kuuluvan» Itä-Karjalan liit­tämiseen. Muurmannin radan »kansainvälistyttäminen» kävisi kuiten­kin ehkä päinsä. Aluevaatimukset strategisine ja taloudellisine perus­telui- neen oli Paasikiven mielestä selvitettävä tulevalle monarkille, jotta hän oman asemansa varmistamiseksi ryhtyisi kaikin voimin ponnistele­maan niiden puolesta. Itä-Karjalasta luopuminen saattaisi koko monar­kistisen liikkeen ikävään valoon. Viro ja Inkeri voisivat toistaiseksi jäädä odottamaan vuoroaan. – Näin myös päätettiin.¹⁴ Muistiinpanoissaan Thesleff korosti, ettei Saksa voisi jäädä kädet ristissä seuraamaan enten­ten tunkeutumista Venäjälle itärintaman uudelleenpystyt- tämiseksi. Ber­liinin oli ennemmin tai myöhemmin suorastaan pakko ryhtyä vastatoi­menpiteisiin, ja tällöin oli suomalaisten oltava valmiina.¹⁵

On syytä panna merkille Paasikiven pitäneen valtionhoitajan ja mui­den senaattorien – Stenrothia lukuunottamatta – tavoin jyrkästi kiinni valitsemastaan linjasta antamatta jo tuolloin tiedoksi tulleiden Berliinin rauhanneuvottelujen tulosten vaikuttaa siihen. Päätöksensä senaatti vahvisti 14.8.1918 pitämässään virallisessa istunnossa. Valtionhoitajan johtaman delegaation oli matkustettava Saksaan pyytämään keisari Wil­helmin suostumusta prinssi Oskariin nähden. Jos taas tämän ehdokkaan saanti osoittautuisi mahdottomaksi, muita kandidaatteja ei siltä varalta asetettu suosituimmuusjärjestykseen, vaan kysymyksen ratkaisu jäisi riippumaan lähetystön Saksasta hankkimista tiedoista. Lähettiläs von Brückin käsityksen mukaan Svinhufvud oli ajanut itsensä tilantee­seen, jossa hänen oli pakko tuoda Saksasta mukanaan »valtaistuinehdo­kas, ja sen takia, jos ei prinssi Oskar ole mahdollinen, hyväksyä myös joku muu».¹⁶

Suomen valtionpäämiehen matka ja siihen liittynyt Saksan hallitsijan tapaaminen Wilhelmshöhen linnassa Kasselissa 26.8.1918 ei vastannut Helsingissä asetettuja toiveita. Auswärtiges Amtin edeltäkäsin voimak­kaasti »preppaama» keisari kieltäytyi lyhytsanaisesti ja jyrkästi antamas­ta poikaansa Suomeen. Kukaan preussilainen prinssi ylipäänsäkään ei tulisi kysymykseen. Varmemmaksi vakuudeksi Auswärtiges Amtin edus­taja, paroni Lersner kahdenkeskistä neuvottelua odottaneiden suoma­laisten närkästykseksi »vartioi» luonteeltaan äkkiarvaamatto- maksi tun­nettua monarkkiaan koko vierailun ajan keisarin keskustellessa Svin­huf- vudin kanssa seisaaltaan muutaman hetken. Senaatin valtuuskuntaa ei suurestikaan lohduttanut tieto, että jonkun muun saksalaisen ruhti­naan, esimerkiksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin, ehdokkuus kyllä saattoi tulla kysymykseen. Monarkistien propagandahan oli Suomessa olennaisilta osin rakentunut »Willen pojan» ja hänen avullaan varmis­tettavan Saksan tuen varaan.

Keisarivierailun tuloksen masentamana Svinhufvud ilmaisi Berliinis­sä lähettiläs Hjeltille halunsa luopua kokonaan politiikasta ja lähteä ho­vioikeudenneuvokseksi Viipurin hovioikeuteen. Rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja Enckell taas ilmaisi vielä muistelmissaan katkeruutensa »brutaalista tavasta, jolla Saksan hallitus oli käyttänyt hyväkseen suoma­laisten itsenäisyysmiesten isänmaallista idealismia ja maailmalle vieras­ta herkkäuskoisuutta ».¹⁷ – Kotiin jäänyt Paasikivi ei luonnolli- sesti voi­nut aktiivisesti myötävaikuttaa Saksassa käytyihin keskusteluihin hänen roolinsa rajoittuessa kärsimättömiin tiedusteluihin hankkeen edistymi­sestä.¹⁸

Svinhufvudin ja Stenrothin lähdettyä paluumatkalle Onni Talaan joh­tama valtuuskunta kääntyi ainoan jäljellä olevan ehdokkaan, Hessenin Friedrich Karlin puoleen tarjoten hänelle Suomen kruunua. Prinssin oman ilmoituksen mukaan ehdokkuus putosi hänen eteensä kuin »kivi taivaasta». Tosin hän oli valmis luonnehtimaan sitä »jalokiveksi». Neu­voteltuaan keisari Wilhelmin ja Auswärtiges Amtin kanssa Friedrich Karl oli 9.9.1918 valmis antamaan epäröivän suostumuk- sensa. Tulevan vaalin tuloksen oli kuitenkin osoitettava »riittävää kannatusta» (genü ­gende Unterstützung). Vähemmistökuninkaaksi (Minderheitskönig) hän ei halunnut ryhtyä. Delegaation vaikutelma tulevasta hallitsijaperheestä oli positiivinen: »vakavia, hyviä, vaatimattomia ihmisiä. Itse tule­va kuningas on kulttuuri-ihminen kiireestä kantapäähän, puoliso ehkä enemmän prosaa (preussitär, veljensä keisarin ilmetty kuva!). Pojat su­loisia, nöyriä, vaatimattomia lapsia». Suomen valtuuskunta oli nyt täyttä­ nyt tehtävänsä ja Svinhufvud saattoi kutsua koolle eduskunnan ylimääräisille valtiopäiville syyskuun 26. päiväksi valitsemaan maalle hallitsi­jaa.¹⁹

Mikä sai sitten suomalaiset poliitikot – Paasikiven heidän joukos­saan – yhä jatkamaan Saksaan nojautuvaa monarkistista linjaa? Ulkopo­liittisen turvallisuuden etsintä vaikutti edelleen siinä mielessä, että Aus­wärtiges Amtin osoittama »kylmyys», joka nähtiin Wilhelm II:n Preussin prinssejä koskeneen ratkaisun taustatekijänä, ajoi yhä tavoittelemaan niiden saksalaispiirien good willia, jotka olivat kiinnostuneita Suomes­ta. Tämä varmistettaisiin monarkian ja saksalaisen kuninkaan avulla, millä linjalla suomalaiset – ennen muuta Svinhufvud ja Paasikivi – saivat rohkaisua saksalaisten sotilasviranomaisten taholta. Hankkeessa nähtiin myös ainoa keino yhä etääntyvän toiveen, Itä-Karjalan liittämi­sen, toteuttamiseksi. Kaiken edellytyksenä oli luonnollisesti usko Sak­san säilymiseen Pohjois-Euroopan johtavana suurvaltana. Oma osuu­tensa oli myös ministeri Edvard Hjeltin Berliinistä lähettämillä yliop­timistisilla raporteilla, kun taas Lontoossa ja Pariisissa toimivien edusta­jien Rudolf Holstin ja Erik Ehrströmin yhteydenpitoa kotimaahan haitta­si sifferioikeuksien puuttuminen. Sitäpaitsi näihin monarkistihallitusta kohtaan kriittisiin raportteihin ei muutenkaan haluttu uskoa. Ulkopoli­tiikasta kokonaan riippumatta Suomessa oli myös piirejä – etenkin ruotsalaisessa kansanpuolueessa – jotka näkivät monarkian lähinnä sisäisen lujuuden takaajana sekä ulkopuolisten uudelle itsenäiselle val­tiolle osoittaman arvonannon varmistajana. Toisaalta, kuten Lindman aiheellisesti huomauttaa, monarkistit ajautuivat ajan mittaan yhä pa­hempaan umpikujaan. Oli menty liian pitkälle, jotta perääntyminen kas­voja menettämättä olisi enää käynyt päinsä. ²⁰

Paasikiven ajatuksenkulkua osoittaa hänen Tanskassa oleskelevalle Hannes Gebhardille elokuun lopussa osoittamansa purkauksenomai­nen kirje, jossa senaatin varapuheenjohtaja koetti torjua vanhan ystävän­sä syytökset »nyrkkivallalla kuninkaan läpipiiskaamisesta» tilanteessa, jossa Saksan osakkeet tulevaa rauhaa ajatellen olivat jo selvästi heikke­nemässä. »Nyrkkivallasta» ei Paasikiven mielestä ollut kysymys, koska maan johtava valtiosääntöoikeuden asiantuntija, professori Robert Her­manson oli antamassaan lausunnossa pitänyt kustavilaisen perustuslain pykälän soveltamista täysin asianmukaisena. Viitattuaan jo aikaisem­ min esitetyllä tavalla Suomen Saksalta saamaan apuun Paasikivi jatkoi:

» Tällainen asian kulku johtaa visseihin konsekvensseihin. Ententi y.m. mieliset katsovat, että meidän pitäisi nyt sanoa saksalaisille: ‘Kiitoksia paljon avusta, nyt ei enää Teitä tarvita ja kun sota näkyy Teille käyvän huonosti, voitte lähteä tiehenne. Meidän täytyy saa­da vapaat kädet voidaksemme muuttaa orienteerauksemme Tei­dän vihollistenne puoleen, koska se näyttää olevan edullisinta’. Woisimme ehkä lisätä: Jos kuitenkin jälleen saatte voittoja länsi­ rintamalla, niin voimme sitten taas tulla ystäviksenne, päästäksem­me nauttimaan hedelmiä Teidän ponnistuksistanne’. Ja tietysti tu­lee saksalaisten kumartaa ja vastata ‘Kiitoksia paljon siitä, että olemme saaneet tulla tänne ja vuodattaa vertamme Teidän puo­lestanne… Jos taas joskus tarvitsette ja ententi ei auta, painakaa vaan kellon nappia, kyllä me tulemme auttamaan’. Ja niin on asia selvä: Meille se on maksanut muutamia kymmeniä vapauden ris­tejä ja Wilhelmille ja Hindenburgille suurristit. Mainio affåäri ja yksinkertainen asia!

Tällaisia ajatuksia liikkunee meidän ententi-politikkojen aivois­sa. Wahinko vaan, että asia ei ole näin yksinkertainen. Sellainen politikka veisi meiltä keskusvaltojen kannatuksen ja alentaisi kan­san arvon koko mailman silmissä. Ja Saksan kannatuksesta riippuu Suomen itsenäisyys (harv. Paasikiven). Wenäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää. Englanti tunnustaa kyllä meidän itsenäisyytemme, mutta Wenäjää vastaan se ei voi antaa meille muuta kuin diplo­maattista apua. Mutta Ryssää vastaan tarvitaan aseellista apua, ja sitä voi ainoastaan Saksa antaa. Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaan lyhyt episoodi historiassamme. Me emme ole samassa asemassa kuin Skandinavian maat. Woimakas Wenäjä tarvitsee Suomea ja Englanti ja Ranska tarvitsevat voimakasta Wenäjää Sak­ san vastapainoksi. – Skandinavian kannatus on myös meille riit­tämätön. Ruotsissa ja Norjassa ei edes näy käsitettävän, että itsenäi­nen Suomi on Skandinavian paras tuki Venäjää vastaan. Niin kauvan kuin Suomi on itsenäinen, on kaikki (harv. Paasikiven) vaa­ra Skandinavialle poissa – muulta taholta kuin Wenäjältä sitä ei uhkaakaan enempää kuin meilläkään on mitään muuta pelättävää kuin Wenäjä.(?) – Saammeko (harv. Paasikiven) tulevaisuu­dessa todella Saksalta sitä tukea, jota tarvitsemme, se on tietysti epävarmaa, mutta ententipolitiikka meidän puoleltamme tekisi sen joka tapauksessa mahdottomaksi. – Mutta meidän on koetet­tava hakea siihen takeita niin paljon kuin mahdollista, ja mahdol­lisimman hyvä saksalainen ruhtinas kuninkaaksemme on yksi keino, vaikkei ehkä niinkään vaikuttava, mutta kuitenkin yksi, ja meillä ei ole varaa jättää yhtäkään lisää käyttämättä, oli se joiden­kin mielestä miten pieni tahansa.

Saksalaisen ruhtinaan valitseminen kuninkaaksi ei tiedä sotaa ententin kanssa. Me koetamme välttää sitä viimeiseen asti. Mutta jos ententi sen katsoo sodan aiheeksi, niin sille emme me voi mitään.²¹

Peräytymistietä Paasikivi ei siis enää nähnyt. Suomen itsenäisyys saattoi säilyä vain Saksan tuen varassa. Moraalisia tekijöitäkään hän ei halunnut kokonaan sivuuttaa. Tulevaisuutta ja kansainvälistä mainettaan ajatellen suomalaisten oli pelattava avoimin kortein ja pysyttävä Hessenin prins­sille annetussa sanassa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen Paasikivi kuningasasiaa muistellessaan – ehkä hieman hurskastellen – kirjoitti: »Olen kysynyt itseltäni, tokko minä ollenkaan kelpaan valtiolliseen elä­mään, kun minulla on näin yksinkertainen käsitys kunniallisuudesta ja poliittisesta moraalista».²² Hitlerin Saksasta irtautuminen Ribbentrop­ sopimuk- sen mitätöimisineen ei kuitenkaan aiheuttanut Paasikivelle enää moraalisia ongelmia. Tilanne oli toinen, Saksa oli muuttunut, eikä Paasikivikään elämänkoke- muksen ja ulkopolitiikan tuntemuksen kart­tuessa ollut enää sama.

Kesän 1918 Petsamon kriisin lauettua ententen Suomen-politiikka palautui aikaisemmalle passiiviselle ja odottavalle linjalle. Luottamuk­sellisten suhteiden rakentamista Berliiniin orientoituneeseen senaat­tiin ei pidetty mahdollisena. Toisaalta oli yhtä vähän syytä liian jyrkällä toiminnalla ajaa suomalaisia entistä enemmän »preussilaisten militaris­tien» syliin, mikä automaattisesti lisäisi Muurmanniin kohdistuvaa vaa­raa. Vaikka Ruotsin heinäkuussa tekemä välitystarjous sellaisenaan jäi­kin vaille tuloksia, lännen pääkaupungeissa voitiin tuolloin kuitenkin todeta Helsingin pyrkimys välttää avointa välirikkoa maailmansodan toisen suurvaltaryhmittymän kanssa. Ulkoministeri Stenroth vakuutti, henkilökohtaisen kantansa mukaisesti, Suomen haluavan toteuttaa aluelaajennushankkeensa neuvotteluteitse ja pysyvän niin muodoin irti saksalaisten sotatoimista.

Pyrkiessään rauhoittamaan Helsinkiä Lontoo puolestaan kiisti hauto­vansa ekspansiosuunnitelmia Pohjois-Euroopassa; se ei loukkaisi Suo­men valtioaluetta eikä liioin antaisi apua punaisille Suomessa (kurs. T. P.) tai venäläisille bolsevikeille Helsingin hallitusta vastaan. Pohjolan uusi valtiotulokas oli täysin kypsä itsenäisyyteen, minkä Britannia »sopi­van hetken koittaessa» myös virallisesti tunnustaisi. Niinikään se koet­taisi taivuttaa (valkoista) Venäjää hyväksymään Suomen itsemääräämis­oikeuden. Senaatin epävirallisena edustajana Lontoossa toimivan Ru­dolf Holstin vaikutuksen lisäksi on Englannin kannanottojen taustaan liitettävä Tukholman-lähettilään Sir Esme Howardin ja Ruotsin pääkau­ pungissa »maanpakolaisena» oleskelevan kenraali Mannerheimin käy­ mät keskustelut; näissä kenraali tähdensi Britannian sovinnollisen asen­teen merkitystä, koska se lujittaisi saksalaisvastaisten piirien asemaa Suomessa. Toisaalta Lontoon hallitus piti tarkoituksenmukaisena välttää toimenpiteitä, jotka suoranaisesti loukkaisivat valkoisia venäläisiä.²³

Loppukesällä 1918 oli modus vivendi ententen ja Suomen suhteissa auttavasti saavutettu sekä laajamittaisen aseellisen selkkauksen vaara ainakin toistaiseksi poistettu päiväjärjestyksestä. Suomen yleiseen mie­lipiteeseen ei Britannian vain osittain julkisuuteen päässeillä hyvän tah­don vakuutuksilla ollut sanottavaa vaikutusta. Hallituksen piirissä ne silti muokkasivat maaperää tulevalle ulkopoliittiselle suunnanmuutok­selle, jos kohta ne samalla saattoivat johtaa liialliseen optimismiin ku­ninkaanvaaliasiassa. Suhteet näyttivät jatkuvan entisellään, ja Holsti py­syi vakaasti Lontoossa Suomen edustajana.

Niinpä Paasikivi ja Stenroth uskoivat suhteita ententeen voitavan hoi­taa tarvitse- matta luopua saksalaisorientaation koko ohjelmasta. Preus­sin prinsseistä luopumisen otaksuttiin vaikuttavan edullisesti, varsinkin kun Friedrich Karlilla oli ennen sotaa ollut Englannin hallitsijahuonee­seen kuuluviin sukulaisiinsa hyvät suhteet, joita hän yhä edelleen uskoi voivansa hyödyntää. Friedrichshofin ja Helsingin eristyneisyydessä ali­arvioitiin lännen yleistä mielipidettä hallitsevan sotapsykoosin merki­tys, tai kuten ulkoministeri Stenroth muistelmissaan asian ilmaisi: »Em­me riittävästi tunteneet sitä kiihkeän katkeraa mentaliteettia, joka sodan kestäessä oli kiteytynyt voimakkaaksi ympärysvalloissa saksalaisia ja kaikkea saksalaisuutta vastaan».²⁴

Kysymys ei silti rajoittunut ententemaiden väestön ja vielä vähem­män Britannian hovin mielialaan. Länsivaltojen poliittista johtoa Suo­men hallitusmuoto paikallise- na valtio-oikeudellisena ongelmana ei tie­tysti suurestikaan kiinnostanut. Kokonaan eri valoon asia joutui katsot­taessa Suomen kuninkuuden kuuluvan päävihollisen, Saksan, sodan­ päämääriin idässä. Keisari Wilhelmin valtakunta ei ennen lopullista rau­hantekoa saisi päästä käyttämään hyväksi yliotettaan Venäjästä, vaan se oli eristettävä tästä. Liittoutuneiden voitto edellytti myös Saksan itäisen valtapiirin purkamista. Siksi Berliinin ei voitu sallia lujittavan asemiaan Suomessa yhtä vähän kuin sen itärajan takanakaan. Tähän kokonaisuu­teen liittyi Vienan Karjalan läntisimpiä pitäjiä keväästä saakka hallussaan pitäneiden suomalaisten vapaa ehtoisten karkottaminen elo-syyskuussa 1918 brittien johtamien karjalaisjoukkojen toimesta. Jonkinlaista Paasi­kiven hallituksen kannalta positiivista vastapainoa merkitsi Repolan kuntakokouksen vapaaehtoisesti mutta voimakkaan suomalais- propa­gandan vaikutuksen alaisena 31.8.1918 (alustavasti jo 3.8.1918) tekemä päätös liittyä Suomeen. Tähän nojautuen Helsingin hallitus päätti lähet­tää Repolaan Suomen vakinaista sotaväkeä, joka miehitti pitäjän loka­kuun alussa 1918. Tarkoituksena oli saada Repolasta »sillanpääasema» vaikutuspiirin laajentamiseksi myöhemmässä vaiheessa.²⁵

Saksan heikkenemisestä huolimatta Paasikivi ei vielä ollut valmis luo­pumaan politiikkansa keskeisiin perusteisiin kuuluvasta Itä-Karjalasta, josta vapaaehtois- joukot olivat vetäytymässä. Ruotsin lähettilään C. G. Westmanin korostaessa hänelle elokuun lopussa 1918, ettei Suomella pidättyessään yksipuolisista toimen- piteistä Itä-Karjalassa – ollut mi­tään pelättävää Englannin taholta, Paasikivi huomautti ententen yleisissä julkilausumissaan puoltaneen vähemmistökansalli- suuksien oikeutta liittyä heimosukulaisuuden perusteella omaan emämaahansa. Olisi hy­vä, jos tämä todettaisiin nimenomaisesti myös Karjalan kohdalla, mikä merkitsisi suomalaisten pyrkimysten oikeutuksen sitovaa tunnustamis­ta. Helsingin hallitus olisi valmis joustamaan kansainvälistämällä Muur­mannin radan ja järjestä- mällä vapaasataman Jäämeren rannikolle.

Senaatin varapuheenjohtajan tähdentäessä voimakkaasti Itä-Karjalan merkitystä Suomelle Westman huomautti Englannin hallituksen täysin ymmärtävän tämän. Kysymys oli vain menettelytavasta, missä yhteydes­sä pitäisi välttää riskejä. Lähettiläs oli selvästi huolestunut Paasikiven maininnasta, jonka mukaan alueen hankkiminen jo sodan aikana mer­kitsi Suomelle edullista fait accomplita. Tämä vahvisti Westmanin käsi­tystä Paasikiven Stenrothiin verrattuna suuremmasta valmiudesta käyt­tää Itä-Karjalassa myös asevoimaa. Lähettilään mielestä sotilaallisiin toi­menpiteisiin turvautuminen vaikeuttaisi huomattavasti alueen pysyvää liittämistä Suomeen ja myös viimeksi mainitun itsenäisyyden tunnusta­ mista tulevan rauhanteon yhteydessä. Paasikivi puolestaan myönsi hy­vin ymmärtävänsä ne syyt, jotka puhuivat Suomen sotaan osallistumista vastaan. Hän uudisti silti toivomuksensa entistä täsmällisempien takei­den saamisesta ententelta. Sinänsä Helsingissä pidettiin ilahduttavana, ettei Suomen pyrkimyksiä periaattees- sa vastustettu. »Arvioitaessa Herra Paasikiven asennetta täytynee ottaa huomioon myös se seikka, että hän hyvin elävästi tuntee kiitollisuudenvelan Saksaa kohtaan tämän maan Suomelle antamasta avusta».²⁶

Paasikiven epäilyksiä Ruotsia kohtaan lisäsi Ahvenanmaan kysymys. Rauhoittaakseen mielialoja alueella senaatti antoi kesäkuussa 1918 ase­tuksen Ahvenanmaan erottamisesta Turun ja Porin läänistä omaksi lää­nikseen.²⁷ Tämä ei kuitenkaan ratkaissut asiaa. Parhaana vaikutuskeino­na Ruotsin hallitus piti keväästä 1918 alkaen saariryhmän linnoitusten hävittämisongelmaa. Jo Vaasan senaatti oli antanut suostumuksensa sii­hen, että Ruotsi, Saksa ja Suomi solmisivat asiasta yhteisen sopimuksen, ja Paasikiven hallitus määräsi 10.6.1918 lähettiläs Alexis Gripenbergin Suomen edustajaksi hanketta valmistelevaan sekakomiteaan.

Tukholmassa pidetyissä kokouksissa isäntämaan valtuutetut vaativat Saksan tuella purkutyön luovuttamista ruotsalaisten sotilaiden tehtäväk­si. Suomalaiset taas pitivät tätä läntisen naapurin toisena maihinnousu­na Ahvenanmaalle (ensimmäinen oli tapahtunut helmikuussa 1918) ja asettuivat jyrkkään vastarintaan. Senaatin käskystä suomalaiset ryhtyivät itse hävittämään Ahvenanmaan kenttälinnoituksia, mikä nostatti ruotsa­laisten taholta raivokkaita protesteja. Svinhufvudin monarkistikokouk­sessa 30.9.1918 esittämän lausunnon mukaan Eric Trolle (ruotsalaisval­tuuskunnan puheenjohtaja) oli ollut »alldeles galen» (aivan hullu). Kun ruotsalaiset ja saksalaiset jo toukokuussa 1918 olivat kaikessa hiljaisuu­dessa keskenään sopineet Ahvenanmaan linnoitusten purkamisesta, Trollen raivostumi- nen suomalaisten nyt aiheuttamien »vaikeuksien» vuoksi käy ymmärrettäväksi.²⁸

Paasikivi otaksui ruotsalaisten pyrkivän vielä sodan aikana saamaan Ahvenanmaal- le sotaväkeä, jotta rauhan tultua saaria voitaisiin pitää »ikäänkuin vallattuina». Samalla käytettäisiin joukkoja paikallisen väes­tön yllyttämiseen. Lähitavoitteena heillä oli saada alueelle 250 miestä. Ellei tähän suostuttu, ruotsalaiset saattoivat yrittää saarten sotilaallista valtausta. Paasikiven mielestä tilanne oli siinä määrin vakava, että myön­nytyksiä täytyi pitää välttämättöminä. »Ei meitä auta nyt enää kukaan». Kenties voitaisiin ajatella yhdistelmää 30 ruotsalaista – 30 saksalaista 30 suomalaista. Stenroth huomautti ruotsalaisten saavan tukea saksa­laisilta, jotka pelkäsivät heidän muuten siirtyvän ententen leiriin. Suo­malaisten asema oli näissä oloissa vaikea. Kenties silti, kuten Emil Schy­bergson totesi, saksalainen kuningas voisi tässäkin asiassa auttaa. Ahve­nanmaan kysymyksen ratkaisua piti niin muodoin viivyttää.²⁹ Vasta jou­lukuun 30. päivänä 1918 – siis Paasikiven hallituksen jo erottua – allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan Ruotsin ja Saksan työryhmissä Ahvenanmaalla sai olla enintään 150 sotilasta kummastakin maasta. Pur­kamistyö voitiin aloittaa 1.4.1919 ja heti sen päätyttyä (viimeistään sa­man vuoden marras- kuussa) ulkomaalaisten oli poistuttava Ahvenan­maalta.

Saksan sotilaspoliittisen aseman heikentyessä lokakuussa Ruotsin kiinnostus Ahvenanmaan linnoitusten purkamiseen väheni sitä mukaa kuin mahdollisuudet koko alueen hankkimiseen kasvoivat. Suomi ei enää voinut rakentaa tulevaisuut- taan kokonaan Saksan mahtiaseman varaan. Sen oli etsittävä uusia tukipisteitä, jolloin luonnollisen ja Tuk­holman mielestä kenties ainoan vaihtoehdon tarjoaisi orientoituminen Skandinaviaan. Illastaessaan 17.10.1918 Svinhufvudin ja Stenrothin kanssa lähettiläs Westman havaitsi näiden vähitellen myöntävän tilan­- teen muuttumisen. Tärkeintä Suomelle olisi lähitulevaisuudessa ententen tunnustuksen hankkiminen. Asian lykkäytyminen yleiseen rauhan­ tekoon olisi vaarallista. Westman korosti rauhanneuvotteluja voitavan verrata »shakkipeliin, jossa häikäilemättömällä tavalla uhrattiin etenkin vähempiarvoisia nappuloita».

Ruotsi saattaisi tarjota hyviä palveluksiaan ententen suunnalla tun­nustuksen hankkimiseksi sekä ainakin Itä-Karjalan läntisen osan liittä­miseksi Suomeen. Edellytyksenä olisi kansanäänestyksen toimeenpano Ahvenanmaalla. Westman uskoi sekä Svinhufvudin että Stenrothin oi­valtavan, ettei Ruotsi tulisi tuosta tavoitteestaan luopumaan. ³⁰ Ennen­ kuin Tukholma ehti käynnistää välitystoimin- taansa Helsinki kuitenkin pystyi kenraali Mannerheimin avulla luomaan suorat yhteydet länsimai­den hallituksiin.

Hessenin prinssin annettua suostumuksensa Suomen kuninkaaksi tuloon ja vaalia varten kokoontuvien ylimääräisten valtiopäivien avajais­ten lähestyessä Svinhufvud ja Paasikivi kutsuivat 22.9.1918 monarkistien johtajat senaattiin neuvotteluun, jossa myös Saksasta palanneet »kunin­kaantekijät», Talaan valtuuskunnan jäsenet olivat läsnä. Paasikivi ilmoitti tällöin hallituksen aikovan antaa eduskunnalle uuden monarkkisen hal­litusmuotoesityksen, joka muotoiltaisiin maalaisliiton taivuttamista sil­mällä pitäen entistä »demokraattisemmaksi». Friedrich Karlkin oli aset­tanut ehdoksi suostumukselleen »riittävän kannatuksen», ja mikäli »räi­keätä vastarintaa» esiintyi, hän saattoi vielä kieltäytyä. Vaalin yhteydessä ei saanut tapahtua skandaalia. Silloin jäisi kuningas tulematta. Vaikka Paasikivi omien sanojensa mukaan ei ollutkaan »nähnyt niin kapeata ja ylpeätä miestä kuin Alkio», tämä oli kuitenkin elokuussa osoittanut tai­pumisen merkkejä.

Erityisesti Paasikiveä huolestutti tasavaltalaisten propagandistin Ge­org Schaumanin Saksassa harjoittama »agitatsioni», joka selvästi oli vai­kuttanut sikäläiseen liberaaliin ja vasemmistolehdistöön sekä myös ku­ningasehdokkaaseen itseensä lisäten hänen epäilyksiään. Kielteisiä kan­nanottoja esiintyi myös Skandinaviassa. Sitäpaitsi, jollei vaalia saatu nyt yksimieliseksi, millaiseksi muodostuisikaan kuninkaan asema sosiaali­demokraattien palatessa aikanaan eduskuntaan? Vaikka Paasikivi ei mai­ninnutkaan asiaa, senaatin kantaan on saattanut vaikuttaa myös Ranskan konsulin Raynaudin edellisenä päivänä tekemä ilmoitus, jonka mukaan Ranska ei voisi tunnustaa Suomea, »jos sen valtiomuoto saatettaisiin voimaan laitonta tietä». Sovinto tasavaltalaisten ja eritoten maalaisliiton kanssa oli näissä oloissa Paasikiven mielestä tärkeä ja kuningasasia oli ratkaistava nyt kokoontuvilla ylimääräisillä valtiopäivillä. Uuden halli­tusmuodon avulla päästäisiin eroon kiistanalaisesta kustavilaisesta pe­rustuslaista ja sen 38. pykälästä. Kokous oli samaa mieltä ja antoi Paasi­kivelle tehtäväksi aloittaa neuvottelut Alkion kanssa kompromissin aikaansaamiseksi. Jos siinä ei onnistuttaisi, kuninkaanvaali toimitet- taisiin vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan. Svinhufvud ei katsonut tämän heikentävän hallituksen arvovaltaa. Oli oltu jo niin monta kertaa »Hiienkattilassa», ettei mikään enää pelottanut.

Paasikivi teki myös selkoa juristiprofessorien Hermansonin ja Serla­chiuksen laatimasta luonnoksesta perimysjärjestykseksi. Kruununprins­siksi tulisi Friedrich Karlin elossa olevista neljästä pojasta toiseksi van­hin Wolfgang, jota hänen isänsä ja äitinsä pitivät vanhinta veljeä Philipiä sopivampana. Poikia seuraisivat kruunun-perimysjärjestyksessä suvun naiset, joskaan Paasikiven mielestä »vanhat fasterit» eivät saisi tulla ky­symykseen. Asiaa koskeva esitys annettaisiin eduskunnalle mahdolli­simman pian kuninkaanvaalin jälkeen. Tekla Hultin puolestaan piti tär­keänä, ettei hallitsijan titulatuurissa saanut esiintyä termejä »Jumalan armosta» ja »Majesteetti». Hänen oli käytettävä itsestään yksikkömuotoa ja puhuttelunimeksi sopisi »Herra Kuningas». Suotavaa olisi, että hän jo hallitsijavakuutuksessaan ilmoittaisi ottavansa nimekseen Kaarlo. Vii­meistä kohtaa lukuunottamatta Hultinin ehdotukset eivät saavuttaneet kannatusta, vaikka Paasikivi olikin valmis tukemaan niitä.³¹ Etunimen muutokseen Kaadoksi Friedrich Karl oli antanut periaatteellisen suos­tumuksensa jo 7.9.1918 Suomen valtuuskunnan tätä ehdottaessa. Hänen pojastaan, »kruununprinssi» Wolfgangista voisi tulla Wilho.³²

Kuninkaan saapumisseremonioitakaan senaatin varapuheenjohtaja ei selonteos- saan unohtanut. Maihinnousu tapahtuisi Hietalahden satamas­sa ja kulkueen reitti suuntautuisi sotaväen Bulevardille ja Esplanaadille muodostamaa kunniakujaa pitkin linnaan.³³ Tässä yhteydessä todetta­koon, että aikanaan liikkuneet huhut kuninkaan kruunajaisiin liittyvistä aateloinneista, joiden yhteydessä mm. Paasikivi korotettaisiin kreiviksi, eivät näytä saavan tukea mistään virallisista lähteistä. Jonkinlaisia alusta­via kaavailuja lienee kuitenkin ollut olemassa. Paasikivi kertoi v. 1934 eräänlaisena rapuillallisten hupinumerona ruotsalaisdiplomaatti Gun­nar Hägglöfille, että monarkian toteutuessa hänestä olisi tullut kreivi. Tarina esitettiin naurusta täristen. »No niin», kertoja lisäsi, »nehän oli­vat kaikki tyhmyyksiä».³⁴ Paasikivimäinen myöhäinen raljantti itseironia ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että varsinaisessa ydinkysymyksessä, monarkian pystyttämisessä, hän kyseessä olevana aikana, vuonna 1918, oli syvästi vakavissaan.

Monarkiahankkeeseen tiiviisti sitoutuneen Paasikiven hallituksen lin­jaa ei horjuttanut Lontoon Foreign Officen Rudolf Holstin välityksellä antama varoitus, joka tuli perille Helsinkiin 26.9.1918 (ylimääräisten valtiopäivien kokoontumis- päivänä). Englanti tunnusti täysin Suomen oikeuden määrätä hallitusmuodostaan ja tulla monarkiaksi. Kun Britan­nian hallituksella kuitenkin oli samanlainen oikeus ratkaista, kenen kanssa ryhtyä ystävällisiin suhteisiin, se teki näin ollen tiettäväksi kiel­täytyvänsä hyväksymästä keisari Wilhelmin lankoa. Vaali tulisi »suuresti vaikeuttamaan» Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Varovaisesta muotoilustaan huolimatta tiedonanto osoitti, ettei suomalaisten riittä­väksi kuvittelemaa myönnytystä – preussilaisista prinsseistä luopumis­ ta — arvostettu Lontoossa. Ruotsin lehtien avulla Englannin kanta tuli julkisuuteen myös Suomen tiedotusvälineiden (mm. Helsingin Sano­mat 30.9.1918) palstoilla.³⁵

Tehtyään periaatepäätöksen uuden hallitusmuotoesityksen antami­sesta eduskun- nalle Paasikiven senaatti ja sitä tukevat monarkistit olivat kuitenkin erimielisiä taktisesta menettelytavasta. Pitäisikö tärkeimmät myönnytykset tehdä jo esityksessä, vai olisiko ne (ennen muuta kunin­kaan absoluuttisesta veto-oikeudesta luopuminen) pidettävä varalla hä­täratkaisuna. Itse ajatusta uuden esityksen antamisesta näyttää vastusta­neen ainoastaan Ernst Estlander. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan varsinaiseen esitykseen tehtäisiin vain pienehköjä muutoksia. Näin tyydytettäisiin yhtäaikaisesti sekä konservatiivis-monarkistista oi­- keistoa että myös maalaisliittoa. Ensiksi mainittu vastusti kaikkia myön­nytyksiä. Hultinin muistiinpanojen mukaan taas »Ingman luuli maalais­liittoa paremmin tyydyttävän, jos se saa toimitetuksi parannuksia». Sa­maa mieltä oli Paasikivi. Tinkimisvara piti säilyttää, kun taas ultimatiivi­sella asenteella olisi ärsyttävä vaikutus.³⁶

Olettamus maalaisliiton kompromissivalmiudesta osoittautui kuiten­kin virheelli- seksi. Alkio oli jälleen palannut kielteiselle kannalleen ja Paasikiven hänen kanssaan 23.9.1918 käymät keskustelut jäivät tulokset­tomiksi huolimatta mukana olleen Kyösti Kallion myönnytyshalukkuu­desta. Erityisesti Paasikiveä ärsytti Alkion idealismi tämän uskoessa Sak­san olevan valmis pelkän Suomeen kohdistuvan sympatian perusteella tukemaan Itä-Karjalan hankkimista. Muistiinpanoissaan Paasikivi puhuu Alkion sisäpoliittisiin näkökohtiin perustuvasta » loveen langenneesta intomielisyydestä», joka ei ottanut huomioon maailmantapahtumien kehitystä.³⁷

Todellisuudessa Alkio oli – kuten Mylly on osoittanut – alkanut voimakkaasti epäillä Saksan voitonmahdollisuuksia.³⁸ Eräänlaisena his­torian ironiana voidaan pitää, että sisäpoliitikko Alkio vastoin Paasiki­ven laskelmia loppujen lopuksi veti hallitusmuo- tokiistassa pitemmän korren lähinnä juuri »maailmantapahtumien kehityksen» seurauksena. -Syyskuun 24. ja 25. päivinä Helsingissä pitämässään puoluekokouk­sessa maalaisliitto päätti ehdottomasti pitää kiinni tasavallasta, vaikka monarkis- teille tuotti vieläkin vaikeuksia uskoa kannanottoa puolueen viimeiseksi sanaksi. Maailmansodan kulku puhui kuitenkin tasavallan puolesta ja yhä ilmeisemmäksi kävi, että hallituksen politiikka monarkia-asiassa oli rakentunut pettävälle pohjalle.

Syyskuun 26. päivänä kokoontuneiden ylimääräisten valtiopäivien perustuslaki- valiokunnassa maalaisliittolaiset ehdottivat hallituksen esi­tyksen hylkäämistä. Sen sijaan senaattia olisi Alkion mielestä kehotetta­va ryhtymään toimenpiteisiin joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen järjestämiseksi. »Tyytymättömyys siihen, että kansa estetään lausumasta ratkaisevaa sanaansa… on hyvin suuri. Meissä on syvänä vakaumuksena käsitys, että tämä kansan syrjäyttäminen ei pääty onnellisesti». Samalla Alkio tähdensi entiseen tapaan tasavaltalaisuuden, neutraliteetin ja sak­- salaisystävällisen ulkopolitiikan yhteensoveltuvuutta. Suomen puolu­eettomuus ymmärrettäisiin niin hyvin Saksassa kuin kaikkialla muualla­kin. Mitään ristiriitaa havaitsematta »Laihian profeetta» korosti: »Mei­dän kiitollisuudenvelkamme Saksalle on niin suuri, että kaikkien mui­den valtioiden täytyy sen pyhyys tunnustaa».³⁹

Kolmannen käsittelyn avasi senaatin varapuheenjohtaja J. K. Paasikivi 8.10.1918. Puuttumatta lainkaan yhä mutkistuvaan ulkopoliittiseen tilan­teeseen hän keskittyi – monarkistien kannalta epäilemättä tarkoituk­senmukaisella tavalla – sisäpoliittisiin näkökohtiin. Samalla hän teki eduskunnalle selväksi, ettei käsiteltävänä olevan uuden ja entistä de­mokraattisemman hallitusmuotoesityksen mahdollinen hylkääminen estäisi kuninkaanvaalia, joka siinä tapauksessa toteutettaisiin kustavilai­seen perustuslakiin nojautuen. Tämä olisi täysin laillista. Hallitus oli nyt Paasikiven mukaan tehnyt voitavansa kompromissin aikaansaamiseksi ja odotti vastaavaa joustavuutta maalaisliiton taholta. Sovittelu kuului valtiollisen elämän perusominaisuuksiin. Vaadittua kansanäänestystä ei voitu toteuttaa, koska hallitusmuotoasia oli ratkaistava laillisen yhteis­kuntajärjestyksen kannattajien piirissä.

Senaatin varapuheenjohtaja huomautti Väinö Tannerin äskettäin Ruotsissa antamassaan haastattelussa korostaneen, että kapinaan osallis­tuneista vain 2 % oli syyllisiä ja muut 98 % harhaanjohdettuja. Paasikivi jatkoi: »Tämä voi olla ja epäilemättä onkin oikea väite. Mutta mikä mur­haava arvostelu koko puolueesta sisältyykään näihin herra Tannerin sanoihin ja miten musertava tuomio koko siitä demokratiasta, koko siitä kansanvallasta, mikä ilmaantui meidän maamme sosialismissa! 2 % on voinut viekoitella, harhaanjohtaa kaikki muut täysillä valtiollisilla ja kan­salaisoikeuksilla varustetut kansalaiset. Ja minun täytyy sanoa vielä, että näidenkö käsiin meidän on jätettävä ja näidenkö päätöksen varaan mei­- dän on nyt asia luovutettava». Asianomaiset kuuluivat tietysti hekin Suo­men kansaan ja tulisivat aikanaan osallistumaan yhteisistä asioista päät­tämiseen. Sitä ennen oli kuitenkin väärän kiihotuksen jäljet poistettava ja joukot kasvatettava alusta lähtien uudelleen demokratiaan. Siinä riitti Tannerille ja hänen kannattajilleen työmaata.

Kun maassa ei yhtäaikaisesti voinut olla voimassa sekä monarkkista että tasavaltalaista hallitusmuotoa, Paasikivi edellytti pääsyä kompromis­siin, mikä luonnollisesti rakentuisi enemmistön, monarkistien, kannan pohjalle ottaen kuitenkin mahdollisimman pitkälle huomioon vähem­mistön, tasavaltalaisten toivomuksia. »Yhtykää senvuoksi, vähemmistö, tähän ehdotukseen ja saattakaa nyt päätökseen tämä ylentärkeä asia. Se olisi meille tavaton voitto, se nostaisi meidän arvoamme koko maail­man silmissä ja se antaisi meille jälleen tulevaisuuden toivoa ja luotta­musta, jota totisesti tarvitsemme». Voimakkaassa puheenvuorossaan Al­kio torjui Paasikiven tulkinnan kompromissista. Sosialisteista ei päästy eroon sillä, että kapina oli kukistettu. Todellista kompromissia edusti tasavaltalaisuus, joka sijoittui sosialismin ja oikeistolaisen monarkismin väliin. Hallitusmuoto olisi alistettava kansan itsensä ratkaistavaksi. – Äänestettäessä hallituksen esityksen kiireelliseksi julistamisesta nume­roiksi tulivat 74–34. Tarvittavaa 5/6:n enemmistöä monarkistit eivät siis saavuttaneet. Vähemmistöön kuului 26 maalaisliittolaista, neljä nuor­- suomalaisen puolueen ja kansanpuolueen edustajaa, kaksi ruotsalaista, yksi vanhasuomalainen ja yksi sosiaalidemokraatti.⁴⁰

Seuraavana päivänä eduskunta kokoontui käsittelemään senaatin kir­jelmää, jossa todettiin kustavilaisen perustuslain 38. pykälään vedoten valtiopäivien tehtäväksi kuninkaan valitseminen. »Asian arkaluontoi­suuden vuoksi» istunto päätettiin monarkistien vaatimuksesta pitää sa­laisena. Vakavaa analyyttista keskustelua siitä, mitä tuonnempana tarkas­teltava Saksan uuden hallituksen länsivalloille esittämä rauhantarjous saattoi Suomen ulkopoliittiselle asemalle merkitä, ei kukaan silti edes yrittänyt. Todennäköisesti tämä olisi ylittänyt silloisen Suomen edus­kunnan henkiset voimavarat. Vaatiessaan istunnon julistamista salaisek­si monarkistit pelkäsivät ennen muuta »räikeitä» lausuntoja, jotka antai­sivat epäröivälle kuningasehdokkaalle aiheen kokonaan kieltäytyä.

Paasikivi käytti jälleen ensimmäisen puheenvuoron tähdentäen se­naatin toimenpiteen laillisuutta. Hänen menettelynsä taustana oli – yleistilanteen lisäksi – maalaisliittolaisen pappiskansanedustajan Antti Rentolan edellisen päivän keskustelussa tekemä huomautus siitä, että Paasikivi oli itse sortovuosina selittänyt, ettei kustavilaisen perustuslain 38. pykälä ollut enää voimassa. Laajoin juridisin perusteluin ja auktori­teetteihin, mm. Hermansoniin ja Erichiin, vedoten Paasikivi koetti selit­tää, ettei pykälää ollut koskaan kumottu. Venäjän vallan aikana sitä ei vain olosuhteista johtuen voitu soveltaa, kuten hän myös aikanaan sor­tovuo- sina oli todennut. Suomen itsenäistymisen myötä pykälä oli nyt monien muiden kustavilaisen perustuslain kohtien tavoin astunut uu­delleen voimaan. Samaa mieltä olivat puheenvuoroissaan useat johtavat monarkistit mm. Wrede, Talas, Setälä, Nevanlinna ja Renvall. Kun kerran eduskunta oli nyt päättänyt, ettei uusi hallitus- muoto ollut kiireelli­nen, tämä heidän tulkintansa mukaan merkitsi vanhan hallitus- muodon jäämistä voimaan. Joulukuun 6. päivän 1917 itsenäisyysjulistuksessa sitä ei ollut nimenomaisesti kumottu.

Väittelyssään kappalainen Rentolan kanssa Paasikivi tuli turvautu­neeksi varomatto- maan vertaukseen. Kyseiset pykälät eivät olleet kuol­leita, vaan »sanokaamme, että ne ovat olleet ‘valekuolleita’, mutta nyt kun itsenäisyyden valo on niihin paistanut, ne ovat heränneet». Papin suusta senaatin varapuheenjohtaja sai nyt kuulla olevansa vain ihminen. Kuolleiden herättäminen henkiin kävisi kyllä yli hänen voimiensa. »Vaikka siihen kuvitellaan paistavan minkälaisen valon, niin kuollut ei sikäli herää että Suomen kansa näkisi sen elävänä jälleen». Tyytymättä tähän Rentola veti esiin myös sortovuosien aikaiset vanhasuomalaisten ja perustuslail- listen väliset vastakohtaisuudet. Oli Jumalan rangaistus, että vanhoista rikoksistaan tunnetut suomettarelaiset joutuivat nyt pu­humaan lain puolesta. »Lain puolesta puhuminen on kyllä hyvä, mutta toiselta puolelta minä näen siinä myös Jumalan sormen, että hän asetti juuri sellaisia miehiä tätä asiaa ajamaan, jotka tekevät sen kaikkein hei­koimmin».

Edustaja Paavo Virkkusen pappiskollegalleen Rentolalle antamaan moitteeseen tyytymättä raivostunut senaatin varapuheenjohtaja katsoi myös itse aiheelliseksi vielä kerran palata puhujapönttöön. »Vaikka en ole eduskunnan jäsen, täytyy minun kuitenkin alistaa herra puhemie­hen suosiollisesti harkittavaksi, eikö olisi syytä estää eduskunnan istun­toja tulemasta Jumalan pilkkaamisen tilaisuuksiksi, etenkin papistoon kuuluvien jäsenten puolelta. (Oikealta ja keskustasta: Hyvä!)». Keskuste­lun harhautuminen osoitti puolestaan havainnollisesti suuressa salissa vallalle päässyttä hermostunutta ilmapiiriä. Varsinaiseen käsiteltävänä olleeseen asiaan eivät täysistuntopuheet juridisine saivarteluineen ja menneisyyteen kohdistuvine nälvimisineen voineet enää mitään vaikut­taa. Kumpikin osapuoli tukeutui poliittisen ennakkokäsityksensä kan­nalta soveliaiksi katsomiinsa pykäliin. Nevanlinnan ehdotuksesta edus­kunta lopulta päätti 64 äänellä 41 vastaan toimittaa vielä samana iltana kuningassuvun vaalin.⁴¹

Lokakuun 9. päivänä 1918 »k:lo 9,30 illalla» alkaneessa julkisessa istunnossa säätyvaltiopäivien veteraani, vanhasuomalaiseen puoluee­seen lukeutuva ilma- jokelainen talonpoika J. E. Antila suoritti hänelle uskotun tehtävän ehdottaen Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen valitse­mista Suomen kuninkaaksi. Nähtävästi pidettiin tärkeänä suomalaisen kansanmiehen sijoittamista ehdotuksen tekijän rooliin. Häntä kannatti niinikään tuskin sattumalta – ruotsalainen aatelismies ja oikeusop­pinut R. A Wrede. Sosiaalidemokraattien Matti Paasivuoren esitettyä vastalauseensa ja kieltäydyttyä ottamasta osaa »tähän valtiolliseen ilvei­lyyn» Alkio toisti jo saman päivän suljetussa istunnossa ilmoittamansa maalaisliiton vastusta- van kannan vaalin toimittamiseen. Kun vastaehdo­tusta ei tehty, puhemies totesi eduskunnan hyväksyneen edustaja Anti­lan ehdotuksen. Loppusanansa hän esitti »useimmain edustajain nous­tua seisaalleen».⁴² Maalaisliittolaiset jäivät istumaan. Monarkistit ajatteli­vat eläköönhuudon kohottamista isänmaan tulevaisuudelle, mutta ku­kaan ei uskaltanut vastustajien ehkä toimeenpaneman »skandaalin» pe-­ lossa ehdottaa. »Iloa ei ollut kenenkään mielessä». ⁴³ – Suomi oli saa­nut kuninkaan.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6