PAASIKIVEN ENSIMMÄINEN HALLITUS

Sodan jäljet ja jälleenrakennus

V0ITETTUJEN KOHTALO

Kapinan kukistamisen jälkeen joko välittömästi sotatoimien yhteydessä otettujen tai »puhdistustoimenpiteiden» seurauksena pidätettyjen van­kien lukumäärä kohosi n. 80 000:een. Alustavissa kuulusteluissa vapau­tettiin n. 10 %. Teloitusten, sairauksien, ravinnon puutteen ja yleensä huonojen olosuhteiden vuoksi kuolleisuus oli suuri. Kun vankien luku­ määrä kesäkuun lopussa 1918 silti oli vielä n. 74 000, tämä johtui touko­ kesäkuun aikana suoritetuista uusista pidätyksistä. Jo ennen Paasikiven senaatin nimittämistä Svinhufvudin hallitus oli antanut eduskun- nalle esityksen erityisten tuomioistuimien, valtiorikosoikeuksien ja valtiori­kosyli- oikeuden perustamisesta vankien tutkimista ja tuomitsemista var­ten. Paasikivi hallituksineen sai siis tässä mielessä ottaa vastaan »val­miin» perinnön. Vankilei- rijärjestelmän hitaan purkamisen syynä oli yh­täältä pyrkimys oikeusprosessin avulla erottaa kapinan johtajat ja törkei­siin rikoksiin syyllistyneet muista sekä toisaalta uuden kapinan pelko.

Kesäkuun lopussa senaatti joutui toteamaan, että elintarvikepulan ko­ettelemassa maassa vankileirien huoltotilanne uhkasi johtaa suoranai­seen katastrofiin. Ainoaksi keinoksi sen estämisessä nähtiin vankien määrän radikaali vähentäminen. Kolmen päivän aikana käytyjen neuvot­telujen tuloksena päädyttiin 28.6.1918 ratkaisuun, jonka mukaan lie­vemmin syylliset, ns. 111 ryhmän vangit, oli päästettävä ehdonalaiseen vapauteen edellyttäen, että heidät »poliisiviranomaisten tai suojelus­kuntien esikuntien antamien lausuntojen tahi muun luotettavan selvi­tyk- sen nojalla katsottiin vaarattomiksi». Lopulliseen oikeuskäsittelyyn saakka he olisivat koti- ja työpaikalleen passitettuina valvonnan alaisia. Näin toivottiin vankimäärän supistuvan n. 25 %:lla. Tavoitetta ei täysin saavutettu, sillä elokuun alkuun mennessä em. perusteella vapautuneita oli n. 15 000 henkeä. Samalla vankimäärä tietysti koko ajan väheni myös ripeästi työskennelleiden valtiorikos- oikeuksien langettamien ehdollis­ten tuomioiden sekä kuolleisuuden takia.¹

Paasikivi kirjoitti 30.6.1918 Naantalissa kylpevälle Anna-rouvalle: »Wankiasia on kauhea. On vielä 75 000 vankia ja ruoka loppuu. Olem­me joka päivä keskustelleet asiasta ja eilen (po. toissapäivänä T. P.) päätimme päästää kaikki vähemmän vaaralliset pois. Ei auttanut muu. Eduskunnassa puuhataan välikysymystä asiassa, jotta hallitus saa tilai­suuden antaa selityksiä. Saa nähdä, miten tämä kaikki selviää».²

Annalle työtaakkaansa valittanut Paasikivi (»Minä olen ollut kauheasti kiinni Senaatissa joka ilta myöhään asti».) onnistui kuitenkin pysyttele­mään irti välikysymyskeskustelusta. Hallituksen puolesta vastasi »sota­ministeri» Thesleff myöntäen epäkohtia esiintyneen mutta korostaen samalla olosuhteiden vaikeutta. Pyrkimys todellisuuden kaunisteluun oli silti myös ulkomaiden tietoon tulevassa vastauksessa ilmeinen. Se­naatin kanssa etukäteen sovitun välikysymyskeskustelun, jossa hallitus tietenkin sai luottamuslauseen, ³ taustana olivat Skandinavian lehdissä esiintyneet hälyttävät kirjoitukset vankileireillä vallitsevasta kurjuudes­ta. Ärtynyt Paasikivi purki myöhemmin sydäntään Hannes Gebhardille:

»Me saimme toukokuussa hoidettavaksemme 80 000 vankia. Wan­kiloihin mahtuu 4000:sta 4500 ja ne ovat tavallisia vankeja täynnä. Punaiset olivat saattaneet maan nälänhädän partaalle, desorgani­ seeranneet koko elämän. Sotaväki sai kesä- ja heinäkuussa huonompaa ja vähemmän ruokaa kuin vangit. Kesäkuusta alkaen olemme päästäneet vapauteen yli 50. 000 vankia: joku päivä sitten saamani raportin mukaan oli vankeja 28.000. Kaikki tule­vat tutkituiksi ja tuomituiksi syyskuun kuluessa jolloin jääpi ne vangit, jotka tuomitaan ehdottomaan vapausrangaistukseen ehkä n. 20 000. Voimme yli talven pitää kotimaassa vain kaikkein pa­himmat, ne jotka ovat tuomitut 8 vuoden tai sen yli kuritushuo­neeseen. Loppu 15 000 joko päästetään vapauteen tai järjestetään heidän pakkotyönsä muulla tavalla. Mitään poikkeuslakeja ei van­keja kohtaan ole käytetty. Heidät tuomitaan vanhan rikoslain vuodelta 1889 mukaan ja yleisen rikosprosessin mukaan. Ai­noastaan tuomioistuimia on lisätty, saadaksemme asiat nopeasti käsitellyiksi. Yleinen käsitys täällä on, että heitä kohtaan on halli­tus menetellyt liiankin lievästi, kun heitä on niin tavaton määrä päästetty irti. Mitä tässä on ‘valkoista terroria’? Mutta Skandinavian sanomalehdistö, joka näkyy olevan jotenkin alhaisella tasolla, huutaa ja tahtoo nyt sekaantua Suomen asioihin, vaikka sillä ei ollut halua sekaantua silloin, kun me olimme todella avun tar­peessa».⁴ (Harvennukset Paasikiven).

Väheksyessään valkoista terroria Paasikivi sivuutti ne ilmiöt (ampumi­set, nälkäkuolemat jne.), jotka oleellisesti varjostivat hallituksen virallis­ta sotavankipolitiikkaa. Hänen mainintansa joidenkin vankiryhmien pakkotyön järjestämisestä »muulla tavalla» tarkoitti niiden siirtämistä kaivostyöhön Saksaan, mikä oli ollut vireillä keväästä 1918 alkaen. San­teri Alkion mielestä »muuten ollaan niiden (punavankien) kanssa pää­semättömissä. Siellä (Saksassa) ne saisivat lujaa kuria ja kasvatusta sekä tottuisivat työhön».⁵ Sosiaalidemokraatti Matti Paasivuoren mielestä taas koko hanke »tuntui orjakaupalta». Kesään tultaessa Alkion mieli muut­tui sikäli, että hän nyttemmin katsoi siirron voivan tulla kysymykseen vain asianomaisten omalla suostumuksella.

Eduskunnan käsitellessä lakiesitystä »valtiorikosoikeuksien tuomit­semien rangais- tusten täytäntöönpanosta» vapaaehtoisen Saksaan siirtä­misen kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön enemmistön katsoes­sa vankeinhoitoviranomaisten menettävän tällöin tietyn kurinpitokei­non. Kotimaassa vankeja ei voitu sijoittaa tuottavaan työhön. Akuutin elintarvikepulan vuoksi todellisiksi vaihtoehdoiksi jäisivät – Lauri Ing­man korosti – Saksaan lähettäminen tai ehdonalaiseen vapauteen las­keminen, ja kukapa vangeista silloin valitsisi edellistä. Jälkimmäiseen taas liittyi hänen mielestään vakavia turvallisuusriskejä – ei ainoastaan poliittisessa mielessä uutta kapinaa ajatellen – vaan myös siksi, että maassa vallitsevan vaikean työllisyystilanteen vuoksi monet vapautu­neet saattoivat – jopa osittain olosuhteiden pakosta – ajautua rikolli­suuteen. Valkoisen kansanosan kiihtynyt mieliala voisi tuolloin Ingma­nin ennustuksen mukaan johtaa »ikäviin ja valitettaviin kansantuomioi­den täytäntöönpanoihin, joita olisi kaikella muotoa vältettävä».

Paasikivi taas ei pitänyt valkoisiin vaikuttajiin kohdistuvia attentaatte­jakaan mahdottomina. »Että yksi ja toinen tulee henkensä menettä­mään, on myös todennäköistä, mutta sehän on pieni asia, kuoleeko tässä 10 vuotta aikaisemmin vai myöhemmin». Oikeustoimituskunnan päällikkö Talas korosti, ettei senaatti varsinaisesti halunnut lähettää van­keja Saksaan, mutta se tarvitsi tähän valtuuksia »kaiken varalta». Ne se myös sai eduskunnan hyväksyessä lakiesityksen lopullisesti 9.7.1918. ⁶

Käytännössä Paasikiven senaatti kuitenkin taipui vapaaehtoisratkai­suun. Varapuheenjohtajan itsensä 4.9.1918 johtamassa kokouksessa, jos­sa korkeimpien vankeinhoitoviranomaisten lisäksi olivat läsnä senaatto­rit Arthur Castren, Juhani Arajärvi, Wilhelm Thesleff ja H. G. Paloheimo, päätettiin toimia tarmokkaasti »jotta kysymys vankien Saksaan lähettä­misestä saadaan mahdollisimman nopeasti positiiviseen suuntaan rat­kaistuksi». Matkaan halukkailta vangeilta olisi viipymättä ryhdyttävä epä­virallisesti hankkimaan kirjallisia suostumuksia. Asianomaisille makset­taisiin kolmen markan päiväraha.⁷ Nimilistat pantiinkin vielä syyskuun aikana kiertämään ja – ilmeisesti kurjien olojen tuskastuttamia – Sak­saan lähtijöitä ilmaantui Paavolaisen laskelmien mukaan kaikkiaan 2 377. ⁸ Luku oli siinä määrin pieni, ettei se voinut oleellisesti vaikuttaa sotavankiongelman ratkaisuun. Saksan luhistumisen merkkien käydes­sä yhä ilmeisemmiksi vankien siirtoasia lykkääntyi tuonnemmaksi ja jäi lopulta toteuttamatta.

Epäilyksistään huolimatta Paasikiven hallitukselle ei näissä oloissa jäänyt jäljelle muuta kuin amnestian tie. Sitä oli harkittu jo kesällä toi­menpiteenä, joka voitaisiin toteuttaa kuninkaan saapumisen yhteydessä. Lokakuussa 1918 päätettiin, ettei poliittisista rikoksista annettuja ja vah­vistettuja kuolemantuomioita saatu panna täytäntöön ilman senaatin kussakin tapauksessa erikseen antamaa lupaa.⁹ Korkeimman vallan hal­tijana Svinhufvud vahvisti 30.10.1918 armahduskirjan, jonka mukaan enintään neljäksi vuodeksi vapausrangaistukseen tuomitut henkilöt oli laskettava ehdonalaiseen vapauteen. Tämä avasi leirien portit n. 10 000 henkilölle, mikä merkitsi lähes puolta jäljellä olevasta hieman yli 20 000 hengen vankimääräs- tä. Svinhufvud suunnitteli armahduksen laajenta­mista tätäkin pitemmälle, mutta hanke ei ehtinyt toteutua Paasikiven hallituksen aikana.¹⁰

Kaikki sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan joutuneet piikkilanka-ai­tojen taakse. Kapinasta syrjässä pysytelleitä Wäinö Wuolijokea ja Väinö Tanneria Paasikivi läksytti toukokuussa 1918 heidän puoluetoveriensa kumousyrityksestä. Eduskunnan saatta- minen sosialistien toimesta »haaksirikkoon», mitä hän, Paasikivi, oli v. 1913 pitänyt yhtenä vaihto­ehtomahdollisuutena, oli nyt toteutunut. Wuolijoki koetti selittää: »Ajat­tele nyt kun tuossa vieressä kolossi sortui ja sille kävi niinkuin kävi, miten se olisi voinut olla vaikuttamatta meillä pienessä naapurissa»? Paasikiven mielestä tämä oli ainoastaan puolitotuus. Venäjän vallanku­mous loi Suomen sosialisteille vain edellytykset. KOP:n pääjohtajaa tus­kin riitti lepyttämään Wuolijoen huomautus: »Onhan syytä olla iloinen, kun tämä Sinunkin laitoksesi on säilynyt».¹¹

Kapinan jälkitilanteessa Svinhufvudin hallitus antoi 18.5.1918 esityk­sen valtuuslaiksi, joka eri sotaakäyvissä maissa tuolloin noudatettua jär­jestelmää seuraten antaisi väliaikaisesti senaatille käytännössä vapaat valtuudet supistaa painovapautta sekä yhdistys- ja kokoontumisvapautta ynnä muuten antaa määräyksiä, joita pidettiin tarpeellisina »kapinan lopulliseksi kukistamiseksi ja siihen osaa ottaneiden henkilöiden ilmisaamiseksi».

Eduskunta kuitenkin oleellisesti typisti hallituksen ehdotusta,¹² ja tu­loksena oli Paasikiven senaatin 21.6.1918 julkaisema väliaikainen paino­asetus, jonka tuli olla voimassa 1.6.1919 saakka. Sen mukaan lupa uu­den sanomalehden tai aikakauskir- jan julkaisemiseen oli annettava »hy­vämaineiselle Suomen kansalaiselle, jonka toiminnan voidaan katsoa antavan takeita siitä, ettei sanomalehden tai aikakauskir- jan kautta lain­alaista yhteiskuntajärjestystä saateta vaaraan». Maaherra voi takavarikoi­da julkaisun numerot tai lakkauttaa lehden, jos se esitti jonkin valtion elimen tai viranomaisen toimista väärän arvostelun tai aikaansai »muu­ten sananvapauden väärinkäyttämisen kautta… vaaraa yleiselle järjes­tykselle».¹³ Säädös oli luonnollisesti tarkoitettu palvelemaan ensisijai­sesti sosiaalidemokraat- tisten julkaisujen aisoissa pitämistä. Myös Alkio langetti oikeiston tavoin vastuun koetusta kapinasta sosialistisen agitaa­tion tilille. Hävinneiden omien etujen vuoksi hallitukselle olisi nyt »sal­littava ainakin yhdeksi vuodeksi sellainen holhousvalta, ettei tämän maan työväelle saa uskotella ja opettaa mitä tahansa».¹⁴

Sananvapauden kaventamista merkitsi myös senaatin Paasikiven esi­tyksestä heinäkuussa 1918 perustama Suomen Virallinen Tietotoimisto, jonka tuli saattaa julkisuuteen hallituksen toimintaa koskevat uutiset ja ulkomaiset uutissähkeet. Laitoksen johtoon tuli varapuheenjohtajan vanha ystävä ja osakuntatoveri, professori U. L. Lehtonen. Liikkumisva­ pautta maassa rajoitettiin oleskelu- ja matkustusoikeutta koskevalla väli­ aikaisella asetuksella. Niinikään kiellettiin »kiihottavien lausuntojen esittäminen julkisella paikalla». Lokakuussa senaatti asetti keskuudes­taan valiokunnan valmistelemaan myös kokoontumisoikeuden väliai­kaista rajoittamista.15

Ajankohtaiseksi painoasia tuli Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalanderin myönnettyä 1.8.1918 julkaisuluvan oikeistososialistien leh­delle Suomen Sosialidemokraatille. Päätöksen taustana oli ilmeisesti pyrkimys rajoittaa hieman myöhemmin Neuvosto-Venäjällä Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi järjestäyty- neiden radikaalien vaikutusval­taa.¹⁶ Luottamusta herätti myös päätoimittaja, vastikään ilmestyneen, ka­pinaa jyrkästi arvostelleen lentokirjasen »Vallankumous- vuoden tapah­tumista» tekijä, tohtori Hannes Ryömä. Kun uudella lehdellä ei ollut käytettävissään kirjapainoa, hanke näytti viivästyvän. Viitaten työväestön keskuu- dessa liikkuviin huhuihin päätoimittaja Ryömä vetosi nyt suo­raan senaatin varapu- heenjohtaja Paasikiveen. Niitä (huhuja) »ei minun mielestäni voi vastustaa muuten kuin työväen oman sanomalehdistön avulla. Samaan aikaan näen Sirolan sakin agiterailevan Suomen sosiali­demokratian nimissä ulkomailla ja joidenkin salaisten voimien tekevän työtään nuoren kansanarmeijamme hajottamiseksi… Minä kyllä en lähde mukaan salaiseen toimintaan, mutta en myöskään löydä keinoja sen vastustamiseen, jos julkinen toiminta tulee tehdyksi mahdottomaksi».¹⁷ Vaikka ehdotuksen tekijä selvästi sijoitti sanansa vastaanottajan mieli­aloja myötäileviksi – tai ehkä juuri siksi – Paasikivi silti epäröi. Tuntui joka tapauksessa uskalletulta »päästää sosialistien agitaatio taas pyöri­mään». Tarvittiin vielä Tannerin taivuttelu- käynti Paasikiven luokse, en­nenkuin lupa Työväen Sanomalehti Oy:n kirjapainon takavarikosta va­pauttamiseen heltisi. Suomen Sosialidemokraatin näytenumero saattoi ilmestyä 12.9.1918. ¹⁸

Paasikiven pessimistiset aavistelut osuivat sikäli oikeaan, että mm. hänen oma äänenkannattajansa Uusi Suometar reagoi jyrkästi punaisen peikon uuteen nousuun. Lehden mielestä Suomen kansa oli jo saanut riittävästi käytännön kokemuksia sosiaalidemokratian oppien siunauk­sista. Sitäpaitsi oikeistososialis- teihin ei voitu luottaa. »Heillä on kovia sanoja sanottavana liikkeen alkajista ja monivuotisista pylväistä, herrois­ta Valppaasta, Kuusisesta, Mannerista, Sirolasta – nyt kun he ovat pois­sa! Mutta ei ole pitkä aika kulunut siitä, kun he kohtalaisen hyvin mah­tuivat saman katon alle. Jos kapina olisi päättynyt toisin, olisivat he siellä vieläkin».¹⁹

Ryömän lehti arvosteli todellakin kapinaa ja bolsevismia leimaten viimeksi mainitun venäläiseksi ilmiöksi omine historiallisine taustoi­neen, jotka eivät sopineet Suomeen. Uuden kapinan nostattamishank­keet tuomittiin. Samalla lehti kuitenkin arvosteli tiukasti vankileirien oloja, valkoista terroria, työväenliikkeen julkisen toiminnan rajoittamis­ta ja erityisesti kuningashanketta. Yleispoliittisen tilanteen kärjistyessä myöhäissyksyllä 1918 Suomen Sosialidemokraatin kirjoittelu herätti porvarillisella taholla kasvavaa ärtymystä. Nojautuen Satakunnan suoje­lus- kuntien edustajakokouksen vaatimukseen Uudenmaan läänin maa­herra Bruno Jalander hallituksen kanssa neuvoteltuaan 11.11.1918 – sattuman oikusta ensimmäisen maailmansodan päättymispäivänä – lakkautti lehden.

Paasikiven henkilökohtainen rooli ei tässä yhteydessä ole täysin sel­vä, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että ratkaisu olisi tehty vastoin hänen tahtoaan. Monarkistien johtoportaan kokouksessa samana päivänä Paa­sikivi pyrki kumoamaan hallituksen »heikkouteen» kohdistetut syytök­set viittaamalla juuri edellä mainittuun lakkautuspäätökseen. Yhtä pal­jon syytä olisi hänen mielestään lakkauttaa myös koko joukko maalais­liittolaisia lehtiä, mutta tämän läpiviemiseksi tarvittiin jo enemmän voi­maa, lähinnä kaiketi sotilasdiktatuuri.

Paasikivi oli sikäli oikeilla jäljillä, että Ståhlbergin johtama Korkein Hallinto-oikeus katsoi senaatin menneen liian pitkälle ja muutti lakkau­tuspäätöksen ainaisesta vain kuukauden kestäväksi. Kaiken lisäksi jo 4.12.1918 alkoi ilmestyä J. W. Kedon toimittama »Uusi Sosialidemok­raatti». Luvan antaminen siihen merkitsi selvää myönnytystä Ingmanin hallituksen taholta päätöksen liittyessä muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen.²⁰

TALOUS JA YHTEISKUNTA

Kapinan jälkeen elinkeinoelämän ja valtion talouden tasapainottaminen tuotti suuria vaikeuksia pulan pakottaessa monenlaiseen säännöstelyyn. Ohjelmapuhees- saan eduskunnalle 12.6.1918 Paasikivi korosti tuotan­non ja säästäväisyyden lisäämisen sekä kulutuksen vähentämisen mer­kitystä. Ulkopolitiikkaan ja hallitusmuotokysymykseen keskittyneen se­naatin varapuheenjohtajan henkilökohtainen osuus tässä säätelyproses­sissa näyttää silti hänen talousmiestaustastaan huolimatta jääneen suh­teellisen toissijaiseksi. Päätaakan kantoivat valtiovarainsenaattori Juhani Arajärvi, kauppa- ja teollisuussenaattori Heikki Renvall sekä elintarvike­ toimituskunnasta vastannut H. G. Paloheimo. Jakelusäännöstelyn ja raja­ hintapolitiikan toteuttamisen kannalta oli tärkeätä maataloustuottajain luottamusta nauttineen Paloheimon, joka itsekin oli suurviljelijä, nimit­täminen senaattoriksi.¹

Ulkomaankauppaa kahlehtivat käynnissä ollut maailmansota ja Sak­san kanssa maaliskuussa 1918 Berliinissä solmitut sopimukset, joita Vaasan senaatti aiheellisesti piti Suomelle epäedullisina.² Helsinkiin pa­lattuaan Svinhufvudin hallitus alisti sopimukset kokonaisuudessaan eduskuntakäsittelyyn, jossa ne hyväksyttiin sellaisenaan perustuslakiva­liokunnan antaman ankaran arvostelun myötäilemänä. Julkisuudessa vältettiin kiinnittämästä huomiota kielteisiin puoliin. Tämä oli myös saksalaisten » kotiinpäin vetämisestä» henkilökohtaisesti harmistu- neen Paasikiven kanta. Elintärkeinä pidettyjä suhteita Saksaan ei tullut horjut­taa, minkä lisäksi oli varottava ärsyttämästä kotimaan yleistä (valkoista) mielipidettä sen saksalaisystävällistä yleissuuntausta vaarantavalla taval­la. Asian tullessa esille viitattiin mielellään sopimusten väliaikaiseen luonteeseen niiden umpeutuessa v. 1920, johon mennessä maailman­sodan uskottiin päättyvän. Omalta kohdaltaan Paasikivi koetti lisäksi vedota siihen, ettei asiaa Saksassa niinkään ajanut sotilasjohto kuin itsel­leen taloudellisia etuja kahminut »siviilipuoli».³

Halua riskien välttämiseen lisäsi Suomessa vallinnut elintarvikepula, johon toivottiin lievennystä Saksan tuonnista. Erityisesti kysymys oli leipäviljasta, johon maiden välinen tavaranvaihto pyrittiin pohjaamaan. Toimitusmahdollisuuksia heikensi ratkaisevasti se, että Saksalla itselläänkin oli puute leipäviljasta. Kompensaatiokaupalla saatiin keisari­ kunnasta touko- lokakuun aikana 1918 vajaat 3500 tonnia viljaa sekä 1350 tonnia sokeria. Lisäksi Saksa ja Tanska toimittivat kuivattuja vihan­neksia, »soppajuuria» yhteensä vajaat 2500 tonnia. Myös suolaa Saksa pystyi tarjoamaan. Vastikkeeksi Suomesta lähetettiin 500 000 kiloa voita. Ukrainan kanssa solmitut vilja- ja sokerikaupat (vastikkeeksi toimitettai­siin paperia) eivät ehtineet käytännössä toteutua yleistilanteen muuttu­essa syksyllä 1918. ⁴

Maaliskuun sopimuksesta huolimatta Saksa katsoi etujensa mukai­seksi edetä myös talouspolitiikassaan varovasti välttääkseen sotilaallisen intervention avulla hankitun populariteetin vaarantamisen, jota entente voisi käyttää hyväkseen. Riskiä lisäsi kesästä alkaen länsirintaman tapah­tumien epäedullinen kehitys. Suomi oli vastedeskin koetettava saada vapaaehtoisesti pysyttelemään Saksan vanavedessä. Osittain vaikuttivat hidastavasti myös Rautkallion luonnehtimat saksalaisten ulkomaan­ kauppainstanssien keskinäiset erimielisyydet.⁵

Sodan kuluttaman keisarikunnan tuotantokoneiston toimitusvaikeu­det eivät rajoittuneet leipäviljaan ja yleensä elintarvikkeisiin, vaan sama piti paikkansa myös teollisuustuotteiden ja raaka-aineiden kohdalla. Suomen kannalta hyödyllisten vaihtotavaroiden löytyminen näytti ole­van todella kiven takana. Paasikiven hallitus piti näissä oloissa tiukasti kiinni kompensaatioperiaatteesta, joka myös sai viralli- sen vahvistuksen Berliinissä 23.6.1918 allekirjoitetussa tavaranvaihtosopimuksessa. Pyr­kien vastikekaupoin turvaamaan maan huoltotilanteen ja toisaalta pelä­ten saksalaisten »levittäytymispyrkimyksiä» senaatti ohjasi ja tasapainot­ti ulkomaankauppaa tarkoin säädellyin vienti- ja tuontilisenssein. Apu­naan sillä oli asioiden valmistelussa jo sodan aikana Vaasassa perus­tettu, liike-elämän edustajista koostuva »kauppa-ja teollisuuskomissio­ni».

Saksan toimitusvaikeuksien ja senaatin lisenssipolitiikan seuraukse­na oli kuitenkin se, että Venäjän markkinoiden sulkeuduttua ja väylien länteen ollessa poikki Suomen ulkomaankaupan volyymi laski vuonna 1918 edelleen romahdusmaisesti päätyen n. 10 prosenttiin sotaa edeltä­neestä tasosta. Merenkulun lisäksi joutuivat tällöin vaikeuksiin erityises­ti perinteiset vientialat, missä yhteydessä saha- selluloosa- ja paperiteol­lisuus näki aiheelliseksi koota voimansa muodostamalla· yhteiseksi edunvalvojakseen ja myyntiorganisaatiokseen Suomen Puunjalostuste­ol- lisuuden Keskusliiton. Vastaavanlaisena Suomen talouselämän Sak­san vastaisena reaktiona voidaan pitää myös Keskuskauppakamarin pe­rustamista elokuussa 1918. Suurvallan pyrkimyksiä tajuttiin voitavan vastustaa vain yhteisin ponnistuksin. Samaan koordinoimispyrkimyk­seen liittyi Paasikiven hallituksen Suomen Pankin johtokunnan esityksestä antama määräys, jonka mukaan valuuttakauppaa saivat vastedes harjoittaa vain Suomen Pankki ja eräät muut pankit. Alalla vallinneelle vilkkaalle yksityisyritteliäisyydelle pyrittiin näin asettamaan sulku.⁶

Kaikesta huolimatta saksalaisia kaihersi epäluulo ententen ja sen pää­omien vaikutusvallasta Suomen vientiteollisuuteen. Mitä olikaan nyt ha­vaittavien yhdentymispyrkimysten takana? Lähettiläs v. Brückin raportin mukaan puun vienti Suomesta Englantiin oli viimeisenä rauhanvuonna noussut 66 765 000 standarttiin, kun Saksaan oli suuntautunut vain 32 132 000 standarttia. Erityisesti v. Brückin silmätikkuna oli osake­ enemmistöltään norjalainen Aktiebolaget W. Gutzeit & Co, jonka osta­mista Suomen valtiolle hän piti suositeltavana. Kantaansa ministeri ei salannut asemamaansa hallitukseltakaan. Berliinissä jopa epäiltiin Lon­toon – joutuessaan väistymään Venäjältä – yrittävän vallata Suomen puutavarakaupan kokonaisuudessaan. Keisarikunnan kiinnostus ei ra­joittunut ententen pelkoon. Pakomatkallaan punaisesta Helsingistä Bal­tian ja Berliinin kautta Vaasaan maaliskuussa 1918 Svinhufvud ja Jalmar Castren olivat tavanneet Saksan huippuliikemiehiä, mm. Albert Ballinin ja Hugo Stinnesin, jotka osoittivat avointa intressiä vastaitsenäistyneen maan metsiin, koskiin ja rautateihin. Tämä mielenkiinto herätti matka­laisissa voimakasta epäluuloa. ⁷

Lokakuun 21. päivänä 1918 senaatti päätti ostaa Suomen valtiolle Aktiebolaget W. Gutzeit & Co:n osake-enemmistön. Kauppahinnan suo­rittamiseksi ehdotettaisiin eduskunnalle obligaatiolainen ottamista. Suomen olojen aiheuttaman epävarmuu- den vuoksi monet Gutzeitin norjalaiset osakkaat pelkäsivät kokonaan menettävänsä tänne sijoitta­mansa rahat ja halusivat saada ne takaisin Norjaan. Tarjous oli myyjille edullinen siinäkin mielessä, että Suomen valtio maksoi tuolloin korkea­na pidetyn hinnan (15 500 Norjan kruunua osakkeelta) tosin obligaati­oina mutta kuitenkin kruunuvaluutassa. Norjalaisten osakkaitten ei siis tarvinnut antautua minkäänlaiseen valuuttakurssien vaihtelun vaaraan. Suomen valtio osti yhteensä 4400 osaketta, mikä merkitsi turvallista enemmistöä yhtiön kaikkiaan 7200 osakkeesta.

Antaessaan 22.11.1918 asiasta esityksen eduskunnalle Paasikiven se­naatti korosti kaupan taloudellista edullisuutta ja kehotti eduskuntaa kiinnittämään »vakavaa huomiota siihen, että ulkomaisissa rahamiespii­reissä on havaittavissa pyrkimystä päästä käsiksi Suomen koskiin ja met­siin» sekä että »kotimaassa ja ulkomailla on alettu käydä kauppaamaan suurimpien osakeyhtiöiden osake-enemmistöillä, jotka yhtiöt omistavat laajoja metsäalueita ja viljelysmaita, arvokkaita koskia ja suuria, monessa eri muodossa puunjalostusta harjoittavia teollisuuslaitoksia». Ostamalla Gutzeitin (ja Tornatorin) osake-enemmistön valtio hankki aikaisemmin omistamansa Imatran lisäksi kaikki Vuoksen suuret kosket saaden siten haltuunsa tärkeimmän osan Etelä-Suomen vesivoimavaroista. Senaatin käsityksen mukaan yksityishenki- löitä tai yhtiöitä, olivatpa ne kotimaisia tai ulkomaisia, ei pitäisi päästää määräämään, mikä hinta maan suur- tai pienkuluttajien oli maksettava tarvitsemastaan sähkövoimasta. Kaup­paan sisältyvistä viljelysmaista voitaisiin osa myydä pienviljelijöille, mitä pidettiin suotavana myös sisäpoliittisista ja sosiaalisista syistä. Lisäksi ostetut sahat, selluloosa- ja muut puunjalostustehtaat olisivat valtion metsien puutavaran hyviä kuluttajia.⁸ Eduskunta myöntyi ostoihin tarvit­tavan obligaatiolainan ottamiseen.

Tehdessään Gutzeitia koskevan ratkaisun senaatti päätti samassa is­tunnossa ostaa viipurilaiselta konsuli Eugen Wolffilta ja hänen perheel­tään Aktiebolaget Tornatorin osake-enemmistön. Kuten edellä on käy­ nyt ilmi, ratkaisu täydensi luontevasti Gutzeit-kauppaa. Kyseessä olevis­ta 7894 osakkeesta (yhtiön osakkeiden kokonaismäärä oli 15 000) mak­settiin pääasiallisesti em. lainavaroin 8000 mk kappaleelta, siis 63152 000 markkaa. Valtion haltuun siirtyi näin 85 000 ha maata, kos­kia, sahoja, selluloosa- ja paperitehtaita jne.⁹ – Gutzeitin ja Tornatorin ostot hoiti Paasikiven hallituksessa valtiovarainsenaattori Juhani Arajär­vi, jonka toimenpiteet eduskunta hyväksyi, vaikka moitteitakin molem­pien kauppahintojen kalleudesta tosin kuultiin. Pitkällä tähtäyksellä hankintojen, joista Arajärvi tietenkin piti Paasikiveä informoituna, kau­konäköisyyttä lienee vaikea kiistää.

Samaan kokonaisuuteen kuuluu vielä 26.11.1918, vuorokautta ennen Paasikiven hallituksen eroa, tehty päätös Kemijoen Taivalkosken ja Nar­kauskosken, Tornion- joen Kukkolankosken sekä Liakanjoen Pirkonkos­ken ostamisesta valtiolle oululai- silta liikemiehiltä Einar ja Hugo Åströ­ miltä yhteensä 10 miljoonan markan kauppahinnasta. Summasta oli 3 miljoonaa maksettava käteisellä ja loput valtion 5 prosentin obligaatioil­la sillä edellytyksellä, että eduskunta hyväksyi senaatin esityksen kaikki­aan 150 miljoonan markan obligaatiolainan ottamisesta. Hankkeen taustana olivat huhut »ulkomaisen pääoman» osoittamasta kiinnostuk­sesta näihin Ruotsin vastaisen rajan läheisyydessä sijaitseviin rakennus­kohteisiin.¹⁰

Kun päätös ajoittui Paasikiven senaatin viimeistä edelliseen toiminta­ päivään, sosiaalidemokraatti Evert Huttunen myöhemmän eduskunta­ käsittelyn yhteydessä epäili hallituksen jäsenten ajaneen asiassa henki­lökohtaisia etujaan ja väitti erityisesti Heikki Renvallin kuuluneen Åströ­mien takana olleeseen »konsortioon», joka oli hankkinut kosket alku­peräisiltä omistajiltaan huomattavasti halvemmalla hinnalla. Huttunen ei kuitenkaan pystynyt näyttämään toteen väitettään senaatto- rien ennak­koyhteyksistä Åströmeihin.

Yhtä huonolla menestyksellä sosiaalidemokraatit yrittivät lehdistönpalstoilla palata asiaan vielä kymmenen vuotta myöhemmin, syksyllä 1928. Renvall ja Jalmar Castren torjuivat tällöin syytteet »täysin perättö­minä». »Senaattori Paasikivi ilmoitti. .. että hän kuulee moisen väitteen ensi kertaa ja jättää sen omaan arvoonsa». Varmemmaksi vakuudeksi alkuperäisten kauppakirjojen laatija, Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti todisti Uudelle Suomelle, ettei myyjinä esiintynyt muita kuin Einar ja Hugo Åström. Kun vastapuolelta puuttuivat todisteet, kiista näyttää lopahtaneen tähän.¹¹

Paasikiven paluu KOP:sta valtion talouden piiriin 1918 tapahtui vai­heessa, jolloin senaatin liikkumavara oli lähes olematon. Sota-ajan kat­sottiin tosin oikeuttavan lainanottoon, mutta pitkällä tähtäyksellä valtiol­le oli hankittava pysyviä tuloja verotuksen avulla. Jo ennen nimitystään »pääministeriksi» Paasikivi oli yhdessä Nevanlinnan, Schybergsonin, Stenrothin ja Wartiovaaran kanssa kuulunut senaattori Louhivuoren 27.4.1918 muodostamaan työryhmään, joka sai tehtäväkseen verotusta koskevien ehdotusten valmistelun.¹²

Työn tulokset näkyivät osittain Paasikiven elokuun alkupuolella 1918 laatimassa muistiossa, jossa hän edellytti 17.7.1918 säädetyn ns. suurten tulojen veron muuttamista valtion tuloveroksi. Ensiksi mainittu määräsi perusverovelvollisuuden alkavan 4000 markan taksoitetusta vuositulosta. Ongelma oli valtiovaraintoimitus- kunnan ilmoituksen mukaan akuut­ti, koska »viime aikoina on maasta muuttanut pois useita varakkaita Suomen kansalaisia, joiden olisi ollut maksettava suurten tulojen veroa vuosilta 1916 ja 1917 melkoiset määrät». Kun verotuksen uudistaminen olisi pitkäaikainen prosessi, toimituskunta ehdotti tilapäisratkaisuna, et­tei ulkomaanpasseja annettaisi ainakaan varakkaille henkilöille ilman vakuutta heille määrättyjen verojen maksamisesta. Senaatti säätikin ase­tuksella tällaisen vakuuden ulkomaille pääsyn ehdoksi.

Tuloveron täydennykseksi olisi Paasikiven mielestä saatava aikaan pysyvä omaisuusvero. Säännöllisissä oloissa tariffin tuli olla kohtuulli­nen, esimerkiksi 1 promille omaisuuden arvosta. Sota-aikana voitaisiin kuitenkin tilapäisesti yhden tai kahden vuoden kuluessa ottaa jopa 1/2 prosenttia. Erityisesti pitäisi Paasikiven mielestä päästä käsiksi salakau­pan harjoittajiin (gulasheihin). Osakevero voitaisiin korottaa 4:stä 5:teen pro­senttiin. Ulkomaiden esimerkkiä noudattaen tulisi niinikään säätää ar­vopaperikauppa sekä omaisuutta myytäessä saatu ansioton arvonnousu veronalaisiksi.

Välillisistä veroista Paasikivi havaitsi tullien merkityksen vähentyneen ulkomaankaupan laman vuoksi. Sisäisten kulutusverojenkaan varaan ei voitu paljon rakentaa, koska jokapäiväiset tarvikkeet kuten leipä, suola, liha, kaasu ja sähkö oli jätettävä niiden ulkopuolelle. Alkoholitulot – mietoja mallasjuomia lukuunottamatta – olivat myös kieltolain vuoksi pois pelistä. Paasikiven vuosikym- menen takaisesta finanssiministeri­ kaudesta Hjeltin kokoomussenaatissa oli nyt suoranaista hyötyä sikäli, että tuolloin laaditut suunnitelmat tupakkaverosta voitiin taas kaivaa esiin ja tupruttelijoiden harmiksi vihdoin myös toteuttaa keväällä 1919. Rautatie- ja postitariffeja sekä toimituskirjojen lunastusmaksuja piti Paa­sikiven mielestä niinikään korottaa. Valtaosa valmistelutyön tuloksista lankesi kuitenkin seuraavien hallitusten kontolle Paasikiven oman se­naatin ehtimättä viedä niitä päätökseen.

Menopuolelta ei Paasikiven käsityksen mukaan sanottavaa tinkimis­varaa löytynyt. Sotilasmenot oli kuitenkin pystyttävä pitämään 120 mil­joonassa. Synkäksi johtopäätökseksi tuli näin Itä-Karjalan politiikan mo­tivaationakin käytetty toteamus: »Epäilyttävää siis on, riittävätkö maan nykyisellä alueella olevat taloudelliset apulähteet kannattamaan itsenäi­sen Suomen valtakunnan omintakeista elämää». Mitään yleistä systee­miä ei Paasikiven mielestä ennen rauhantekoa pystytty edes suunnitte­lemaan. Oli vain koetettava kerätä rahaa sieltä, mistä sitä suinkin oli saatavissa.¹³

Valtion menojen ja tulojen tasapainottamiseksi kapinan jälkiseurauk­sia hoitamaan joutunut hallitus ei nähnyt muuta tietä kuin lainanoton, jonka tarvetta lisäsivät Gutzeitin, Tornatorin ym. kaupat sekä itsenäisty­misen aiheuttama hallinnon uudelleenorganisointi. Sodan aikana halli­tusta luotoillaan tukeneilta yksityispankeilta ei enää ollut paljon lisää irrotettavissa. Svinhufvudin senaatti arvioi kapinan kukistamisen maksa­neen noin 200 miljoonaa markkaa. Yleisöltä kerättävä ns. vapauden laina, josta annettiin esitys eduskunnalle toukokuun ensimmäisessä täysistunnossa, oli tarkoitettu ensi sijassa näiden menojen peittämiseen. Kuten Lindman on todennut, senaatti oli kuitenkin tehnyt lainapäätök­sen jo Vaasassa maaliskuussa ja itse merkintäkin aloitettu kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 1918. Eduskuntakäsittely tarkoitti siis vain hallituksen toimenpiteille jälkikäteen annettua hyväksymistä.¹⁴ Hädän­ alaiseen tilaan joutuneiden avustamiseksi otettiin syksyllä vielä määräl­tään puolta pienempi (100 miljoonaa markkaa) ns. toinen vapauden laina.

Lainapääomien osoittauduttua riittämättömiksi budjetin tasapainotta­miseen turvauduttiin viimeiseen keinoon, Suomen Pankin setelipai­noon, joskin Paasikivi muistiinpanoissaan korostaa valtion velan suh­teellisen hidasta kasvua hänen hallituksensa aikana. Markka »pilattiin» vasta myöhemmin, 1919-1921, »erityisesti vuonna 1919».¹⁵

Kuvaavana osoituksena olosuhteista ja hallituksen vaikeuksista oli se, että Svinhufvudin senaatti joutui 24.5.1918 antamaan eduskunnalle esi­tyksen vuoden 1918 rahasäännön (tulo- ja menoarvion) väliaikaisesta järjestämisestä. Kun eduskunnan vuodeksi 1917 hyväksymä budjetti ei vieläkään ollut saapunut senaattiin, ja vuoden 1918 rahasäännön valmis­tuminen pakostakin siirtyi kaukaiseen tulevaisuuteen, hallitus pyysi oi­keutta saada siihen asti noudattaa vuoden 1917 rahasääntöä – kuiten­kin »huomioonottaen myös muuttuneesta valtiollisesta asemasta ja lail­lisen järjestyksen palauttamisesta jo aiheutuneet tai vastedes johtuvat menot». Eduskunta myönsi valtuudet 4.6.1918.

Esityksen vuoden 1918 tulo- ja menoarviosta hallitus pystyi antamaan eduskunnalle vasta 4.11.1918, siis kolmisen viikkoa ennen kaatumis­taan, perustellen viivytystä poikkeuksellisilla oloilla. Kun parlamentti sai vuoden 1918 budjetin valmiiksi vihdoin helmikuussa 1919, sen teh­täväksi jäi siten vain tapahtuneiden tosiasiain jälkikäteen suoritettu kir­jaaminen. Saavutetusta tasapainosta huolimatta havaittiin monien me­no- ja tuloerien muodostuneen huomattavasti toisenlaisiksi kuin mitä budjettia laadittaessa kesällä ja syksyllä 1918 oli pystytty arvioimaan.¹⁶

Paasikiven hallituksen sosiaalipolitiikkaa hallitsi torpparilain aikaan­ saaminen. Vuonna 1913 eduskunta oli hylännyt hänen voimakkaasti ajamansa maanvuokra- komitean ehdotuksen. Väliaikainen ratkaisu saa­tiin syksyllä 1915, jolloin Nikolai II antamallaan julistuskirjalla pidensi vuoden 1909 asetuksen voimassaoloaikaa ao. vuokrasuhteiden lopulli­seen järjestämiseen saakka. Vaikka manifesti oli syntynyt suomalaisten mielestä laittomasti, maanomistajat eivät vallinneen sotatilan aikana kui­tenkaan ryhtyneet uhmaamaan sitä, minkä vuoksi pelätyt häädöt olivat 1916-1917 jääneet toteutumatta.¹⁷

Vuoden 1917 toisilla valtiopäivillä eduskunnan maatalousvaliokunta valmisteli asiaa Kyösti Haatajan ja 19 muun vanhasuomalaisen, lähinnä maanvuokrakomitean mietintöön nojaavan aloitteen pohjalta. Punaisen vallan viikkoina Haataja jatkoi yksinään mietinnön muotoilua onnistuen lisäksi sodan aikanakin saamaan valiokunnan porvarilliset jäsenet kol­masti yhteiseen kokoukseen. Parlamentaarisen toiminnan alkaessa uu­destaan toukokuussa valiokunta jatkoi tiiviisti työskentelyään ja esitti mietintönsä 14.6.1918. ¹⁸

Maailmansotaa edeltäneinä vuosina Paasikiven keskeisimpiin agraa­ri-ja yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin oli kuulunut maanomistajien määrän lisääminen. Vuoden 1918 tapahtumat vain vahvistivat tätä näke­mystä. Esitellessään hallituksensa ohjelmaa eduskunnassa 12.6.1918 »pääministeri» saattoi todeta, kuinka »kokemus on jälleen osoittanut todeksi sen, mitä historia kaikkialla jo ennen on todistanut, nimittäin, että valtion lujin perustus on maataomistavassa kansanluokassa». Se­naatti pitikin Paasikiven mukaan torpparien vuokratilojen muodosta­mista itsenäisiksi tiloiksi »yhtenä kaikkein tärkeimmistä toimenpiteistä yhteiskunnallisen rauhan palauttamiseksi ja yhteiskunnan perustuksen lujittamiseksi».¹⁹

Hallituksen tavoitteleman, torpparien itsenäistämiseen tähdänneen agraarireformin periaatteet tulivat esille maatalousvaliokunnan mietin­nössä, jonka käsittely alkoi eduskunnassa 18.6.1918. Sosiaalidemokraat­tien valtaosan poissaolosta huolimatta parlamentissa kehittyi laaja ja osin kiihkeäkin keskustelu; puheenvuoroja käytettiin enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä asiasta. Lopullisessa äänestyksessä 17.7.1918 saavutettiin kuitenkin pitkälle menevä yksimielisyys eduskun­nan päättäessä ensin äänin 103-3 käsitellä asian kiireellisenä. Tämän jälkeen lakiehdotus edelleen hyväksyttiin äänin 104-2. Kesti kuitenkin vielä lähes kolme kuukautta, ennenkuin torpparilaki sai 15.10.1918 val­tionhoitaja Svinhufvudin vahvistuksen. Paasikivi oli senaatin varapu­heenjohtajan ominaisuudessa läsnä tilaisuudessa.²⁰

»Laki vuokra-alueiden lunastamisesta»²¹ merkitsi loppupistettä Paasi­kiven agraari- poliittisella uralla lähinnä siinä mielessä, että ratkaisu kes­keisiltä osiltaan perustui maanvuokrakomitean vuosina 1912-1914 te­kemään valmistelutyöhön. Kansalaissota oli tosin radikalisoinut mieliä ja vienyt lakiehdotusta monissa kohdin pitemmälle kuin mihin maan­ vuokrakomitea oli ollut valmis. Selvimmin tämä tuli näkyviin suhtautu­misessa lunastuskysymyksiin. Maanvuokrakomitean ehdotus oli vielä lähtenyt siitä, että vuokrasopimukset niiden päättyessä ensi sijassa uu­distet- taisiin. Laki sen sijaan määräsi nyt varsin yksiselitteisesti lunastuk­sen tapahtumaan aina kun jompikumpi osapuoli tätä halusi, mikä käy­tännössä merkitsi sitä, että torppari saattoi vuokranantajan tahdosta riip­pumattakin lunastaa tilansa itsenäiseksi.

Toisena eroavuutena oli, että vuoden 1918 laki ulotettiin myös mäki­tupiin, jotka aikaisemmin oli jätetty reformisuunnitelman ulkopuolelle. Torpalla tarkoitettiin laissa vähintään 2 hehtaarin suuruista viljeltyä vuokra-aluetta, mäkituvalla taas pienempää vuokra-aluetta. Torppiin ja lampuotitiloihin erotettiin lain mukaan enintään 10 hehtaaria viljeltyä tai viljelyskelpoista maata, mikä tavallisimmin koostui vuokramiehen käytössä jo aikaisemmin olleista tiluksista. Erityisistä syistä lunastettavan alueen määrä saattoi tosin nousta 20 hehtaariin saakka. Lisäksi luovutettiin metsää korkeintaan 15 hehtaaria. Mäkitupiin ei metsämaata kuiten­kaan kuulunut.

Lunastushinnan osalta maanvuokrakomitea oli suosittanut kohtuul­lista vuosimaksua kaksikymmenkertaisena niin kauan kun se ei ylittänyt käypää hintaa. Vuoden 1918 lain mukaan lunastushinnaksi määrättiin vuoden 1914 hinta kuitenkin siten, että se oli vähintään puolet käyvästä hinnasta. Tämä määräys perustui käsitykseen, jonka mukaan rahan arvo palaisi ennen pitkää sotaa edeltäneelle tasolleen, mikä ennustus sittem­min osoittautui täydelliseksi harhakuvitelmaksi. Muistelmissaan Paasiki­vi ei salannutkaan tyytyväisyyttään torpparireformin näin saamasta yllättävästä avusta. Juuri inflaatio teki hänen mielestään torpparivapautuk­sen toimeenpanon helpoksi, koska sen ansiosta valtion rahallista väli­tystä tarvittiin uudistuksen yhteydessä suhteellisen vähän. »Inflaatio, jo­ka muuten on turmiollinen, oli tämän suuren reformin toimeenpane­miselle edullinen ». ²²

Maanomistajat olivat Paasikiven mielestä saattaneet tuntea uudistuk­sen raskaana leikkauksena, mutta inflaatio oli toisaalta hyödyttänyt hei­täkin esimerkiksi velkojen maksun helpottumisena. Ennen kaikkea ky­symys kuitenkin oli torpparireformista seuranneesta, kokonaisuuden edun kannalta tärkeästä maanviljelijäluokan vahvistumisesta. Juuri tässä mielessä vuoden 1918 laki toteutti ne periaatteet, joiden pohjalle Paasi­kiven agraaripoliittinen toiminta oli suurlakosta lähtien rakentunut. Muistelmissaan hän saattoikin todeta: »Maanomistajalle ei ole yhdente­kevää, minkälainen hänen ympärillään oleva yhteiskunta on. Jos sen rakenne on heikko, jos se on alttiina alituisille mullistuksille, jos eri yhteiskuntaluokkien välinen jännittynyt mieliala siinä vallitsee, on myös maanomistajan asema heikko. Hänen menestyksellinen elinkeinonsa harjoittaminen vaatii rauhallista yhteiskuntaelämää hänen ympärillään. Ratkaiseva tässä asiassa oli maan yleinen etu ja hyöty sekä yhteiskunnal­liset näkökohdat».²³

Jo ennen torpparilain lopullista vahvistamista Paasikiven senaatti oli käytännön tasolla käynnistänyt itsenäisten pienviljelystilojen muodosta­misen. Elokuun 1. päivänä 1918 allekirjoitetulla kauppakirjalla valtio osti Alfred Kordelinin kuolinpesältä 33 200 000 markan kauppahinnasta Jokkis Gods AB:n omaisuuden, joka käsitti Jokioisten ja Ypäjän Kartano­kylän kartanoiden maa-alueet, irtaimiston ja teollisuuslaitokset.²⁴ Rat­kaisu liittyi samaan politiikkaan, jonka tuloksena Paasikiven hallitus hankki valtiolle myös Gutzeitin ja Tornatorin osake-enemmistön. Sa­malla se muodosti osan torpparien vapautustoimintaa.²⁵ Jokioisten kar­tano oli ollut Suomen suurin maatilakompleksi, jonka tilukset käsittivät oman pitäjän lisäksi laajoja alueita Tammelassa, Humppilassa ja Ypäjäl­lä. Samalla Jokioinen oli ollut tyypillistä torppariseutua, jonka kaikista yli 1/2 hehtaarin tiloista vuonna 1910 94 % oli ollut vuokraviljelmiä koko maan vastaavan luvun ollessa keskimäärin 43,5 %. ²⁶

Jokioista lähellä sijainneen Ypäjän Kartanokylän torpparit olivat hei­näkuussa 1905 järjestäneet lähes kaksi viikkoa kestäneen lakon, johon osallistui nelisensataa henkilöä. Runsaasti julkisuutta saanut tapahtuma oli ollut merkittävä ennen muuta siksi, että se merkitsi ensimmäistä varsinaista torpparilakkoa, jossa oli pyritty saamaan parannusta vuokra­viljelijöiden yleisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kordelinille Jokkis Gods AB:n omaisuus oli joutunut 1907 ja Ypäjän kartano puolestaan vasta ensimmäisen maailmansodan aikana 1915, jolloin se liitettiin Jokioisten tilakompleksiin.²⁷

Kartanoiden ostoon liittyneistä käytännön toimenpiteistä huolehti hallituksessa lähinnä senaattori Kyösti Kallio. Periaatteellisella tasolla hanke symbolisoi omalla tavallaan pyrkimystä pientilavaltaisen järjestel­män luomiseen, joka Paasikiven käsityksen mukaan olisi ennakkoehto yhteiskunnallisen stabiliteetin säilymiselle. Itsenäisyyden ajan kahden alkuvuosikymmenen agraaripoliittinen kehitys johti puolestaan siihen, että toisen maailmansodan puhjetessa Suomen kansasta oli itsenäisiä, pääasiallisesti tai kokonaan oman maansa viljelemisestä toimeentulon­sa saavia talonpoikia todennäköisesti suurempi osa kuin missään muu­alla Euroopassa. Tässä mielessä tapahtunut kehitys vastasi hyvin Paasiki­ven agraaripoliittisia tavoitteita, vaikka torppareiden lukumäärä v. 1918 ei tosiasiassa ollutkaan niin suuri kuin hänen käytössään tuona aikana olleet tilastotiedot osoittivat.²⁸

Maaseudun kehittämiseen liittyivät myös kesällä 1918 vahvistetut tie­ ja kyydityslaitosta koskeneet lait. Paasikiven jo vuosisadan alussa kan­nattaman ajatuksen mukaisesti niiden lähtökohtana oli, että valtion tuli vastata maanteiden rakentamisesta ja kunnossapitämisestä sekä kyydi­ tyslaitoksen hoidosta. Henkilökohtaisesti Paasikiven ei enää tarvinnut puuttua hankkeisiin, joiden eduskunnassa herättämä vastarinta supistui muutamien erillisten RKP:n edustajien valituksiin uudistuksen valtiolle aiheuttamista lisäkustannuksista.²⁹

Muilta osin sosiaaliseen alaan liittyvät senaatin toimenpiteet muotou­tuivat sodan jälkeisissä oloissa lähinnä negatiivisiksi. Keväällä 1918 Suo­men Työnantajain Keskusliitto ehdotti edellisenä vuonna säädetyn kah­deksan tunnin työaikalain kumoamista kymmenien liikelaitosten anot­tua senaatilta lain soveltamisen lykkäämistä toistaiseksi. Hallitus valmis­ti kesäkuussa esityksen todeten sen perusteluissa, ettei kysymystä kah­deksan tunnin työaikalain täydellisestä hylkäämisestä vielä ollut riittä­västi valmisteltu, minkä vuoksi oli sillä hetkellä tyydyttävä välttämättö­miin muutoksiin. Työnantajille myönnettiin oikeus pitää alaisiaan yli­ työssä – korotettua korvausta vastaan – enintään 24 tuntia kahdessa viikossa ja 350 tuntia vuodessa; ratkaisu, joka sosiaalidemokraatti Matti Paasivuoren mielestä merkitsi kahdeksan tunnin työaikalain tuhoamista ja siirtymistä takaisin kymmentuntisiin työpäiviin. Eduskunta hyväksyi lain ja Svinhufvud vahvisti sen elokuussa. Senaatin esityksestä säädettiin lisäksi poikkeuksellisten olojen vuoksi laki yleisestä työvelvollisuudesta maataloustuotan- non edistämiseksi ja maanpuolustuksen tukemiseksi.³⁰

Vuonna 1917 sosiaalidemokraattisenemmistöisessä eduskunnassa säädettyjä kunnallislakeja senaatti halusi niinikään useissa kohdin tar­kistaa. Kysymys oli ennen muuta määräenemmistövaatimuksista, joita porvarilliset puolueet jo v. 1908 olivat pitäneet tärkeinä. Sama koski valvontaoikeutta valtion viranomaisten taholta. Ylimmäksi valitusasteek­si vuoden 1917 laissa määrätty kansanäänestys oli poistettava. Heinä­kuussa 1918 annetussa eduskuntaesityksessä ehdotettiin myös koko­naan uutta lakia kunnallislakien soveltamisen siirtymäsäännöksiksi. Eduskunnan laki- ja talousvaliokunta piti viimeksimainittua erittäin kii­reellisenä, minkä vuoksi se irrotettiin kokonaan erilleen ja vietiin parla­mentissa lävitse ilman asiallisia erimielisyyksiä. Muita esityksessä mai­nittuja kysymyksiä ei Paasikiven senaatin aikana enää ehditty käsitellä.³¹

Keväällä 1918 alkaneen, saksalaisten upseerien johdolla toteutetun armeijan uudelleenjärjestelyn yksityiskohtiin »siviilimies» Paasikivi ei näytä puuttuneen sen jälkeen kun varsinainen periaatepäätös Manner­heimin eron yhteydessä oli tehty.³² Uuden asevelvollisuuslain aikaan­ saamisen edellytyksenä oli perustuslain voiman poistaminen vanhan, vuoden 1878 asevelvollisuuslain pykäliltä, minkä eduskunta hyväksyi kesällä 1918. Svinhufvudin ja Thesleffin 2.11.1918 allekirjoittama halli­tuksen esitys valtiopäiville rakentui yhä edelleen yleisen asevelvollisuu­den periaatteelle. Porvarillisellakaan taholla ei asiasta silti vallinnut täy­ si yksimielisyys. Huolestumista herätti ennen muuta mielipiteiltään pu­naisten rekryyttien harjoittama propaganda, joka yhdessä heikon elin­ tarvike- ja varustehuoltotilanteen kanssa vaikutti »epäedullisesti» mieli­aloihin. Lisäongelman muodosti Itä-Karjalan kysymys. Repolan miehi­tysjoukkojen vaihdon yhteydessä marraskuussa 1918 toistasataa miestä kieltäytyi lähtemästä valtakunnanrajan toiselle puolelle. Uusi Suometar oli 6.11.1918 valmis jo leimaamaan armeijan »täysin epäluotettavaksi» toisen puolen siitä koostuessa punaisista. Näiltä oli aseet otettava pois, mikä käytännössä merkitsi yleisestä asevelvollisuudesta luopumista.³³

Vanhasuomalaisten pää-äänenkannattajan pessimismi liittyy yhtäältä armeijassa tuolloin esiintyneisiin, osittain väkivaltaisenkin luonteen saaneisiin tyytymättömyy- denpurkauksiin ³⁴ sekä toisaalta Saksan luhis­tumisen aiheuttamaan yleiseen pelkoon ja epävarmuuteen tulevaisuu­desta. Valtion ja armeijan johdon uusimisen, ulkopoliittisen tilanteen vakiintumisen sekä lännen elintarvikelähetysten myötä levottomuus ar­meijassa vaimeni, eikä yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan lain läpi­ meno tynkäeduskunnassa vuoden 1919 alussa tuottanut vaikeuksia. Val­tionhoi- taja Mannerheim vahvisti lain 8.2.1919.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6