PAASIKIVEN ENSIMMÄINEN HALLITUS

Senaatin kaatuminen

Heinäkuuhun 1918 tultaessa Saksan offensiivi länsirintamalla oli lopul­lisesti tyrehtynyt samalla kun tuoreiden amerikkalaisdivisioonien pa­nos alkoi yhä selvemmin kallistaa vaakaa ententen puolelle. Elokuun 8. päivänä (Saksan armeijan »mustana päivänä») Sommella alkanut liittou­tuneiden suurhyökkäys johti välittömästi läpimurtoon ja sen myötä Sak­salle raskaisiin miehistö- ja kalustotappioihin sekä aluemenetyksiin. Bulgaria solmi aselevon 26.9.1918, mikä merkitsi Itävalta-Unkarin ro­mahduksen nopeutumista ja Turkin jäämistä eristetyksi. Uskonsa me­nettänyt Ludendorff oli samana päivänä valmis vaatimaan hallituksel­taan toimenpiteisiin ryhtymistä »aselevon pyytämiseksi viholliselta» Yh­dysvaltain presidentti Wilsonin julkistaman rauhanohjelman pohjalta. Näin myös meneteltiin informoimatta etukäteen edes Saksan liittolaisia. Käytännössä tämä merkitsi sen tosiasian tunnustamista, että keskusvallat oli lyöty. Jokaisen oli nyt koetettava pelastaa oma nahkansa.

Miten Saksan kansa reagoisi äkillisyydellään yllättävään romahduk­seen? Avoimeen diktatuuriin siirtymistä tyytymättömyyden purkausten tukahduttamiseksi ei sotilasjohto pitänyt enää mahdollisena. Ainoaksi keinoksi nähtiin parlamentaarisen demokratian toteuttaminen siirtä­mällä politiikan johto valtiopäivien enemmistö- puolueille, niiden jou­kossa sosiaalidemokraateille. Ainoastaan siten tuntui mahdolliselta vält­tyä vielä jyrkemmän vallankumouksen vaaralta. Lokakuun 1. päivänä 1918 Wilhelm II pyysi liberaalina ja sopimusrauhan kannattajana tun­nettua Badenin prinssi Maxia muodostamaan parlamentaarisen enem­mistöhallituksen. Kieltäydyttyään aluksi ottamasta vastuulleen toisten aiheuttamaa konkurssipesää prinssi Max kuitenkin sittemmin muutti mielensä ja ryhtyi tehtävään. Hänen 5.10.1918 virkaan astunut kabinet­tinsa, joka koostui vasemmisto-ja keskustapuolu- eiden tärkeimmistä joh­tohenkilöistä, teki vielä samana päivänä valtiopäiville tiettäväksi esittä­neensä joitakin tunteja aikaisemmin ententelle rauhaa Wilsonin ohjel­man pohjalta. Nopea ja ratkaiseva käänne oli tapahtunut.

Lähiviikkoina ryhdyttiin ripeällä sisäisellä uudistuspolitiikalla purka­maan bismarckilaista systeemiä, koska voittajat ja erityisesti presidentti Wilson halusivat tulevaisuutta silmällä pitäen solmia rauhan demokraat­tisesti hallitun, »todellisen» Saksan kansan kanssa. Lokakuun kuluessa keisarikunnan mielipide alkoikin yhä yleisemmin nähdä Wilhelm II:n persoonan rauhan solmimisen esteenä. Kielin sotasatamassa matruusit nousivat kapinaan 3.11.1918, kaupunkeihin perustettiin työläis- ja sotilasneuvostoja ja vasemmistososialistien käynnistämä yleislakko alkoi 9.11. Samana päivänä tilanteen toivottomaksi havainnut keisari luopui kruunusta siirtyen maanpakoon Hollantiin ja Saksa julistettiin tasaval­laksi. Kaksi päivää myöhemmin päättyi maailmansota Compiegnessa solmittuun aseleposopimukseen.

Saksan sotilaallisen aseman heikkeneminen vaikutti Pohjois-Euroo­pan tilanteeseen aluksi vain välillisesti. Länsirintamalla koettujen vas­toinkäymisten jälkeen ei offensiivia Muurmannille enää voitu ajatella, vaikka virallinen käsky valmistelujen keskeyttämisestä annettiinkin vas­ta 27.9.1918. ¹ Päinvastoin suurin osa von der Goltzin Itämeren divisioo­naa siirrettiin syksyn viikkojen aikana takaisin Saksaan. Helsingin poliit­tisen johdon taholla jouduttin näissä oloissa asettamaan kysymys, kuin­ka kauan suomalaiset ylipäänsä vielä voisivat laskea saksalaisten sotilaal­lisen tuen varaan.

Ensimmäiset hälytysmerkit tulivat Kööpenhaminasta Suomen sikäläi­seltä edustajalta A. H. Saastamoiselta. Paikallisten diplomaattipiirien, mm. Saksan lähettilään kreivi Ulrich von Brockdorff-Rantzaun (myö­hemmän Weimarin tasavallan Moskovan-suurlähettilään) kanssa käy­miensä keskustelujen pohjalla Saastamoinen oli tullut siihen tulokseen, että keskusvaltojen romahdus oli lähellä. Saavuttuaan elokuun lopussa lomalleen Suomeen hän saattoi käsityksensä myös »ulkoministeri» Stenrothin tietoon. Viimeksi mainittu ei halunnut kokonaan kiistää arvi­ota, mutta teki siitä Saastamoista yllättäneen johtopäätöksen. Kuningas­asiassa suomalaisten velvollisuutena oli jatkaa jo aloitettua linjaa. Sak­ san juuri tuolloin kärsimät raskaat tappiot osoittaisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla maailmalle, ettei kuningaspolitiikka suuntautunut ententea vastaan. Toisin sanoen suomalaiset olivat liikkeellä omasta tahdostaan, eivätkä siis voineet toimia Saksan pakottamina asiamiehinä. Yhtä vähän tuloksia oli Saastamoisen käynnistä »väsyneeltä ja kulu­neelta» vaikuttaneen valtionhoitaja Svinhufvudin puheilla. Saksan tap­pioita hän ei pitänyt luonteeltaan ratkaisevina. »Minä sain sen käsityk­sen, että hän uskoi sodan tulevan päättymään tasapeliin, mikä merkitsisi sitä, että Saksa tulisi joka tapauksessa olemaan suuri tekijä ja Itä-Euroo­pan asioissa edelleen ratkaiseva tekijä. Svinhufvud ilmoitti käsityksensä perustuvan von der Goltzilta saatuihin tietoihin. ‘Menkää Tekin käy­mään Goltzin luona, niin saatte oikean kuvan asemasta. Hän on viisas mies ja minä uskon, että hän tarkoittaa rehellisesti maamme parasta’».–Saastamoinen ei kuitenkaan lähtenyt kenraalin puheille.²

Saksan voitonmahdollisuuksien selvästi huvetessa von der Goltz luonnollisesti näki maansa etujen mukaiseksi korostaa tasapelin mah­dollisuuksia – argumentointi, joka näyttää tehonneen sekä Svinhuf­vudiin että Paasikiveen. Vaikka senaatin varapuheenjohtajalta puuttuikin valtionhoitajan »lapsenusko»,³ myös hän arvosti suuresti von der Goltzia henkilönä.

Vielä toisen maailmansodan jälkeen laatimissaan muistiinpanoissa vanha presidentti kuvasi kenraalia »järkeväksi ja selkeästi ajattelevaksi» saksalaiseksi patriootiksi, joka samalla tunsi »lukkarinrakkautta» Suo­mea kohtaan. Preussilaiseksi sotilaaksi hän oli mielipiteissään »vähem­män suoraviivainen ja ennakkoluuloinen kuin mitä olin kuvitellut». Eri­tyisesti Paasikivi arvosti von der Goltzin »lojaalisuutta» ja pidättymistä sekaantumasta maan sisäisiin asioihin.⁴ Sympatia näyttää olleen molem­minpuolista von der Goltzin luonnehtiessa muistelmissaan Paasikiveä »viisaaksi, valtiomiehen taipumuksia osoittavaksi persoonallisuudeksi» sekä »yleisesti kunnioitetuksi luonteeksi ja rakastettavaksi ihmiseksi».⁵ Perheystävyyden asteelle kehittyneestä suhteesta on osoituksena rouva Anna Paasikiven ryhtyminen von der Goltzin pojantyttären Astridin kummiksi.⁶ – Toisaalta Paasikiveltä puuttuivat suorat yhteydet Saksan poliittisiin päättäjiin sekä sikäläisten sodanaikaisten olojen henkilökoh­tainen tuntemus. Vielä suuremmassa määrin tämä tietenkin piti paik­kansa Ranskan ja anglosaksisten suurvaltojen kohdalla, joissa hän ei ollut koskaan edes käynyt.

Kenraalin persoonasta kokonaan riippumatta Paasikiveen vaikutti myös Saksan voimaan lujasti luottavan Hjeltin raportointi Berliinistä sekä Danielson-Kalmarin käsitys käynnissä olleen maailmansodan päät­tymisestä samanlaiseen »gentlemannirauhaan» kuin 1800-luvunkin suuret kansainväliset konfliktit. Olihan esimerkiksi Ranska kärsinyt sekä 1815 että 1871 perinpohjaiset tappiot ja silti säilyttänyt suurvalta-ase­mansa sekä merkittävän roolin Euroopan politiikassa. Myöhemmässä muistiinpanossa Paasikivi toteaa: »En ymmärtänyt ei vain amerikkalais­ten vaan myös ranskalaisten ‘ristiretkimentaliteettia’. Ristiretkien ja us­konsotien aika oli jo aikoja sitten mennyt ohi. Silloinen sota oli mieles­täni samanlainen kuin kaikki sodat ensimmäistä maailmansotaa edeltä­neellä vuosisadalla. Se oli ‘rajoitettujen päämäärien sota’, joka päättyisi entisen tapaiseen rauhaan: sovittaisiin joistakin rajojen muutoksista ja järjellisistä sotakorvauksista».⁷

Palattuaan lomaltaan Kuopiosta Helsinkiin »syyskuun 25. ja 27. päi­vien vaiheilla» Saastamoinen havaitsi poliittisen tilanteen kehittyneen edelleen. Ankaran luottamuksellisesti Stenroth ilmoitti nyt suunnittele­vansa kenraali Mannerheimin lähettämistä länsivaltojen pääkaupunkei­hin vaikuttamaan Suomen hyväksi. Itse asiassa Mannerheim oli ehdotta­nut samaa jo edellisessä heinäkuussa. Kun Stenroth kuitenkin vielä syyskuun lopussa ilmaisi epäilevänsä ajankohdan suotuisuutta hankkeen toteuttamiseen, Saastamoinen puolestaan – ja oman vaikutel­mansa mukaan menestyksellisesti – koetti vakuuttaa häntä kiirehtimisen tärkeydestä.⁸

Kööpenhaminan tietojen lisäksi tarvittiin kuitenkin vielä Berliinin lähetystöstä 1.10.1918 saapunut sähke, jossa vastoin aikaisempia op­timistisia luonnehdintoja sotilaallinen tilanne kuvattiin »erittäin vaka­vaksi». Nyt oltiin Helsingissä valmiita seuraavaan epäröivään askelee­seen. Vielä samana päivänä Stenroth esitti senaatin epävirallisesssa is­tunnossa Mannerheimin matkaa koskevan ehdotuksensa. Aloite herätti kuitenkin ankaraa vastustusta viiden senaattorin äänestäessä vastaan ja viiden puolesta. Vaikka varapuheenjohtaja Paasikivi ei toistaiseksi otta­nutkaan kantaa, opposition kärkimies sotaministeri Thesleff katsoi vara­puheenjohtajan ja »ulkoministerin» kannattajineen menettäneen her­monsa saksalaisten »tilapäisten» vastoinkäymisten vuoksi.⁹

Kompromissiratkaisuna saatiin hallituksessa vihdoin aikaan päätös, jonka mukaan Carl Enckell lähti 4.10.1918 Tukholmaan pyytämään Mannerheimia »saapumaan Helsinkiin keskustelemaan tilanteen vaati­muksista hallituksen jäsenten kanssa». Puhumatta vielä mitään Enckel­lin saamasta tehtävästä Ingman samana päivänä pyrki rauhoittamaan mielialoja vanhasuomalaisten eduskuntaryhmässä. Saksaa tuskin pystyt­täisiin täydellisesti lyömään, vaikka Bulgaria olikin nyttemmin poissa pelistä. Pahimmassakin tapauksessa – Saksan kärsiessä tappion – oli muistettava ententen jo joutuneen sotaan bolsevikkeja vastaan, minkä vuoksi se tuskin luovuttaisi Suomea Leninille. Pessimismiin ei siis ollut syytä. Ahvenanmaa ja Itä-Karjala todennäköisesti olisivat kyllä mennyttä.

Ententen mahdollisuudet sotilaallisesti auttaa Suomea jäivät tietysti Saksaan verrattuna huomattavasti vähäisemmiksi. Vaikka Holsti olikin raportoinut Englannin kieltäytyvän suhteista Wilhelm 11:n langon hallit­semaan Suomeen, kuninkaanvaali Ingmanin mielestä tuskin riittäisi syyksi sodanjulistukseen! Hänen johtopäätökse- nään oli suosittelu enti­sen saksalaissuuntauksen jatkamisesta, johon samalla liittyi pyrkimys sovun ylläpitämiseen ententen kanssa. – Tiukasta saksalaissuuntauk­ses- ta kiinni pitävä vanha Danielson-Kalmari antoikin tunnustusta Ing­manin »optimismille», kun taas Paasikiven valtioneuvos leimasi »her­mostuneeksi» .¹⁰ – Luonnollisena voidaan pitää, että asioiden yhä il­meisempi ajautuminen »päin mäntyä» on kriisin kärjistyessä vaikutta­nut vastuuta kantavan hallituksen päämiehen mielialaan.

Saatuaan 6.10.1918 tiedon Badenin prinssi Maxin Saksan valtiopäivil­lä pitämästä, rauhanaloitteen paljastaneesta puheesta Paasikivi seuraa­vana päivänä varmisti selustansa esittelemällä Mannerheimin Lontoo­seen lähtöä koskevan asian monarkistien johtohenkilöiden kokouksel­le. Hanketta ei hylätty, vaikka eräät läsnäolijat, mm. senaattori Palohei­mo, pitivät sitä yhä ennenaikaisena. Hallituksessa ei Paloheimon ilmoi­tuksen mukaan ollut sovittu muusta kuin Mannerheimin kutsumisesta Helsinkiin. Erityisesti Nevanlinna ja Hultin korostivat avointa suhtautu­mista Saksaan ja varoittivat antamasta Berliinille sellaista kuvaa, että Suomi oli nyt Bulgarian tavoin hylkäämässä liittolaisensa. »Pehmeää laskua» näyttää edistäneen Paasikiven huomautus, jonka mukaan kysy­mys oli suhteiden parantamisesta ententeen luopumatta silti »saksalai­sesta orienteerauksesta». Yksityishenkilönä matkustava Mannerheim pyrkisi poistamaan englantilaisten vastenmielisyyden saksalaista kunin­gasta kohtaan. Niinikään hän koettaisi tunnustella, oliko Britannia lu­vannut Ahvenanmaan Ruotsille. Svinhufvud pelkäsi lisäksi ententen ai­komusta luovuttaa muu Suomi valkoiselle Venäjälle.¹¹

Varhain aamulla 6.10.1918 – heti kuultuaan prinssi Maxin valtiopäi­väpuheesta – von der Goltz oli huolestuneena saapunut Stenrothin puheille tiedustellen, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä. Hankittuaan hallitukselta valtuudet »ulkoministeri» vastasi senaatin toivovan, ettei Saksa ainakaan toistaiseksi ajattelisi joukkojensa vetämistä pois maasta. Erityisen tärkeänä pidettiin tilanteen säilymistä muuttumat- tomana, kun­nes hallitusmuotoa ja kuninkaanvaalia koskeva asia olisi lopullisesti sel­vitetty. Saksalainen prinssi pysyi yhä edelleen kuningasehdokkaana.¹² Kolme päivää myöhemmin eduskunnassa tapahtunut kuninkaanvaali todisti Stenrothin vakuutuksen paikkansapitävyyden.

Monarkistien luottamus tehdyn ratkaisun järkevyyteen oli kuitenkin eduskunnassa esitetyistä kovasanaisista lausunnoista huolimatta pahasti horjumassa ja mieliala näennäisestä voitosta riippumatta apea. Heti vaa­litoimituksen päätyttyä senaatti vielä myöhään illalla 9.10.1918 kutsui kuningasmielisten johtoportaan koolle. Hultinin muistiinpanoissaan »hermostuneeksi» luonnehtima Paasikivi piti vaalien tulosta niin huo­nona, ettei prinssin saapuminen vaikuttanut todennäköiseltä. Paljastaen eduskuntapuheittensa pohjan onttouden Paasikivi ilmaisi nyt koko ajan epäilleensä kustavilaisen perustuslain 38. pykälän käyttämistä kunin­kaanvaalissa. Asemaa ei sen avulla saatu riittävän lujaksi. Saksan tilanne oli täysin muuttunut. Jos keisarikunnan mahti olisi säilynyt murtumatto­mana, Suomen kuningas olisi saanut sieltä tukea. »Mutta nyt?»

Voimatta »tukehduttaa» epäilyksiään Paasikivi aikaisempaa kantaansa jyrkästi muuttaen oli tässä vaiheessa valmis puoltamaan kansanäänestys­tä. Siinä tarjottaviksi vaihtoehdoiksi ei asetettaisi monarkiaa ja tasaval­taa, vaan eduskunnan vastikään tekemän päätöksen hyväksyminen tai hylkääminen. Uudesta muotoilusta huolimatta perimmäinen kysymyk­senasettelu ei tietenkään muuttunut. Esimerkkinä Paasikivi vetosi Nor­jan tilanteeseen v. 1905, jolloin kuningas Haakon pani lopullisen suos­tumuksensa ehdoksi vaalin vahvistamisen kansanäänestyksellä. Svinhuf­vud oli Paasikiven kanssa samaa mieltä. »Jaloluontoisena miehenä» Friedrich Karl tuskin suostuisi nykyoloissa vastaanottamaan kruunua. Vaalin vahvistaminen lujittaisi hänen asemaansa.

On vaikea ajatella Paasikiven ja Svinhufvudin tuolloin enää vakavis­saan laskeneen kansanäänestyksen monarkkiselle vaihtoehdolle anta­man enemmistön varaan. Pikemminkin kyse oli »kunniallisen» ulos pääsytien löytämisestä umpikujatilanteesta. Hallituksen ei tarvitsisi no­losti peruuttaa Friedrich Karlille esittämäänsä tarjousta, ja viimeksimai­nittu taas säilyttäisi kasvonsa jättämällä kohtalonsa kansan käsiin. Olihan hän itse jo alun perin »vähemmistökuninkuu- desta» kieltäytyen vaatinut »riittävää kannatusta».

Monarkistien neuvottelu, jota jatkettiin 10.10.1918, osoitti kuitenkin, ettei Svinhufvudilla ja Paasikivellä ollut kannatusta. Tilanteen ylivoimai­suutta kuvasteli mielipiteiden jatkuva vaihtelu. Vastustavalla kannalla olivat tällä kertaa mm. Stenroth ja Ingman. »Ulkoministeri» viittasi pian odotettavissa olevaan yleiseen rauhantekoon, minkä jälkeen ulkoval­loilla, mm. Englannilla, ei varmaankaan olisi enää mitään keisari Wil­helmin langon Suomeen tuloa vastaan. Aika aikaa kutakin. Friedrich Karlista saataisiin vallan erinomainen hallitsija. Sitäpaitsi, kuten Thesleff merkitsi päiväkirjaansa, Saksa, joka oli antanut Suomelle itsenäisyyden, tulisi aina säilymään Euroopan vahvimpana kansakuntana. Petollisuus à la Italia, Romania ja Bulgaria palkitsisi itsensä huonosti. Siihen seuraan ei Suomen tulisi liittyä. Lännestä ja Skandinaviasta oli sotilasapua turha odottaa. Ingman taas halusi tilanteen avointa raportointia prinssille, mutta samalla häntä oli vakuutettava »Suomen valistuneiden ainesten» seisomisesta koko voimallaan kuninkaan takana. Nyt ei pitäisi poiketa aloitetulta tieltä. »Seisomme ja kaadumme kuninkaan kanssa». Kansan­ äänestyksen katsottiin vain viivyttävän ratkaisua, » jota kaikkialla kaiva­taan kiusallisen epävarmuuden sijaan».

Friedrich Karlin luokse tuli lähettää pari henkilöä ilmoittamaan yksi­tyisluontoisesti vaalin tuloksesta. Kun Svinhufvud ja Paasikivi eivät vas­toin kaikkia muita halunneet pitää kiinni epäilyksistään, päätettiin näen­näisen yksimielisesti pyytää prinssiä ottamaan kruunu vastaan. Kokouk­sessa kuitenkin todettiin, ettei Saksaan lähtevään delegaatioon saanut tulla mukaan »pessimistejä», koska prinssin pelottelua piti välttää. Päin­vastoin oli tähdennettävä Suomen onnen vaativan hänen tuloaan. Val­tuuskuntaan ehdotettiinkin Ingmania ja Nevanlinnaa. Eduskunnan pu­hemiehistö, jolle muodollinen päätöksenteko parlamentin antamin val­tuuksin kuului, lisäsi lähtijöiden joukkoon vielä eduskunnan sihteerin Eino J. Ahlan. Jos Friedrich Karlin vastaus olisi myönteinen, Saksaan matkustaisi myöhemmin laajempi parlamentti- valtuuskunta esittämään virallista pyyntöä. Vanhasuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä antoi hankkeelle siunauksensa vielä samana päivänä. Kuitenkin katsottiin ai­heelliseksi erikseen tiedottaa hallitukselle ryhmän » jyrkästi vastusta-van» kuninkaanvaalin alistamista kansanäänestykseen.¹³

Monarkistien neuvotellessa keskenään hallituksen kutsuma kenraali Mannerheim oli saapunut Helsinkiin. Ylemmyydentuntoinen sotilas ei kätkenyt voitonriemuaan: »Olette kääntyneet puoleeni, koska olen ai­noa, joka sanoutui irti yksipuolisesta saksalaissuuntauksesta… Tämän valtin te nyt siis haluatte lyödä pöytään. Minä suostun… tehtävään, mut­ta en hallituksen virallisena edustajana, vaan yksityis- henkilönä». Selus­tavarmistus tuntui tarpeelliselta, jotta kenraalia ei perillä heti alkuun leimattaisi persona ingrataksi. Suomen itsenäisyys oli saatava lännessä tunnustetuksi, elintarvikkeita hankituksi maahan, ja lisäksi oli otettava selville voittajavaltojen aikomukset hallitusmuotokysymykseen nähden. Kuten Mannerheimin lausunnot Danielson-Kalmarille ja Ingmanille osoittavat, hänkään ei vielä kokonaan sulkenut pois Friedrich Karlin ehdokkuutta, jonka mahdollisuuksia oli tunnusteltava Englannissa. Kenraalin »epäluotettavuutta» äärimmäisten monarkistien silmissä osoittaa kuitenkin se, että 10.10.1918 Saksaan lähtöään valmistelevat Ingman ja Nevanlinna yhä vastustivat – tosin tuloksetta – Mannerhei­min matkaa, koska se saattoi aiheuttaa väärinkäsityksiä Berliinissä.¹⁴

Suurena kysymysmerkkinä oli edelleen, millä tavoin länsi aikoi mene­tellä Venäjään nähden, johon yhteyteen taas Suomen turvallisuusnäkö­ kohdat ja aluelaajennuspyr- kimykset läheisesti liittyivät. Mannerheimin henkilökohtaisten ambitioidenkin kannalta » järjestyksen palauttaminen Venäjälle» oli kaikkea muuta kuin yhdentekevä asia. Eräs keino sikäläis­ten valkoisten nostamiseksi satulaan olisi Pietarin valtaaminen Suomen toimesta Skandinavian maiden ja ententen tukemana. Operaation toteu­tus voitaisiin koordinoida yhteen Muurmannilta käsin toimivien brittien kanssa. Palkkioksi Suomelle annettaisiin Itä-Karjala. Offensiivin ylipäälli­kön persoonaan nähden kenraalilla oli omat odotuksensa. Paasivirta osuu todennäköisesti oikeaan katsoessaan juuri interventiosuunnitel­man vahvistaneen Mannerheimissa uskoa muiden Suomea koskevien ta­voitteiden saavuttamiseen. Pietarin valloitus tarjoaisi länsivalloille niin suotuisan tilaisuuden valvoa etujaan Venäjällä, että Suomen asema tämän jälkeen olisi niiden silmissä erittäin luja. Helsingissä käydessään Manner­heim keskusteli idänsuunnitelmistaan myös täällä oleskelevan Venäjän entisen pääministerin Trepovin kanssa. Yhteisymmärrykseen ei kuiten­kaan päästy jälkimmäisen halutessa yhä edelleen nojautua Saksaan Man­ner- heimin taas laskiessa ententen tuen varaan.¹⁵

Lauantai-iltana 12.10.1918 Ingmanin, Nevanlinnan ja Ahlan oli määrä lähteä junalla Turkuun ja sieltä edelleen »Oihonnalla» Tukholmaan. Lähtöpäivän aamuna Svinhufvud ja Paasikivi saapuivat Ingmanin asun­toon Nervanderinkatu 11:een keskustelemaan delegaation kanssa. Muutoksia ohjeisiin ei annettu. Nevanlinna otti puheeksi Helsingissä ilmestyvän Svenska Tidningenin samana päivänä tekemän ankaran hyökkäyksen Stenrothia vastaan, jota syytettiin aikeista »pettää Saksa» nyt kun sitä oli kohdannut vastoinkäyminen. Keskustelun herättämiä mielialoja kuvastaa Ingmanin muistiinmerkintä: »Paasikivi hermostui aivan aiheettomasti – ja piti tavanmukaisen esityksensä siitä, että hän kyllä lähtee senaatista». Muita monarkistikumppaneita aikaisem­min senaatin varapuheenjohtajassa näyttää vahvistuneen epäilys, että kuninkaanvaalissa oli hypätty väärään kirnuun. Toisaalta hän ei aina­kaan vielä nähnyt keinoa asian auttamiseksi. Tämä avuttomuuden ja raivon yhdistelmä selittää Ingmanin ihmettelemän reaktion. »Paasikivi tuntui olevan jotenkin epätoivon kannalla».¹⁶

Tukholman laivalla delegaatio tapasi Lontooseen matkaavan Manner­heimin, joka kutsui Ingmanin ja Nevanlinnan hyttiinsä neuvotteluun. Ing­manin kanssa keskusteluja jatkettiin vielä seuraavana päivänä laivan kan­nella »kulkiessamme Ruotsin kauniin saariston läpi Tukholmaan». Ken­raali selvitti tällöin yksityishenki- lönä vastaanottamaansa tehtävää, josta hän pyysi informoimaan myös Friedrich Karlia. Kuningaskysymyksen ja Suomessa olevien saksalaisjoukkojen lisäksi Mannerheim mainitsi vai­keuksiin kuuluvan myös »eräät nimet senaatissa», joita hän piti haitallisi­na. Listan kärjessä olivat Ingmanin saaman käsityksen mukaan Manner­heimin vanha antagonisti P. E. Svinhufvud sekä Samuli Sario. Sen sijaan kevään 1918 konfliktissa passiivisena esiintynyt J. K. Paasikivi ei kuulunut tähän ryhmään. Missä määrin kannanottoon vaikuttivat yhtäältä Manner­heimin ententediplomaateilta saamat tiedot ja toisaalta hänen henkilö­kohtaiset antipatiansa ei ole enää selvitettävissä ¹⁷ Mannerheim toi Ing­manille ja Nevanlinnalle myös avoimesti esiin aikovansa tarjota lännessä »vastapainoksi» Pietarin valtausta, jonka korvauksena Itä-Karjalan ja Ah­venanmaan kysymykset oli ratkaistava Suomen toivomusten mukaisesti. Tulevan valkoisen Venäjän kanssa oli säilytettävä hyvät välit.

Tukholmassa Mannerheim luonnehti vanhalle tuttavalleen Werner Söderhjelmille matkavaikutelmiaan Helsingistä. Hallituksen jäsenistä hän oli ensin tavannut Svinhufvudin ja Paasikiven, jotka Mannerheimin mielestä olivat joutuneet aivan häilyvälle pohjalle tietämättä minne päin kääntyä ja mihin tarttua. »Paasikivi sitä paitsi täydellisesti hermojensa uhri». Söderhjelmin Mannerheimilta saaman käsityksen mukaan Paasi­kivi silti voisi pysyä edelleen hallituksessa, joskaan ei pääministerinä. Parhaimman vaikutuksen kenraaliin oli tehnyt Stenroth, »joka pystyisi ehkä ohjaamaan valtiolaivan tyynemmille vesille, elleivät eräät henkilöt ja piirit asettuisi epätoivoiseen vastarintaan».¹⁸

Pian Ingmanin delegaation ja Mannerheimin Helsingistä lähdön jäl­keen Paasikiven hermot joutuivat uudelleen koetteille. Ranskan konsuli L. Raynaud jätti 15.10.1918 Stenrothille hallituksensa nimissä nootin, jossa todettiin Suomen kuninkaanvaalin osoittavan »tavatonta kansain­välisen tilanteen väärinarvostelua». Ranska ei tulisi tunnustamaan mo­narkiaa, jonka päänä olisi vihollismaasta lähtenyt ruhtinas. Pariisissa taas ulkoministeriö »rajattomasti loukkaantuneena» ilmoitti Suomen edustajalle Lorenzo Kihlmanille, ettei tämän kanssa haluttu olla missään tekemisissä. Havaittuaan toimintaedellytysten menneen viimeksi mai­nittu katsoi parhaaksi siirtyä puolueettomalle maaperälle Madridiin.

Myöhemmin kenraali Mannerheimin käydessä Pariisin ulkoministe­riössä hänelle selitettiin Ranskan kieltäytyvän kaikesta yhteistyöstä halli­tuksen kanssa, jonka jäseninä olisi »sotaisia saksalaismielisiä» (germa­ nophiles militants). 1950-luvulla Paasikivi kommentoi muistelmissaan: » Nyt lähes neljän vuosikymmenen perästä ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, tuntuu tällainen asioiden ymmärtämättö-myys ja kiihko hullunkuriselta. Mutta sellaisia ovat ihmiset – nekin, joilta voisi jotakin odottaa». Syksyllä 1918 Paasikivi ei pystynyt ottamaan asiaa huumorin kannalta. Käydessään Danielson-Kalmarin luona lukemassa ääneen Ray­naudin nootin hän oli läsnä olleen Rantakarin muistaman mukaan »ai­van toivoton».¹⁹

Vaikka Britannian reaktio oli Ranskaan verrattuna vähemmän kiihkeä (ententemieli- syyttään ja kuningasvastaisuuttaan korostava sekä omaa hallitustaan briteille arvosteleva Holsti sai pysytellä edelleen Lontoos­sa), suomalaisille tehtiin silti selväksi keisari Wilhelmin langon valitse­misen kuuluvan Saksan sodanpäämääriin. Suhteiden ylläpitäminen sak­salaisen prinssin johtamaan Suomeen ei tulisi kyseeseen. Ennen me­nettelyään Ranskan tavoin Englannin hallitus kuitenkin ilmoitti Holstil­le odottavansa Friedrich Karlin reaktiota kuninkaanvaaliin.²⁰ – Kun tasavaltalaista ja Englantia ihailevaa Holstia on aiheellisesti arvosteltu epälojaalisuudesta ja kritiikittömästä asettautumisesta asemamaansa hallituksen äänitorveksi, on samalla syytä muistaa monarkistisenaatin epälojaalisuus ja kritiikittömyys sen yrittäessä kesällä 1918 Saksaan ve­toamalla painostaa tasavaltalaisia kuningaskysymyksessä. Vastaitsenäis­tyneellä maalla oli ulkopoliittisen ajattelun osalta vielä paljon opittavaa.

Lokakuun 18. päivänä Svinhufvud, Paasikivi ja Stenroth (yhdessä mui­den senaattorien kanssa) informoivat monarkistien johtohenkilöitä Ranskan ja Englannin kannanotoista. Niiden perusteella Paasikivi katsoi Suomen aseman »hirveän huolestuttavaksi». Kuninkaanvaaliin ryhdyt­täessä oli ollut syytä uskoa (Ruotsin, Tanskan ja Norjan Helsingin-lähet­tiläiden niinikään omaksuman kannan mukaisesti) Friedrich Karliin päätyvää ratkaisua pidettävän länsivaltojen taholla tosin epämieluisana mutta kuitenkin siedettävänä. Olettamus oli osoittautunut vääräksi. Hei­kentynyt ja uuden poliittisen suuntauksen hallitsema Saksa ei enää pys­tynyt tai kenties edes halunnut antaa Suomelle tukea. Friedrich Karlista oli tulevia rauhanneuvotteluja ajatellen kehittymässä taakka. Hänen pitäisi ehkä kieltäytyä ottamasta vastaan kruunua. Kuitenkin Paasikivi pel­käsi Saksaan matkustaneiden Ingmanin ja Nevanlinnan päinvastoin ke­hottavan prinssiä kaikin mokomin suostumaan.

Aikaisemmasta ulkopoliittisesta orientaatiosta ei Paasikiven mielestä ollut syytä kokonaan luopua, koska saksalaista sotaväkeä yhä edelleen tarvittiin täällä. Silti ympärysvaltojen kannalle oli osoitettava entistä suu­rempaa »huomaavaisuutta». Sisäpoliittisen tilanteen vakauttamiseksi hän Holstin tavoin suositteli eduskunta- vaalien järjestämistä ja senaatin uusimista monarkistienemmistöiseksi kaikkien porvarillisten puoluei­den kokoomushallitukseksi. Hallitusmuotokysymys olisi lykättävä vaa­lien jälkeiseen aikaan. Yleisen rauhanteon jälkeen ympärysvallat kuka­ ties suostuisivat tunnustamaan Friedrich Karlin, jonka tuli yhä edelleen pysyä monarkistien ehdokkaana.

Toisena vaihtoehtona Paasikivi näki kuninkaan pikaisen saapumisen sillä ehdolla, että hän sitoutuisi monarkiaa koskevan kansanäänestyksen järjestämiseen. Ententen suostumus olisi niinikään hankittava. Jo tämän pyytäminen ja demokraat- tiseen kansanäänestykseen vetoaminen vä­hentäisi vastustusta lännessä. Suomessa taas menettely merkitsisi tietyn­laista kädenojennusta ja kompromissitarjousta tasavaltalaisille. Paasikivi kertoi olleensa pitkässä neuvottelussa Danielson-Kalmarin kanssa, ja valtioneuvos oli kannattanut jälkimmäistä menettelytapaa tähdentäen kuningasvallan merkitystä itsenäisyyden takaajana.

Paasikivi sen enempää kuin Svinhufvudkaan ei ottanut varmaa kantaa näiden vaihtoehtojen välillä. Stenroth sen sijaan oli valinnut tiensä vaa­tien avoimen neuvon antamista prinssille kieltäytyä kruunusta. Ehdolli­nen suostuminen olisi Suomelle yhtä vaarallinen kuin ehdotonkin, kos­ka se ei hälventäisi ympärysvaltojen epäluuloja. Saksassa kyllä ymmär­rettäisiin olosuhteiden pakosta johtunut suunnan- muutos.

Kokouksen enemmistö (mm. Talas, Paloheimo, Setälä ja Virkkunen) pysyi sisukkaasti vakiintuneella kannallaan torjuen ajatuksen eduskun­tavaaleista. Maa ei vielä kestäisi niihin liittyvää agitaatiota. Saksa taisteli edelleen ja oli »homogeenisempi kuin koskaan». Mahdollisesti sota jatkuisi vielä kauankin. Siinä tapauksessa Friedrich Karlin kieltäytymi­nen veisi suomalaiset turmioon, koska ilman saksalaisten sotilaallista tukea ei nyt sen enempää kuin vastaisuudessakaan tultu toimeen Venä­jää vastaan. Sario ja Thesleff suosittelivat kuninkaan saapumista mahdol­lisimman pian. Jyrkkä »kääntymys» ei herättäisi kunnioitusta ententen­kaan taholla ja auttaisi tuskin mukaanpääsyä rauhankonferenssiin. Est­lander lisäsi löylyä huomauttamalla, ettei hallituksella ollut oikeutta estää eduskunnan valitseman prinssin tuloa. Muodollisesti juuri tähän argumenttiin vedoten ratkaisu jätettiin edelleen auki.

Tiukka monarkisti ja saksalaisystävä, poliittisten vastustajien »evers­tiksi» tituloima Tekla Hultin koetti pari päivää myöhemmin vielä Svin­hufvudia haastattelemalla kohentaa hallituksen ryhtiä. Murheekseen hä­nen oli kuitenkin todettava Paasikiven »tartuttaneen pessimisminsä» myös valtionhoitajaan, joka näytti varmistuneen käsityksessään, ettei prinssin pitäisi tulla. Suomessa hänen asemansa muuttuisi pian sekä ulko- että sisäpoliittisesti kestämättömäksi. Rauhan tultua hän ehkä voisi saapua. Hultinin kysymykseen, miten siihen saakka selvittäisiin, valtion­hoitaja ei pystynyt vastaamaan.²¹

Stenrothin toimintaohjelma, jonka taakse myös Svinhufvud ja Paasiki­vi vähitellen taipuivat, oli tällä välin hahmottumassa. Kuninkuuden edelle täytyi asettaa Suomen itsenäisyys. Sitä ajamaan ei Saksa pystyisi tulevissa rauhanneuvotteluissa. Tämän vuoksi oli ententen tunnustus välttämätön. Jotta taas se saavutettaisiin, täytyisi prinssin nyt kieltäytyä. Eduskunnan kokoonnuttua 5.11.1918 sovittaisiin porvarillis- ten puolu­eiden välisestä linnarauhasta ja muodostettaisiin laajapohjainen halli­tus. Enemmistöltään saksalaismielisen kabinetin tuli samalla olla enten­ten hyväksyttä- vissä. Provisoriota jatkettaisiin sitten yleiseen rauhante­koon saakka. Jos monarkialla tuolloin oli vielä kannatusta, asetettaisiin Friedrich Karl uudelleen kuningasehdok- kaaksi. Näin voitaisiin toivotta­vasti pelastaa sekä itsenäisyys että kuninkuus, kun taas muulla tavalla menetellen saatettiin kadottaa molemmat. Vaikeus oli kuitenkin siinä, ettei uutta kantaa voitu suoraan ilmoittaa Friedrich Karlille, ellei hän itse sitä kysyisi. Tähän suuntaan pitäisi Saksaan matkustaneen valtuus­kunnan prinssiä johdatella.

Tärkeätä siis oli, ettei valittu hallitsija välittömästi vastaisi myönteises­ti. »Ulkoministerin» mielestä prinssin saapumista täytyi pitää suoras­taan onnettomuu- tena maalle. Saksaan matkustaneelle valtuuskunnalle lähettämänsä ohjekirjeen päätteeksi Stenroth ei voinut olla huokaise­matta: »Raskas on taakka ulkoasiain hoitajalla!»²² Kuormansa painoa valittavan senaattorin kohdalla kysymys ei ollut vain »kunniallisuudes­ta» ja korrektisuudesta Friedrich Karlia kohtaan vaan myös ja ennen kaikkea siitä, ettei hallitus voinut omin päinsä myötävaikuttaa eduskun­nan suorittaman kuninkaanvaalin mitätöimiseen.

Suomalaisten etsiessä peräytymistietä tilanne Berliinissäkin oli hyvää vauhtia muuttumassa. Jo 16.10. Hjelt oli kuullut Saksan uudelta ulkomi­nisteriltä Wilhelm Solfilta hallituksen suhtautuvan epäillen kuningas­hankkeen toteutumismahdolli- suuksiin mutta katsovan sen silti Suomen ja prinssi Friedrich Karlin väliseksi asiaksi, johon ei haluttu sekaantua. Kuitenkin pidettiin suotavana lykkäystä, kunnes Saksan länsivaltojen kanssa rauhankysymyksestä käymä noottienvaihto olisi saatettu lop­puun.²³ Vaikka asia muodollisesti jäi auki, Saksan johto oli käytännössä ottamassa etäisyyttä Suomen kuningashankkeeseen, jonka ei tietenkään voitu sallia muodostuvan häiriötekijäksi Berliinin tavoittelemalle asele­volle ja rauhalle.

Auswärtiges Amtin hahmottelemaan taktiikkaan oli prinssi puoles­taan antanut suostumuksensa. Frankfurtiin 17.10.1918 saapuneet Ing­man ja Nevanlinna saattoivat siten vastata Stenrothin kyselyihin Fried­rich Karlin pysyttelevän toistaiseksi odottavalla kannalla. Prinssi pelasi suomalaisiin nähden avoimin kortein sikäli, että hän korosti lykkäys­ päätöksensä taustana lojaalisuuttaan »vanhalle isänmaalleen», jonka rauhanpyrkimyksiä hän ei halunnut vahingoittaa. Jatkoaikaa tarvittaisiin kolmisen viikkoa. Lykkäyksen perustumista Saksan hallituksen tahtoon hän ei kuitenkaan maininnut. Tietoonsa tullutta Ranskan noottia Fried­rich Karl piti »säädyttömänä». Prinssin lopullista kieltäytymistä pelän­neet ja Helsingin kannanmuutoksesta vielä tietämättömät Ingmanin de­legaation jäsenet näkivät lykkäysratkaisun voittona ja illalla hotelliin pa­lattua »juhlittiin pikkuruisen».

Kuningashankkeen jouduttua prinssin kolmeksi viikoksi arvioimaan pysähdystilaan Nevanlinna katsoi aiheelliseksi yhdessä Ahlan kanssa pa­lata Suomeen raportoi- maan tilanteesta. Heidän jo lähdettyään Ingman sai 20.10.1918 huolestuneen Stenrothin sähkeen, jossa asema todettiin erittäin vaikeaksi. »Syytä ei ole harjoittaa mitään painostusta». Ensi sijal­le tärkeysjärjestyksessä jouduttiin asettamaan suhteet ympärysvaltoihin. Harmistunut vastaanottaja tulkitsi viestin merkiksi Helsingissä tapahtu­neesta »kuperkeikasta». »Selvällä suomenkielellä» sähke Ingmanin mielestä tarkoitti: »Tehkää, minkä voitte, että tulisi pakki». Pessimististä kuvaa vahvisti Frankfurtissa menomatkallaan Baseliin pistäytynyt Emil Schyberg- son, joka tosin oli lähtenyt Helsingistä jo 15.10.1918 neuvotel­tuaan sitä ennen Svinhufvudin, Paasikiven ja Stenrothin kanssa. Senaa­tin horjumisesta ei kuitenkaan vielä informoitu prinssiä.²⁴

Helsinkiin palattuaan Nevanlinna joutui henkilökohtaisesti havaitse­maan mielialan muuttumisen. Hän raportoi Ingmanille tapaamisestaan 24.10.1918 Svinhufvudin, Paasikiven ja Stenrothin kanssa: »… kävi heti ilmi, että näissä kolmessa se prosessi, joka oli jo lähtiessämme olemas­sa, oli kehittynyt huippuunsa. Svinhufvud hoki lakkaamatta: jos hän tulee tänne, niin hän ei pysy täällä, hänen on pakko hyvin pian palata takaisin. Paasikivi oli mitä kiihkoisimmalla tuulella, kiihtyi yhä enem­män, haukkui itseänsä ja kaikkia muita ja kulki lopulta ympäri huonetta kiljuen: hän ei saa tulla tänne, se on estettävä. Stenroth sanoi tyynem­mästi samaa. En katsonut juuri mahdolliseksi ruveta keskusteluun. So­vittiin sitten vihdoin, että tulisin senaattiin kl. 4 antamaan siellä raportti­ni koko senaatille».

Iltapäivällä senaatissa Nevanlinna havaitsi mielialan jo tasaisemmaksi. »Paasikivi oli käynyt välissä Filiuksen (Danielson-Kalmarin T. P.)²⁵ pu­heilla ja suuresti rauhoittunut. Hän ei nyt enää tahtonut vastustaa prins­sin tuloa, mutta heitti esiin tuon manifestiajatuksen: hänen pitäisi mani­festissa Suomen kansalle ilmoittaa, että hän haluaa jäädä Suomen ku­ninkaaksi ainoastaan jos Suomen kansan enemmistö kansanäänestyk­sellä (event.: uusilla vaaleilla) osottaa tahtovansa sitä ja jollei hänen jäämisensä estä Suomen ja ulkovaltain välien lopullista järjestämistä maan etujen mukaisella tavalla». Paasikiven ilmeisesti Danielson-Kal­marin vaikutuksesta tapahtuneesta lipeämisestä huolimatta Stenroth py­syi kannallaan. Prinssin oli kieltäydyttävä. »Ulkoministeri» sai kuitenkin senaatissa taakseen vain Renvallin muiden asettuessa Paasikiven kannal­le. Svinhufvud ei puhunut mitään.²⁶

Voidaan siis havaita Paasikiven jälleen kerran noudattaneen vanhan oppi-isänsä tahtoa. Kaikille monarkisteille tämäkään ei riittänyt. Vielä sa­maksi illaksi Nevanlinna oli kutsunut neuvonpitoon K. Haatajan, J. Warti­ovaaran, J. R. Danielson-Kalmarin, H. G. Paloheimon, A. H. Virkkusen, A 0. Kairamon, H. Suolahden, A. Freyn, O. Peurakosken ja E. Hornbor­gin. Vanhasuomalaisten entinen johtaja piti ulkopoliit- tisista syistä tärkeä­nä uusien vaalien järjestämistä. Näin saataisiin eduskunta täysi- lukuiseksi, mikä rauhoittaisi länsivaltoja ja taittaisi kärjen agitaatiolta. Danielson-Kal­marin manifestiajatusta ei kuitenkaan hyväksytty. Prinssin olisi tultava mahdollisimman pian, eikä kansanäänestyksestä tai uusista vaaleista pi­täisi ainakaan suoraan mainita. Korkeintaan voitaisiin todeta prinssin pi­tävän kansan enemmistön kannatusta välttämättömänä.

Kokouksen mielipiteestä kuultuaan Paasikivi vielä myöhään illalla kutsui Nevanlinnan kotiinsa jatkoneuvotteluun. »Hän oli nytkin jok­seenkin rauhallinen, puhui siltä pohjalta, että prinssi tulee, suunnitteli jo hänen uutta hallitustaan, josta olimme yksimielisiä siinä, että sen pitää olla mahdollisimman ‘kansanvaltainen’ ja ententille akseptaabeli». Paasikivi oli myös suostunut muuttamaan manifestiansa niin, ettei siinä nimenomaan mainittaisi kansanäänestystä eikä uusia vaalejakaan.²⁷

Nevanlinnan selostaessa seuraavana päivänä (25.10.1918) Saksan kuulumisiaan laajemmalle monarkistien piirille Paasikivi käydyssä kes­kustelussa osittain peräytyi edellisenä iltana tekemistään myönnytyksis­tä. Prinssille oli ilmoitettava, että hänen oli manifestin muodossa tehtä­vä avoimesti tiettäväksi alistuvansa kansanäänestyk- sen tulokseen ja en­tentevaltojen tahtoon. Svinhufvud oli samaa mieltä, kun taas Stenroth aikaisempia näkökohtiaan toistaen uhkasi eroavansa, jos prinssin maa­han- tuloa ei nyt estetty. Entente joutuisi muuten pakostakin ottamaan kuninkaaseen kantaa, jonka täytyi olla kielteinen, minkä jälkeen hänen olisi nolosti poistuttava maasta. Paasikivikin piti kruunustaluopumisen toteutumista periaatteessa mahdollisena. Suomalaiset eivät voisi jättää päätöksentekoa yksin Friedrich Karlille. Heidän oli avoimesti keskustel­tava asiasta – myös prinssin kanssa – ja tehtävä lopullinen päätös eduskunnan kokoonnuttua.

Entistä peräänantamatonta linjaa ajoivat mm. Kairamo, Haataja, Ne­vanlinna, Estlander ja Hultin. Parhaiten tilanne rauhoitettaisiin saatta­malla sekä ulkovallat että oma maa mahdollismman pian tapahtuneen tosiasian, fait accomplin, eteen. Rauhankonferenssissa suurvallat eivät Nevanlinnnan mielestä »kehtaisi» olla tunnustamatta Suomea. Talas puolestaan viittasi Venäjän vaaraan. Prinssin luopuessa Saksa varmaan vetäisi pois joukkonsa Suomesta, ja sen jälkeen täällä ei kenties enää olisi mitään itsenäisyyttä tunnustettavana.

Paasikivi ei pitänyt täysin mahdottomana von der Goltzin joukkojen jäämistä edelleenkin maahan, koska bolsevismin leviämisen estämisen täytyi kiinnostaa myös Lontoota, Pariisia ja Washingtonia.²⁸ Hän huo­mautti, ettei vielä elokuussa oivallettu kuninkaanvaalin viimeisen sanan kuuluvan ententelle. Sitäpaitsi uskottiin prinssin pystyvän suhteidensa avulla selvittämään asian länsivaltojen kanssa. Niinikään luultiin tuol­loin Alkiota myöten hallitusmuotoasiassa päästävän kompromissiin. Tohtori Schaumanin »villitsemät» maalaisliittolaiset olivat kuitenkin tehneet tämän toiveen tyhjäksi.

Nyt oli ulkopuolinen maailma muuttunut ja se täytyi ottaa huomioon. Friedrich Karlin saapuminen ilman ehtoja olisi aivan liian »riskaabe­lia». Kuningas ei tulisi kestämään rakentamalla valtansa »pretoriaanisel­le pohjalle». Paasikivi lisäsi ironisesti kantansa johtuvan siitä, »että olen liian arka mies», minkä johdosta »eversti» Tekla Hultin tuiskautti muis­tiinpanoihinsa: »Se on totta se». Stenrothin vaatiessa Frankfurtiin lähe­tettävää ilmoitusta ratkaisun lykkäämisestä ainakin valtiopäivien alkami­seen saakka kokous asettui torjuvalle kannalle. Korkeintaan voitaisiin todeta Suomessa kannatettavan sitä lykkäystä, jonka prinssi itse oli kat­sonut välttämättömäksi.²⁹

Paluumatkallaan Frankfurtista Suomeen Nevanlinna oli tavannut Tukholmassa vielä oleskelevan Mannerheimin. Matkalaisen toiveikkuus prinssin saapumisesta piakkoin Suomeen herätti kenraalissa huolestu­neisuutta. Stenrothille Mannerheim kirjoitti pitävänsä kuningaskysy­mystä vaikeana, joskaan ei täysin ratkaisemattomana ongelmana. Asiaa voitaisiin siis länsivaltojen pääkaupungeissa ehkä vielä edistää. Kuiten­kin Nevanlinnan mainitsema Friedrich Karlin saapuminen heti tai kol­men viikon kuluttua johtaisi kaikkien yhteyksien katkeamiseen länteen siitä aiheutuvine erityisen vakavine seuraamuksineen.

Kehottaessaan varovaisuuteen Mannerheim samalla varoitti Helsin­kiä liian kärkkäistä myönnytyksistä länsivalloille. »Tämä merkitsisi käsit­tääkseni sitä, että paljastaisimme heti kaikki valtit ennen kuin meillä on takeita ainoankaan pelierän voittamisesta. Vakaviin neuvotteluihin tulta­essa vastapuolihan voi silloin pyytää kaiken ja antaa mahdollisimman vähän. Menisin niin pitkälle, että jopa hallituksen uudelleenmuodosta­ minen, mistä nyt lehdissä puhutaan, olisi katsottava vastiketa- varaksi, jota ei tarjottaisi muuten kuin todellisia etuja vastaan».³⁰

Helsingissä katsottiin näissä oloissa parhaaksi jäädä odottamaan Man­nerheimin lännen matkan tuloksia. Samalla kuitenkin Stenroth Svinhuf­vudin ja Paasikiven tukemana päätti uhmata senaatin enemmistöä voit­taakseen kuningasasiassa jatkoaikaa. Saksassa yhä oleskeleva Lauri Ing­man sai ohjeet – aikaisemmin kaavaillun laajan lähetyskunnan sijasta ilmoittaa virallisesti Friedrich Karlille eduskunnan 9.10.1918 toimit­tamasta kuninkaanvaalista. Näin tarjottaisiin prinssille tilaisuus ottaa kantaa eduskunnan puhemiehelle (Ingmanille) antamansa vastauksen muodossa. Stenroth informoi Hjeltin välityksellä myös prinssiä esittäen toivomuksensa vastauksen sisällöstä.

Senaattori joutui valittaen ilmoittamaan päätyneensä siihen »var­maan käsitykseen», että ottamalla vastaan Suomen kruunun ja saapu­malla maahan Hänen Korkeutensa aiheuttaisi sen, että Ranska ja Eng­lanti katkaisisivat de facto suhteensa Suomeen. »Kun tämä voisi tuottaa maalle suuria vaikeuksia ja varmaankin muun muassa tekisi mahdotto­miksi neuvottelut ympärysvaltojen kanssa Suomen itsenäisyyden tun­nustamisesta ja Suomen oikeudesta omien valtuutettujensa kautta ottaa osaa tulevaan rauhankongressiin… olen katsonut virkavelvollisuuteni vaativan tästä Teille ilmoittamaan». Omasta puolestaan Stenroth toivoi prinssin muotoilevan myönteisen vastauksensa siten, että »kun Suomi on puolueeton maa, edellyttää hänen valtaistuimelle nousemisensa maailmansodan kestäessä (harv. Stenrothin) tunnustamista mo­lempien sotaakäyvien valtioryhmien puolelta, josta syystä Hänen Kor­keutensa on suostuvainen saapumaan maahamme niin pian kuin sellai­nen tunnustaminen on tapahtunut».³¹

Stenrothin helpotukseksi prinssi asettui samalle kannalle todeten pitä­vänsä Helsingistä kantautunutta tietoa »suurena kevennyksenä» viime ai­koina tuntemaansa epävarmuuteen. Ingmanin kuninkaanvaalia koske­vaan ilmoitukseen antamassaan virallisessa vastauksessa Friedrich Karl luonnehti Suomen ja läntisten suurvaltojen välisiä hyviä ja luottamuksel­lisia suhteita oleellisen tärkeiksi nuoren valtion menestykselle. Niiden esteenä hän ei halunnut olla. »Tähän asiaintilaan nähden katson eduksi molemmille puolille, että eräät seikat, jotka eivät ole määrättävissäni, pa­kottavat minut vielä jonkin aikaa lykkäämään lopullisen ratkaisuni, jonka, kuten muistetaan, alun pitäen olen pidättänyt itselläni>>.³²

Pantakoon merkille, että viivytyksen hyväksyessään ja lännen suhtei­den merkityksen tunnustaessaan prinssi ei silti kirjaimellisesti ja yksiselitteisesti alistunut sota-aikaa ja ententen suostumuksen pyytämistä kos­keviin rajoituksiin, joita Stenroth ja Paasikivi olivat suositelleet. Kaikesta huolimatta kuninkaan pikaista saapumista toivova senaatin enemmistö ehti jo moittia ulkoasiaintoimitus- kunnan päällikköä valtuuksiensa ylittä­misestä. Stenroth taas korosti toimineensa »omantunnon pakottamana» ja tarjoutui eroamaan virastaan. Hallituksen koossapysymisestä huolestu­nut Paasikivi onnistui kuitenkin lykkäämään asian ratkaisua, kunnes Hel­sinkiin tuli tieto Stenrothin yleislinjaa tukevasta prinssin vastauksesta. Muodollisesti asia päätettiin eduskunnan istunnossa 11.11.1918 Ingma­nin lukiessa pöytäkirjaan merkittäväksi Friedrich Karlin kirjeen, jota us­kolli- simmat monarkistit kuuntelivat seisaalleen nousten.³³ Tästä tilaisuu­desta muodostuikin »tynkäeduskunnan» viimeinen kunnianosoitus hal­litsijalleen.

Helsingin poliittisissa piireissä luottamus Svinhufvudin- Paasikiven hallituksen kykyyn luotsata maaedessä olevien ulko- ja sisäpoliittisten ka­rikoiden ohitse oli loka-marraskuun vaihteessa 1918 jo pahasti horjumas­sa. Suhteiden helpottamiseksi ententeen ja tasavaltalaisiin monet senaat­torit olivat itse – valtionhoitajaa ja vara- puheenjohtajaa myöten – anta­neet ymmärtää olevansa valmiita maan etujen niin vaatiessa väistymään syrjään. Toisaalta monarkistisella taholla hallituksen »heikkous» herätti myös kritiikkiä. Ruotsalaisen eduskuntaryhmän kokouksissa ajatus Man­nerheimista valtionhoitajana saavutti yhä enemmän kannatusta Rafael Collianderin vaatiessa jyrkkää suunnanmuutosta ja Emil Schybergsonin katsoessa koko hallituksen eron välttämättömäksi. »Kaikki ovat soveltu­mattomia. Paasikivi neurasteenikko ja pessimisti (neurastenisk och schwarzseher). Tahtoo itse pois, mahdoton». Sama mielipidekehitys hal­litusremontin välttämättömyydestä oli, joskin hitaampana, kypsymässä myös suomenkielisten monarkistien taholla.³⁴

Marraskuun 3. päivänä 1918 pitämässään epävirallisessa istunnossa se­naatti näki tilanteessa silti vielä myös valoisia puolia. Maailmansodan lä­hestyessä loppuaan havaittaisiin ententen taholla varmasti ennen pitkää, ettei päävihollinen enää ollut Saksa vaan bolsevismi. Sen kukistamisessa Suomi voisi antaa oman panoksensa osallistumalla Pietarin valtaukseen. Senaattiin olivat selvästi vaikuttaneet Trepovin johtamien valkoisten ve­näläisten kaavailut ja Mannerheimin niille antama tuki. Tietenkään ei yri­tykseen voitaisi ryhtyä ilman ententen takaamaa sopimusta, johon sisäl­tyisi avunannon palkkiona Itä-Karjala. Bolsevismin kukistaminen helpot­taisi – kaiken muun ohella – myös sisäpoliittista tilannetta. Jos entente kävisi punaisen Venäjän kimppuun, Suomen eduskuntavaaleja voitaisiin sodan perusteella lykätä; muussa tapauksessa ne oli järjestettävä keväällä 1919.

»Pessimisti» Paasikivi katsoi nyt parhaaksi latoa jäitä hattuun. Hallituksen asema oli niin heikko, ettei se voinut edes valmistella Pietarin retkeä sen toteuttamisesta puhumattakaan. Kansaan pitäisi ensin saada yhtenäi­syyttä. Armeijan huoltotilanne oli kurja ja myös mieliala – kiihotuksen vuoksi – huono. Agitaatiosta oli kehittymäs- sä suoranainen vaara maalle. Thesleff ei pystynyt hoitamaan asioita, ja Mannerheim oli saatava mahdol­lisimman pian takaisin. Jopa von der Goltz oli todennut Paasikivelle: »Mannerheim ist der einzige» (Mannerheim on ainoa). Kansan tyynnyt­tämiseksi ja armeijan saattamiseksi järjestykseen uudet vaalit palvelisivat hyvänä ukkosenjohdattimena. Vaaleista luovuttaessa jäisi vaihtoehdoksi viime kädessä vain sotilasdiktatuuri, ja sen onnistumiseen ei Paasikivi us­konut. »Maailman meno käy nyt toiseen suuntaan». Kaikki riippui loppu­jen lopuksi ententen kannasta. Bolsevisminvastaista taistelua silmällä pi­täen länsivallat kenties suostuisivat keskustelemaan nykyisenkin hallituk­sen kanssa. Jollei näin tapahtuisi, senaatti eroaisi. Olihan Mannerheim it­sekin varoittanut liian varhaisista myönnytyksistä ja suositellut hallituk­sen uusimisen käyttöä tinkimisväli- neenä länsivaltojen suuntaan.

Keskustelun tuloksena päätettiin toistaiseksi olla puhumatta mitään hallituksen ulkopuolisille piireille Pietarin retkestä. Arajärvi epäili Eng­lannin kukaties pyrkivän istumaan tuleen suomalaisten housuilla. Hyök­käyshuhujen vuotaminen julkisuuteen saattoi johtaa siihen, että »saam­me bolsevikit niskaamme». Kuningas- asiassakin oli toistaiseksi syytä esiintyä varovasti. Sotilastoimituskuntaan oli Thesleffin tilalle ryhdyttävä etsimään uutta senaattoria, missä yhteydessä Paasikivi mainitsi Rudolf Waldenin nimen. Eroa pyytäneen elintarviketoimituskunnan päällikön H. G. Paloheimon tilalle oli niinikään saatava uusi mies. Muuten jäätäisiin odottamaan Mannerheimin Lontoossa käymien neuvottelujen tuloksia.³⁵

Vajaata viikkoa myöhemmin, 9.11.1918, Saksasta palannut Ingman se­losti monarkistikokoukselle matkansa tuloksia. Jättämänsä kirjallisen vas­tauksen lisäksi Friedrich Karl oli suullisesti maininnut voivansa kenties saapua Suomeen valtion- hoitajan ominaisuudessa koeajaksi, esimerkiksi viideksi vuodeksi, joiden kuluessa Suomen kansa oppisi hänet tunte­maan. Sen jälkeen pantaisiin toimeen kansanäänestys, ja mikäli lopputu­los osoittautuisi prinssin kannalta tappiolliseksi, hän olisi valmis ilman kaunaa ja mielipahaa poistumaan maasta. Ingman oli jo Frankfurtissa suhtautunut valtionhoitaja-ajatukseen kielteisesti, koska tasavaltalaiset tuolloin väittäisivät suomalaisten saaneen venäläisen sijaan saksalaisen kenraalikuvernöörin.

Vaikka Ingman Wreden ja Ahmavaaran kannattamana nyttemmin (9.11.1918) olikin valmis harkitsemaan Friedrich Karlin ehdotuksen hy­väksymistä, hanke ei ottanut Helsingin kokouksessa tulta. Ehdoksi täytyisi asettaa ententen suostumus, jota tuskin saataisiin (Stenroth, Estlander). Kontaktien Ranskaan ja Yhdysvaltoihin katkettua ainoa yhteys ententeen oli Englannin varassa. Sitä ei saanut enää riskeerata, sillä prinssin englan­tilaisten sukulaisten varaan ei todennäköisesti voitaisi rakentaa. Manner­heimin neuvottelujen tuloksia odoteltaessa oli nyt ponnisteltava porva­rillisten puolueiden yhteisrintaman aikaansaamiseksi, mikä lujittaisi ase­maa myös ulospäin.

Dramaattisen käänteen kokous sai kulkulaitossenaattori Jalmar Castre­nin lukiessa ääneen juuri saamansa sähkeen keisari Wilhelmin kruunus­taluopumisesta, perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsu­misesta ja sosialisti Ebertin tulosta valtakunnankansleriksi. Oliko Saksa­kin Venäjän vallankumouksen esimerkkiä seuraten matkalla bolsevis­miin? Miten silloin kävisi Suomen? Paasikivi totesi nyt suurten maailman­ tapahtumien vääjäämättä vaikuttavan myös täällä. »Monarkia kaatuu, mut­ta tasavalta on itsenäisyytemme kuolema». Uusia vaaleja ei kyettäisi estä­mään. Toinen vaihtoehto olisi siviilihallituksen väistyminen ja sotilasdik­tatuurin perustaminen, mutta sekään tuskin enää auttaisi. Erityisen vaa­ralliselta tuntui »kansaa kauheasti kiihottava» vaaliagitaatio, jonka hillit­semisessä sanan- ja kokoontumisvapauden rajoittaminen jäisi mahdolli­suuksien ulkopuolelle. Venäjän bolsevikit tekisivät parhaansa sekaantu­akseen vaaleihin, ja sosialisteja tulisi paljon eduskuntaan. Svinhufvud oli samaa mieltä. Vaihtoehdot oli käytetty loppuun, eikä viivyttelyyn enää jää­ nyt pelinvaraa. Valtionhoitaja saikin valtuudet käynnistää heti neuvottelut linnarauhan aikaansaamiseksi ja porvarillisen kokoomushallituksen muodostamiseksi Paasikiven senaatin asetettua paikkansa hänen käytet­täväkseen. Bolsevismin uhan torjumista varten sopu olisi välttämätön. Kiirettä lisäsi tietoisuus tasavaltalaisten seuraavaksi päiväksi suunnittele­masta joukkokokouksesta, jonka pelättiin lyövän lukkoon radikaaleja ta­voitteita. Ernst Estlander epäili vaadittavan Saksaa jäljitellen jopa kansal­liskokouksen koollekutsu- mista.³⁶ – Svinhufvud ja Paasikivi joutuivat näin vihdoin tekemään käytännön johtopäätökset tilanteesta ja käynnistä­mään neuvottelut muiden porvarillisten puolueiden kanssa. Wilhelm II ei hallinnut enää Berliinissä, ja tämä tosiasia täytyi Suomessakin ottaa huomioon.

Sopimuksen mukaisesti Svinhufvud kutsui seuraavana päivänä tasaval­talaisten johtavat edustajat luokseen neuvotteluun. Myös Paasikivi oli läs­nä. Valtionhoitaja piti tärkeänä porvarillisen yhteisrintaman aikaansaa­mista kotimaisen ja ulkomaisen bolsevismin vaaran torjumiseksi. Uudet vaalit järjestettäisiin 1.2. tai 1.3.1919. Siihen saakka hallitusmuotokysymys jätettäisiin lepäämään. Paasikivi puolestaan lisäsi listaan ulkopolitiikan ja elintarvikeongelman, jotka edellyttivät yhteistyötä ententen kanssa. Sa­moin oli ratkaistava kysymys nyt koolla olevilla valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja toisaalta niistä, jotka lykättäisiin yli vaalien.– Tasavaltalai- set pysyttelivät tässä ensimmäisessä neuvottelutilaisuudessa odottavalla kannalla sitoutumatta vielä mitenkään kokoomushallitusajatukseen. ³⁷

Samana päivänä pidetyn, n. 500 osanottajaa käsittäneen tasavaltalaisten joukko- kokouksen aluksi Georg Schauman luki tiedotuksen keisari Wil­helmin vallastaluo- pumisesta. Saksastakin oli siis tullut tasavalta! Tehok­kaampaa avausta »republikaa- nien» uudelle nousulle oli vaikea kuvitella. Vaatimuksiksi vahvistettiin koko senaatin ero, uuden eduskunnan valitse­minen, parlamentarismin tinkimätön noudattaminen sekä vähäväkisten kansanosien taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen. Horjumaton pitäytyminen tasavalta-aatteeseen katsottiin itsestään selväk­si lähtökohdaksi.³⁸

Monarkistien ja tasavaltalaisten johtohenkilöiden lähipäivinä käymissä keskusteluissa nousi etualalle kysymys Mannerheimin valitsemisesta val­tionhoita- jaksi. Svinhufvud ja senaatti (Paasikivi mukaan lukien) perusteli­vat tätä ratkaisua ennen muuta ulkopoliittisilla ja sotilaallisilla näkökoh­dilla. Svinhufvud ei nauttinut riittävää luottamusta lännessä. Sitäpaitsi bolsevismin uhan torjumiseksi tarvittiin Mannerheimia armeijan joh­toon. Samalla korostettiin vaaran todellisuutta, jotta tasavaltalaiset eivät kuvittelisi argumenttia käytettävän vain tekosyynä Mannerheimin kutsu­miseksi takaisin. Lähinnä puhuttiin neuvostolaivaston tukemasta invaasi­osta Helsingin valtaamiseksi.

Pelkoa lisäsi von der Goltzin 13.11.1918 (siis kaksi vuorokautta länsi­rintaman aselevon jälkeen) Paasikivelle ilmoittama päätös viimeistenkin saksalaisjoukkojen poistamisesta Suomesta. Asiaa käsiteltäessä senaatissa Arthur Castren ja Onni Talas paniikinomaisesti ehdottivat saksalaisia pyy­dettäväksi jäämään maahan niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista. Jopa Samuli Sariokaan – kaikesta saksalaisystävyydestään huolimatta – ei pitänyt tätä enää mahdollisena. Sitäpaitsi von der Goltzin joukoissa oli viime aikoina ilmennyt vakavia merkkejä bolsevisoitu- misesta. Mitään ei enää ollut tehtävissä, vaan saksalaisten oli annettava lähteä, mieluiten kui­tenkin »hiljakseen ja vähitellen». Senaatti katsoikin parhaaksi alistua ta­pahtuneeseen tosiasiaan.³⁹

Marraskuun loppupuolella suomalaisten pelkoa lievensi tieto englantilaisen laivasto-osaston lähitulevaisuudessa tapahtuvasta saapumisesta Itämerelle. Toisaalta viestit bolsevikkien hyökkäysaikeista osoittautuivat ajan mittaan liioitelluiksi. Helpotuksekseen Paasikivi sai 20.11.1918 soti­lasasiantuntijoilta kuulla, ettei Helsingin pommitus mereltä käsin onnis­tuisi, koska rannikkolinnakkeet pystyisivät pysäyttämään vihollisen lai­vaston 27 à 28 kilometrin etäisyydelle kaupungista. Näin ollen myös mai­hinnousu Helsingin läheisyyteen voitiin poistaa ainakin välittömien uh­kakuvien joukosta.⁴⁰

Muuttuneesta tilanteesta huolimatta Mannerheimin valintaa valtion­hoitajaksi ei silti pidetty itsestään selvänä vaihtoehtona. Tiukimmat monarkistit, mm. R. A Wrede, katsoivat tämän päätöksen merkitsevän kunin­gasvallan ja ylipäänsä maan itsenäisyyden tuhoa. Prinssi olisi saatava Suo­meen. Paasikiven hallitus oli »heikko ja pessimistinen» pystymättä hillit­semään sosialistien kiihotustyötä, joka jatkui »aivan entiseen Työmies­ tyyliin». Svinhufvudin tulisi silti pysytellä paikallaan, mutta vanhasuoma­laiset voisivat asettaa uuden varapuheenjohtajan, joksi luontevimmin so­pisi energiseksi ja taitavaksi osoittautunut Lauri Ingman.⁴¹

Heikkoussyytöksiin Paasikivi vastasi kipakasti seuraavana päivänä (11.11.1918) pidetyssä monarkistikokouksessa, jossa hän viittasi toisessa yhteydessä ⁴² käsiteltyyn Suomen Sosiaalidemokraatti-lehden lakkautuk­seen. Mikään siviilihalli-tus ei pystynyt käyttämään äärimmäisiä pakkokei­noja. »Täytyy olla armeija käsissään, johon hallitusmies voi luottaa ja lyö­dä, että tuntuu, kun vastustusta esiintyy». Keisari Wilhelmin valtakunnan hajoamisen vuoksi sotilasdiktatuurikaan ei luultavasti enää onnistuisi. Ar­meijaa tuskin voitaisiin käyttää kansaa vastaan. Viitattuaan itäiseen vaa­raan Paasikivi huomautti saksalaisten matruusien perustaneen jo Tallin­naankin omia neuvostojaan. Kestäisivätkö Suomen asevoimat, kun Sak­san hieno armeijakin oli bolsevisoitumassa?

Radikalisoitumisen merkkejä näkyi myös Skandinaviassa. Hallituksen jäseniin kohdistuvia murhayrityksiäkään ei Paasikiven mielestä voitu Suomessa sulkea mahdollisuuksien ulkopuolelle. Näissä oloissa porva­rillisen yhteiskunnan pirstoutu- mista keskinäisten erimielisyyksien vuok­si täytyi pitää pelottavana asiana. Yhteisrintaman aikaansaaminen hillitsisi hyökkäyksiä sekä ulkoa että sisältä päin. Paasikivi niinikään katsoi aiheel­liseksi korostaa hallituksensa suuria ansioita kapinan aiheuttamien räs­tien hoitamisessa (sotavangit, armeijan organisointi, sekasortoisen talou­den järjestäminen jne.); ulkopolitiikan hoito kesti arvostelun koetuista »tavattomista vaikeuksista» huolimatta. »Meillä ei ole ollut yhtään ihmis­tä, joka olisi tietänyt, miten diplomaattinen nootti on kirjoitettava. On ol­lut sellainen puute miehistä, että usein on täytynyt kysyä, kehtaako tuota miestä panna määrätylle paikalle».

Kun nyt uusi hallitus muodostettaisiin, sitä olisi kaikkien tuettava. Oli ylipäänsä suosionosoitus (»graasi») maalle suostua nykyoloissa hallituk­sen jäseneksi. »Täytyy päästä siitä, että aina kritikoidaan ja epäillään. Vaa­ramme ovat julman suuret, voimamme julman pienet. Sovintoon on py­rittävä ententen ja Englannin kanssa». Itsestään selvää tietysti oli, että ny­kyinen hallitus oli valmis lähtemään niin pian kuin mahdollista. – Paasi­kiven kiihkeän lausunnon johdosta Wrede esitti puolittaisen anteeksi­ pyynnön todeten varapuheenjohtajan käsittäneen kritiikin ankarammak­si kuin miksi se oli tarkoitettu. Kokoomushallitusta vastustavasta linjas­taan Wrede ei silti tinkinyt. Samalle kannalle asettuivat mm. Kairamo ja Arokallio.⁴³

Saksan luhistuminen oli pakosta omiaan vaimentamaan tiukimpien monarkistien äänenpainoja.⁴⁴ Hallituksen kannalta hankalammaksi osoittautui vasemmalta tuleva kritiikki. Mannerheim tiedettiin monarkis­tiksi, minkä vuoksi maalaisliittolai- set uumoilivat hallituksen pyrkivän käyttämään häntä välineenä suunnitelmiensa toteuttamisessa. Epäluuloja lisäsi se, etteivät monarkistit vielä olleet yksiselitteisesti luopuneet kunin­gashankkeesta. Oli saatava »takuut» tasavallan säilymisestä. Svinhufvudin tarmokkaasti johtamissa neuvotteluissa päästiin vihdoin 14.11.1918 yksi­ mielisyyteen ns. viiden kohdan ohjelmasta: 1. Kenraali Mannerheimin kanssa oli neuvoteltava hänen valitsemisestaan valtionhoitajaksi. (Maa­laisliitto kieltäytyi hyväksymästä alun pitäen ehdotettua kategorista sana-muotoa» Kenraali Mannerheim kutsutaan valtionhoitajaksi».) 2. Porvaril­listen puolueiden kokoomushallitus oli muodostettava. (Maalaisliitto to­sin jätti tältäkin kohdin kätensä vapaiksi.) 3. Hallitusmuotokysymys rat­kaistaisiin uusien vaalien jälkeen. 4. Istuva vajaalukuinen eduskunta ra­joittuisi vain juoksevien ja välttämättä nopeaa ratkaisua vaativien asioiden käsittelyyn. 5. Uudet vaalit järjestettäisiin helmi- tai maaliskuussa 1919.

Seuraavana päivänä (15.11.1918) senaatti sähkötti Mannerheimille Lontooseen tiedustellen hänen valtionhoitajaksi ryhtymistä koskevaa suostumustaan, joka saatiin muutaman päivän kuluttua. – »Viiden koh­dan ohjelmaan» johtaneista neuvotteluista Paasikivi pysytteli syrjässä teh­den silti tiettäväksi, ettei hänen senaattinsa suostuisi tasavaltalaisen halli­tusmuotoesityksen antamiseen eduskunnalle. ⁴⁵ Vaikka tuo ratkaisu kai­keti olikin väistämättä edessä, näin avointa Canossan matkaa senaattori hallituskumppaneineen ei halunnut tehdä. Velvoite saisi luvan jäädä pian muodostettavan uuden kabinetin harteille.

Samaan aikaan tilanne oli selviämässä myös Lontoossa. Ratkaisevassa neuvottelus- sa apulaisulkoministeri, lordi Robert Cecilin kanssa 15.11.1918 kenraali Mannerheim sai vahvistuksen Hänen Majesteettinsa hallituksen kannasta, jonka mukaan pahin este Suomen onnellisemman tulevaisuuden tieltä poistuisi saksalaisesta kuninkaasta luopumisen myö­tä. Elintarvikekysymyksen suotuisa ratkaisu edellyttäisi hallituksen vaih­dosta Helsingissä. Mannerheim sähkötti kotiin: »Vaikka olenkin ollut hy­vin vähän aikaa Lontoossa, olen kuitenkin saanut selvän vaikutelman, että ainoa mahdollisuus luoda menestyksellisille neuvotteluille tarpeellinen suotuisa ilmapiiri on vaihtaa heti hallitusta ja karkottaa kaikki epäilykset siitä, .ettei Suomi pystyisi itsenäisesti hoitamaan ulkopolitiikkaansa… Pyydän teiltä luettelon uuden hallituksen jäsenistä ja ohjelmasta. Kaikki viivyttely tulkitaan täällä haluttomuudeksi muuttaa entistä poliittista suuntaa ». ⁴⁶

Svinhufvud oli valmis toimimaan ripeästi. Luopuen aluksi esiin tul­leesta ajatuksesta hallituksenmuodostajan tehtävän antamisesta vanhasuomalaisen puolueen »jokapaikan Erkille» Ernst Nevanlinnalle hän määräsi tehtävään joustavasta neuvottelu- ja sovittelutaidostaan tunnetun Lauri Ingmanin, joka jo heinäkuussa oli ehdottanut kokoomussenaattia. Hallitukseen tulisi kuusi monarkistia ja kuusi tasavaltalaista. Ratkaisu ei silti tyydyttänyt maalaisliittolaisia, jotka vaativat kuningasmielisten sulke­mista kokonaan pois tai ainakin selvästi tasavaltalaisenem- mistöistä halli­tusta. Nuorsuomalaisten kompromissialtis asenne raivostutti Alkiota, joka katsoi näiden ryhtyneen »monarkistien kätyreiksi». Vaikka mukaan ei tullut ainoatakaan Paasikiven kabinetin jäsentä, maalaisliitto katsoi kai­kesta huolimatta parhaaksi jäädä hallituksen ulkopuolelle.⁴⁷

Mannerheim oli tosin suostunut valtionhoitajaksi, mutta virallista vaa­lia ei vielä ollut maalaisliiton vastahakoisuu- den vuoksi toimeenpantu. Näin voitiin muodolli- sesti perustella sitä, ettei Ingmanin ministerilistaan sotaministeriksi aiotun Rudolf Waldenin ehdokkuutta lukuunottamat­ta – pyydetty etukäteen kenraalin suostumusta. Väistyvänä valtiomiehe­nä Paasikivi näyttää pysytelleen hallitusneu votteluista syrjässä. Kun Ing­manin yritys viime vaiheessa näytti kariutuvan sopivan valtiovarainminis­terin löytämistä koskeviin vaikeuksiin, Paasikivi kuitenkin osallistui pää­ehdokkaaseen, Kaarlo Castreniin, kohdistettuun painostukseen. Finans­siasiat eivät enää olisi kovin vaikeita ja Arajärvi (Paasikiven senaatin valtio­-varaintoimituskunnan päällikkö) kyllä auttaisi. Lopulta Castren antoikin suostumuk- sensa. ⁴⁸ – Kun vanhan hallituksen kohtalo oli jo sinetöity, Paasikiven ei enää tarvinnut huolehtia varovaisuusnäkökohdista. Epäröi­mättä hän oli valmis kompromettoimaan itsensä ententevaltojen silmissä esiintymällä 24.11.1918 yhdessä von der Goltzin kanssa puhujana saksa­laisten joukkojen »Totensonntag»-juhlassa.⁴⁹

Hallituksenvaihdoksen oli määrä tapahtua 27.11.1918 – sattumalta va­rapuheen- johtajan 48-vuotissyntymäpäivänä. Vuorokautta aikaisemmin Paasikiven senaatti joutui silti vielä hankalan ongelman eteen. Vaikka pe­lätty bolsevikkihyökkäys Suomeen jäikin toteutumatta, offensiivi kohdis­tui marraskuun lopussa saksalaisten tyhjentämään Viroon. Sikäläisen vä­liaikaisen hallituksen jäsenet Jaan Tönisson ja Peeter Pöld lähtivät tuol­loin kiireimmiten Helsinkiin pyytämään apua, lähinnä aseita. Senaatti ko­koontui 26.11.1918 epäviralliseen istuntoon päättämään asiasta. Esitteli­jää ei katsottu tarpeelliseksi kutsua paikalle. Svinhufvud puolusti voimak­kaasti aseiden luovuttamista. Kysymyksessä oli veljeskansa, jonka tukemi­nen oli Suomenkin edun mukaista. »Emme juokse tässä ententen asioil­la, vaan hoidamme omia asioitamme». Muut senaattorit suhtautuivat to­sin myötätuntoisesti virolaisiin, mutta katsoivat avusta päättämisen kuu­luvan seuraavana päivänä virkaan astuvalle Ingmanin kabinetille. »Uusi hallitus saa ottaa edesvastuun». Svinhufvudin vielä samana päivänä (26.11.1918) koolle kutsumassa Ingmanin hallituksen epävirallisessa istunnossa tehtiinkin myönteinen päätös.⁵⁰ Paasikiven jo kesällä 1918 Vi­roon nähden omaksuma pidättyvä linja kesti siten hänen hallituksensa loppuun saakka. Kuten tuonnempana käy ilmi, tämä ei kuitenkaan estä­nyt häntä myöhemmin ryhtymästä KOP:n pääjohtajan ominaisuudessa toimenpiteisiin finanssiavun antamiseksi virolaisille.

Ennen uuden hallituksen virallista nimitystä Ingman pyysi Paasikiveä huolehtimaan senaatin nimen muuttamisesta, joka asia oli jo ollut pit­kään vireillä. Viimeisessä istunnossaan 27.11.1918 Paasikiven kabinetti päätti julkaista sen kaikkien jäsenten allekirjoittaman asetuksen senaatin nimen vaihtamisesta valtioneuvostoksi. Toimituskunnista tuli vastaavasti ministeriöitä ja senaatin kansliasta valtioneuvoston kanslia. Senaatin va­rapuheenjohtajaa kutsuttaisiin vastedes pääministeriksi, senaattoreja mi­nistereiksi sekä prokuraattoria oikeuskansleriksi.⁵¹ Rakenteen ja työs­kentelytapojen pysyessä entisellään oli suuriruhtinaskuntaa varten 1809 perustettu hallituskonselji/senaatti toimituskuntineen siten virtaviivais­tettu sekä saatettu nimityksiltään vastaamaan muiden itsenäisten maiden kyseisiä laitoksia. Paasikiven ensimmäinen hallitus oli siis samalla Suo­men viimeinen senaatti.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6