SENAATTORI

Hjeltin hallituksen synty 1908

Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa Mechelinin senaatin kannatuspohja oli ratkaisevasti kaventunut. Säätyvaltiopäivien enemmistö muuttui 50 edustajapaikan vähemmistöksi. Toisaalta muodollis-juridiselta kan­nalta kysymys ei ollut parlamentaarisesta hallituksesta vaan yksinomaan keisarin luottamusta nauttivasta neuvoskunnasta. Silti kenraalikuver­nööri N. Gerhard, joka oli pitänyt Mechelinin senaatin kokoonpanoa kaksien viimeisten säätyvaltiopäivien voimasuhteiden perusteella täysin luonnollisena, katsoi aseman nyt perusteellisesti muuttuneen. Daniel­son-Kalmarille hän suositteli vanhasuomalaisten tuloa mukaan hallituk­seen.

Aloite ei kuitenkaan ottanut tulta. Heti vaalien jälkeen Uudessa Suo­mettaressa julkaisemassaan artikkelissa Agathon Meurman otti selkeästi kantaa: »Suomalaisesta puolueesta on pitkin maita ja mantereita toito­tettu, että se ei muuta tahdo kuin päästä valtaan. Pian tulee kyllä näky­mään, että sekin väite on suora valhe. Suomalainen puolue ei luullak­semme ota paikataksensa nykyisen hallituksemme nukkavierua tak­kia… Suomalainen puolue vaatii, että nykyinen hallitus, joskin vaikeuk­sia syntyy, pysyy paikallaan, eikä taas heitä kansaa oman onnensa no­jaan, itse vetäytyen viisaan rauhassa tai »passiivisessa» parjauksessa nauttimaan hyviä eläkkeitä».¹

Kiihkeän vaalitaistelun jälkeisissä tunnelmissa vanhasuomalaisten kannattajajoukkojen halukkuus yhteistyöhön pahimpina vihollisina pi­dettyjen perustuslaillisten kanssa oli niukka. Puoluejohdon oli otettava tämä laskelmissaan huomioon. Jo pelkät huhut kokoomushallitusta koskevista suunnitelmista riittivät nostattamaan vastalauseita puolueen kenttäjärjestöjen taholla.² Kun nousu määräävään asemaan hallituksessa ei toistaiseksi ollut mahdollista, tuntui taktisesti viisaammalta maksi­maalisesti hyödyntää oppositioaseman tarjoamia mahdollisuuksia seu­raavia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Samalla tarjoutuisi tilaisuus paistaa perustuslaillista senaattia hiljaisella tulella, kunnes vanhasuoma­laiset vihdoin voisivat sanella ehtonsa tuleville hallituskumppaneilleen.

Suomettarelaisten ratkaisua helpotti perustuslaillisten niinikään omaksuma kielteinen kanta. Lukuunottamatta K. J. Ståhlbergin johtamaa nuorsuomalaisten vasemmistofraktiota, »varpusia», ja Lennart Gripen­bergin kaltaisia yksittäisiä ruotsinmielisiä poliitikkoja ajatus yhteistyöstä vanhasuomalaisten kanssa ei saavuttanut kannatusta hallituspuolueiden keskuudessa.³ Mechelinin mielestä kädenojennus vanhasuomalaisille merkitsi vain heikkouden osoitusta ja tunnustusta, ettei senaatti selvin­nyt tehtävästään omin voimin. Niin kauan kuin suoranaista epäluotta­muslausetta ei tullut, henkiseltä kapasiteetiltaan vähäisestä eduskunnas­ta ei tarvinnut välittää. Langhoff puolestaan huomautti senaatin varapu­heenjohtajalle, että Venäjän lehdistön vakioargumentteihin kuului pe­rustuslaillisen senaatin syyttäminen »separatistiseksi klikiksi», jolla ei ollut kansan valtaenemmistön kannatusta. Hallituspohjan laajentami­nen helpottaisi siis Suomen puolustusta Venäjällä. Tämä näkökohta oli todennäköisesti myös Gerhardin tunnustelujen takana. Mechelin kui­tenkin piti kiinni kielteisestä kannastaan.⁴

Sama asetelma toistui syksyllä 1907 Helsingin Sanomien ympärille ryhmittyneiden »ståhlbergilaisten» avatessa keskustelun tarjoamalla se­naatissa avoimina olevia kolmea paikkaa vanhasuomalaisille.⁵ Näin päästäisiin kaikkein vaivattomimmin kokoomushallitukseen. Vedoten jälleen jyrkkien perustuslaillisten nurjaan suhtautumiseen Uusi Suome­tar torjui ehdotuksen. Lauri Ingman korosti, ettei senaattiin menty niin kauan kuin perustuslailliset pohtivat, mahtaisivatko vanhasuomalaiset olla tarpeeksi isänmaallisia, jotta heidät voitaisiin ottaa hallituskumppa­neiksi. Suomalainen puolue kiinnittäisi huomiota yhteistyöehdotuksiin vasta sitten kun vanhasuomalaisille tarjottaisiin heidän parlamentti­ edustustaan vastaava paikkaluku hallituksessa.⁶

Vanhasuomalaisten piirissä linja ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Puoluevaltuuskunnan kokouksessa 22.11.1907 Danielson-Kalmari kat­soi, ettei eduskunta ajan mittaan saisi antaa syrjäyttää itseään hallitusky­symyksessä. Muuten luisuttaisiin täysin virkavaltaiseen järjestelmään. Kevään 1908 valtiopäivillä olisi ehdotettava hallitukseen kohdistuvaa epäluottamuslausetta. Tällöin ei riittäisi tyhjien paikkojen täyttäminen, vaan olisi pyrittävä senaatin »täydelliseen rekonstruktioniin».

Y. K. Yrjö-Koskisen mielestä hetki puolueenjohtajan ajatuksen to­teuttamiseen ei vielä ollut koittanut. Mechelinin hallituksen oli ensin annettava tehdä konkurssi. Suomalaiselle puolueelle oli edullisinta päästä yli vaalien menemättä senaattiin. Samalle kannalle asettui Akseli Listo korostaen, että vaikka epäluottamuslause johtaisikin vanhasuoma­laiseen hallitukseen, uusi senaatti saisi vastaansa epälojaalin opposition sekä oikeiston että vasemmiston taholta, mikä taas todennäköisesti joh­taisi valtiopäivien hajoittamiseen.

Paasikivi ryhtyi nyt välittäjäksi. Ottaen varovasti etäisyyttä oppi-isään hän asetti   hallituskysymyksen edelle puoluesuhteiden järjestämisen »siedettävälle kannalle». Nuorsuomalaisen ja vanhasuomalaisen maa­laisväestön välillä ei ollut mitään asiallista eroa. Tarvittiin yhteinen oh­jelma, jota suurin osa nuorsuomalaisistakin saattaisi kannattaa.  Parlamentissa  tämä  merkitsisi  noin  80  kansanedustajaa.  Niiden avulla jo »voisi eduskunnassa opereerata». Enemmistöä tämä ei tietenkään vielä merkinnyt. Paasikivi ei pitänyt eduskunnan valtaa hallituksen muodos­tamisessa niin tärkeänä, että sen takia tähdättäisiin »heterogeeniseen senaattiin, jossa kaikenkarvaiset porvarisryhmät olisivat edustettuina». Toisin sanoen  kokoomushallitus edellytti reaalista yhteistyöhalua.

Asettaessaan tavoitteeksi ohjelmallisella pohjalla tapahtuvan ei-sosia­lististen suomenkielisten ainesten sovinnon Paasikivi siis sulki ulko­puolelle vasemmiston lisäksi myös ruotsalaiset. Läsnäolijoista mm. K. A Paloheimo ja Lauri Ingman esittivät niinikään epäilyksensä Danielsonin ajatuksesta, jonka puoluevaltuuskunta hylkäsi. Samalla päätettiin, että Uuden Suomettaren oli syytä pysyä syrjässä perustuslaillisten ja venä­läisten lehtien välisestä sanasodasta. Tämä oli tärkeätä lojaalisuussyistä senaattia kohtaan, vaikka vanhasuomalaisilla olikin erilainen kanta suh­teiden hoitamisesta Venäjään.⁷ Näin tietenkin myös vältyttiin omien sor­mien polttamiselta.

Lehdistöhyökkäykset olivat merkkinä konservatiivien aseman vahvis­tumisesta Venäjällä. Stolypinin johtama hallitus piti tärkeänä valtakun­nan yhtenäisyyden ylläpitämistä tiukalla rajamaapolitiikalla, minkä li­säksi näin tarjoutui keino pääministerin osakkeiden nostamiseen hä­neen epäluuloisesti suhtautuvan tsaarin ja äärioikeiston silmissä. Vuon­na 1907 valitussa kolmannessa duumassa, jossa konservatiivisnationalis­tisilla puolueilla oli enemmistö, Suomen kysymys loi niinikään hallituk­selle tilaisuuden asemiensa lujittamiseen. Jo tammikuussa  1907 Stoly­pin antoi ohjeet suuremman yhtenäisyyden aikaansaamisesta Venäjän Suomen-politiikassa, minkä vuoksi ministerit eivät enää saaneet lähet­tää suuriruhtinaskunnan asioita koskevia lausuntojaan ministerivaltio­ sihteerille vaan pääministerille. Näiden kysymysten käsittelyä varten pe­rustettiin valtakunnan- kansliaan pysyvä komitea, jonka puheenjohtajana Stolypin itse toimi. Jäseniksi nimitettiin mm. vanhoina »bobrikovilaisi­na» tunnetut salaneuvokset Haritonov ja Deutrich sekä kenraali Borodkin.⁸

Virallisesti tämä jo toista vuotta käytännössä ollut järjestelmä vahvis­tettiin suomalaisia kuulematta keisarin hyväksyessä 2.6.1908 ministeri­neuvoston pöytäkirjan Suomen asiain esittelyjärjestyksestä. Suuriruhti­naskunnan asetuskokoelmassa ei tuota laittomassa järjestyksessä synty­nyttä säädöstä koskaan julkaistu. Sen mukaan kaikki Suomea koskevat lainsäädäntö- ja hallintoasiat oli ennen niiden esittelemistä hallitsijalle alistettava ministerineuvoston tarkastettaviksi, jotta se voisi ratkaista, koskivatko ne keisarikunnan etuja.

Valtakunnassa v. 1905 toteutettu hallitusjärjestelmän muutos oli näin ulottanut vaikutuksensa myös Suomeen. Keisarin suosiosta kilpailevien yksittäisten ministerien tilalla oli nyt yhtenäinen, pääministerin johtama hallitus, jonka vaikutus monarkin päätöksiin oli tietysti erittäin huomat­tava. Suomen senaatti ja muut viranomaiset oli käytännössä alistettu Venäjän hallituksen valvontavaltaan vastoin periaatetta, jonka mukaan vain hallitsija oli Venäjälle ja Suomelle yhteinen. Suomalaisten kannalta tilannetta hankaloitti se, että lopullisen muodollisen päätöksensä keisa­ri yhä edelleen teki ministerivaltiosihteerin toimittamassa esittelyssä. Majesteetilla oli toki oikeus ennen ratkaisuaan kuulla ketä halusi!⁹

Valtakunnan otteen tiukkenemista merkitsi myös Bobrikovin entisen kansliapäällikön kenraalimajuri F. A Seynin nimittäminen marraskuus­sa 1907 ilman kenraalikuvernööri Gerhardin ennakkosuostumusta tä­män apulaiseksi. Suurlakon jälkeisessä tilanteessa aikanaan toimintansa aloittanut kenraalikuvernööri havaitsi nyt asemansa kestämättömäksi ja pyysi virastaan eron, mikä hänelle helmikuussa 1908 myönnettiin. Seu­raajaksi nimitettiin ratsuväenkenraali Vladimir Böckmann.

Eduskunnan kokoontuessa 1.2.1908 Suomen ja Venäjän suhteet oli­vat selvästi kiristymässä. Valtakunnanduumassa oli esitetty useita suuri­ ruhtinaskunnan erillisaseman kannalta uhkaavansävyisiä välikysymyk­siä. Tämän johdosta eduskunnan puolueryhmät jättivät senaatin vastat­tavaksi niinikään lukuisia välikysymyksiä, joissa vaadittiin selvitystä maan suhteista keisarikuntaan. Mechelinin annettua vastauksensa 26.2.1908 asia lähetettiin perustuslakivaliokuntaan harkittavaksi.

Valiokunnassa vain hallituspuolueiden edustajat pidättyivät senaatin arvostelusta suosittaen kotimaiselle hallitukselle esitettävää kehotusta tehdä edelleenkin voitavansa maata uhkaavien vaarojen torjumiseksi. Tä­mä tulikin valiokunnan päätökseksi. Laatimassaan vastalauseessa vanha­ suomalaiset halusivat huomauttaa, että senaatin toiminta asian hoitami­sessa »ei ole ollut tyydyttävä». Mechelinin hallitusta, joka oli erheellisesti uskonut Venäjällä 1905 valtaan päässeen liberaalisen suunnan jatkuvan, moitittiin välikysymyskeskustelussa valtioviisauden ja joustavuuden puutteesta. Erityisesti tämä oli tullut näkyviin Tagantsevin komitean lak­kauttamisessa, jolloin kompromissiratkaisun edellyttämä keskusteluyh­teys venäläisten kanssa oli kohtalokkaalla tavalla päästetty katkeamaan. Vanhasuomalaisten kannanotto merkitsi käytännössä sitä Mechelinin hallitukseen kohdistuvaa epäluottamuslausetta, jota Danielson-Kalmari oli puoluevaltuuskunnassa ehdottanut jo marraskuussa 1907.

Sosialistien vastalauseessa ja keskustelupuheenvuoroissa taas päin­vastoin syytettiin senaattia liiallisesta myöntyvyydestä, mistä se ansaitsi »ankaran epäluottamuslauseen». Kaikki Venäjän vihatun taantumushal­lituksen vaatimukset oli jyrkästi ja ehdottomasti torjuttava seurauksista välittämättä. Suomen vapaus riippui ratkaisevasti sosialististen vallanku­mouspuolueiden voitosta Venäjällä. Antamalla pidättää ja karkottaa tsarismin vainoamia venäläisiä »valtiollisia rikollisia» ja vastustuspuoluei­den jäseniä senaatti oli loukannut Venäjän edistyksellistä kansaa. Har­joittamalla oman maan köyhälistöluokkaan kohdistuvaa sortoa ja taipu­malla Venäjän hallituksen oikeudettomiin vaatimuksiin senaatti oli osoittautunut kykenemättömäksi »torjumaan venäläisen taantumuksen nyt uudelleen maamme sisäisen itsenäisyyden ja kansamme vapauden tuhoamistarkoituksessa suunnittelemia hyökkäyksiä». Vanhasuomalais­ten ja sosialistien ehdotukset sisälsivät siis selvät, joskin kokonaan vas­takkaista perusteista lähtevät epäluottamuslauseet.

Paasikivi ei osallistunut varsinaiseen välikysymyskeskusteluun, jossa vanhasuomalaisten pääpuhujana esiintyi Danielson-Kalmari. Muistel­missaan Paasikivi ei selitä vaikenemistaan, jonka taustana – vanhasuo­malaisten yleisen »työnjaon» lisäksi – on saattanut olla halu välttää ärsyttämästä »ståhlbergilaisia» nuorsuomalaisia, joiden kanssa tapahtu­vaan yhteistyöhön ylitirehtööri voimakkaasti pyrki. Moittiessaan senaat­tia jäykkyydestä ja puuttuvasta sovittelunhalusta Venäjän-politiikassa Da­nielson-Kalmari antoi ymmärtää vanhasuomalaisten olevan yhä valmiita myönnytyksiin molempia osapuolia tyydyttävän pysyvän järjestelyn ai­kaansaamiseksi keisarikunnan  kanssa.

Toisaalta vanhasuomalaisten johtaja syytti sosialisteja sokeasta luotta­muksesta Venäjän vasemmistopuolueiden voittoon. »Kansa, joka kytkee kohtalonsa toisen kansan sisäisiin taisteluihin, on samalla luopunut oi­keudestaan viettää omaa itsenäistä elämää. Suomen sisäistä itsenäisyyttä on valvottava niin, että se on turvassa, olipa Venäjällä vallassa mikä hallitus tai puolue hyvänsä». Tavoitteena täytyi yhä edelleen olla Suo­men ja Venäjän välisten suhteiden kokonaisjärjestely molempien  mai­den lainsäädäntöelinten hyväksymällä tavalla.¹⁰ Danielson-Kalmari teki tästä sen johtopäätöksen, että sosialistien ideologiselle pohjalle raken­tuva varaukseton tuki Venäjän vasemmistopuolueille saattoi keisarikun­nan hallitusta provosoimalla koitua vaaraksi suuriruhtinaskunnan au­tonomialle. Vähentämällä sosialistien sisäpoliittista vaikutusvaltaa voi­taisiin samalla parantaa Venäjän ja Suomen välisiä suhteita.

Ryhdyttäessä 27.3.1908 äänestämään eduskunnan täysistunnossa so­sialistien vastalause voitti ensin vanhasuomalaisten vastalauseen. Vii­meksimainittujen nimenomaisesta ennakkovaroituksesta huolimatta perustuslaillisten enemmistö äänesti tässä vaiheessa sosialistien ehdo­tuksen puolesta estääkseen vanhasuomalaisten ehdotuksen pääsyn lop­puäänestykseen. Havaittuaan kärsineensä tappion sosialistien ja perus­tuslaillisten yhteisrintamaa vastaan vanhasuomalaiset ennakkouhkauk­sensa mukaisesti pidättyivät loppuäänestyksistä, joissa perustuslailliset siten seisoivat yksinään sosialisteja vastaan ja joutuivat heikompana puolena tappiolle. Monivaiheisen taktikoinnin tuloksena eduskunta oli näin hyväksynyt sosialistien jyrkkäsanaisen epäluottamuslauseen.

Perustuslailliset selittivät myöhemmin menettelyään sillä, että jos se­naattia ja »Suomen oikeustaistelua» loukkaava vanhasuomalaisten vas­talause olisi hallitusrintaman avulla päässyt loppuäänestykseen, se olisi tullut hyväksytyksi, koska perustuslaillisiin siinä tapauksessa harmistu­neet sosialistit olisivat tuolloin vuorostaan pidättyneet äänestyksestä.¹¹ Porvaripuolueiden välisiä suhteita leimannut keskinäinen epäluotta­mus ja fanatismin rajoja hiponut kiihko oli tuonut mukanaan niille kaikille epämieluisan tuloksen. Toisaalta, kuten Paasikivi muistelmis­saan huomauttaa, tilanteesta osattiin tehdä myös johtopäätökset. Veden­jakaja oli ylitetty ja välikysymysriidan jälkeen käynnistyi porvarillisten puolueiden hidas lähentymisprosessi.¹²

Lukuisten perustuslaillisten kansanedustajien esitettyä istunnon lo­pussa vastalauseensa vanhasuomalaisten äänestyskäyttäytymisestä Paasi­kivikin katsoi aiheelliseksi puuttua keskusteluun.  Valtiopäiväjärjestyk­sen asiantuntijana hän tähdensi, ettei äänestämästä pidättymiseen sisäl­tynyt mitään laittomuutta; päinvastoin menettely oli yleisen parlamen­taarisen tavan mukaista. Vakavan harkinnan jälkeen suomalaisen puolu­een edustajat olivat päättäneet käyttää tätä oikeutta.¹³

Puoluetaktikoinnin tuloksena eduskunta oli tullut hyväksyneeksi so­sialistien radikaalin ja etenkin Venäjän kansalaisten osalta silloisessa poliittisessa asetelmassa vähemmän harkitun kannanoton. Paasikivi mainitsee muistelmissaan sosialistien olleen »hämillään» lopputulok­sesta, josta he syyttivät porvarillisia puolueita. Alun perin he eivät olleet laskeneet ehdotuksensa menevän läpi. »Muuten he olisivat sitä arvaten­kin siivonneet». Lopputuloksen selvittyä sosialistit antoivatkin ymmär­tää, ettei eduskunnan päätöstä välttämättä tarvinnut tulkita epäluotta­muslauseeksi hallitukselle.¹⁴

Mechelinin senaatti teki silti tilanteesta johtopäätöksensä. Vaikka Suomen perustuslait eivät tunteneetkaan parlamentarismia, hallitus päätti saamansa »ankaran epäluottamuslauseen» vuoksi jättää paikkansa monarkin täytettäviksi. Ministerineuvoston mieltä kuultuaan hallitsija 4.4.1908 hajoitti »röyhkeäksi» osoittautuneen eduskunnan sekä määräsi uudet vaalit toimeenpantaviksi 1. ja 2.7.1908. Kun keisari ei halunnut antaa vaikutelmaa parlamentarismin soveltamisesta, hallitus sai pysyä vielä jonkin aikaa paikoillaan. Kesäkuun alussa Nikolai II käytti vihdoin hyväkseen tilaisuutta vapautua Mechelinistä, jolle yhdessä kolmen muun senaattorin (K. F. Ignatius, Otto Donner ja F. Stjernvall) kanssa myönnettiin pyydetty ero. Muut eivät sitä saaneet, vaan talousosasto joutui toistaiseksi toimimaan vajaalla miehityksellä. Ennen uuden se­naatin nimittämistä erosivat vielä senaattorit Wegelius ja Lilius.¹⁵

Edessä olevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen vanhasuomalaiset järjestivät puoluekokouksen, joka pidettiin Helsingissä 4.5.1908. Alustajina esiintyivät J. R. Danielson-Kalmari (valtiollinen asema), K. N. Rantakari (toimintakertomus), Lauri Ingman (kieliasia), J. K. Paasikivi (maalaisky­symys), Hannes Gebhard  (maanhankinta tilattomille), Akseli Listo (ve­rouudistus), Juho Torppa (kunnallinen äänioikeus), Aleksandra Gri­penberg (naisasia) ja J. Vuori (työväenkysymys). Kokous, jossa aikaa keskusteluun jäi varsin vähän, ei tehnyt muutoksia vuoden 1906 puo­lueohjelmaan rajoittuen vain merkitsemään alustukset tiedoksi sekä liit­tämään ohjelmaan »selityksiä» mm. kruununmetsien muodostamisesta itsenäisiksi tiloiksi. Vaalijulistuskin, jossa tyydyttiin toistamaan edellis­ten vaalien teemoja, annettiin puoluevaltuuskunnan valmisteltavaksi. Päävastustajina ei enää pidetty  nuorsuomalaisia  –  ståhlbergilaisten »varpusten» kanssahan päinvastoin pyrittiin yhteistyöhön –  vaan rinta­ma käännettiin nyt ensi sijassa sosiaalidemokraatteja vastaan. Näiden kannattajat nähtiin »harhaanjohdettuna kansana»,  jonka  objektiivisia etuja ajoi parhaiten suomalainen puolue. Hallitusasiaa käsiteltiin toistai­seksi varovasti ja pyrittiin sen sijaan puhein, artikkelein ja pamfletein selittämään eduskunnassa käytyä välikysymyskeskustelua,  jonka loppu­tuloksesta tietenkin syytettiin sosiaalidemokraatteja ja perustuslailli­sia.¹⁶

Vaalipuheissaan Danielson-Kalmari puolueen linjaa noudattaen ko­rosti rivien kokoamista, koska uusi sortokausi saattoi hyvinkin olla edessä. Siihen oli lähdettävä lisäämättä vaikeuksia »uhmailulla tai tur­hilla prameiluilla». Naiivisuudessaan suomalaiset olivat syyllistyneet vastustajan kuullen tapahtuvaan keskinäiseen riitelyyn. Silti ei saanut liiallisella myöntyvyydellä rohkaista venäläisiä. »Meidän tulee poistaa ennen kaikkea Venäjän kansasta jokainen epäilys, että ei Suomen kansa muka yhtenä miehenä tahdo valvoa ja puolustaa asemataan. Jokainen sana, joka ainoa teko, joka on omansa synnyttämään Rajajoen tuolla puolen tai ulkona muissa kansoissa sitä ajatusta, että Suomen kansa on rikkinäinen, niin ettei se vaaran hetkelläkään voi liittyä yhteen, jokainen tällainen teko, jokainen sellainen sana on estettävä».¹⁷ Venäläiset eivät enää saisi kuvitella Bobrikovin ajan tapaan voivansa käyttää vanhasuo­malaisia hyväkseen. Danielson-Kalmarin luottamus jatkuvan myönty­vyyspolitiikan tarkoituksenmukaisuuteen olikin jo selvästi horjumassa.

Vuoden 1908 vaaleissa Paasikivi oli jälleen ehdokkaana Turun ja Po­rin läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Kampanja jäi tällä kertaa olosuhtei­den pakosta lyhyeksi. Huhtikuun lopussa (pääsiäispyhinä) ja kesäkuus­sa 1908 (juhannuksen seutuvilla) ylitirehtööri ehti kuitenkin muutaman päivän ajan kierrellä Satakunnassa puhujamatkoilla. Vaalipiirin keskuk­sien, Porin ja Rauman, lisäksi hän esiintyi mm. Kokemäellä, Tyrväällä, Huittisissa, Lauttakylässä, Ahlaisissa ja Merikarvialla.¹⁸

Paasikiven sanoma noudatteli Danielson-Kalmarin viitoittamaa kan­sallisen yhtenäisyyden linjaa. Se toteutuisi sitä varmemmin, mitä voi­makkaampi suomalainen puolue oli. Toivottavasti nuorsuomalaiset tarttuisivat »veljen käteen, jota Suomalainen puolue on taistelun jäl­keen tarjoava». Sosialisteja sen sijaan Paasikivi arvosteli ankarasti. Nämä olivat hänen mielestään osoittaneet »vaarallista ajattelemattomuutta ja tosioloista välittämättömyyttä» esittämällä taloudellisesti ylimitoitettuja vaatimuksia. »Valtiollisesti vaarallisimpia puolia tuon puolueen toimin­nassa on, että se on läheisesti liittynyt Venäjän kumouspuolueisiin». Se näytti olevan valmis »hurjiin suurvaltiollisiin seikkailuihin», mistä yliti­rehtööri mainitsi esimerkkeinä Viaporin kapinan ja valtiopäivien hajoit­tamisen. Sosialistien menestys edellisissä vaaleissa pohjautui yhtäältä kansan kehittymättömyyteen ja toisaalta maassa vallitseviin yhteiskun­nallisiin epäkohtiin, jotka tarjosivat hyvän maaperän heidän »agitatsio­nilleen». Kansan silmien avaamiseksi olisi oikeastaan suotavinta, että sosialistit saisivat eduskunnassa enemmistön. Mutta »meidän  valtiolli­nen asemamme ei kuitenkaan siedä sellaista uhkapeliä». Uuden Suo­mettaren raportin mukaan ylitirehtööri sai puheensa päätyttyä ottaa vas­taan »myrskyisiä hyväksymisosoituksia». Maaseutukierroksellaan hän luonnollisesti kiinnitti muiden ajankohtaisten ongelmien rinnalla huo­miota myös agraarikysymykseen.¹⁹ Kun puolue oli varannut helsinkiläi­selle yleisehdokkaalleen kakkossijan kaikilla piirin vaalilistoillaan,²⁰ hä­nen läpimenonsa ei tuottanut vaikeuksia. Myös toinen yleisehdokas Ingman valittiin uudelleen.

Valtakunnallisella tasolla sen sijaan tulos ei ollut vanhasuomalaisille rohkaiseva. Puolueen suhteellinen kannatus laski 27,3 prosentista 25,5 prosenttiin, mikä merkitsi viiden kansanedustajapaikan menetystä. Näistä sosiaalidemokraatit voittivat kolme ja nuorsuomalaiset sekä ruot­salaiset kumpikin yhden paikan.

Heti Mechelinin senaatin eronpyynnön jälkeen kenraalikuvernööri Böckmann kutsui puheilleen valtioneuvos Danielson-Kalmarin neuvot­telemaan tilanteesta. Vanhasuomalaisten olisi nyt astuttava hallitusvas­tuuseen. Danielson-Kalmari ilmoitti puolueensa ehdottomasti kieltäyty­vän ottamasta vastaan tehtävää yksin. Sen sijaan oli pyrittävä eduskun­nan voimasuhteiden mukaisen porvarillisen kokoomushallituksen muodostamiseen.²¹

Puolueet kuitenkin halusivat mieluummin ensin odottaa eduskunta­vaalien tuloksia. Tahtoen nopeuttaa asian kehitystä ja samalla välttää »parlamentarismia» Böckmann toukokuussa 1908 keisarin valtuuttama­na antoi hallituksen muodostamistehtävän Bobrikovin aikana senaatto­rina toimineelle Ossian Wuorenheimolle. Kaikki vapautuvat senaatto­rinpaikat täytettäisiin hallitsijan lupauksen mukaan vanhasuomalaisilla. Tunnustelun taustana oli ilmeisesti pyrkimys saada suuriruhtinaskun­taan vanhasuomalaisten viralliseen puoluejohtoon verrattuna pitem­mälle menevää myöntyvyyttä edustava hallitus.

Wuorenheimon yritys ei sopinut Danielson-Kalmarin konseptioon yh­teistyöstä nuorsuomalaisten kanssa. Toisaalta valtioneuvoksen oli myös ajateltava oman puolueensa yhtenäisyyttä. Danielson-Kalmari totesikin 27.5.1908 perustuslaillisten hallitusneuvottelijalle Edvard Hjeltille, ettei Wuorenheimo »oikeastansa» ollut vanhasuomalaisten ehdokas, vaikka heillä ei ollutkaan mitään häntä vastaan. Joka tapauksessa odotettaisiin eduskuntavaalien tuloksia. Viimeksi mainitun informaation vanhasuo­malaisten kannasta Hjelt sai muutamaa päivää myöhemmin myös Böck­mannilta, joka lupasi koettaa taivuttaa keisarin lykkäämään senaatin uusi­misen vaalien jälkeiseen aikaan. Wuorenheimon asema muuttui nopeasti toivottomaksi hänen epäonnistuessaan omankin puolueen piirissä halli­tuslistan kokoamisessa. Perustuslaillisten puolesta taas Hjelt teki tilan­teen Böckmannille täysin selväksi ilmoittamalla tälle, ettei kukaan virassa vielä olevista Mechelinin senaatin jäsenistä suostuisi tulemaan Wuoren­heimon hallitukseen. Böckmannin ja Danielson-Kalmarin välisessä kes­kustelussa esille tullut E. G. Palmenin mahdollinen ehdokkuus senaatin johtoon näyttää myös pysähtyneen alkuunsa.²²   Venäläisten toiveet »myöntyväisestä» vanhasuomalaisten johtamasta senaatista eivät lähesty­vien eduskuntavaalien ilmapiirissä olleet realistisia.

Vaalien mentyä ohitse varsinaiset hallitusneuvottelut käynnistyivät nopeasti. Paria alkuistuntoa lukuunottamatta Paasikivi osallistui koko ajan näihin Edvard Hjeltin asunnossa (Pohjoisranta 12) 3.7.-17.7.1908 käytyihin keskusteluihin.²³ Mukana olivat vanhasuomalaisista Paasikiven lisäksi Danielson-Kalmari, Y. K. Yrjö-Koskinen, Listoja August Hjelt sekä perustuslaillisista Mechelinin senaatin jäsenet August Nybergh, Onni Schildt, Kaarlo Castren sekä Edvard Hjelt. Kokoomussenaatti todettiin periaatteessa tavoittelemisen arvoiseksi, mutta hallitusohjelmasta ei päästy yksimielisyyteen.

Myös henkilökysymykset tuottivat pitkään vaikeuksia. Paasikivi kuu­lui alun alkaen puolueensa senaattorikandidaatteihin, missä yhteydessä viitattiin myös hänen venäjänkielen taitoonsa. »August Hjelt osaa suju­vasti venättä, Paasikivi ja Yrjö-Koskinen tulevat hyvin toimeen». Omasta puolestaan ylitirehtööri piti asemaansa ja koulutukseensa nähden kai­naloonsa parhaiten soveltuvana finanssitoimituskunnan päällikön salk­kua. Vaikka perustuslailliset senaattori Nyberghin ilmoituksen mukaan arvostivatkin Paasikiven kyvykkyyttä, he mieluummin halusivat pitää näin tärkeän salkun itsellään tarjoten ylitirehtöörille kamaritoimitus­kunnan päällikkyyttä.²⁴

Vanhasuomalaisten neuvotteluasemia heikensi eduskuntavaaleissa kärsitty tappio, mikä vaikutti siihen, että he joutuivat tyytymään vähem­mistöasemaan senaatissa (5 paikkaa 11:sta) myös talousosaston varapu­heenjohtajan tehtävän mennessä nuorsuomalaisille (Edvard Hjelt). Eräänlaisena vastamyönnytyksenä vanhasuomalaiset sittemmin onnis­tuivat tinkimään finanssipäällikön salkun Paasikivelle.

Orastava yhteisymmärrys näytti kuitenkin romahtavan, kun puoluei­den laajemmat luottamusmiespiirit informoitiin hankkeesta. Vanhasuo­malaisten 10.7.1908 pidetyssä lisätyn valtuuskunnan kokouksessa ajatus koalitiohallituksesta kohtasi yhä vastarintaa. Samaan aikaan nuorsuoma­laiset pitivät omaa kokoustaan, jonka tulokset K. J. Ståhlberg »ilmoitti telefonissa» yhteistyökumppanilleen J. K. Paasikivelle vanhasuomalais­ten kokoukseen. Nuorsuomalaiset olisivat valmiita kokoomushallituk­seen seuraavin ehdoin: 1. Perustuslaillisten oli saatava paikkojen enem­mistö. 2. Varapuheenjohtajan oli oltava perustuslaillinen. 3. Vanhasuo­malaisten kiintiöön ei saisi sisältyä Bobrikovin aikaisia senaattoreja.

Vaikka suomettarelaiset eivät olleet edes aikoneet ottaa viimeksi mai­nittuja mukaan, heidän keskuudessaan nuorsuomalaisten – ilmeisesti Wuorenheimo-episodin inspiroimaa – vaatimusta pidettiin syvästi loukkaavana. Huolimatta mm. Danielson-Kalmarin varauksellisesta suh­tautumisesta monet puolueen kannattajat identifioituivat yhä edelleen sortovuosien senaattiin ja mielialat olivat herkkiä myöntyvyyspolitiikkaa vastaan suunnatulle ulkopuoliselle arvostelulle. Sitäpaitsi vanhasuoma­laiset joka tapauksessa ratkaisisivat itse, ketkä heitä senaatissa edustaisi­vat. Yhdessä Danielson-Kalmarin kanssa Paasikivi näyttää asettaneen ar­vovaltakysymyksen toissijaiseksi siihen Ståhlbergilta saatuun tietoon verrattuna,  jonka mukaan nuorsuomalaisten kokouksessa renvallilaisia »pääskysiä» edustanut vähemmistö oli vastustanut kokoomushallitusta ylipäänsä. Kun myös ruotsalaisten keskuudessa esiintyi vastahakoisuut­ta, kokoomushallitus ei ehkä saisikaan eduskunnassa taakseen enem­mistöä. Lopputulokseksi tulikin vanhasuomalaisten yksimielinen päätös pidättyä näillä edellytyksin jatkamasta hallitusneuvotteluja. Liioin he ei­vät menisi yksinään senaattiin.²⁵

Vanhasuomalaisten tiedotettua seuraavana päivänä päätöksestään pe­rustuslaillisten hallitusneuvottelijoille Hjeltin luona pidetyssä kokouk­sessa osapuolet totesivat hankkeen ajautuneen umpikujaan. Asiaan voi­taisiin palata aikaisintaan elokuussa eduskunnan aloitettua istuntonsa.

Nyt oli kenraalikuvernööri Böckmann puolestaan saanut tarpeek­seen. Kyllästyneenä suomalaisten »riitelyyn» raivostunut ratsuväenken­raali ilmoitti jättävänsä hallituksen muodostamisen Venäjän ministeri­neuvoston tehtäväksi. Kiistapukarit joutuivat näissä oloissa ottamaan lu­sikan kauniiseen käteen ja käynnistämään hallitusneuvottelut uudel­leen ilman ennakkoehtoja.  Keskustelujen takkuisuuden  havaittuaan kenraalikuvernööri lisäsi vielä vauhtia ilmoittaen lähtevänsä illalla 17.7.1908 Pietariin ja ottavansa silloin hallituslistan mukaansa. Ellei se tuohon ajankohtaan mennessä valmistuisi, senaatin kokoonpano jätet­täisiin venäläisten  viranomaisten päätettäväksi.

Määräpäivän iltana kiisteltiin vielä tiukasti finanssipäällikön paikasta. J. K. Paasikivi korosti tuntevansa hyvin valtiovaraintoimituskunnan alan, vaikka tunnustikin olevansa vailla käytännön pankkimieskokemusta. Si­tä ei virassa kuitenkaan välttämättä tarvittaisi. Hän »ei tahdo uhrata oi­keata elämäntehtäväänsä mennäksensä kamaritoimituskuntaan». Yliti­rehtööri teki myös selväksi pitävänsä arvolleen sopimattomana väistyä nuorsuomalaisten ehdokkaan pankinjohtaja Otto Stenrothin tieltä. Pe­rustuslailliset antoivat lopulta periksi tyytyen Stenrothille varattavaan kauppa- ja teollisuustoimituskuntaan. August Hjelt puolestaan sai kama­ritoimituskunnan. Sen päälliköksi aiotulle vanhasuomalaiselle Akseli Listolle tarjottiin »lohdutuspalkintona» siviilitoimituskunnan apulais­päällikkyyttä. Ilmoittaen, ettei hän ollut mikään »marionetti», jota voi­tiin siirrellä minne tahansa, tuohtunut Listo käveli ulos neuvotteluhuo­neesta. Kello oli 17.30 ja kenraalikuvernöörin asettama määräaika, klo 19.00 lähestyi uhkaavasti. Puhelimitse onnistuttiin tavoittamaan ja saa­maan paikalle vanhasuomalainen esittelijäsihteeri Hugo Rautapää, joka aikansa vastaan pyristeltyään lupautui ottamaan vastaan Listolle aiotun tehtävän. Myöhemmän Suomen parlamentaarisille traditioille hyvin oi­keutta tekevä hallitusneuvottelukierros oli saatu päätökseen. Lista muo­dostui  seuraavanlaiseksi:

varapuheenjohtaja Edvard Hjelt (nuorsuomalainen)

oikeustoimituskunta: August Nybergh (ruotsalainen)

maanviljelystoimituskunta: Onni Schildt (nuorsuomalainen)

siviilitoimituskunta: Kaarlo Castren (nuorsuomalainen)

–  » – apulainen  Hugo  Rautapää (vanhasuomalainen)

kauppa- ja teollisuustoimikunta: Otto Stenroth (nuorsuomalainen)

kulkulaitostoimituskunta: V. Lindberg (ruotsalainen)

kirkollistoimituskunta: Y. K. Yrjö-Koskinen (vanhasuomalainen)

valtiovaraintoimituskunta: J. K.  Paasikivi (vanhasuomalainen)

kamaritoimituskunta: August Hjelt (vanhasuomalainen)

Lisäksi hallitukseen kuului salkuttomana senaattorina

J. R.  Danielson-Kalmari (vanhasuomalainen).

Ennen määräajan umpeutumista ja kenraalikuvernöörin lähtöä Pietarin yöpikajunalle August Nybergh ja J. R. Danielson-Kalmari veivät illalla 17.7.1908 valmiin listan Böckmannille Kesärantaan hänen ehdittyään jo pariin kertaan  puhelimitse kiirehtiä asiaa.²⁶ Suomen saaristossa Pitkäpaaden (venäläisittäin Pitkopas) vesillä huvijahdillaan lomaileva keisari hyväksyi ehdotuksen  muuttamattomana 1.8.1908.

Hallitusneuvottelijat olivat toivoneet pihtisynnytyksellä aikaansaadun kokoomussenaatin jo pelkällä olemassaolollaan ja toiminnallaan lisää­vän puolueiden keskinäistä yhteisymmärrystä. Osittain he olivatkin oi­keassa porvarillisten ryhmien välisen kiistelyn selvästi lieventyessä Hjeltin hallituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Venäjän pai­neen kasvaessa senaatin, joka oli muodostettu ilman kiinteää ohjelmaa, kestokyky murtui. Tapahtumain kulku osoitti siten Paasikiven osuneen ennakkoepäilyksissään oikeaan.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5