SENAATTORI

KUNNALLINEN ÄÄNIOIKEUS JA KIELTOLAKI

Hallitukseen meno avasi vanhasuomalaisille tilaisuuden vaikuttaa entis­tä tehokkaammin puolueohjelmaansa sisältyneiden tavoitteiden hyväk­si. Rantakari korosti Paasikivelle kysymyksen olevan ensi sijassa puolu­een »Akilleen kantapäistä», kansalle välttämättömistä taloudellisista rat­kaisuista, »jotka voivat rusthollaria suututtaa ja joita suomenmieliset eivät pystyisi yksin läpi viemään… torpparilaki ja oppivelvollisuus, ehkä myös kunnallinen äänioikeus eli kaikki ne, jotka koskevat valitsijaimme aineellisia etuja. Kieliasia jääköön. Samoin teollisuustyöväestöä koske­vat puuhat. .. Sillä meillä ei ole niissä omaa lusikkaamme niinkuin maa­laiskysymyksessä».¹ Rantakarin huolena oli siten yhtäältä puolueen eheyden ja kannatuspohjan säilyttäminen sekä toisaalta reformien edel­lyttämien yhteistyömahdollisuuksien varmistaminen perustuslaillisten kanssa.

Rantakarin mainitsemista tehtävistä Paasikiven reviiriin kuului »maa­laiskysymyksen» lisäksi kunnallinen äänioikeus. Pian ensimmäisen yk­sikamarisen eduskunnan vaalien jälkeen Mechelinin hallitus oli touko­kuussa 1907 asettanut komitean selvittämään kunnallislainsäädännön uudistamista. Puheenjohtajaksi kutsuttiin tunnettu tamperelainen kun­nallismies Gust. Rud. Idman jäsenistön enemmistön koostuessa perus­tuslaillisista poliitikoista. Vanhasuomalaisia edustivat maanviljelijä Juho Torppa ja ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Komitean helmikuun lopussa 1908 valmistuneen mietinnön saneli ensisijaisesti sen nuorsuomalainen sii­pi. Koska kunnallishallinto oli pääasiassa päätöksentekoa verovarojen käytöstä, äänioikeus oli myönnettävä vain tuloveron maksajille.

Puolueohjelmansa mukaisesti yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta kiinni pitävä vanhasuomalainen vähemmistö oli kuitenkin siinä määrin vahva, että sen mielipide esitettiin mietinnössä rinnakkain. Ehdotustaan lisätystä valtuustosta vanhasuomalaiset pitivät tärkeänä oikeudenmukai­suuden takaajana, koska heidänkään mielestään – kaikesta »demok­raattisuudesta» huolimatta – ei voitu lähteä siitä, että »yhdet määräävät veroja ja toiset ne maksavat». Tarvittiin toisin sanoen veronmaksajien enemmistön suostumus. Ruotsalaiset ja komitean ainoa sosialistijäsen, kaupanhoitaja Heikki Lindroos jättivät erikseen omat vastalauseensa. Hallitus ei ehtinyt antaa asiasta esitystä eduskunnalle ennen sen hajoit­tamista huhtikuussa 1908.²

Edvard Hjeltin johdolla heinäkuussa 1908 käydyissä hallitusneuvotte­luissa kunnallislakiasia tuli myös ohimennen esille. Perustuslailliset va­roittivat tällöin menemästä äänioikeuden laajentamisessa liian pitkälle vedoten varoittavana esimerkkinä sosialistienemmistöiseen Kotkaan, jossa kaupungin raha-asiat olivat joutuneet vaikeuksiin. Paasikiven ja Danielson-Kalmarin mielestä taas kunnallislakikysymys ei kuulunut kaikkein kiireellisimpien ongelmien joukkoon. Riittäisi, jos siitä annet­taisiin hallituksen esitys vuoden 1909 valtiopäiville. Valmistelutoimen­piteet voitaisiin käynnistää syksyllä 1908. Danielson-Kalmarin toivo­muksen mukaan »luonnoton kilpajuoksu eduskunnassa nyt lakkaa ja eduskuntaa koetetaan johtaa järkevyyteen».³

Jatkokehitys kuitenkin osoitti hallitusyhteistyötä varmistelevan valtio­neuvoksen optimismin liioitelluksi. Hänen oma puolueensakaan ei suostunut odottamaan luvassa ollutta hallituksen esitystä vaan lähti liik­keelle eduskunta-aloitteen tietä. Samoin menettelivät nuorsuomalaiset. Kun käsittelyn pohjana voitiin käyttää sekä kunnallislakikomitean että edellisten valtiopäivien asettaman erikoisvaliokunnan mietintöä, etene­minen tapahtui verrattain nopeasti huolimatta yksikamarisen eduskun­nan alkuvuosille tunnusomaisista pitkistä, moneen kertaan samoja asi­oita taistelevista puheenvuoroista. Lakien toisessa käsittelyssä 29.9.1908 käytiin kiihkeä keskustelu, jossa sosiaalidemokraatit syyttivät porvarilli­sia jarrutuksesta ja nämä taas vasemmistoa liiasta kiirehtimisestä. Tässä tiimellyksessä vanhasuomalaisten rintama hajosi. Enemmistö puolsi yhä edelleen kunnallislakien nopeaa ratkaisua vielä kulumassa olevilla valtiopäivillä.

Sosialistien moitteisiin antoi ensisijaisesti aihetta Hannes Gebhard, joka puheenvuorossaan avoimesti kannatti hankkeen lykkäämistä kau­emmaksi tulevaisuuteen. Suomen kansa, etenkin syrjäseuduilla, oli hä­nen mielestään vielä liian kehittymätöntä ottaakseen vastuun kuntien raha-asioista. Tilannetta vain pahensi sosialistien hillitön demagoginen kiihotus, josta oli saatu kylliksi näyttöjä eduskunnassakin. Valtiollisessa elämässä hallitus toki saattoi tarvittaessa ohjailla asioita oikealle tolalle. Tämä vastapaino puuttui maalaiskunnista, joissa tietopuolinen sivistys eduskuntaankin verrattuna oli usein kovin heikko. Kunnallisreformi olisi siksi liitettävä kansakoululaitoksen kehittämisen yhteyteen. Ken­ties voitaisiin ajatella äänioikeusuudistuksen kokeilemista ensin kau­pungeissa ja sen ulottamista vasta myöhemmin maaseudulle.

Vaikka Gebhard korostikin esiintyneensä pelkästään omissa nimis­sään, puolue sanoutui myöhemmin irti hänen kannanotoistaan. Tilanne oli päässyt kehittymään sosiaalidemokraateille liian herkulliseksi näi­den vertaillessa Gebhardin puheenvuoroa vanhasuomalaisten viralli­seen puolueohjelmaan. Nuorsuomalaisetkaan, hallituskumppanuudes­ta huolimatta, eivät kokonaan malttaneet pidättyä viittauksista suometta­relaisten kannanmuutokseen.

Eduskunnan täysistunnossa käydyssä keskustelussa Paasikivi joutui puun ja kuoren väliin. Kaikki tiesivät hänet vanhasuomalaisten puolue­ohjelman kunnallishallintoa koskevien kohtien kirjoittajaksi. Varmemmaksi vakuudeksi sosialisti Juho Kirves luki ääneen katkelmia Paasiki­ven v. 1906 julkaisemasta kunnallisen äänioikeuden laajentamista kos­kevasta lentokirjasesta. Senaattorin oli nyt pakko ottaa kantaa. Hän ko­rosti olevansa yhä edelleen v. 1906 julkistamiensa ajatusten takana. Kui­tenkin edustaja Gebhardin esittämät, kansan »kypsyneisyyteen» kohdis­tuvat epäilyt ansaitsivat huomiota ja puolsivat hankkeen lykkäystä. Jär­jestelmää voitaisiin hyvinkin soveltaa ensin kaupungeissa ja ottaa näin saadut kokemukset huomioon ulotettaessa se myöhemmin koko maa­han.

Ei ole syytä epäillä Paasikiven vilpittömyyttä hänen kannattaessaan itse laatimaansa ohjelmaa kunnallishallinnon kansanvaltaistamisesta. Pitkän tähtäyksen tavoiteasettelu oli tuskin vaihtunut. Toisaalta häntä pelottivat yleisen ja yhtäläisen äänoikeuden mukanaan tuomat jyrkät muutokset. Samaan suuntaan vaikutti työväenliikkeen taholta harjoitet­tu kiihkeä propaganda olevia oloja vastaan. Sosiaalidemokraattien yli koko maan ulottuva voima tunnettiin jo huomattavasti paremmin kuin ohjelmaa laadittaessa v. 1906. Aikalisä tuntui nyt tarpeelliselta. Kantaan­sa määritellessään senaattorin oli ajateltava yhtäältä uudistuksille välttä­mättömän hallitussovun säilyttämistä ja toisaalta oman puolueensa kes­kuudessa laajaa kannatusta nauttivaa kunnallislakiuudistusta.

Eduskuntapuheensa vuoksi Paasikivi joutui osittain saman kritiikin kohteeksi kuin Gebhardkin, vaikka hän ei sittemmin katsonutkaan ai­heelliseksi mainita tästä muistelmissaan. Sosiaalidemokraatti Juho Lau­tasalo totesi molempien loukanneen Suomen kansan maaseudulla asu­via pohjakerroksia leimaamalla ne »pähkäpöhköiksi». (Kumpikaan van­hasuomalaisista »syytetyistä» ei tietenkään käyttänyt tätä sanaa.) Nuor­suomalaisten Helsingin Sanomat ei liioin malttanut olla ironisoimatta: »Ja toinen merkkimies, vieläpä puolueenedustaja senaatissa, jolta luon­nollisesti on odoteltu uudistukselle täyttä kannatusta, selittää hänkin mielipiteensä tämän uudistuksen suhteen ruvenneen horjumaan. Aina­kaan ei olisi vielä aika sen toteuttamiselle. Sama mies on kuitenkin tähän asti pitänyt juuri tätä uudistusta mitä kipeimmän tarpeen vaatima­na ja varsin erikoisalanaan sitä puolueessaan ajanut».

Vanhasuomalaisten pää-äänenkannattaja Uusi Suometar myönsi Geb­hardin osittain poikenneen puolueen linjalta. Toisaalta lehti otti sii­piensä suojaan senaattori Paasikiven koettaen selittää tämän ja Gebhar­din ajatusten samansuuntaisuuden rajoittuneen pelkästään kaupunkeja koskevaan hallintokokeiluun. Itsenäisen ja puoluekurista piittaamatto­man rivimiehen Gebhardin hankalilla kannanotoilla ei nähtävästi kat­sottu olevan samaa kantavuutta kuin hallituksen jäsenen  mielipiteillä, joita puolueen kannattajajoukkoja ajatellen haluttiin selittää parhain päin.  Mikäli kuitenkin oma ehdotus eduskunnassa kaadettaisiin, silloin jouduttaisiin viivytyksen välttämiseksi tukemaan lähimpänä olevaa nuorsuomalaisten mielipidettä.

Kaikesta huolimatta Paasikiveä syytettiin vanhasuomalaisten keskuu­dessa »jänistämisestä» ohjelman läpiajamisessa. Vielä toistakymmentä vuotta myöhemmin entinen luokkatoveri K. A Franssila muisteli päivä­kirjassaan Paasikiven »noloa» esiintymistä kunnallislakiasiassa. »Hänen täytyi selittää, ettei hän ole poikennut ohjelmasta. Paasikivi näet oli itse laatinut juuri kunnallisohjelman ja piti sitä erikoisalanaan, mutta hänen puheensa asiallinen sisältö oli sittenkin täydessä ristiriidassa ohjelman kanssa. Siitä johtui, että sanat takertelivat. Referaattikin teki vielä suoras­taan inhottavan vaikutuksen».⁴

Maltillisuudellaan senaattori Paasikivi säilytti yhteistyöedellytykset perustuslaillisten kanssa, jotka, tosin omilla ehdoillaan, olivat valmiita päättämään kunnallislakiasian jo vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä.⁵ Hallituksen jäsenenä Paasikivi ei voinut osallistua valiokuntatyöskente­lyyn, minkä vuoksi kunnallislakien ratkaisevassa muotoiluvaiheessa suuressa valiokunnassa vanhasuomalaisten ryhmää johti kansanedusta­ ja Arthur Lagerlöf. Tulokseksi saatiin porvarillisten puolueiden välinen kompromissi, jonka eduskunta lopullisesti hyväksyi 31.10.1908 äänin 141-45. Vastaan äänestäneiden joukko koostui ruotsalaisista ja yksittäi­sistä muiden puolueiden edustajista. Aika oli käynyt todella tiukalle kolmannen käsittelyn tapahtuessa välittömästi ennen valtiopäivien päät­täjäisseremonioita.

Kunnallislakien kompromissiluonnetta osoittaa, että varsinaisten val­tuutettujen vaalissa äänioikeus vähäisin poikkeuksin oli vanhasuoma­laisten vaatimalla tavalla yleinen ja yhtäläinen. Sen sijaan lisätyn valtuus­ton vaaleihin saivat osallistua vain ne, jotka maksoivat kunnallista tulo­veroa. Lisätyn valtuuston tehtävät olivat varsin laajat; sille kuuluivat liki­ pitäen kaikki kunnan talouteen liittyvät asiat. Lisäksi ko. elin valitsi eri lautakunnat ja johtokunnat, joista keskeisin oli tietysti kunnallislauta­kunta. Kuten Soikkanen toteaa, kunnan menojen korotuksia olisi var­masti ollut vaikea ajaa lävitse, sillä valtuuston lisäjäseniä valittiin yhtä monta kuin tavallisia valtuutettuja, minkä lisäksi päätöksentekoon tä­män valtuuston toimialaan liittyvissä kysymyksissä vaadittiin vielä mää­räenemmistö. Verojen korottaminen yli  viideksi prosentiksi tuloista vaati peräti 3/4 enemmistön lisätyssä valtuustossa. Uusissa laeissa oli siis monin määräyksin pyritty estämään valtasuhteiden muutoksen ratkaise­va vaikutus kunnan talouteen, erityisesti oli yritetty torjua verojen koro­tukset.⁶  –  Paasikivi katsoikin rajoitukset siinä määrin tehokkaiksi, että  ne käytännössä vastasivat nuorsuomalaisten alun perin ajamaa äänioi­keuden  rajoittamista vain veronmaksajiin.⁷

Merkille pantavaa, mitä myös Paasikivi muistelmissaan erityisesti korostaa, on sosiaalidemokraattien asiassa omaksuma realistinen kanta. Havaittuaan omien ehdotustensa läpimenomahdollisuudet toivotto­miksi he asettuivat kannattamaan »pienimpänä pahana» pitämiään van­hasuomalaisia hyväksyen lopulta myös näiden nuorsuomalaisten kans­sa tekemän kompromissin. Vanhasuomalaiset, heidän joukossaan Paasi­kivi, joutuivat siten havaitsemaan, ettei sosialistien käytännön politiikka aina välttämättä vastannut heidän usein räikeänä kielenkäyttönä ilmen­nyttä propagandaansa.

Jo vuonna 1913 laatimassaan kirjoituksessa Paasikivi joutui myöntä­mään sosialistien »käsittävän taloudellisiakin asioita enemmän kuin agi­tatsionipuheista voisi päättää, ja jos he saisivat kunnan asioita todellises­ti hoitaakseen niin arvatenkin terve järki pääsisi arvoonsa». Kotkan ta­pauksesta ei pitäisi tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Vastuun kantaminen kansan silmien edessä kasvattaisi myös sosialisteja.⁸

Kunnallislakien hyväksymisen maassa herättämä tyytyväisyys oli kui­tenkin ennenaikaista. Senaattiin asia tuli kenraalikuvernöörinkansliasta Stolypinin ja valtiosihteerinviraston kautta lausunnolle vasta keväällä 1910 kenraaliluutnantti Vladimir Markovin johtaman ns. amiraalisenaa­tin astuttua virkaan. Kunnallislakeja koskevan kielteisen kannanottonsa se sai valmiiksi vasta v. 1914. Päätöstä perusteltiin yleisvaltakunnallisilla eduilla, koska kyseessä olevat lait eivät myöntäneet venäläisille äänioi­keutta Suomessa. Lisäksi todettiin eduskunnassa esiintyneen »äärim­mäistä radikalismia, riittämätöntä varovaisuutta ja puuttuvaa vastuun­tuntoa». Senaatti saattoi estää tällaisen eduskunnan päätösten toteutta­misen, mutta samaa mahdollisuutta sillä ei ollut kunnan elimiin näh­den.

Sosialistit syyttivät myöhemmin vanhasuomalaisia yhteistyöstä Mar­kovin senaatin kanssa hankkeen torpedoimiseksi, minkä yksilöimättö­män ja todistamattoman väitteen Paasikivi muistelmissaan jyrkästi tor­juu. Valtionarkistossa säilytettyihin asiakirjoihin perehdyttyään vanha presidentti saattoi vakuuttaa, ettei hänen puolueellaan ollut eduskunta­ käsittelyn loppuunsaattamisen jälkeen enää mitään tekemistä asian kanssa.¹⁰

Senaatin kannan mukaisesti keisari päätti toukokuussa 1914 jättää kunnallislait vahvistamatta. Merkittävä keino työväenliikkeen jäsentämi­seksi silloiseen suomalaiseen yhteiskuntaan oli jätetty käyttämättä sa­malla kun vieraantuminen tapahtuneen ratkaisun herättämän ärtymyk­sen vuoksi päinvastoin kasvoi. Kunnallislainsäädännön uusimiseen voi­tiin palata vasta kokonaan muuttuneissa oloissa tsarismin kukistumisen jälkeen keväällä 1917.¹¹

Paasikiven senaattorikauden hankalimpiin ongelmiin kuului kieltolaki­asia, jonka hoitoa hän alun perin ei pitänyt keskeiseen tehtäväpiiriinsä liittyvänä. Jo 1880-luvulla Suomessa oli syntynyt voimakas raittiusliike, joka ehdottomuuden periaatteeseen nojautuen asetti tavoitteekseen al­koholijuomien käytön täydellisen kieltämisen lainsäädännöllisin toi­menpitein.¹² Kilpaillessaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden voimaan­ saattamisen jälkeen äänestäjien suosiosta puolueet joutuivat ottamaan huomioon myös raittiusväen. Kysymyksessä oli varsin aktiivinen ryhmä­kunta ja, kuten Teljo on todennut, »uskonkiihkoisimmilta kieltolain kannattajilta saattoi odottaa, että he kaikista muista poliittisiin ratkaisui­hin vaikuttavista tekijöistä välittämättä antaisivat äänensä sille puolueel­le, joka ottaisi ohjelmaansa tämän lain säätämisen».¹³ Ihmeteltävänä ei näin ollen tarvitse pitää, että kaikki puolueet – ruotsalaisten enemmis­töä lukuunottamatta –   asettuivat kieltolain kannalle.

Mechelinin senaatti puolestaan suunnitteli alkoholiongelman ratkai­sua kunnallisen määräämisoikeuden pohjalta, jolloin täyskielto koskisi vain maaseutua. Lakiesitys kuitenkin valmistui vasta kesällä 1907 ehti­mättä byrokratian rattaiden lävitse ensimmäiseen yksikamariseen edus­kuntaan. Täydelliseen ja ehdottomaan kieltolakiin sitoutuneita puoluei­ta hallituksen pääsisällöltään etukäteen tunnettu esitys ei voinut tyydyt­tää. Tähän joukkoon kuuluivat myös vanhasuomalaiset, joiden vaali­kampanjassa 1906-1907 kieltolaki oli näytellyt keskeistä osaa. Muistetta­koon esimerkkinä puolueen Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirinehdokkaiden vaalilistojen teksti: »Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan ja kieltolaki». Tuon lipun alla oli myös J. K. Paasikivi noussut eduskun­taan.

Näissä oloissa puolueilla ei ollut aikomustakaan jäädä odottamaan hallituksen esitystä. Tahdottiin osoittaa omakohtaista intoa ja harrastus­ta. Ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa tehtiin kaikkiaan viisi kieltolakiin tähtäävää aloitetta (sosiaalidemokraattien, vanhasuomalais­ten, kristillisen työväenliiton, maalaisliittolaisten sekä neljän ruotsalai­sen edustajan toimesta). Allekirjoittajia oli yhteensä 113, siis eduskun­nan enemmistö. Pääsisällöltään aloitteet olivat toistensa kanssa yhtäpitä­viä pohjautuen Raittiuden Ystävien asettaman toimikunnan  ehdotuk­seen. Sen tarkastajiin kuului vanhasuomalaisten taholta mm. J. K. Paasi­kivi.¹⁴

Ylitirehtööri Paasikiven kanta kieltolakihankkeeseen oli epävarma. Itse tavoitteen, kansan raitistamisen, hän myönsi sinällään oikeaksi. Eri asiana täytyi pitää, pystyttäisiinkö se suunnitelluin keinoin saavutta­maan. Ulkomaat ja Venäjä saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, minkä Paasiki­vi joutui konkreettisesti kokemaan vuoden 1908 lainaneuvottelujen yh­teydessä. Kotimaankin mielipide voi tulevaisuudessa vaihtua. Yleinen kehitys ei näyttänyt kulkevan asketismiin päin. Pöydän nautintoja ar­vostavan ylitirehtöörin henkilökohtainenkin kiinnostus rajoituksiin oli tietyllä tavoin pakotetun tuntuista. Lisäksi häntä askarruttivat kiel­tolain toimeenpanon yleiseen valvontaan liittyvät moninaiset ongel­mat »vaivalloisine ja vastenmielisine tarkastusmenettelyineen» sekä reformista kärsimään joutuville, mm. viinatehtailijoille maksettavat korvaukset.

Toisaalta kieltolakihankkeen mahdottomuudesta ei liioin ollut etu­käteen varmoja takeita, joiden nojalla olisi voinut ajatella ryhtymistä lähes poliittiseen itsemurhaan verrattavaan taisteluun vanhasuomalai­sessakin puolueessa hallitsevaa fanaattista kieltolakirintamaa vastaan. Vuoden 1907 valtiopäivillä Paasikivi omaksui asiassa varovaisen myötäi­levän linjan. Heti lähetekeskustelussa käytettiin kaikkiaan 42 puheen­ vuoroa, joilla enimmältään oli hyvin vähän asiallista merkitystä. Vilpittö­män vakaumuksellisuuden ohella eduskunnan kieltolakiväittelyä sävytti voimakas demagogian ja puoluetaktiikan ilmapiiri itsekehuineen ja toisten puolueiden motiivien epäiltäviksi saattamisineen.

Lähetekeskustelussa Paasikivi huomautti sinänsä tärkeänä pidettävän kieltolain merkitsevän valtion tulojen vähenemistä ainakin 10 miljoo­nalla markalla, minkä vuoksi asian tätäkin puolta olisi harkittava, vaikka se merkitsisikin toimeenpanon lykkäytymistä. Joka tapauksessa tarvittai­siin valtiovarainvaliokunnan lausunto.

Eduskuntaa hankkeen arkinen finanssipuoli ei kuitenkaan kiinnosta­nut, ja valtiovarainvaliokunnan mietintöäkin pidettiin tarpeettomana. Sosiaalidemokraattien Edvard Valpas hyökkäsi kiivaasti Paasikiven kimppuun, koska tämä ei ollut tunnustanut sosialistien merkitystä kiel­tolakiasian ensimmäisinä käynnistäjinä. Ylitirehtööri puolestaan perus­tellusti korosti, ettei hän ollut  puheenvuorossaan lainkaan puuttunut eri puolueiden ansioihin ja niiden keskinäiseen järjestykseen.¹⁵

Kieltolain myöhempään eduskuntakäsittelyyn Paasikivi ei enää näky­västi osallistunut. Kun lopullinen myönteinen päätös 31.10.1907 – suu­ren innostuksen vallassa ja seisaalleen nousten – tehtiin vastaehdotus­ten puuttuessa näennäisen yksimielisesti, Paasikivikin joutui siten kan­tamaan henkilökohtaisen osansa ratkaisuun liittyvästä vastuusta.¹⁶ Me­chelinin hallituksen alkuperäisestä alkoholilakiesityksestä vastannut kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö, senaattori K. J. Ståhlberg tulkitsi eduskunnan päätöksen henkilökohtaiseksi epäluottamuslau­seeksi, minkä perusteella hän – ensi kertaa Suomessa parlamentaris­min periaatetta käytäntöön soveltaen –   erosi virastaan.¹⁷

Eduskunnan hyväksymä lakiehdotus lähti nyt kenraalikuvernöörin­ kanslian ja valtiosihteerinviraston välityksellä lausuntokierrokselle Ve­näjän ministeriöihin. Kiinnittäen huomiota eräisiin virheellisiin yksityiskohtiin kauppa- ja teollisuusministeri I. Šipov näytti silti Suomen kieltolaille muuten vihreätä valoa. Vt sotaministeri, kenraali A. Poliva­nov puolestaan korosti, ettei suunniteltu laki tietenkään saanut koskea Suomeen sijoitettuja venäläisiä joukkoja, jotka olivat pelkästään keisari­kunnan lakien alaisia. Yksinomaan näille – niin hyvin upseereille kuin miehistöllekin – tarkoitettujen myynti- ja anniskelupaikkojen kontrol­lointi suomalaisten viranomaisten toimesta ei vähimmässäkään määrin saanut tulla kysymykseen.¹⁸

Venäjän viranomaisten lausuntojen saapuessa keväällä 1908 Helsin­kiin parhaillaan kaatumassa ollut Mechelinin senaatti ei enää ottanut niihin kantaa. Hjeltin hallitus asetti heti virkaan astuttuaan 7.8.1908 la­kiesityksen valmistelua varten valiokunnan, jonka jäseniksi tulivat vara­puheenjohtaja Hjelt sekä senaattorit Stenroth (jonka toimituskuntaan asia kuului), Danielson-Kalmari ja Paasikivi.

Syksyn kuluessa valiokunta senaatin muiden kiireellisten töiden lo­massa valmisteli alkoholilakimietintöään Edvard Hjeltin, »siviilissä» ke­mian professorin, asiantuntevalla johdolla. Yksimielisesti todettiin eduskunnan hyväksymässä ehdotuksessa niin paljon teknisiä puutteita, ettei sen hyväksyminen sellaisenaan voinut tulla kysymykseen. Myös lain täytäntöönpano edellytti aikaavieviä valmistelutoimenpiteitä. Pa­himpana puutteena pidettiin kuitenkin laista aiheutuvien finanssiseu­raamusten täydellistä sivuuttamista. Lakkautettavien elinkeinojen har­joittajien kärsimät vahingot piti valtion korvata; tuolloin jo senaattiin oli jätetty 23 miljoonaan nousevat vahingonkorvausvaatimukset. Kaikkiaan niiden laskettiin kasvavan yli 40 miljoonaan silloiseen kultamarkkaan, puhumattakaan valtion alkoholinmyynnistä saamista tuloista, jotka vuo­sittain merkitsivät 12-13 miljoonaa markkaa eli n. 12% valtion koko­naistuloista.

Samaan aikaan eduskunta silti suunnitteli laajoja ja kalliita yhteis­kunnallisia reformeja. Kun parlamentti lisäksi oli ottanut kieltolakiin säännöksen sen tulemisesta voimaan 1.7.1909, pidettiin mahdottomana viedä tuohon päivämäärään mennessä loppuun lain voimaantulon edellyttämät laajat ja vaikeat järjestelytyöt. Valiokunnan perustuslailliset senaattorit Hjelt ja Stenroth suosittelivatkin eduskunnan päätöksen jät­tämistä vahvistamatta ja kotimaisen hallituksen valtuuttamista laatimaan uusi esitys, » jonka tulisi mahdollisimaan suuressa määrin lähennellä Eduskunnan hyväksymää lakiehdotusta».

Vanhasuomalaiset Danielson-Kalmari ja Paasikivi yhtyivät muuten pe­rustuslaillisten näkökohtiin, mutta katsoivat jättämässään eriävässä mielipiteessä, että ajan voittamiseksi senaatin olisi valmistettava oma ehdo­tuksensa alkoholiasian järjestämiseksi ja lähetettävä se samalla kertaa hallitsijalle.  Molemmat  senaattorit olivat myös yhdessä valmistaneet luonnoksen tätä koskevan keskustelun pohjaksi. Valtion tulojen vähe­nemisen korvaamiseksi he ehdottivat ylimääräisen suostuntaveron kan­tamista. Suuruudeltaan se voisi vastata yhtä tai puoltatoista prosenttia siitä tulosta, josta kukin verovelvollinen maksoi kunnalle tuloveroa. Näin arvioitiin saatavan kokoon 6-9 miljoonaa markkaa. Kun kunnallis­vero kaupungeissa tuolloin liikkui 4-5 prosentin vaiheilla ja jäi useim­missa maalaiskunnissa 3 prosenttiin, uudistus olisi siis merkinnyt 25-50 prosentin veronkorotusta, mikä herätti hämmästystä ja tyytymättömyyt­tä.¹⁹

Muistelmissaan Paasikivi ei ole käsitellyt asian ratkaisuvaihetta tam­mikuun lopussa 1909. Aamupäivällä 28.1. pidetyssä senaatin epäviralli­sessa neuvottelussa Stenroth ilmoitti kauppa- ja teollisuustoimituskun­nan asettaneen entisen prokuraattori J. Serlachiuksen johdolla toimivan asiantuntijatyöryhmän selvittämään korvauskysymystä. Ensimmäiseksi kokouspäiväksi oli määrätty 8.2.1909. Danielson-Kalmari ja Paasikivi suostuivat tähän, vaikka valtiopäivien pian tapahtuva alkaminen  tulisi­kin mutkistamaan tilannetta. Kiirehtimisen edelle oli tärkeysjärjestyk­sessä kuitenkin asetettava asioiden selvittäminen.

Edvard Hjelt myönsi vanhasuomalaisten senaattorien lakiesitysehdo­tuksen »paljon paremmaksi» eduskunnan päätökseen verrattuna.Omaa kantaansa hän ei silti katsonut voivansa muuttaa, koska lain soveltami­sesta tulisi fiasko ja Suomi ei voisi eristäytyä Euroopasta. Kieltolakia hyväksymättä hän olisi valmis menemään pitkällekin ulottuviin rajoituk­siin. Vaikka hallituksen kuului ottaa huomioon kansanedustuslaitoksen mielipide, se (senaatti) oli silti itse vastuussa hallitsijalle antamistaan neuvoista. Tältä osin Danielson-Kalmari ilmoitti olevansa samaa mieltä. Kotimaisen hallituksen kädet olivat siis vapaat. Hjelt korosti, ettei fana­tismiin ja harhautuneisuuteen perustuvaa eduskunnan käsitystä voitu pitää asianmukaisena ja lisäsi ymmärtävänsä parlamentin jäsenistöön kuuluvien senaattorien vaikean aseman. Tämänkään huomioon ottaen hän ei silti suostuisi maalle turmiollisena pitämäänsä ratkaisuun. Ilta­päivällä 28.1.1909 pidetyssä virallisessa istunnossa perustuslaillisten kanta tuli senaatin päätökseksi vanhasuomalaisten jäädessä esitysehdo­tuksineen vähemmistöön.²⁰

Hjelt, Stenroth ja Paasikivi julkistivat 30.1.1909 senaatin päätöksen keskeisen sisällön tamperelaiselle, kieltolakia ajavalle kansalaislähetys­tölle. Varovaisesti Paasikivi huomautti lakitekstiin jääneen eduskuntakä­sittelyssä kiireen vuoksi virheitä, jotka oli korjattava palauttamalla asia takaisin valtiopäiville. Ennen muuta ongelmana oli korvauskysymys, mistä aiheutuvista oikeusjutuista hän ei valtionvarainhoitajana suostuisi ilman eduskunnan päätöstä vastaamaan. Sama piti paikkansa valtion tulojen vähenemisen ja niiden korvaamisen kohdalla. Kysymys Itä-Suomen venäläisten huvila-asukkaiden, ulkomaisten konsulien ym. alkoho­lioikeuksista oli eduskunnan niinikään ratkaistava.²¹

Haastattelun julkistaminen päästi myrskyn valloilleen. Työmieheen laatimansa pääkirjoituksen Valpas otsikoi »Kieltolain tuhoaminen totta, väki pettureita ahdistamaan». Kansa haluttiin myrkyttää väkijuomilla sen nöyryyden varmistamiseksi. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö sai osansa pöllytyksestä. »Senaattori Paasikivi, tuo tyhmeän (!) pöyhkeä suomettarelaisnousukas on lykännyt hänen luonaan käyneelle lähetys­tölle valeen, että kieltolaki on eduskunnassa käsitelty ‘kiireessä’. . . Ku­ten tiedetään, ei se laki ole kiireessä tehty, päinvastoin… Kuinka julke­asti suomettarelaiset herrat rohkenevat polkea eduskunnan ja kansan enemmistön tahtoa, sitä osoittavat sanotun Paasikiven lausunnot eilises­sä Suomettaressa. Hän kehtaa ruveta riikinkukkomaisesti määräile­mään: ‘ei hän voi suostua siihen, että… ‘»²²

Myös omat koirat purivat. Tammikuun 31. päivänä 1909 Danielson­ Kalmari ja Paasikivi joutuivat vastaajiksi pelkästään kieltolakiasiaa varten koolle kutsuttuun suomalaisen puolueen lisätyn valtuuskunnan ko­koukseen. Kiihtyneet raittiusmiehet Väinö Kivilinna ja Mikael Soininen ehdottivat julkista moitelausetta puolueen senaattoreille, jotka aiheutta­mastaan luottamuspulasta huolimatta voisivat silti jatkaa viroissaan. Rai­vostunut Paasikivi ilmoitti, ettei hän ollut mikään renki, joka ensin saa niellä moitteet ja sitten armosta pysyä entisessä tehtävässään. Samaan seikkaan oli jo viitannut omalta kohdaltaan Danielson-Kalmari. Vuoden 1907 valtiopäivillä hän (Paasikivi) oli – tietämättä tuolloin vielä kaikista vaikeuksista –  ehdottanut  puuttuvien varojen saamiseksi kieltolakiasi­an lähettämistä valtiovarainvaliokuntaan, mutta hänen kannastaan ei pii­tattu.

Laajassa puheenvuorossaan Danielson-Kalmari asetti peliin koko arvovaltansa puolueen senaattorien tekemän ratkaisun puolesta. Kysymys ei ollut kieltolain torjumisesta vaan jatkuvasta työstä sen aikaansaami­seksi. »Hullutusta on, jos ensin päätetään laatia laki, ajaa se läpi puuttei­neen ja perästäpäin korjata puutteita». Nyt oli oikaistava ne vajavuudet, joihin jo v. 1907 menestyksettä viitattiin. Finanssipäällikkö ei voisi pysyä toimessaan tietämättä, mistä valtionvaroihin muodostuva aukko täytet­täisiin. Alkoholikiellosta Venäjän kanssa ilmaantuvat ongelmat oli selvi­tettävä. Hallituksen täytyi itse arvostella lausuntonsa ja punnita edus­kunnan päätökset. Danielson-Kalmari kärjisti tilanteen rohkeasti luotta­muskysymykseksi. »Jos suomalaisen puolueen valitut johtomiehet eivät katso voivansa hyväksyä meidän toimintaamme tässä asiassa, niin hän ei aio siitä hetkestä lähtien edustaa puoluetta, joka näin tärkeässä asiassa poikkeaa hänen  omasta käsityksestään».

Danielson-Kalmarin esiintyminen vei tuulen raittiusmiesten purjeista. Kivilinna ilmoitti luopuvansa moitelauseestaan ja poistuvansa ko­kouksesta, koska häntä oli puolueen johtomiesten erouhkauksin »pai­nostettu». Noin 50:stä osanottajasta vain 3 oli ilmaissut eriävän mielipi­ teensä senaattorien linjaan nähden. Luottamus oli ainakin ulkonaisesti palautettu ja hallituksen jäsenet saivat kehotuksen tehdä edelleenkin parhaansa kieltolain toteutumiseksi.²³

Odottaa saattoi, että helmikuussa 1909 kokoontuvassa eduskunnassa hallitus joutuisi vastaamaan kieltolakia koskeviin välikysymyksiin. Fi­nanssipäällikkö Paasikivi taas Anna-rouvan todistuksen mukaan työs­kenteli »aamusta aamuun» valmistellessaan valtiopäiville annettavia esi­tyksiä. »Säännöllisesti hän panee maata klo 2 aamulla, joskus myöhem­minkin, ja samaa vauhtia hän työskentelee pyhät kuin arkipäivät».²⁴ Pu­hemies Svinhufvudin avajaisissa pitämän, venäläistämispolitiikkaa ja en­nen muuta uutta esittelyjärjestystä jyrkästi arvostelleen puheen vuoksi keisari kuitenkin hajoitti valtiopäivät niiden työn ehtimättä päästä alku­valmisteluja pitemmälle. Pian tämän jälkeen kaatui myös Hjeltin halli­tus. Joulukuussa 1909 keisari vihdoin teki senaatin tammikuussa ehdot­taman ratkaisun. Saamaansa tehtävää, uuden kieltolakiesityksen laati­mista, Markovin ja Borovitinovin senaatit eivät eduskunnan patisteluista huolimatta lähivuosina täyttäneet. Vihreän veran alle jäi myös valtiopäi­vien marraskuussa 1909 hyväksymä uusi kieltolakiehdotus.²⁵ Asiaan pa­lattiin vasta keväällä 1917.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5