SENAATTORI

Kokoomushallituksen hajoaminen 1909

Taistelussaan vallankumousliikettä vastaan pääministeri P. A Stolypin pyrki kaikin käytettävissä olevin keinoin lujittamaan hallituksen asemaa ja arvovaltaa. Vuosien 1905-1907 tapahtumat olivat myös rajamaissa vaarallisesti heikentäneet keskusvallan otetta, joka tahdottiin palauttaa. Venäläiskansallisia näkökohtia korostava yhtenäistämispolitiikka tarjosi samalla erinomaisen keinon kolmannen duuman valtapuolueiden tuen varmistamiseen Stolypinin politiikalle. Suomen kysymyksen osalta pää­ministerin ohjelmajulistukseksi muodostui valtakunnanduumassa 18.5.1908 pidetty puhe, joka oli tarkoitettu vastaukseksi hallituksen it­sensä inspiroimiin, suuriruhtinaskunnan tilannetta koskeviin välikysy­myksiin.

Hyväksyen täysin duumassa esiintuodun, Suomen separatismiin koh­distuvan kritiikin Stolypin korosti koko imperiumille yhteisten laitos­ten luomisen tärkeyttä. Tähän päästäisiin valtakunnanlainsäädännön avulla. Pelko Suomelle annettujen oikeuksien loukkaamisesta oli aihee­ton, »koska Venäjällä ei voima voi käydä oikeuden edellä» – väite, jota Paasikivi muistelmissaan luonnehtii suorastaan humoristiseksi. Stoly­pin huipensi puheensa »korkeaan isänmaallista paatosta uhkuvaan ve­toomukseen, oikeaan pasuunantoitotukseen Venäjän kansalle». Uuden järjestelmän (so. valtakunnanduuman) voimaantulosta alkaen oli nous­sut mahtava isänmaallisuuden ja venäläisen kansallistunteen aalto. »Te, hyvät herrat, olette sen tunteen ilmauksena. Te ette voi kieltäytyä edes­ vastuusta, joka Teillä on Venäjän suvereenisten oikeuksien säilyttämi­sestä». Pietari Suuren ja hänen soturiensa urotyöt sekä heidän »nerok­kaan voimansa kiivaus» eivät saisi mennä hukkaan. »Näiden vahvojen miesten veri virtaa Teidän suonissanne». Duuman keskustan ja oikeis­ton penkkiriveiltä pääministerin puhetta tervehdittiin myrskyisin suo­sionosoituksin. Kadetit ja vasemmisto jäivät nyt alkaneessa keskustelus­sa auttamattomasti vähemmistöön Stolypinin saadessa selvän luotta­muslauseen.¹

»Pasuunantoitotuksesta» puhunut Paasikivi ei kuitenkaan voinut tie­tää, että Stolypinin uhon kohderyhmä oli rationaalisesti harkittu. Kysy­mys ei ollut pelkästään duumasta ja sen tuen hankkimisesta. Äärioikeis­to, jonka mielipiteille Nikolai II ja häntä ympäröinyt konservatiivinen hovikamarilla mielellään kallistivat korvansa, piti Stolypinia lähinnä tila­päisratkaisuna, johon oli turvauduttu vallankumousliikkeen tukahduttamiseksi ja järjestyksen palauttamiseksi valtakuntaan. Pääministerin kat­sottiin pitävän liikaa silmällä duuman mielipiteitä tsaarin itsevaltiuden kustannuksella. Välittömän kumousvaaran väistyminen vuodesta 1907 alkaen merkitsi siten paradoksaalisesti Stolypinin oman aseman heik­kenemistä, minkä vuoksi hänen oli kiinnitettävä erityistä huomiota oi­kean sivustansa varmistamiseen. Tähän tarjosi erinomaisen keinon raja­maakysymyksissä (Suomi, Puola, Kaukasia) osoitettu aktiivisuus.

Stolypinin ja äärioikeiston välinen erimielisyys kärjistyi duuman »ylä­huoneen», valtakunnanneuvoston, hylättyä laivaston yleisesikunnan pe­rustamista koskeneen hallituksen esityksen, jota se piti tsaarin itseval­tiutta rajoittavana. Maaliskuussa 1909 duuman hyväksymän asian oli määrä tulla uudestaan valtakunnanneuvostoon. Hallitus oli siten valmis­tautumassa konfrontaatioon konservatiivisen opposition kanssa samaan aikaan kun Suomen eduskunnan ja senaatin hyväksymä maanvuokrala­ki tuli Pietarissa ratkaisuvaiheeseensa.²

Vastoin suomalaisten epäilyjä ja myös kenraalikuvernööri Böckman­nin omassa lausunnossaan esittämiä varauksia ministerineuvosto 10.3.1909 ilmoitti täysin hyväksyvänsä suomalaisten agraarilakiesityk­sen. Venäjän hallituspiirien perinteinen käsitys talonpojista monarkisti­sena, tsaarille uskollisena massana oli vallankumousvuosina 1905-1906 ratkaisevasti muuttunut. Stolypin itse oli tuolloin Saratovin kuvernööri­nä joutunut keskelle levottomuusaluetta ja tukahduttamaan poikkeuk­sellisen sitkeän, sosialistivallankumouksellisten lietsoman kapinan. Hä­nellä oli siten ensi käden kokemusta siitä, miten talonpoikaiston mobi­lisoiminen hallitusvaltaa vastaan – tapahtuipa se sitten missä osassa valtakuntaa tai kenen toimesta tahansa – saattoi johtaa ennakolta arvaa­mattomiin seurauksiin.

Stolypinin tavoitteena oli tehdä Venäjän talonpojista itsenäisiä, oman tilansa hoidosta kiinnostuneita, lakia kunnioittavia maanviljelijöitä, jot­ka samalla muodostaisivat parhaan turvan vallankumouksellista liikeh­dintää vastaan. Suomen eduskunnan hyväksymä maanvuokralaki pyrki osaltaan maaseudulla vallitsevan tyytymättömyyden vähentämiseen, vuokramiesten aseman turvaamiseen ja pitkällä tähtäyksellä näiden muuttamiseen itsenäisiksi viljelijöiksi. Kaikki tämä vastasi myös Stolypi­nin ajattelua, vaikka Venäjän ja Suomen agraarireformien välillä ei ollut­ kaan mitään muodollista yhteyttä. Pääministerillä ei siten ollut aihetta työntää kapuloita Suomen eduskunnan ja erityisesti sen porvarillisen enemmistön rattaisiin agraarireformin toteuttamisessa. Pikemminkin voidaan sanoa, että Stolypinin ja eduskunnan porvarillisen enemmistön yhteiskuntapoliittiset intressit olivat samansuuntaiset.

Tämä etujen samansuuntaisuus ei kuitenkaan yltänyt sille alueelle, joka koski Suomen asemaa Venäjän keisarikunnassa.  Keskeisimpänä ristiriitana oli tuolloin Stolypinin voimakkaasti ajama, 2.6.1908 annettu uusi esittelyjärjestys, joka –  kuten  jo on  todettu  –  johti  välillisesti myös eduskunnan hajoittamiseen helmikuussa 1909. Sama asia koitui maanvuokralain välityksellä myös Hjeltin senaatin  kohtaloksi.

Venäjällä vuonna 1906 kokoontunut ensimmäinen duuma oli lyhye­nä istuntokautenaan ehtinyt hyväksyä hallitukselle sangen kiusallisen lakiehdotuksen, joka koski kuolemanrangaistuksen poistamista. Halli­tus oli selvinnyt asiasta selittämällä, että duuman tultua hajoitetuksi myös sen hyväksymä laki oli rauennut. Sittemmin ongelma oli otettu esille Stolypinin johdolla toimineessa Suomen asiain neuvottelukun­nassa, joka halusi soveltaa venäläistä ennakkotapausta myös suuriruhti­naskunnan hajoitetun eduskunnan päätöksiin. Ministerineuvosto oli sa­maa mieltä.

Vuoden 1909 alkuun tultaessa asian lopullinen ratkaisu kuitenkin vielä puuttui ja kenraalikuvernöörille oli kertynyt huomattava määrä hajoitetuksi tulleiden vuoden 1908 toisten valtiopäivien anomuksia ja lausuntoja, jotka odottivat edellä mainittua periaatepäätöstä. Näiden joukkoon liittyi nyt siis myös agraarikysymys – ja juuri se kärjisti ongel­man. Kyseessä oli yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan siinä määrin mer­kittävä laki, ettei sitä haluttu jättää vahvistamatta. Toisaalta vahvistami­nen ilman varauksia olisi ollut Venäjän hallituksen aikaisemman kan­nan vastainen ennakkotapaus, johon hallituksella kesken tsaarin valtaoi­keuksia koskevaa kriisiä, jossa Stolypinin vastustajat juuri syyttivät tätä pyrkimyksestä tsaarin valtaoikeuksien rajoittamiseen, ei ollut varaa.³

Ministerineuvosto ratkaisi ongelman varustamalla lain seuraavalla johdannolla:

»Hänen Majesteettinsa Keisari, puoltaen Suomen köyhimpien kansanluokkien olojen parantamista, on Suomen eduskunnan ala­maisesta esityksestä poikkeuksena ja ottamatta tällä kertaa huomi­oon sitä seikkaa, että tämä esitys, hajoitetun eduskunnan tekemä­nä, ei olisi ollut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ratkaistavaksi esiteltävä, suvainnut Tsarskoje Selossa ollessaan 27 päivänä helmi­kuuta (12 päivänä maaliskuuta) 1909 Armossa vahvistaa seuraavan asetuksen torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraami­sesta».

Maaliskuun 12. päivänä 1909 Nikolai 11:lle suorittamassaan esittelyssä, jossa myös oikeusministeri I. G. Stseglovitov oli läsnä, ministerivaltio­ sihteeri Langhoff ei enää onnistunut taivuttamaan keisaria johdantolau­sekkeen muuttamiseen.⁴

Helsingissä seuraavana päivänä pidetyissä senaatin epävirallisissa ja virallisissa istunnoissa, joissa hankkeen laajempaa taustaa ei tietenkään tunnettu, ministerineuvoston juridisesti muodoton tulkinta herätti hämmästystä. Hajoitetun eduskunnan päätökset joko olivat päteviä tai eivät olleet päteviä, jolloin niitä ei millään keinoin voitu saada päteviksi. Perustuslaillisten senaattorien mielestä ei ollut kysymys vain puheena olevasta johdannosta sinänsä, vaan ministerineuvoston epäiltiin ujutta­van Suomen lakiin väärää valtio-oikeudellista periaatetta, jota myöhem­min voitaisiin käyttää laajemminkin hyväksi. Maanvuokralain välitön jul­kaiseminen olisi sitäpaitsi merkinnyt Stseglovitovin kanssa keisarin sil­mien edessä ankaran ottelun käyneen Langhoffin desavuoimista. Senaa­tin perustuslaillinen enemmistö päätti näin ollen lykätä julkaisemista ja pyytää ensin keisarilta johdannon korjaamista siten, ettei sen voitaisi katsoa sisältävän perustuslain muutosta.

Vanhasuomalainen vähemmistö oli eri mieltä. »Maalaiskysymyksen» hartaimpiin esitaistelijoihin kuulunut J. K. Paasikivi korosti varsinaisen lakitekstin tulleen vahvistetuksi sanasta sanaan eduskunnan hyväksy­mässä muodossa. Asiaa ei nyt enää pitäisi päästää kaatumaan, eikä keisa­rin kannanottoa – kuten myös professori Hermanson oli todennut – välttämättä tarvinnut tulkita perustuslainselitykseksi. Maanvuokralaki pitäisi viipymättä julkaista, minkä jälkeen olisi lähetettävä hallitsijalle alistus johdannon selittämisestä. Menettelytapakysymys ratkaistiin tie­tenkin perustuslaillisen enemmistön edellyttämällä tavalla.⁵

Senaatin alistuksen tullessa ministerineuvoston käsittelyyn tilanne oli olennaisesti muuttunut. Stolypin oli sairastunut maaliskuun puolivä­lissä ja joutunut lääkäriensä kehotuksesta matkustamaan toipumislo­malle Krimille, mistä hän palasi takaisin pääkaupunkiin vasta touko­ kuun alussa 1909. Pääministerin poissaollessa finanssiministeri V. N. Kokovtsov ryhtyi luotsaamaan hallituspurtta poliittisesti karikkoisilla vesillä samalla kun tavallaan erävoiton saaneet Stolypinin vastustajat käynnistivät uuden operaation hänen lopulliseksi syrjäyttämisekseen. Hallituskriisin ahdistama Kokovtsov ei ryhtynyt vaivaamaan ministeri­ neuvostoa senaatin alistuksen varsinaisella käsittelyllä, joka lykättiin myöhemmäksi odottamaan pääministerin paluuta. Sen  sijaan  rajoitut­tiin vain harkitsemaan julkaisemismenettelyä. Ministerineuvoston pää­töksen mukaan senaatti velvoitettiin julkaisemaan laki viipymättä, kun taas alistusta koskenut ratkaisu päätettiin antaa erikseen tuonnempana. Langhoffin  esittelyssä  27.3.1909  keisari yhtyi Kokovtsovin kantaan.

Ministerivaltiosihteerin saaman käsityksen mukaan lain johdantoa kos­keva kiista tultaisiin myöhemmin erikseen ratkaisemaan senaatin halua­malla tavalla. »Kotimaisen hallituksen» perustuslaillisille jäsenille tämä näytti aluksi riittävän pohjaksi lain julkaisemiseen. Jos sitten keisarin kanta Langhoffin vakuuttelujen  vastaisesti myöhemmin osoittautuisi kielteiseksi, silloin olisi aika erota. Fanaattisen »yleisen mielipiteen» painostuksen alaisina senaattorit kuitenkin viime hetkellä muuttivat kantaa päättäen kieltäytyä julkaisemisesta ja heti jättää eroanomuksen­ sa.⁶

Maaliskuun 29. päivänä 1909 pidetyssä talousosaston virallisessa is­tunnossa senaattorit Nybergh, Stenroth, Schildt ja Castren äänestivät julkaisemista vastaan ilmoittaen samalla eroamisestaan. Varapuheen­johtaja Edvard Hjelt, pysytellen August Nyberghin alun perin laatimassa, yhteiseksi tarkoitetussa lausunnossa  äänesti kenraalikuvernööri Böck­mannin  ja vanhasuomalaisten senaattorien  kanssa julkaisemisen puo­lesta, mikä siis tuli senaatin päätökseksi. Samalla kuitenkin myös Hjelt jätti eronpyyntönsä.⁷ Kotimainen hallitus jäi näin toistaiseksi vanhasuomalaisen »tynkäsenaatin» varaan. 

Finanssipäällikkö Paasikiven kohdalla ongelma ei rajoittunut vain yleiseen hallituskriisiin. Hajoitetun eduskunnan päätösten lainvoimai­suutta koskevan periaatekysymyksen avoinna pysyminen uhkasi johtaa myös valtion raha-asiat sekasortoon. Valtiopäivien vuodelle 1909 teke­miä budjettipäätöksiä ei voitu esittää keisarin vahvistettaviksi, mistä seu­rasi, että vielä kesällä jouduttiin toimimaan kokonaan ilman tulo- ja menoarviota. Suurimmat vaikeudet syntyivät tietenkin suostuntavarojen (ennen muuta kansansivistysmenojen) hoidossa. Paasikiven Böckman­nille ja Langhoffille suuntaamat avunpyynnöt jäivät tuloksettomiksi.⁸

Suomen senaatin hajoaminen jäi valtakunnallisesti merkittävämpien tapahtumien varjoon. Kaksi päivää myöhemmin Venäjän hallituskriisin muodollinen syy, laivaston yleisesikunnan perustamista koskenut la­kiehdotus, tuli uudelleen tarkastettavaksi valtakunnanneuvostoon, jossa se tällä kertaa hyväksyttiin niukalla ääntenenemmistöllä. Tyytymättä tap­pioonsa Stolypinin vastustajat kohdistivat nyt vaikutusyrityksensä Niko­lai II:een, jotta tämä ei vahvistaisi lakia. Ponnistelut osoittautuivatkin tuloksellisiksi. Pietariin palanneelle Stolypinille lähettämässään kirjees­sä monarkki ilmoitti kielteisestä päätöksestään. Samalla hän kuitenkin selvästi epäili Stolypinin yrittävän seurata Suomen senaatin esimerkkiä koettamalla painostaa tsaaria erouhkauksellaan. Tämän mukaisesti Ni­kolai ojensi kirjeessään pääministeriään:

»Luottamuksesta tai epäluottamuksesta ei voi olla puhetta. Sellai­nen on Minun tahtoni. Muistakaa, että me olemme Venäjällä, eikä ulkomailla tai Suomessa (senaatti) ja sentähden Minä en hyväksy ajatustakaan mistään erosta. . . Ilmoitan, että Minä kategorisesti hylkään edeltäkäsin Teidän tai kenen muun tahansa pyynnön vi­rasta eroamisesta».

Nikolain kirje päätti hallituskriisin ja Stolypin pysyi tappiostaan huoli­matta paikallaan. Nyt ei liioin ollut enää esteitä Suomen hajoitetun eduskunnan päätösten voimassaoloa koskevan ongelman ratkaisemi­selle. Hallitus käsitteli asian toukokuun 18. päivänä 1909. Tunnustaen aikaisemman tulkinnan soveltamiseen liittyvät käytännön vaikeudet mi­nisterineuvosto – arvovaltasyistä kannastaan yhä kiinnipitävän oikeus­ ministeri Štšeglovitovin vastarinnasta huolimatta – totesi yksinkertai­simmaksi esittää kaikki eduskunnan tekemät päätökset hallitsijalle, jolla puolestaan oli oikeus hyväksyä tai hylätä ne. Lisäksi ehdotettiin, että keisari vastauksessaan senaatille ilmoittaisi, ettei kysymyksessä ollutta johdantoa katsottaisi perustuslaintulkinnaksi. Näin myös meneteltiin, eikä Nikolai H:n selityksen jälkeen muita hajoitetun eduskunnan pää­töksiä enää jätetty käsittelemättä. Loppujen lopuksi oli siis päädytty juuri siihen tulokseen, jota eronnut senaatti oli ehdottanut. Paasikivikin sai loppukesästä budjettinsa vahvistetuksi.

Voidaan näin ollen todeta, kuten Immonen on huomauttanut, ettei keisarikunnan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan ensisijaisena päämääränä maanvuokra-asetuksen vahvistamisen yhteydessä ollut Suomen autonomiseen asemaan kohdistunut ruuvinkiertopolitiikka.⁹ Ongelma oli osa samanaikaista Venäjän hallituskriisiä, jonka lävitse mi­nisterineuvoston oli koetettava selvitä niin hyvin kuin taisi. Pikemmin­kin voidaan sanoa senaatin hajoamisen keväällä 1909 kaventaneen Sto­lypinin poliittista liikkumavaraa hallituskriisissä, mikä seikka tuli päämi­nisteriä suorastaan nöyryyttävällä tavalla esille Nikolain kirjeessä. Virka­ ero poliittisena mielenosoituksena sallittiin kyllä Suomen senaattoreil­le, mutta sen ajatteleminenkin oli kielletty Venäjän pääministeriltä.

Pietarin taustatilannetta tuntematta Hjeltin hallituksen perustuslailli­set jäsenet olivat paikallista »yleistä mielipidettä» noudatellen jättäneet paikkansa. Vaikka ratkaisua tavallaan voidaankin luonnehtia »ennenai­kaiseksi», on aivan ilmeistä, ettei senaatilla enää muutoinkaan olisi ollut paljolti elinpäiviä jäljellä. Keisarin hylättyä eduskunnan anomuksen uu­den esittelyjärjestyksen peruuttamisesta myös  senaatin oikeusosasto pyysi huhtikuun lopussa 1909 eron ja sai myöhemmin pelkästään suo­mettarelaisen miehityksen. Talousosastossa vt. varapuheenjohtaja  Au­gust Hjeltin johdolla jatkavien vanhasuomalaisten senaattorien kohta­loksi taas tuli tuonnempana lähemmin tarkasteltava, sotilasmiljoonia koskenut kiista.

Hallituksen hajoamisen vuoksi vanhasuomalaisten lisätty puolueval­tuuskunta kokoontui 6.4.1909 käsittelemään tilannetta. Suurella vaivalla aikaansaatu poliittinen yhteistyökuvio oli nyt rikkoutunut. Puheenvuo­rossaan Danielson-Kalmari tähdensi voimakkaasti uuden kokoomus­ hallituksen pystyttämistä. Sen helpottamiseksi vanhasuomalaisten senaattorien oli toistaiseksi pysyttävä paikoillaan. Ulkopoliittisista syistä kokoomushallitusta ei kuitenkaan voitaisi asettaa E. G. Palmenin halua­malla tavalla ainoaksi vaihtoehdoksi. Puolueen kieltäytyminen hallitus­ vastuun kantamisesta tarvittaessa yksinkin antaisi kokoomushallitus­ hankkeen epäonnistuessa Pietarille tilaisuuden senaatin venäläistämi­seen. Danielson-Kalmarin suosittelema päätöslauselma tuli kokoukses­sa hyväksytyksi.¹⁰

Senaattorintehtäviinsä keskittynyt Paasikivi pysytteli syrjässä lisätyn puoluevaltuuskunnan keskusteluista ja luopui myös ehdokkuudesta toukokuun alussa 1909 pidetyissä eduskuntavaaleissa. Niissä vanhasuo­malaiset kokivat jälleen karvaan tappion menettäen yhteensä kuusi paikkaa maalaisliitolle ja nuorsuomalaisille. Myöntyvyyspolitiikka sai si­ten äänestäjien selvän epäluottamuslauseen. »Maalaiskysymyksessä» taas sosiaalidemokraatit olivat viemässä voiton taistelussa torpparien ja tilattomien kannatuksesta.

Jotakin uutta olisi siis löydettävä. Puolueen johto ei nähnyt muuta tietä kuin yhteistyön tiivistämisen toisten porvarillisten ryhmien kanssa, mikä »ulkopolitiikan» alalla merkitsi lähentymistä vastarintalinjaan. Myöntyvyys alkoi muutenkin tuntua yhä tarkoituksettomammalta venä­läisten näyttäessä Bobrikovin tavoin pyrkivän vain käyttämään vanha­suomalaisten taipuvaisuutta hyväkseen. Kokoomushallitukseen oli edelleenkin tähdättävä, vaikka sen toteutumis- mahdollisuudet vaikutti­vat lähes olemattomilta. Vaalien tulos osoitti, ettei vanhasuomalaisten missään tapauksessa pitäisi entisin Venäjän-poliittisin ohjelmin yksi­nään ottaa hallitusvastuuta. Seurauksena olisi perustuslaillisten sabo­tointi, oman puolueen sisäinen hajaannus ja »yhtämittainen tappelu valtiopäivien kanssa». Eduskunta olikin nyt saatava vastuuseen hallitus­politiikan suunnasta. Kenraalikuvernööri Böckmannin tunnusteluihin vastattiin, ettei puolue halunnut yksin muodostaa uutta senaattia.¹¹

Kevään ja kesän 1909 aikana Danielson-Kalmari Paasikiven tukemana ponnisteli kokoomushallituksen aikaansaamiseksi. Senaatin hajoami­seen kriittisesti suhtautuneen K. J. Ståhlbergin johtamia vasemmisto­ nuorsuomalaisia lukuunottamatta tunnustelut torjuttiin kaikkialla. Ruot­salaisiin kuuluva, mutta yleensä puolueettomana pidetty vapaaherra Ot­to Wrede tosin suostui heinäkuussa ottamaan vastaan maanviljelystoi­mituskunnan päällikkyyden Hjeltin senaatin vanhasuomalaisten jäsen­ten hoitaessa kukin kahta toimituskuntaa. Paasikivi sai tällöin vastuul­leen omien tehtäviensä lisäksi myös kulkulaitostoimituskunnan.¹² »Mie­lenosoituspolitiikkaan» turvautuva perustuslaillisten enemmistö ei ol­lut sen alttiimpi vastuun kantamiseen kuin maaliskuussakaan, vaikka vaihtoehdoksi vähitellen yhä selvemmin tajuttiin »vieras» senaatti. Jo kesäkuun alussa Danielson-Kalmari oli uhannut muille porvarillisille ryhmille puolueensa jättävän paikkansa talousosastossa, ellei kokoo­mushallitusta saataisi aikaan. Hänen päättäväisyyttään lisäsi tietoisuus siitä, etteivät suomettarelaisten voimat riittäneet edessä olevan sotilas­miljoonaongelman ratkaisemiseen.¹³

Paasikivi oli samaa mieltä. Jo Ingmanin keväällä ilmaiseman kannan mukaisesti hän piti vanhasuomalaista senaattia mahdollisena vain,  jos »suurvaltiollisessa asiassa» saataisiin jotakin aikaan. Tämä koski lähinnä esittelykysymystä, tuolloin vielä ratkaisematonta vuokralain johdantoa sekä sotilasasiaa. Adolf Törngrenin muistelmien mukaan Paasikivi yritti sitkeästi ajaa hallituksen täydentämistä vielä senkin jälkeen, kun muut senaattorit olivat luopuneet toivosta.¹⁴

Hjeltin kokoomushallituksen astuessa virkaan 1908 oli jo selvää, ettei Venäjä tulisi suostumaan Suomen erillisen sotaväen palauttamiseen. Senaattorien mielestä ainoan käyttökelpoisen ratkaisumahdollisuuden tarjosi rahallinen korvaus, josta olisi päätettävä laillista tietä, ts. edus­kunnan suostumuksella. Vaikka kenraalikuvernööri Böckmann antoi­kin hankkeelle tukensa, sitä ei Pietarissa hyväksytty. Kunnes rajamaa »rauhoittuisi» siinä määrin, että Venäjän asevelvollisuuslaki voitaisiin sellaisenaan ulottaa sinne, ns. sotilasmiljoonat oli maksettava valtakun­nanrahastoon eduskunnan saamatta tehdä päätöstä muusta kuin valtion vakinaisten tulojen lisäksi tarvittavien varojen osalta. Itse periaate, ase­palveluksen korvaaminen rahamaksulla, ei siis vaatisi eduskunnan myötävaikutusta. Parlamentin oli lähinnä vain osoitettava, mistä »ylhääl­tä»  määrätty summa otettiin.

Ministerineuvoston hyväksymästä ehdotuksesta vaadittiin senaatin lausunto, jonka finanssipäällikkö Paasikivi laati. Pietarin tahtoma menet­telytapa oli ristiriidassa Suomen lakien kanssa, minkä vuoksi hän katsoi yksityiskohtaisen lausunnon antamisen mahdottomaksi. »Sitä vastoin senaatin on alamaisuudesssa ilmoittaminen, että sotilasasian ratkaise­minen puheena olevassa esitysehdotuksessa edellytetyllä tavalla eli syr­jäyttämällä Suomen eduskunnan laillista oikeutta, uhkaa uudelleen joh­taa ristiriitaan, jonka seuraukset todennäköisesti kävisivät Suomen kan­salle tuhoisiksi ja senkautta senaatin alamaisen käsityksen mukaan tus­kin voisi olla tuottamatta Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne huolta ja valtakunnalle vahinkoa». Senaatin hyväksymässä Paasikiven vastauk­sessa annettiin myös uskalias lupaus siitä, että saadessaan laillisella ta­valla asian käsiteltäväkseen eduskunta »tietoisena Suomen kansan vel­vollisuudesta valtakuntaa kohtaan, olisi valmis suostumaan suuriinkin uhrauksiin tämän velvollisuuden täyttämiseksi».¹⁵

Paasikivi toteaa muistelmissaan sotalaitosongelman »synkäksi varjok­si» senaatin tiellä. »Useasti siitä keskustelimme ja pidimme todennäköi­senä,  ettemme pääsisi  tämän vaikean kysymyksen yli».¹⁶ Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmän kokouksessa 14.9.1909 Danielson-Kalmari Paasikiven tukemana totesi sotilasasian määräävän senaatin kohtalon. Hallitus ei maksaisi miljoonia ilman eduskunnan suostumusta, koska parlamentilla oli asiassa lakiin perustuva päätäntävalta. Kokemus en­simmäiseltä sortokaudelta osoitti tuloksiin pääsyn mahdottomaksi kan­san enemmistön asettuessa vastakkaiselle kannalle. Sitäpaitsi eduskunta kokoontui nyttemmin joka vuosi, mikä oli tärkeä seikka vastuun kanta­misen kannalta. Ryhmä asettui Danielson-Kalmarin linjalle lukuunotta­matta E. S. Yrjö-Koskista, joka suositteli hallituksessa pysyttelemistä eduskunnasta riippumatta¹⁷ Venäjän hallituksen vaatimusten lainvastai­sesta muodosta huolimatta senaatti katsoi maan edun mukaiseksi, että mikäli eduskunta laillisesti saisi asian käsiteltäväkseen, sen olisi vuosien 1905 ja 1907 tapaan maksettava miljoonat, koska Suomelle kuului oma osuutensa valtakunnan puolustuksen aiheuttamista  kustannuksista.  El­lei  tähän suostuttaisi,  hallitus eroaisi.

Sosialistien mielipidettä senaattorit katsoivat turhaksi edes kysyä. Porvarilliset puolueet – vanhasuomalaisia lukuunottamatta – asettui­vat niinikään jyrkän kielteiselle kannalle. Siinäkään tapauksessa, että saataisiin laillinen esitys, miljoonia ei maksettaisi. Hallitsija taas, kuten tuonnempana näemme, ei alun perinkään aikonut antaa parlamentin osallistua varsinaiseen päätöksentekoon. Umpikujaan joutunut senaatti pyysi nyt eroa suostuen kuitenkin keisarin määräyksestä jatkamaan juoksevien asioiden hoitoa lokakuun 15. päivään 1909 saakka.

Asian tultua julkisuuteen vahingoniloinen Paasikivi kirjoitti Saksassa Bad Kissingenissä hermojaan hoidattavalle Anna-rouvalle: »Ruotsalaiset lehdet ja ihmiset ovat kovin noloja. Olivat odottaneet, että kyllä me hoidamme asiat, vaikka he kuinka huutavat ja meluavat. .. Nyt on toinen ääni: oikein huvittavaa on lukea ja kuulla heidän puheitaan. Kaikki ka­gaalit näyttävät yleensä pelkäävän, mitä nyt oikein tulee. Se tekee heille hyvää… Nyt kun siirryn takaisin Waltiokonttoriin, täytyy minun käyttää aikani hyvin. Aion ensinnäkin täydentää tietojani finanssiasioissa ja jos mahdollista kirjottaa kirjan valtion velka-asioista. Mutta sitten täytyy mi­nun harjoittaa ranskan kieltä, täytyy oppia sitä puhumaan – ja saksaa paremmin sekä ymmärtämään englannin kieltä. Siinä on työtä enem­män kuin vuodeksi».¹⁸

Lopullisesti senaatin kohtalon ratkaisi hallitsijan 7.10.1909 allekirjoit­tama, ministerineuvoston jo useiden kuukausien ajan valmistelema ju­listuskirja, jota Langhoff kieltäytyi varmentamasta. Sen mukaan sotilas­ miljoonakysymys oli ratkaistava yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä korvauksena toistaiseksi puuttuvasta mieskohtaisesta asevelvollisuudes­ta. Valtion vakinaisten tulojen lisäksi tarvittavat varat oli eduskunnan myönnettävä  ja koko asia saatava pysyvälle kannalle. Vuosilta 1908-1909 Suomen olisi maksettava 10 miljoonaa kummaltakin ja vuodesta 1910 alkaen summaa korotettaisiin 1 miljoonalla vuosittain niin että se siis 1919 nousisi 20 miljoonaan. Tuolloin asia otettaisiin uudelleen harkitta­vaksi.¹⁹

Senaattorinpaikkojen täyttäminen ei kuitenkaan ollut Venäjän halli­tukselle helppoa. Syyskuun 27. päivänä 1909 Böckmann uusi edellisenä vuonna tekemänsä yrityksen pyytäen hallituslistan kokoajaksi entistä senaattoria Ossian Wuorenheimoa. Kolme päivää myöhemmin tämä joutui kuitenkin ilmoittamaan epäonnistuneensa tehtävässään sotilasky­symyksen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi. Kenraalikuvernöörin mie­lestä kysymyksessä oli nyt »viimeinen kerta, jolloin tehtävää tarjottiin suomalaiselle miehelle». Senaattorikandidaatteja ei näyttänyt enää löy­tyvän suuriruhtinaskunnan rajojen sisäpuolelta.²⁰

Böckmann näki nyt jäljellä kaksi mahdollisuutta: joko hallita maata varta vasten säädettävän poikkeuslainsäädännön avulla tai sitten nimit­tää senaattorinvirkoihin keisarikunnassa palvelevia upseereita ja virka­miehiä, jotka olivat Suomen kansalaisia. Lokakuun 3. päivänä pitämäs­sään istunnossa ministerineuvosto päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon, jonka myös keisari hyväksyi, vaikka hän olikin vakavasti harkinnut se­naatin tosiasiallista lakkauttamista ja sen tehtävien siirtämistä kenraali­kuvernöörinkanslialle. Kunnes hallituslista saataisiin kootuksi, entisten senaattorien oli ministerineuvoston päätöksen mukaisesti jatkettava vi­ranhoitoa, tarvittaessa myös lokakuun 15. päivän jälkeen. Böckmann liitti tuloksetta pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä, jonka mukaan Suo­men laki ei sallinut kenenkään pakottamista vastoin omaa tahtoaan py­symään valtion virassa. Etsinnät tuottivat silti pikaisia tuloksia ja jo muu­taman päivän kuluttua (12.10.1909) keisari saattoi nimittää senaattorin­ virkoihin entisen vara-amiraali Andrei Wireniuksen, kontra-amiraali Theodor Sillmanin, keisarillisen hovin seremoniamestari, kreivi Erik Bergin ja laivaston insinöörieversti Pavel Kraatzin.²¹

Nyt tuli kuitenkin mutka matkaan. Luottaen vapautumiseensa senaa­tista viimeistään 15.10.1909 senaattori Paasikivi oli terveydellisiin syihin vedoten pyytänyt kenraalikuvernööriltä virkalomaa kolmen viikon ajak­si 13.10.1909 alkaen matkustaakseen ulkomaille. »Minun olisi monesta­kin syystä vaikea lykätä matkaani, erityisesti siksi, että parhaillaan ulko­mailla oleskeleva vaimoni odottaa minua siellä».²² Kenraalikuvernööri myönsi loman 11.10.1909.

Paasikivellä oli jo kiire matkalle saatuaan Bad Kissingeniin kyllästy­neeltä Annalta uhkavaatimuksen. Hän suostuisi odottamaan korkein­taan lokakuun puoliväliin saakka. »Sen kauemmin en jää, en, että jos myöhemmin pääset, et minua enää saa seuraksesi». Vaikka Anna useaan kertaan toisti ultimaatuminsa, hän ei saanut Juhon päätä kääntymään. »Nyt on aivan mahdotonta lähteä täältä ennenkuin manifesti on esitelty. Sillä muuten näyttäisi kuin tahtoisin mennä karkuun, ja sitä en voi tehdä itseni tähden enkä muiden senaattorien ja koko puolueen vuoksi. Mutta heti kun asia on esitelty, lähden lyhyintä tietä Ruotsin kautta. – Olemme tulleet siihen tulokseen, että emme voi promulgeerata ja pan­na täytäntöön tätä paperia. Olemme sen ilmoittaneet kenraalikuvernöö­rille. Kun täten koettavat pakottaa –                   uhkaamalla virkojen menettämi­selläkin –   tulee alistuminen vieläkin mahdottomammaksi meille».²³

Böckmann joutui nyt sähköttämään Stolypinille Paasikiven kieltäyty­neen lähtemästä lomalleen (otkazalsja ot otpuska). Syynä oli senaatto­rin »jotakin tietä» Pietarista saama tieto sotilasmanifestin allekirjoittami­sesta. Paasikiven ollessa paikalla suomalaiset senaattorit muodostivat enemmistön ja saattoivat estää manifestin julkaisemisen äänestämällä neljä uutta tulokasta kumoon. Tätä riskiä Böckmann ei halunnut ottaa. Senaattiin oli heti saatava ainakin yksi jäsen lisää.²⁴ Varsovasta löytyikin ruotsalaisniminen upseeri, kenraalimajuri Viktor Hedlund, joka osoit­tautui Suomen kansalaiseksi. Jo kaksi päivää myöhemmin oli sähkeitse suostumuksensa antanut Hedlund nimitetty senaattoriksi. Yhdessä ken­raalikuvernöörin kanssa »venäläiset» muodostivat nyt talousosaston enemmistön.

Havaittuaan asemansa kestämättömäksi suomalaiset senaattorit pyysi­vät uudelleen keisarilta eroa sanakääntein, jotka kuvastivat myöntyvyys­ suuntauksen kriisiä:

»Juopa, joka jo aikaisemmin oli olemassa Teidän Keisarillisen Ma­jesteettinne armollisten päätösten ja Suomen kansan oikeuskäsi­tyksen välillä, on syventynyt ja muodostunut seurauksiltaan turmi­ollisemmaksi kuin koskaan ennen. . . Kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne nyttemmin on suvainnut toistamiseen pidentää ta­lousosaston jäsenten valtuuksia, on tämä armollinen pidentämi­nen herättänyt senaatissa syvää huolta. Hartaina kansalaisina ja horjumattomasti uskollisen kansakunnan jäseninä talousosaston jäsenet tahtovat edelleenkin uhrata kaiken voimansa ja harrastuk­sensa Teidän Keisarillisen Majesteettinne ja isänmaan palveluk­seen. Mutta nykyoloissa kuitenkin ja lähinnä siitä syystä, että soti­lasasiain väliaikainen järjestely on päätetty Teidän Keisarillisen Majesteettinne armollisella julistuskirjalla tämän kuun 7 päivältä ilman Suomen lain vaatimaa kansaneduskunnan myötävaikutusta, katsovat talousosaston jäsenet itsensä pakotetuiksi alamaisuudes­sa anomaan sitä armollista osotusta heidän vapauttamisekseen se­naatin jäsenyydestä, jonka antamiseen asti Teidän Keisarillinen Majesteettinne on suvainnut pidentää heidän valtuutensa. August Hjelt, Y. K. Yrjö-Koskinen, J. R. Danielson-Kalmari, J. K. Paasikivi, Hugo Rautapää, Otto Wrede».²⁵

Senaattorit sopivat myös keskenään siitä, että mikäli sotilasmanifesti tulisi esiteltäväksi ennen erohakemuksen ratkaisua, he eivät ottaisi osaa asian käsittelyyn.

Paasikiven matkalle ei nyt enää ollut estettä, ja aamupäivällä 21.10.1909 hän lähti Turun pikajunalla Tukholman kautta kohti Saksaa. Berliinissä odotti senaattorikollega Hugo Rautapään poste restante -kir­je Helsingin tapahtumista. Lokakuun 21. päivänä – Paasikiven siis mat­katessa Turun junassa – pidetyssä senaatin istunnossa August Hjelt oli lukenut hänen itsensä, Yrjö-Koskisen, Danielson-Kalmarin, Paasikiven, Rautapään ja Otto Wreden allekirjoittaman kirjelmän, jossa he ilmoitti­vat kieltäytyvänsä osallistumasta sotilasasian käsittelyyn. Kenraalikuver­nööri ja talousosaston uuden jäsenet puolestaan päättivät julkaista ma­nifestin ja toimittaa eduskunnalle esityksen varojen osoittamisesta soti­lasmaksuihin. Vt. prokuraattori A F. Charpentier saneli pöytäkirjaan, ettei senaattilain mukaan voinut julkaista manifestia eikä antaa mää­räyksiä sen toimeenpanosta.²⁶

Eduskunnassa, johon Paasikivi tuolloin ei kuulunut, hallituksen esi­tys odotetusti hylättiin. Tämä ei tietenkään estänyt uutta senaattia mää­räämästä 20 miljoonan markan maksua (sotilasmiljoonat vuosilta 1908- 1909) valtiorahastosta keisarikunnan kassaan. Vakinaisten valtionvaro­jen käyttöoikeushan kuului hallitsijalle! Suomalaisten ongelmaksi jäi miten he budjettinsa hoitaisivat ja rahastonsa täyttäisivät. Tuloksena eduskunnan sotilaskysymyksessä osoittamasta »uppiniskaisuudesta» oli keisarillinen käsky valtiopäivien hajoittamisesta jo toisen kerran saman vuoden, 1909, aikana.²⁷

Paasikiven viettäessä kolmen viikon lomaansa ulkomailla Hjeltin se­naatin hajoamisprosessi jatkui loka-marraskuussa hyvää vauhtia. Böck­mannin luvalla August Hjelt lähti Ruotsiin Saltsjöbadenin parantolaan hoitamaan sokeritautiaan. Danielson-Kalmari jätti senaatin vedoten vel­vollisuuksiinsa kansanedustajana. Vapaaherra Otto Wrede ilmoitti muit­ta mutkitta kenraalikuvernöörille luopuvansa viranhoidosta ja lähtevän­sä tiluksilleen Värälään, kun taas »siviiliammatiltaan» valtion virkamie­het Yrjö-Koskinen ja Rautapää katsoivat parhaaksi jäädä hoitelemaan juoksevia asioita toimituskuntiinsa.²⁸ Kertoessaan 17.11.1909 senaattori Paasikiven palanneen ulkomailta Helsinkiin Uusi Suometar saattoi sa­man päivän numerossaan tehdä tiettäväksi keisarin myöntäneen 13.11.1909 eron sitä pyytäneille senaattoreille.²⁹ Hjeltin kokoomusse­naatin viimeinenkin jäänne oli sortunut keisarikunnan yhtenäistämis­politiikan ja Suomen eduskunnan   perustuslaillisten vaatimusten sovittamattomaan ristiriitaan.

Kotimaisen hallituksen mukana menetti paikkansa myös kenraaliku­vernööri Böckmann, jonka katsottiin liian pitkälle »ymmärtäneen» suo­malaisia.³⁰ Seuraajaksi nimitettiin hänen apulaisensa, Bobrikovin enti­nen kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Franz Aleksandrovits Seyn, jon­ka persoonassa Stolypinin hallitus sai energisen ja häikäilemättömän toteuttajan yhtenäistämispolitiikalleen. Senaatin istunnossa 25.11.1909 luettiin hallitsijan avoin kirje, jonka mukaan hän oli nimittänyt talous­osaston uudeksi varapuheenjohtajaksi »Transbaikalin alueen sotilasku­vernöörin ja esivallan määräämän Transbaikalin kasakkajoukkojen Het­mannin, näihin joukkoihin kirjoitetun kenraalimajuri Vladimir Marko­vin». Transbaikalilainen varapuheenjohtaja oli kuitenkin entinen Hami­nan kadetti ja osasi sekä ruotsia että suomea. Myöhemmin senaattoreja nimitettiin vielä lisää, kunnes talousosasto saatiin täysilukuiseksi. Muka­na oli myös kaksi vanhasuomalaista »viimeistä mohikaania», Felix Flo­rentin Saarikoski ja Ernesti Rikhard Rainesalo, jotka eivät kuitenkaan edustaneet hallituksessa puoluettaan.³¹

Senaatista lähteneen suomalaisen puolueen »sillat olivat sortuneet». Hallituksesta käsin harjoitettu myöntyvyyspolitiikka oli epäonnistunut, minkä lisäksi myös sisäpoliittisesti oli vuoden 1909 eduskuntavaaleissa kärsitty selvä tappio. Kannattajakunnan keskuudessa kaikki eivät silti olleet valmiita hyväksymään puolueen vähittäistä »kagaalistumista» ja hylkäämään Yrjö-Koskisesta periytyvää poliittista linjaa. Senaattorien menettelyä arvosteli erityisesti hovioikeudenpresidentti  D. V. Åkerma­nin johtama itäsuomalainen ryhmäkunta äänenkannattajanaan Wiipuri­ lehti. Sen varovaisuutta kasvattivat osaltaan tuolloin liikkuneet huhut venäläisten aikomuksista irrottaa Viipurin lääni ja liittää se suoraan kei­sarikuntaan.

Uudessa Suomettaressa Hannes Gebhard korosti, ettei venäläisiä näissä oloissa saanut päästää valtaamaan senaattia.  Valtiollinen asema oli vaikea ja kansa siinä määrin poliittisesti kehittymätöntä, että olisi vastuutonta »heittäytyä länsieurooppalaisen parlamentaarisuuden höy­henpatjoille» odottamaan apua eduskunnalta. Oli pelastettava se, mikä pelastettavissa oli, ja »isänmaa vaati muutamia miehiä tuleen». Heidän oli mentävä hallitukseen omalla vastuullaan tietäen jäävänsä ilman kii­ tosta  ja joutuvansa  pois parempien  aikojen koittaessa.

Gebhardin saatua kannatusta vanhasuomalaisessa lehdistössä Daniel­son-Kalmari asettui puolustamaan tehtyä ratkaisua Uudessa Suometta­ressa sekä 18.11.1909 pidetyssä puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryh­män yhteisessä kokouksessa. Laajempi pyykinpesu todettin tuolloin tar­peelliseksi, minkä vuoksi päätettiin kutsua koolle puoluekokous joulu­kuun 28.-29. päiviksi 1909. – Seynin joulukuun alussa Danielson-Kalmarille tekemä ehdotus vanhasuomalaisten paluusta hallitukseen ei vallitsevissa oloissa enää voinut johtaa tuloksiin. Paasikiven mielestä »kuka sinne nyt tahtoo mennä, kun ei oikeus ja laki mitään merkitse».³²

Senaattorien menettelyn selittäminen lankesi Helsingin ylioppilasta­lolla pidetyssä puoluekokouksessa luonnollisesti Danielson-Kalmarin tehtäväksi. Senaatin tiedusteluihin sotilaskysymyksen hoitamisesta eduskunta oli vanhasuomalaista puoluetta lukuunottamatta vastannut jyrkän kielteisesti. Routavuosien esimerkkiä ei enää voitu toistaa. Sil­loinhan senaatti oli pysytellyt paikoillaan resursseilleen ylivoimaisissa oloissa liian kauan. Syksyn 1909 kokemus osoitti, ettei puolue, jolla oli hallussaan vain neljäsosa parlamenttipaikoista, pystynyt johtamaan maan sisäisiä asioita sen enempää kuin taivuttamaan Venäjän hallitusta­kaan suuriruhtinaskunnan oikeuksien kunnioittamiseen. Hävitystyö jat­kuisi joka tapauksessa ja hallitukseen jääminen olisi vain kärjistänyt maan sisäisiä ristiriitoja ja heikentänyt kansallista vastustusvoimaa, jon­ka rakentamiseksi suomalainen puolue oli vuodesta 1904 saakka työs­kennellyt. Eduskunta ilmensi kansan tahtoa, eikä sitä saanut tehdä »var­jokuvaksi». Muiden puolueiden taholta oli propagoitu »naivia käsitys­tä», etteivät venäläiset sekasorron pelosta uskaltaisi miehittää senaattia vierailla. Nyt se oli nähty. Suomen kansan oli itse päästävä selville ase­mansa realiteeteista. Vain näin löytyisi pohja, jonka varaan voitaisiin tulevaisuutta rakentaa. Joustavasti Danielson-Kalmari kuitenkin tähden­si, ettei senaatista lähdön tarvinnut merkitä pysyvää ratkaisua. Tilanteen muuttuessa hallitusasiaan voitaisiin  palata ja harkita sitä uudelleen.

Vanhat yrjö-koskislaiset, joiden pääpuhujana esiintyi D. V. Åkerman, eivät hyväksyneet Danielson-Kalmarin tilannepolitiikkaa arvostellen an­karasti sekä vuoden 1905 senaattiin kohdistettuja moitteita että nyt ta­pahtunutta eroa, mikä merkitsi maan asioiden jättämistä vieraiden kä­siin. Ei ollut enää ketään välittämässä Suomen kansan toiveita hallitsijan tietoon. Kokoomussenaatin hajottua suomalaisen puolueen miesten olisi ollut täytettävä sekä talous- että oikeusosaston paikat. Tämä tehtävä pitäisi vastedes ottaa puolueen keskeiseksi tavoitteeksi. Åkermanin jyrk­kä vaatimus mukanaolosta hallituksessa sai Danielson-Kalmarin huu­dahtamaan »venäläisten kätyreinä», mikä antoi puhujalle aiheen moittia puolueen johtajaa kagaalikielen käytöstä.

Vaikka Åkerman julkisissa puheenvuoroissaan varoikin sanojaan, hän oli yksityisesti valmis syyttämään senaattoreja – lähinnä Paasikiveä ja August Hjeltiä – myös karkuruudesta. »Siis nyt ollaan kaikki ‘perus­tuslaillisia’ ja annetaan maan yleisten asiain mennä nurin, jäädä ilman asianymmärtävää hoitoa, vieläpä eräät pätkivät maasta pois, ehkäpä pe­losta, että kun kaikki romahtaa, vielä voi itsekin jäädä raunioitten alle. Tämä lienee nyt  liian ankarasti sanottu,  sillä voihan olla, että näitten poislähtevien hermot ovat tuollaisen matkan tarpeessa; mutta parhaalla tahdollakaan ei voi olla välistä lausumatta hyvinkin ankaria sanoja nois­ta herroista… » ³³

Puoluekokouksessa Åkerman sai tukea monilta maaseutuedustajilta, kun taas vanhasuomalaisten keskeiset johtohenkilöt asettuivat järjestään Danielson-Kalmarin taakse. Tähän joukkoon liittyi laajassa puheenvuo­rossaan luonnollisesti myös Paasikivi. Hän korosti puolueen senaatto­rien sitoneen kätensä sotilasasiassa jo syksyllä 1908 ryhtyessään ken­raalikuvernöörin tukemina ajamaan sen hoitamista laillisessa järjestyk­sessä eduskunnan myötävaikutuksella. Tällä linjalla Böckmann oli lop­puun asti ollut lojaalisti mukana. Voitiin tietysti keskustella siitä, oliko käsien sitominen alun perin järkevää, mutta ottaen huomioon asian vakavuuden ja myöhemmän uuden sortoajan merkkien jo ollessa näky­vissä kannanmuutos ja kenraalikuvernöörin »hylkääminen» jäivät mah­dollisuuksien ulkopuolelle. Paasikivi ilmoitti omasta puolestaan, ettei hän jo pelkästään tästä syystä voinut menetellä toisin. Pietarissa ei saa­nut antaa aihetta vanhoihin harhaluuloihin, joiden mukaan vastarinnan kannalla oli vain pieni ryhmä ruotsalaisia ja nuorsuomalaisia, kun taas vanhasuomalaiset kyllä olisivat valmiita taipumaan hallituksen kulloi­seenkin tahtoon.

Korostettuaan Danielson-Kalmarin tavoin eduskunnan merkitystä myös Paasikivi katsoi, että hallitukseen jääminen olisi merkinnyt joutu­mista sisäpoliittisesti kestämättömään tilanteeseen. Jos hallituksen taka­na olivat vain »venäläiset pajunetit», sellainen suomalainen senaatti oli mahdoton. Ei käynyt päinsä puolueena sitoutua siihen, että tuli Venäjän puolelta mitä tahansa, »meidän» aina täytyi asettaa miehet senaattiin panemaan toimeen käskyt. Oli koetettava levittää maltillista ja järkevää ajattelutapaa muidenkin puolueiden keskuuteen ja se ei  vallitsevassa »suurpoliittisessa» tilanteessa käynyt päinsä pelkästään vanhasuomalai­sen senaatin avulla.

Hovioikeudenpresidentti Åkermanin ja hanen kannattajiensa linja oli Paasikiven mielestä »kovin yksinkertainen: ‘Tuli mitä tuli, miesten pitää mennä senaattiin ja pysyä siellä; mies se joka paikkansa pitää’. Se oli jotenkin samanlainen kanta kuin yltiöpäinen kagaalikanta, joka myös sanoi: ‘tuli mitä tuli’. Ne ovat kaksi äärimmäistä kantaa, mutta luulen, että oikea menettely on siinä välillä».

Sortovuosien senaatin pääansio Paasikiven mielestä oli siinä, että se pystyi pitämään itsensä hengissä laitoksena, instituutiona. Vastaavaa vaa­raa ei ainakaan lähitulevaisuudessa näyttänyt olevan olemassa kotimai­sen hallituksen jatkaessa toimintaansa. Tässäkin mielessä Åkermanin syytökset olivat yliammuttuja. – Paasikivi ei luonnollisestikaan tiennyt keisarin syksyllä 1909 vakavasti harkinneen senaatin lakkauttamista.

Yrjö-koskislaisen myöntyvyysperinteen kannattajille Danielson-Kal­mari sinkosi loppupuheenvuorossaan: »Suomalainen puolue voi, Suo­men kansa voi, alistua moneen uhraukseen, mutta sillä on rajansa, jossa sen täytyy sanoa: me emme hyvällä tätä kauemmaksi ole teidän auttajan­ne. Ennen mekin asetumme sille kannalle, että Jumala yksin päättä­köön, mikä tästä tulee, sillä me emme voi kauemmaksi myötävaikut­taa». Kuten Salokorpi aivan oikein on huomauttanut, tämä repliikki näyttää erityisen voimakkaasti syöpyneen Paasikiven mieleen. Vielä pre­sidenttiaikana tekemissään päiväkirjamuistiinpanoissa vanhus useaan otteeseen palasi siihen.³⁴ Kuten tuonnempana näemme, Danielson-Kal­marin ja Paasikiven rajanveto tarkoitti silti keisarikunnan senhetkistä politiikkaa. Pitkän tähtäyksen tavoite, kummankin osapuolen etuja tyy­dyttävän sovintoratkaisun löytäminen pysyi edelleen voimassa.

Kokouksessa esitettyjen moitteiden johdosta Danielson-Kalmari teki hallituspolitiikasta luottamuskysymyksen. Rantakarin taitavasti muovai­lema ponsi hyväksyttiin lopulta huutoäänestyksellä: »Tunnustaen täysin päteviksi ne syyt, jotka aiheuttivat suomalaisen puolueen jäsenten eron senaatin talousosastosta, kokous on sitä mieltä, että on pyrittävä saa­maan senaatin talousosasto jälleen kykenevien suomalaisten miesten käsiin ja kehottaa puolueen valtuuskuntaa harkitsemaan,  mitä nykyisis­sä oloissa käy tekeminen tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi».  – Kaksi päivää kestäneen kokouksen pääasialliseksi tulokseksi katsottiin sen  tarjoama tilaisuus puolueen jäsenille »puhua suunsa puhtaaksi».³⁵

Yrjö-koskislaisten hyökkäys oli torjuttu, mutta vanhasuomalaisten yh­tenäisyyden palauttaminen muodosti silti todellisen ongelman. Puolue­ valtuuskunnassa herätettiin tammikuussa 1910 kysymys erityisen »so­vintokokouksen» järjestämisestä. Alustavissa neuvotteluissa »tyytymät­tömiä» edustanut senaattori Wuorenheimo kuitenkin jyrkästi vastusti ajatusta. Y. K. Yrjö-Koskisen saaman käsityksen mukaan vastahakoisuus johtui »tyytymättömien» pelosta, etteivät he tuollaisessa kokouksessa pystyisi pitämään puoliaan. Erityisesti Wuorenheimo oli kuohuksissaan sortovuosien senaattiin kohdistuneista loukkaavista sanoista, joita il­meisesti Danielson-Kalmarin äänitorveksi uskottu Paasikivi oli tullut käyttäneeksi lähemmin määrittelemättömäksi jääneessä Kansallis-Osa­ke-Pankin tilaisuudessa. »Mainittua senaattia lähellä olevat henkilöt ei­vät siis tahdo olla missään tekemisissä senaattori Danielson-Kalmarin ja etenkään Paasikiven kanssa ainakaan ennenkuin jälkimäinen on antanut jotain hyvitystä». Paasikivi kävikin »selittämässä sanansa», minkä jälkeen »hänen ylitseen paistoi jo tyytymättömienkin aurinko». Vaikka Daniel­son-Kalmari ei noudattanutkaan esimerkkiä, sovintokokouksen järjestä­misestä päätettiin toistaiseksi luopua.³⁶ Myös lehdistökeskustelu vaime­ni vähitellen kevään 1910 aikana.³⁷

Helmikuun 1. ja 2. päivinä 1910 pidettyjen eduskuntavaalien tulos ei vanhasuomalaisten kannalta ollut rohkaiseva heidän menettäessään kaikkiaan kuusi paikkaa maalaisliitolle, sosiaalidemokraateille ja ruotsa­laisille. Turun pohjoisessa vaalipiirissä kaikille suomettarelaisten listoil­le sijoitetuilla yleisehdokkailla Paasikivellä ja Ingmanilla ei nytkään ol­lut henkilökohtaisia läpimeno-ongelmia. Vaalien aattona Porissa 9.1.1910 järjestetyssä »isänmaallisessa joukkokokouksessa» pidetty pu­he tarjosi ylitirehtöörille mahdollisuuden kannanottoon ajankohtaises­ta tilanteesta. Perusteltuaan laajasti senaatista eroamista ja kansallisen yhteisrintaman merkitystä hän viittasi aseman synkkyyteen Venäjällä valtaan päässeiden sovinististen intohimojen vuoksi. Niiden vaikutus ei kuitenkaan voinut olla pysyvä. Ennemmin tai myöhemmin tasapainon täytyi palautua samalla tavoin kuin tulviva joki laskeutuisi aikanaan ta­kaisin uomaansa. Pitkälle kehittyneen Suomen kansan sulautumista ve­näläisiin ei enää voitu ajatella ja taloudellisesti suuriruhtinaskunnan merkitys suurelle keisarikunnalle oli vähäinen. Sen sijaan Venäjällä oli tällä suunnalla valvottavanaan tärkeitä sotilaallisia etuja. Pitkällä tähtäyk­sellä suomalaisen puolueen oli yhä edelleen lähdettävä siitä vanhasta periaatteestaan, että Venäjän valtakunnalliset edut ja Suomen sisäinen itsenäisyys olivat sovitettavissa yhteen molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla.³⁸

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5