YKSIKAMARISEEN EDUSKUNTAAN

Valtiopäiväuudistus

Suurlakko oli vallankumouksellisella voimalla lakaissut tieltään venä­läisen »bobrikovilaisen» järjestelmän. Samalla työväki organisaatioi­neen oli ensi kertaa ratkaisevasti vaikuttanut tapahtuneeseen muutok­seen. Sortovuosina jyrkkää passiivisen vastarinnan linjaa korostaneet perustuslailliset katsoivat nyt perineensä voiton, mikä oikeuttaisi heidät vuorostaan tarttumaan vallan kahvaan »laillisuuden palauttamiseksi». Molemmat voittaneet puolueryhmät tunsivat näissä oloissa halua tehdä puhdasta jälkeä. Kummallakin taholla pyrittiin leimaamaan suomettare­laiset kukistuneen sortojärjestelmän kätyreiksi.

Vanhasuomalaisten taholla tilanne koettiin hankalaksi. Puolueen joh­don piirissä pidettiin yhtäältä luonnollisena sitä, että perustuslailliset saisivat muuttuneessa tilanteessa tahtonsa mukaisesti koetella siipiään Leo Mechelinin jo suurlakon aikana hahmotellun senaattorilistan poh­jalta. Toisaalta vanhasuomalaisten 9.11.1905 järjestämässä puolueko­kouksessa tuli esiin myös toisensuuntaisia ajatuksia, joilla oli kannatusta etenkin maaseutuedustajien piirissä. Senaatti oli luopunut leikistä liian helposti, minkä ulkopuoliset saattoivat tulkita jonkinlaiseksi syyllisyy­den tunnustukseksi. Kun vanhasuomalaiset kuluneina raskaina vuosina olivat yksin kantaneet vastuun taakkaa, ei nyt pitäisi jättäytyä syrjään jälleenrakennustyöstä. »Aivan mahdottomana pidettiin, että hallituksen etunenään tulisi miehet, jotka ovat vieraat kansan suurelle enemmistöl­le, sen kielelle ja harrastuksille». Kielipoliittisten näkökohtien edellä kulki pelko voittajien kostosta. Sen estämiseksi tai ainakin lieventämi­seksi oli pyrittävä saamaan aikaan kokoomushallitus, jossa vanhasuoma­laiset olisivat mukana.

Puoluekokouksen valtuuttama, Agathon Meurmanin johtama »talon­poikaislähetystö» kävi vielä samana päivänä Obolenskin puheilla kiittä­mässä kenraalikuvernööriä hänen esiintymisestään suurlakon aikana. Varovaisen linjansa mukaisesti vanhasuomalaiset saattoivat näin sanou­tua irti perustuslaillisten ja sosialistien taholta esitetyistä Obolenskin eroamisvaatimuksista. Venäjän vallankumouksen tulevaisuus tuntui epävarmalta, minkä vuoksi keisarin ja hänen luottamusmiehensä louk­kaamista oli syytä välttää. Ensisijaisena tarkoituksena oli ilmaista »kan­san»  epäluulo Mechelinin johtamaksi kaavailtua senaattia kohtaan. »Ruhtinaan tekemän kysymyksen johdosta lähetystö lausui ei katsovan­sa asiakseen henkilöiden esittämistä uuteen hallitukseen, mutta kehotettiin ruhtinasta, jos hän sitä haluaa, kääntymään tässä suhteessa jonkun yleistä kunnioitusta nauttivan henkilön puoleen, joka on viime vuosien puoluetemmellyksestä pysynyt syrjässä».¹

Danielson ja Paasikivi kannattivat periaatteessa kokoomushallitusta mutta suhtautuivat epäilyksin hankkeen toteutumismahdollisuuksiin perustuslaillisten keskuudessa vallitsevan mieltenkuohun vuoksi. Paasi­kivi korosti tarvittavan yhteistä ohjelmaa, jonka puolueet voisivat ensin hyväksyä ja sitten yhdessä toteuttaa. Tällaista ei toistaiseksi ollut.²

Marraskuun kuluessa pyrkimys kokoomushallitukseen edelleen vah­vistui vanhasuomalaisten keskuudessa. Taustalla olivat sisäisten näkö­kohtien lisäksi »ulkopoliittiset» tekijät. Venäjän konservatiivisnationa­listisessa lehdistössä esiintyi syytöksiä suomalaisille separatisteille il­man duuman myötävaikutusta tehdyistä myönnytyksistä. »Jos velvolli­suutensa unohtanut Venäjän hallitus… sallii Suomen irrottautua… täy­tyy siinä tapauksessa ainakin Viipurin lääni uudelleen yhdistää Venä­jään». Novoje Vremjan mielestä oli vielä koittava aika, jolloin hallituk­sen tekemät virheet korjattaisiin »maksoi mitä maksoi». Yleisen vapau­tumisen riemun keskellä Suomessa ei juurikaan kiinnitetty huomiota näihin valtakunnan yhtenäisyyttä korostaviin vaatimuksiin. Huutavan ää­nenä korvessa esiintyi kuitenkin Danielson varoittaessaan 17.11.1905 Uudessa Suomettaressa: »Heretkäämme jo tästä huumauksesta näke­mään, kuinka epävarma yhä asemamme pohjaltaan on, kuinka tuhannet vaarat voittoamme edelleen uhkaavat. Meidän täytyy välttämättä pian, pian päästä rauhaan omassa keskuudessamme, voidaksemme yhdisty­nein, järjestäytynein voimin käydä puolustamaan kallista voittoamme ».³

 Puhuessaan yhdessä Paasikiven kanssa vanhasuomalaisten 19.11.1905 Viipurissa järjestämässä vaalikokouksessa Danielson niinikään ko­rosti puolueiden välistä yhteistyötä Venäjän taantumuksen torjumiseksi. Vaikka päävastuu jäisikin perustuslaillisille, usean puolueen edustajista koostuvan hallituksen sanalla olisi koettelemusten hetkellä enemmän painoa. Danielsonia myötäillen Paasikivi puolestaan keskittyi eduskun­tauudistusasiaan, joka oli ratkaistava erikseen valittavassa kansallisko­kouksessa säädettävän yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan yksikamarijärjestelmän pohjalta. Pöytäkirjan mukaan puhetta tervehdit­tiin »myrskyisin hywä huudoin».⁴

Suurlakosta saamiensa kokemusten nojalla Obolenski ei halunnut jättäytyä yksinomaan perustuslaillisten ja sosialistien varaan vaan pyrki vanhasuomalaisten neuvoa noudattaen laajentamaan hallituspohjaa. Ta­lousosaston varapuheenjohtajaksi suunniteltu yliopiston entinen rehto­ri Edvard Hjelt kuitenkin kieltäytyi tehtävästä.⁵

Vanhasuomalaisten taholta saamiensa kehotusten rohkaisema mi­nisterivaltio- sihteeri Linder hankki keisarilta määräyksen uuden senaatin muodostamisesta vanhasuomalaisen professori E. G. Palmenin joh­dolla yhteistyössä ruotsinmielisen senaattori Otto Wreden kanssa. Pe­rustuslaillisten kieltäydyttyä jyrkästi lähtemästä mukaan Palmenin oli luovuttava yrityksestään ja keisari hyväksyi 1.12.1905 Leo Mechelinin puhtaasti perustuslaillisen (puolet ruotsalaisia, puolet nuorsuomalai­sia) hallituslistan, jota täydensi sosiaalidemokraatti J. K. Kari salkuttoma­na senaattorina. Kun Palmen olisi ollut H. Gebhardin ohella hallituk­sensa ainoa vanhasuomalainen jäsen, Danielson ei uskonut hankkeen tulevan hyväksytyksi edes omassa puolueessa.⁶

Mechelin kannattajineen taas lähti alun alkaen siitä, ettei suomettare­laisia ollut syytä ottaa senaattiin. Heidän mukanaolonsa johtaisi vain intrigointiin ja »loputtomiin vaikeuksiin laillisten olojen palauttamises­sa». Aikaisempien vuosien politiikka oli tuomittava ja tehtävä siihen selvä pesäero.  Hallituksen vähemmistön,  mm. senaattorien Lennart Gri­penbergin ja K. J. Ståhlbergin huomautukset näin synnytettävästä sisä­poliittisesta katkeruudesta ja toisaalta yhtenäisyyden  tärkeydestä Venä­jältä uhkaavien vaarojen torjumiseksi eivät saavuttaneet vastakaikua.⁷

Yhteispelillään vanhasuomalaisten kanssa Constantin Linder romah­dutti lopullisesti jo muutenkin horjuvan asemansa ja hänen oli pakko luopua virastaan.⁸ Suuriruhtinaskunnan uudeksi edustajaksi valtaistui­men luo nimitettiin monien vaiheiden jälkeen 5.2.1906 keisarin hyvin tuntema 1. kaartinjalkaväkiprikaatin suomalainen komentaja, kenraali­ majuri August Langhoff. Myös Obolenski joutui jättämään 22.11.1905 paikkansa ja sai Witten suosituksesta seuraajakseen vapaamieliseksi tun­netun, valtakunnanneuvoston siviili- ja kirkollisasiain departementin puheenjohtajan todellinen salaneuvos Nikolai Nikolajevits Gerhardin.

Suurlakon jälkeisessä tilanteessa muu kuin perustuslaillinen hallitus ei osoittautunut mahdolliseksi ja vanhasuomalaisten oppositiotaival al­koi. Puolue  otti näissä oloissa tunnuksikseen »suomalaisuuden» ja »kansanvaltaisuuden». Snellmanilaisiin perinteisiin hyvin soveltuvat ta­voitteet muodostivat loogisen kokonaisuuden siinäkin mielessä, että kansanvaltaisesti kokoonpannun edustuslaitoksen katsottiin automaatti­sesti tuovan mukanaan myös kielikysymyksen ratkaisun. Toisin sanoen päämäärä, suomalaisuus, oli saavutettavissa vain kansanvaltaisuutta li­säämällä.⁹ Omaksumalla kansalliskokoushankkeen muodossa osittain sosialistien radikaalin ohjelman vanhasuomalaiset pyrkivät kilpaile­maan kansan syvien rivien kannatuksesta ja vähentämään siten tuulta sosialistien purjeista. Oma merkityksensä oli myös Venäjän-poliittisilla näkökohdilla. Sortokauden aikana bobrikovilainen propaganda oli mielellään luonnehtinut säätyvaltiopäiviä irvikuvaksi, joka toi esiin vain yläluokkien tahdon. Tässä mielessä, kuten Taimi Torvinen on huomaut­tanut, eduskuntauudistusta voidaan tarkastella myös osana autonomian puolustusohjelmaa.¹⁰

Lyhyellä tähtäyksellä vanhasuomalaisten radikaali linja ei tuonut näkyviä tuloksia. Vuoden 1905 lopussa pidetyt viimeiset säätyvaltiopäivä­vaalit, joihin »kansan syvät rivit» eivät siis vielä osallistuneet, päättyivät vanhasuomalaisten murskatappioon. Menetys oli syksyn 1904 vaaleihin verrattuna vielä perinpohjaisempi heidän jäädessään kaikissa neljässä säädyssä selvään vähemmistöön. Paasikivi oli ensi kertaa elämässään valtiopäivämiesehdokkaana (porvarissäätyyn). Hän jäi kuitenkin rannal­le vanhasuomalaisten saamatta Helsingin kaupungista porvarissäätyyn yhtään ainoata edustajaa. Kaikki 16 paikkaa menivät perustuslaillisille.¹¹ 

Venäjän hallitusvallan otteen lujittuessa kävi ennen pitkää myös sel­väksi, ettei kansalliskokoushanke toteutuisi. Joulukuun 12. päivänä 1905 uusi kenraalikuvernööri Gerhard kirjoitti vt. ministerivaltiosihtee­ri Oerstroemille vastustavansa työläisten halua saavuttaa tavoitteensa voimassa olevasta laista poikkeavalla tavalla. Vanhasuomalaisten ja so­sialistien ehdotus oli siksi jätettävä huomiotta, mikä myös tapahtui.¹² Kun suomettarelaiset, jotka alun pitäen olivat tehneet ehdotuksensa lähinnä työväen rauhoittamiseksi ja oman »kansanvaltaisuutensa» ko­rostamiseksi, ennen pitkää havaitsivat sen vain uudistusta viivyttäväksi turhaksi väliportaaksi, he luopuivat hankkeesta vähin äänin.¹³ Yksikama­risen eduskunnan suunnittelun lähdettyä vakavasti otettavalla tavalla liikkeelle sosialistitkin käytännön tasolla menettivät mielenkiintonsa kansalliskokousajatukseen, jota Mechelinin senaatti alusta alkaen oli vastustanut.¹⁴

Eduskuntauudistuksen toimeenpanon varmistuttua marraskuun ma­nifestissa vanhasuomalainen puolue asetti asiaa valmistelemaan erityis­valiokunnan, jonka jäseniksi tulivat valtioneuvos J. R. Danielson, piispa R. Forsman, lakit. kand. Philip Suuronen ja ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Uuden valtiopäiväjärjestyksen pääperiaatteet olisivat valiokunnan ehdo­tuksen mukaan seuraavat:

1.Eduskunta oli »yksi ja jakamaton» (yksikamarinen) ja kokoon­tui joka vuoden tammikuussa. Keskimääräinen kokoontumisai­ka oli neljä kuukautta.

2. Vaalikausi oli kolmivuotinen, mutta hallitsija saattoi myös aikai­semmin määrätä  uudet vaalit toimitettavaksi.

3. Kansanedustajien lukumäärä oli 160, joista 128 (4/5) oli maa­seudun ja 32 (115) kaupunkien edustajia.

4. Vaalit oli toimitettava enemmistöperiaatteen mukaisesti siten, että kustakin 160 vaalipiiristä valitaan yksi edustaja. Ellei ehdo­kas saanut ehdotonta enemmistöä, oli toimitettava uusintavaali kahden eniten ääniä saaneen kesken.

Ehdotus, johon sisältyi myös eräitä eduskunnan »järjestysmuotoa» kos­kevia pykäliä, julkaistiin keskustelun pohjaksi, eivätkä sen laatijat itse­kään halunneet vielä sitoutua sen yksityiskohtiin.¹⁵

Eduskuntauudistuksen kiirehtimiseksi vanhasuomalainen senaatti oli vielä ennen lopullista eroaan asettanut 10.11.1905 kenraalikuver­nöörin kehotuksesta komitean laatimaan ehdotusta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden varaan rakentuvaksi valtiopäiväjärjestykseksi. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Hermanson ja jäseniksi kaikkien puolueiden edustajia, vanhasuomalaisten joukossa Paasikivi. Komitea ei kuitenkaan päässyt aloittamaan työtään, koska siihen nimetyt perustus­lailliset kieltäytyivät hyväksymästä eroavan senaatin asettamaa elintä. Kannanoton mielenosoituksellista luonnetta korostaa se, että Leo Me­chelinin hallituksen 4.12.1905 asettama uusi komitea ei henkilökokoo­mukseltaan suurestikaan poikennut edeltäjästään. Puheenjohtajaksi määrättiin edelleen  Hermanson. Jäsenistä edusti vanhasuomalaisia Da­nielsonin ja Paasikiven lisäksi maanviljelijä J. Torppa. Nuorsuomalaisia olivat kirjailija Santeri Alkio, valtioneuvos Th.Rein, professori E. N. Setä­lä ja asessori P. E. Svinhufvud, ruotsinmielisiä Hermansonin lisäksi laa­manni  T. J. Boisman,  pankinjohtaja  Felix  Heikel  ja  pankinjohtaja  E. Schybergson sekä sosiaalidemokraatteja kaupanhoitaja H. Lindroos, toi­mittaja Y. Sirola ja toimittaja E. Valpas.¹⁶

Joulukuun 8. päivänä 1905 alkaneissa  eduskuntakomitean  istunnois­sa vanhasuomalaisten näkökohtia toivat esiin ennen muuta Danielson ja Paasikivi. Molemmat asettuivat jyrkästi vastustamaan ruotsalaisen Fe­lix Heikelin ehdottamaa joka toinen vuosi kokoontuvaa kaksikamarista eduskuntaa. Viimeksi mainitun argumentteina olivat säätyvaltiopäivien perinne ja puutteellisesta kansanopetuksesta johtuva yleisen valistusta­son alhaisuus. Tilannetta ei parantanut kansan keskuudessa vallalle päässyt kiihko ja »herraviha». Kypsymättömät ja harkitsemattomat pää­tökset oli voitava estää sivistyneisön edustajista koostuvassa ensimmäi­sessä kamarissa.

Paasikiven mielestä taas historiallinen jatkuvuus ei vaatinut kaksika­marijärjestelmää. Yhä laajemmalle levinnyt yhteiskunnallisen oikeuden tunne oli realiteetti, joka täytyi ottaa huomioon. Vain yrityksen ja ereh­dyksen tietä kansa oppisi hallitsemaan itseään. »Prekäärisessä asemas­samme on pääasiana eduskunnan kautta lujittaa kansaa; sen kykenee ainoastaan yksikamarijärjestelmä  tekemään».  Venäjän-poliittisiin näkökohtiin viittasi myös Danielson kannattaessaan jokavuotisia valtiopäiviä ja yksikamarista eduskuntaa. Kun duuma kokoontuisi vuosittain, oli Suomenkin eduskunnan tehtävä samoin. Kaksikamarijärjestelmä mer­kitsi »kansan intelligentimpien voimien» eristämistä omaan ryhmäänsä, mikä ei olisi hyväksi maalle ja valtiolle. Oli parempi pyrkiä välittömään yhteistyöhön.

Epäilyksistään huolimatta Danielson ja Paasikivi tekivät välttämättö­myydestä hyveen. Vanhasuomalaisten puoluekokouksessa 30.12.1905 Paasikivi myönsi reformin jyrkäksi poikkeamaksi totutulta tasaisen ke­hityksen tieltä. »Mutta asianlaita on useimmiten niin, että kun välttämät­tömiä uudistuksia liian kauvan viivytetään, niin harppaus, joka on otet­tava, tulee silloin pitkäksi». Suurlakon jälkeisessä radikalisoituneessa ilmapiirissä yksikamarijärjestelmä ei ollut enää torjuttavissa. Itse asiassa, kuten E. N. Setälä on todennut, Suomen kansa oli sen jo »huutoäänes­ tyksellä» hyväksynyt. Jo toisessa kokouksessaan 9.12.1905 komitea päät­tikin ottaa työnsä pohjaksi yksikamarisen eduskunnan. Heikelin harva­lukuiset kannattajat eivät edes merkityttäneet pöytäkirjaan eriävää mie­lipidettä. Suomi oli lähtemässä tielle, jolle Euroopan maista siihen mennessä olivat uskaltautuneet vain Bulgaria, Kreikka ja Serbia.

Kaksikamarijärjestelmän suosittelijain peräytymistä helpotti ajatus yk­sikamarisen   eduskunnan jakamisesta valiokuntien lisäksi osastoihin »sektioneihin», minkä avulla toivottiin voitavan välttää »kiihotettujen joukkojen» painostuksesta tapahtuvat yksipuoliset ja hätiköidyt ratkai­sut sekä vähemmistöön kohdistuva sorto. Danielson ja Paasikivi olivat keskustelun alkuvaiheessa valmiita periaatteessa kannattamaan Heike­Iin ehdotusta »vanhain neuvostosta ja nuorten neuvostosta», jolloin ja­ koperusteena olisi 35 vuoden ikä.  Keskustelun jatkuessa  Paasikivi muutti kantaansa ehdottaen eduskunnan jakamista valtiopäivien alussa arvalla kolmeen yhtä suureen »sektioniin». Niissä käsiteltäisiin asioita alustavasti ja ilman pöytäkirjaa. Sitävastoin päätökset oli saatettava ao. valiokuntien tietoon. Lopullinen ratkaisu tehtäisiin sitten täysistunnos­sa.

Paasikiven »sektionit» eivät saaneet kannatusta Th.Reinin huomautta­essa niistä tulevan vain »keskusteluklubeja», joita voitiin muodostaa ilman valtiopäiväjärjestyksen määräyksiäkin. Yhtä vähän menestystä oli Mechelinin aloitteella neuvoa-antavan tarkastuslautakunnan (gransk­ningsnämnd) asettamisesta takeeksi harkitsemattomia päätöksiä vas­taan. Sen jäseninä olisi tuomarikunnan, yliopiston, polyteknillisen opis­ton (nykyisen Teknillisen korkeakoulun), talous- ja maanviljelysseuro­jen, suurempien kaupunkien valtuustojen sekä maalaiskuntien luotta­musmiehiä. Kun kysymys oli vain neuvoa-antavasta lautakunnasta, Hei­kel ja Rein pitivät yksinkertaisempana, että  eduskunta itse valitsi keskuudestaan tällaisen tarkastavan elimen, jonka Heikel saman tien risti »suureksi valiokunnaksi».

Periaateratkaisu ongelmaan oli nyt löytynyt. Danielsonin ja Paasiki­ven tekemästä ehdotuksesta poistettiin vielä Heikeliri kaavailema sään­nös, jonka mukaan suuren valiokunnan ja eduskunnan ollessa erimieli­siä jälkimmäisessä oli valiokunnan tahdon murtamiseksi aikaansaatava 2/3:n ääntenenemmistö. Jotta vältyttäisiin syytöksiltä kiertoteitse tapah­tuvasta kaksikamarijärjestelmän »sisäänuittamisesta» Paasikivi korosti kysymyksen olevan muihin verrattavasta, vain jäsenmäärältään lukui­sammasta valiokunnasta, joten eduskunnan yksinkertaisen äänten­ enemmistön täytyi riittää. Näin myös päätettiin. Toisaalta vanhasuoma­laiset olivat mukana kannattamassa lepäämään jättämistä ja määräenem­mistöä koskevia säädöksiä, joiden katsottiin tuovan mukanaan tarpeel­lista pitkäjänteisyyttä eduskunnan työskentelyyn. Todellisuudessa ne osoittautuivat suureen valiokuntaan verrattuna huomattavasti tehok­kaammiksi ensimmäisen kamarin korvikkeiksi.

Eniten keskustelua herätti kaikille aluksi outo kysymys suhteellisista vaaleista, joiden avulla saataisiin myös vähemmistön ääni kuuluviin. Monivaiheisten väittelyjen jälkeen komitea asiantuntijoita¹⁷ kuultuaan hyväksyi itse periaatteen, joka toteutettaisiin belgialaisen d’Hondtin vaalitavan avulla. Sitä varten maa jaettaisiin 14 vaalipiiriin, joista kukin saisi asukasluvusta riippuen vähintään 12 ja enintään 21 edustajaa. Luo­puen alkuperäisestä ajatuksestaan yhden ehdokkaan piireihin perus­tuvista enemmistövaaleista sekä kaupunkien ja maaseudun edustaja­ kiintiöistä vanhasuomalaiset hyväksyivät suhteelliset  vaalit.

Puolueen taktiikan mukaisesti »kansanvaltaista suomalaisuutta» ajava Paasikivi lohduttautui sillä, että koska maanviljelys oli Suomessa tärkein elinkeino, sen palveluksessa toimiva väestö saisi pakostakin enemmän edustajia. Teollistumisprosessin myötä painopiste siirtyisi luonnollista tietä vähitellen asutuskeskuksiin.

Alkion tukemina vanhasuomalaiset kuitenkin katsoivat asiantuntija­ komitean ehdottamat vaalipiirit tässä mielessä liian suuriksi. Paasikivi jopa arveli »harvemmin asuttujen seutujen jäävän edustajia vaille». Maa­seudun väki kärsisi järjestelmästä, koska se »aina tulee vähemmän vilk­kaasti ottamaan osaa vaaleihin kuin radikaaliset (kaupunkien) ainek­set». Äänestäminen asiantuntijain kaavailemissa suurissa vaalipiireissä suosisi puolueita ja lisäisi siten turmiollista sidonnaisuutta sekä vähen­täisi itsenäisten yksilöiden roolia. Eduskunnasta ei saisi tulla puolue­ kiihkon hallitsemaa muurahaispesää. Lisäksi vaalitapa olisi liian vaikea­ tajuinen kansan syville riveille. Niinpä Paasikivi ilmoittikin kannattavan­sa kolmen miehen vaalipiirejä, mitä linjaa hän oli edustanut jo 30.12.1905 puoluekokouksessa pitämässään alustuksessa. Muistiinpanovihkoonsa Paasikivi kirjoitti: »Pienemmät piirit ovat turvallisempia, kun tämä suuri reformi nyt pannaan toimeen». Komiteassa järjestetys­sä äänestyksessä asiantuntijain ehdotus kuitenkin selviytyi voittajana yh­deksällä äänellä neljää (Danielson, Paasikivi, Torppa, Alkio) vastaan.

Tässä yhteydessä oli periaatteellisesti tärkeä myös kysymys vaalioi­keusikärajasta. Komitea päätti antaa ko. oikeuden henkilöille, jotka en­nen vaalivuotta olivat saavuttaneet 21 vuoden iän. Danielson ja Paasikivi olivat aluksi 24 vuoden ikärajan kannalla. Oman ylioppilasaikansa koke­muksen nojalla Paasikivi katsoi, ettei 21-vuotias nuorukainen ollut vielä henkisesti kypsä. »Oikeastaan vasta 30-vuoden iässä ihminen lopullises­ti vakaantuu». Koska kuitenkin laajoissa kansalaispiireissä oli yhä enem­män ryhdytty kannattamaan alhaisempaa ikärajaa, Danielson ja Paasikivi eivät katsoneet voivansa vastustaa näin voimakasta mielipidettä.

Kumpikaan ei erityisesti korostanut sitä, että vanhasuomalaisten Hel­singissä 30.-31.12.1905 pitämässä puoluekokouksessa, jossa eduskun­tauudistuksesta alusti juuri Paasikivi, valtava enemmistö oli asettunut jyrkästi 21 vuoden kannalle. Kun mm. suhteelliseen vaalitapaan liittyvät ongelmat olivat monille puoluekokousedustajille vielä varsin hämäriä, keskustelun painopiste suuntautui intellektuaalisia vaikeuksia tuotta­mattomaan äänioikeusikärajaan. Muilta osin kokous asettui muutoseh­dotuksia tekemättä Paasikiven kannalle.

21 vuoden ikäraja koski eduskuntauudistuskomitean ehdotuksessa molempia sukupuolia. Vastaavasti päätettiin myös vaalikelpoisuudesta, jonka osalta ikäraja tosin korotettiin 24 vuoteen. Paasikivi olisi tosin ollut valmis iästä riippumatta myöntämään vaalikelpoisuuden kaikille vaalioikeutetuille. Sosialistien Edvard Valppaan kanssa hän jäi kuitenkin vähemmistöön.

Erityisesti Paasikivi korosti, että äänioikeuden kieltäminen naisilta olisi merkinnyt suoranaista epäluottamuslausetta valitsijoille. Sitäpaitsi naisista saataisiin taloudellisiin asioihin arvokas tasapainoittava ele­mentti. Perheenäiteinä he oppivat noudattamaan suurempaa malttia kuin miehet. Danielsonin mielestä asia oli periaatteessa selvä. Kuiten­kin voitaisiin ehkä tyytyä vain naisten vaalioikeuteen ja päättää heidän vaalikelpoisuudestaan joskus myöhemmin. »Olisi toivottava, että naiset tähän rajoittuisivat. Vaan ehkä se on turha toivoa». Resignoitunut valtio­ neuvos ei halunnutkaan ryhtyä vastustamaan asian myönteistä ratkaisua. Kuten tunnettua Suomesta tuli naisten vaalioikeuden osalta edelläkävi­jämaa Euroopassa. Vuonna 1905 järjestelmä oli käytössä vain eräissä USA:n ja Australian osavaltioissa sekä Uudessa Seelannissa.

Eduskuntauudistuskomiteassa Danielson ja Paasikivi työskentelivät rinta rinnan hyvänä aisaparina. Silti naisten vaalikelpoisuus ei jäänyt ainoaksi asiaksi, jossa nuoren miehen valmius radikaalien myötäilyyn saattoi hivenen ärsyttää vanhempaa. Muistelmissaan Paasikivi ei ole maininnut komiteassa 27.12.1905 käytyä keskustelua puhemiehen va­lasta. Se voitiin hänen mielestään jättää pois. Liioin ei tarvittu »juh­lallista lupausta». Siitä riippumatta puhemies hoitaisi virkansa yhtä hy­vin perustuslain mukaisesti. Puheenjohtaja Hermanson oli eri mieltä ulkopoliittisin perustein. Seremonian poisjättäminen saatettiin tulkita Pietarissa siten, ettei tarkoituksena vastedes enää ollutkaan suojella kei­saria loukkauksilta. Ei pitäisi tarpeettomasti antaa aihetta epäluuloihin. Danielson oli samaa mieltä: »Juhlallisilla muodoillakin on valtioelämäs­sä merkityksensä».  Päätökseksi tuli  asettaa valan sijaan puhemiehen »juhlallinen lupaus»,  joka esitettäisiin täysistunnossa.

Huolimatta puolueiden kireistä väleistä yhteistyö eduskuntauudistus­ komiteassa oli sujunut hyvin. Senaattorinpaikkansa menetyksestä katke­roitunut Ernst Neovius (Nevanlinna) jopa epäili rehellisyydestään tun­netun Paasikiven antavan jatkuvasti herrojen pettää itseään. »Tiedän sanovani tässä halpamaisuuden (gemenhet), mutta mielestäni Paasikivi­ ystävällämme on todella tämä heikkous». Suomettarelaiset olivat oppo­sitiossaan Neoviuksen mielestä aivan liian »kilttejä» verrattuna siihen kohteluun, mitä he olivat saaneet osakseen perustuslaillisilta sortovuo­sina.¹⁸ Tarkasteltaessa komitean työtä kokonaisuutena Neoviuksen Paa­sikiveen ja välillisesti Danielsoniin kohdistama moite on vaikeasti pe­rusteltavissa. Eri asia sitten on, että kaikki puolueet pitivät eduskun­tauudistuksen toteutumista tärkeänä, mikä helpotti niiden yhteistyötä Hermansonin johdolla. Päättäessään työnsä 28.02.1906 komitea saattoi olla varsin tyytyväinen urakkaansa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa oli sorvattu 81 pykälää sisältävä valtiopäiväjärjestys ja lisäksi luotu koko­naan uusi, 80 pykälän vaalilaki. Muistelmissaan Paasikivi luonnehtiikin tulosta »todella hyväksi saavutukseksi».

Jatkokäsittelyn varrella ei merkittäviä muutoksia komitean ehdotuk­siin enää tehty. Vaalioikeusikärajan senaatti kuitenkin korotti 24 vuo­teen. Kun vertailukohteeksi itsestään tarjoutuvien säätyvaltiopäivien va­litsijakunta oli ollut hyvin pieni, varovainen hallitus pelkäsi 21-vuotiai­den olevan »kypsymättömiä» ja ajoi siksi läpi ikärajan korotuksen. Vaa­lipiirien lukumäärän senaatti nosti 14:sta 16:aan.¹⁹ Lisäksi keisarin vaati­muksesta poistettiin äänioikeus upseereilta,  joille komitea  –  päinvas­ toin kuin aliupseereille ja miehistölle – oli sitä ehdottanut. Hallitsija vahvisti valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain 20.07.1906. Vanhasuomalai­set saattoivat nyt aloittaa sisäpoliittisen uudistusohjelmansa toteuttami­sen. »Ulkopoliittisesti» taas eduskuntareformi Paasikiven mielestä »an­toi puolustuksellemme seuraavaan  sotaan asti lujemman pohjan».²⁰

Kappaleen sivut: 1 2 3