Valtiopäiväuudistus
Suurlakko oli vallankumouksellisella voimalla lakaissut tieltään venäläisen »bobrikovilaisen» järjestelmän. Samalla työväki organisaatioineen oli ensi kertaa ratkaisevasti vaikuttanut tapahtuneeseen muutokseen. Sortovuosina jyrkkää passiivisen vastarinnan linjaa korostaneet perustuslailliset katsoivat nyt perineensä voiton, mikä oikeuttaisi heidät vuorostaan tarttumaan vallan kahvaan »laillisuuden palauttamiseksi». Molemmat voittaneet puolueryhmät tunsivat näissä oloissa halua tehdä puhdasta jälkeä. Kummallakin taholla pyrittiin leimaamaan suomettarelaiset kukistuneen sortojärjestelmän kätyreiksi.
Vanhasuomalaisten taholla tilanne koettiin hankalaksi. Puolueen johdon piirissä pidettiin yhtäältä luonnollisena sitä, että perustuslailliset saisivat muuttuneessa tilanteessa tahtonsa mukaisesti koetella siipiään Leo Mechelinin jo suurlakon aikana hahmotellun senaattorilistan pohjalta. Toisaalta vanhasuomalaisten 9.11.1905 järjestämässä puoluekokouksessa tuli esiin myös toisensuuntaisia ajatuksia, joilla oli kannatusta etenkin maaseutuedustajien piirissä. Senaatti oli luopunut leikistä liian helposti, minkä ulkopuoliset saattoivat tulkita jonkinlaiseksi syyllisyyden tunnustukseksi. Kun vanhasuomalaiset kuluneina raskaina vuosina olivat yksin kantaneet vastuun taakkaa, ei nyt pitäisi jättäytyä syrjään jälleenrakennustyöstä. »Aivan mahdottomana pidettiin, että hallituksen etunenään tulisi miehet, jotka ovat vieraat kansan suurelle enemmistölle, sen kielelle ja harrastuksille». Kielipoliittisten näkökohtien edellä kulki pelko voittajien kostosta. Sen estämiseksi tai ainakin lieventämiseksi oli pyrittävä saamaan aikaan kokoomushallitus, jossa vanhasuomalaiset olisivat mukana.
Puoluekokouksen valtuuttama, Agathon Meurmanin johtama »talonpoikaislähetystö» kävi vielä samana päivänä Obolenskin puheilla kiittämässä kenraalikuvernööriä hänen esiintymisestään suurlakon aikana. Varovaisen linjansa mukaisesti vanhasuomalaiset saattoivat näin sanoutua irti perustuslaillisten ja sosialistien taholta esitetyistä Obolenskin eroamisvaatimuksista. Venäjän vallankumouksen tulevaisuus tuntui epävarmalta, minkä vuoksi keisarin ja hänen luottamusmiehensä loukkaamista oli syytä välttää. Ensisijaisena tarkoituksena oli ilmaista »kansan» epäluulo Mechelinin johtamaksi kaavailtua senaattia kohtaan. »Ruhtinaan tekemän kysymyksen johdosta lähetystö lausui ei katsovansa asiakseen henkilöiden esittämistä uuteen hallitukseen, mutta kehotettiin ruhtinasta, jos hän sitä haluaa, kääntymään tässä suhteessa jonkun yleistä kunnioitusta nauttivan henkilön puoleen, joka on viime vuosien puoluetemmellyksestä pysynyt syrjässä».1
Danielson ja Paasikivi kannattivat periaatteessa kokoomushallitusta mutta suhtautuivat epäilyksin hankkeen toteutumismahdollisuuksiin perustuslaillisten keskuudessa vallitsevan mieltenkuohun vuoksi. Paasikivi korosti tarvittavan yhteistä ohjelmaa, jonka puolueet voisivat ensin hyväksyä ja sitten yhdessä toteuttaa. Tällaista ei toistaiseksi ollut.2
Marraskuun kuluessa pyrkimys kokoomushallitukseen edelleen vahvistui vanhasuomalaisten keskuudessa. Taustalla olivat sisäisten näkökohtien lisäksi »ulkopoliittiset» tekijät. Venäjän konservatiivisnationalistisessa lehdistössä esiintyi syytöksiä suomalaisille separatisteille ilman duuman myötävaikutusta tehdyistä myönnytyksistä. »Jos velvollisuutensa unohtanut Venäjän hallitus… sallii Suomen irrottautua… täytyy siinä tapauksessa ainakin Viipurin lääni uudelleen yhdistää Venäjään». Novoje Vremjan mielestä oli vielä koittava aika, jolloin hallituksen tekemät virheet korjattaisiin »maksoi mitä maksoi». Yleisen vapautumisen riemun keskellä Suomessa ei juurikaan kiinnitetty huomiota näihin valtakunnan yhtenäisyyttä korostaviin vaatimuksiin. Huutavan äänenä korvessa esiintyi kuitenkin Danielson varoittaessaan 17.11.1905 Uudessa Suomettaressa: »Heretkäämme jo tästä huumauksesta näkemään, kuinka epävarma yhä asemamme pohjaltaan on, kuinka tuhannet vaarat voittoamme edelleen uhkaavat. Meidän täytyy välttämättä pian, pian päästä rauhaan omassa keskuudessamme, voidaksemme yhdistynein, järjestäytynein voimin käydä puolustamaan kallista voittoamme ».3
Puhuessaan yhdessä Paasikiven kanssa vanhasuomalaisten 19.11.1905 Viipurissa järjestämässä vaalikokouksessa Danielson niinikään korosti puolueiden välistä yhteistyötä Venäjän taantumuksen torjumiseksi. Vaikka päävastuu jäisikin perustuslaillisille, usean puolueen edustajista koostuvan hallituksen sanalla olisi koettelemusten hetkellä enemmän painoa. Danielsonia myötäillen Paasikivi puolestaan keskittyi eduskuntauudistusasiaan, joka oli ratkaistava erikseen valittavassa kansalliskokouksessa säädettävän yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan yksikamarijärjestelmän pohjalta. Pöytäkirjan mukaan puhetta tervehdittiin »myrskyisin hywä huudoin».4
Suurlakosta saamiensa kokemusten nojalla Obolenski ei halunnut jättäytyä yksinomaan perustuslaillisten ja sosialistien varaan vaan pyrki vanhasuomalaisten neuvoa noudattaen laajentamaan hallituspohjaa. Talousosaston varapuheenjohtajaksi suunniteltu yliopiston entinen rehtori Edvard Hjelt kuitenkin kieltäytyi tehtävästä.5
Vanhasuomalaisten taholta saamiensa kehotusten rohkaisema ministerivaltio- sihteeri Linder hankki keisarilta määräyksen uuden senaatin muodostamisesta vanhasuomalaisen professori E. G. Palmenin johdolla yhteistyössä ruotsinmielisen senaattori Otto Wreden kanssa. Perustuslaillisten kieltäydyttyä jyrkästi lähtemästä mukaan Palmenin oli luovuttava yrityksestään ja keisari hyväksyi 1.12.1905 Leo Mechelinin puhtaasti perustuslaillisen (puolet ruotsalaisia, puolet nuorsuomalaisia) hallituslistan, jota täydensi sosiaalidemokraatti J. K. Kari salkuttomana senaattorina. Kun Palmen olisi ollut H. Gebhardin ohella hallituksensa ainoa vanhasuomalainen jäsen, Danielson ei uskonut hankkeen tulevan hyväksytyksi edes omassa puolueessa.6
Mechelin kannattajineen taas lähti alun alkaen siitä, ettei suomettarelaisia ollut syytä ottaa senaattiin. Heidän mukanaolonsa johtaisi vain intrigointiin ja »loputtomiin vaikeuksiin laillisten olojen palauttamisessa». Aikaisempien vuosien politiikka oli tuomittava ja tehtävä siihen selvä pesäero. Hallituksen vähemmistön, mm. senaattorien Lennart Gripenbergin ja K. J. Ståhlbergin huomautukset näin synnytettävästä sisäpoliittisesta katkeruudesta ja toisaalta yhtenäisyyden tärkeydestä Venäjältä uhkaavien vaarojen torjumiseksi eivät saavuttaneet vastakaikua.7
Yhteispelillään vanhasuomalaisten kanssa Constantin Linder romahdutti lopullisesti jo muutenkin horjuvan asemansa ja hänen oli pakko luopua virastaan.8 Suuriruhtinaskunnan uudeksi edustajaksi valtaistuimen luo nimitettiin monien vaiheiden jälkeen 5.2.1906 keisarin hyvin tuntema 1. kaartinjalkaväkiprikaatin suomalainen komentaja, kenraali majuri August Langhoff. Myös Obolenski joutui jättämään 22.11.1905 paikkansa ja sai Witten suosituksesta seuraajakseen vapaamieliseksi tunnetun, valtakunnanneuvoston siviili- ja kirkollisasiain departementin puheenjohtajan todellinen salaneuvos Nikolai Nikolajevits Gerhardin.
Suurlakon jälkeisessä tilanteessa muu kuin perustuslaillinen hallitus ei osoittautunut mahdolliseksi ja vanhasuomalaisten oppositiotaival alkoi. Puolue otti näissä oloissa tunnuksikseen »suomalaisuuden» ja »kansanvaltaisuuden». Snellmanilaisiin perinteisiin hyvin soveltuvat tavoitteet muodostivat loogisen kokonaisuuden siinäkin mielessä, että kansanvaltaisesti kokoonpannun edustuslaitoksen katsottiin automaattisesti tuovan mukanaan myös kielikysymyksen ratkaisun. Toisin sanoen päämäärä, suomalaisuus, oli saavutettavissa vain kansanvaltaisuutta lisäämällä.9 Omaksumalla kansalliskokoushankkeen muodossa osittain sosialistien radikaalin ohjelman vanhasuomalaiset pyrkivät kilpailemaan kansan syvien rivien kannatuksesta ja vähentämään siten tuulta sosialistien purjeista. Oma merkityksensä oli myös Venäjän-poliittisilla näkökohdilla. Sortokauden aikana bobrikovilainen propaganda oli mielellään luonnehtinut säätyvaltiopäiviä irvikuvaksi, joka toi esiin vain yläluokkien tahdon. Tässä mielessä, kuten Taimi Torvinen on huomauttanut, eduskuntauudistusta voidaan tarkastella myös osana autonomian puolustusohjelmaa.10
Lyhyellä tähtäyksellä vanhasuomalaisten radikaali linja ei tuonut näkyviä tuloksia. Vuoden 1905 lopussa pidetyt viimeiset säätyvaltiopäivävaalit, joihin »kansan syvät rivit» eivät siis vielä osallistuneet, päättyivät vanhasuomalaisten murskatappioon. Menetys oli syksyn 1904 vaaleihin verrattuna vielä perinpohjaisempi heidän jäädessään kaikissa neljässä säädyssä selvään vähemmistöön. Paasikivi oli ensi kertaa elämässään valtiopäivämiesehdokkaana (porvarissäätyyn). Hän jäi kuitenkin rannalle vanhasuomalaisten saamatta Helsingin kaupungista porvarissäätyyn yhtään ainoata edustajaa. Kaikki 16 paikkaa menivät perustuslaillisille.11
Venäjän hallitusvallan otteen lujittuessa kävi ennen pitkää myös selväksi, ettei kansalliskokoushanke toteutuisi. Joulukuun 12. päivänä 1905 uusi kenraalikuvernööri Gerhard kirjoitti vt. ministerivaltiosihteeri Oerstroemille vastustavansa työläisten halua saavuttaa tavoitteensa voimassa olevasta laista poikkeavalla tavalla. Vanhasuomalaisten ja sosialistien ehdotus oli siksi jätettävä huomiotta, mikä myös tapahtui.12 Kun suomettarelaiset, jotka alun pitäen olivat tehneet ehdotuksensa lähinnä työväen rauhoittamiseksi ja oman »kansanvaltaisuutensa» korostamiseksi, ennen pitkää havaitsivat sen vain uudistusta viivyttäväksi turhaksi väliportaaksi, he luopuivat hankkeesta vähin äänin.13 Yksikamarisen eduskunnan suunnittelun lähdettyä vakavasti otettavalla tavalla liikkeelle sosialistitkin käytännön tasolla menettivät mielenkiintonsa kansalliskokousajatukseen, jota Mechelinin senaatti alusta alkaen oli vastustanut.14
Eduskuntauudistuksen toimeenpanon varmistuttua marraskuun manifestissa vanhasuomalainen puolue asetti asiaa valmistelemaan erityisvaliokunnan, jonka jäseniksi tulivat valtioneuvos J. R. Danielson, piispa R. Forsman, lakit. kand. Philip Suuronen ja ylitirehtööri J. K. Paasikivi. Uuden valtiopäiväjärjestyksen pääperiaatteet olisivat valiokunnan ehdotuksen mukaan seuraavat:
1.Eduskunta oli »yksi ja jakamaton» (yksikamarinen) ja kokoontui joka vuoden tammikuussa. Keskimääräinen kokoontumisaika oli neljä kuukautta.
2. Vaalikausi oli kolmivuotinen, mutta hallitsija saattoi myös aikaisemmin määrätä uudet vaalit toimitettavaksi.
3. Kansanedustajien lukumäärä oli 160, joista 128 (4/5) oli maaseudun ja 32 (115) kaupunkien edustajia.
4. Vaalit oli toimitettava enemmistöperiaatteen mukaisesti siten, että kustakin 160 vaalipiiristä valitaan yksi edustaja. Ellei ehdokas saanut ehdotonta enemmistöä, oli toimitettava uusintavaali kahden eniten ääniä saaneen kesken.
Ehdotus, johon sisältyi myös eräitä eduskunnan »järjestysmuotoa» koskevia pykäliä, julkaistiin keskustelun pohjaksi, eivätkä sen laatijat itsekään halunneet vielä sitoutua sen yksityiskohtiin.15
Eduskuntauudistuksen kiirehtimiseksi vanhasuomalainen senaatti oli vielä ennen lopullista eroaan asettanut 10.11.1905 kenraalikuvernöörin kehotuksesta komitean laatimaan ehdotusta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden varaan rakentuvaksi valtiopäiväjärjestykseksi. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Hermanson ja jäseniksi kaikkien puolueiden edustajia, vanhasuomalaisten joukossa Paasikivi. Komitea ei kuitenkaan päässyt aloittamaan työtään, koska siihen nimetyt perustuslailliset kieltäytyivät hyväksymästä eroavan senaatin asettamaa elintä. Kannanoton mielenosoituksellista luonnetta korostaa se, että Leo Mechelinin hallituksen 4.12.1905 asettama uusi komitea ei henkilökokoomukseltaan suurestikaan poikennut edeltäjästään. Puheenjohtajaksi määrättiin edelleen Hermanson. Jäsenistä edusti vanhasuomalaisia Danielsonin ja Paasikiven lisäksi maanviljelijä J. Torppa. Nuorsuomalaisia olivat kirjailija Santeri Alkio, valtioneuvos Th.Rein, professori E. N. Setälä ja asessori P. E. Svinhufvud, ruotsinmielisiä Hermansonin lisäksi laamanni T. J. Boisman, pankinjohtaja Felix Heikel ja pankinjohtaja E. Schybergson sekä sosiaalidemokraatteja kaupanhoitaja H. Lindroos, toimittaja Y. Sirola ja toimittaja E. Valpas.16
Joulukuun 8. päivänä 1905 alkaneissa eduskuntakomitean istunnoissa vanhasuomalaisten näkökohtia toivat esiin ennen muuta Danielson ja Paasikivi. Molemmat asettuivat jyrkästi vastustamaan ruotsalaisen Felix Heikelin ehdottamaa joka toinen vuosi kokoontuvaa kaksikamarista eduskuntaa. Viimeksi mainitun argumentteina olivat säätyvaltiopäivien perinne ja puutteellisesta kansanopetuksesta johtuva yleisen valistustason alhaisuus. Tilannetta ei parantanut kansan keskuudessa vallalle päässyt kiihko ja »herraviha». Kypsymättömät ja harkitsemattomat päätökset oli voitava estää sivistyneisön edustajista koostuvassa ensimmäisessä kamarissa.
Paasikiven mielestä taas historiallinen jatkuvuus ei vaatinut kaksikamarijärjestelmää. Yhä laajemmalle levinnyt yhteiskunnallisen oikeuden tunne oli realiteetti, joka täytyi ottaa huomioon. Vain yrityksen ja erehdyksen tietä kansa oppisi hallitsemaan itseään. »Prekäärisessä asemassamme on pääasiana eduskunnan kautta lujittaa kansaa; sen kykenee ainoastaan yksikamarijärjestelmä tekemään». Venäjän-poliittisiin näkökohtiin viittasi myös Danielson kannattaessaan jokavuotisia valtiopäiviä ja yksikamarista eduskuntaa. Kun duuma kokoontuisi vuosittain, oli Suomenkin eduskunnan tehtävä samoin. Kaksikamarijärjestelmä merkitsi »kansan intelligentimpien voimien» eristämistä omaan ryhmäänsä, mikä ei olisi hyväksi maalle ja valtiolle. Oli parempi pyrkiä välittömään yhteistyöhön.
Epäilyksistään huolimatta Danielson ja Paasikivi tekivät välttämättömyydestä hyveen. Vanhasuomalaisten puoluekokouksessa 30.12.1905 Paasikivi myönsi reformin jyrkäksi poikkeamaksi totutulta tasaisen kehityksen tieltä. »Mutta asianlaita on useimmiten niin, että kun välttämättömiä uudistuksia liian kauvan viivytetään, niin harppaus, joka on otettava, tulee silloin pitkäksi». Suurlakon jälkeisessä radikalisoituneessa ilmapiirissä yksikamarijärjestelmä ei ollut enää torjuttavissa. Itse asiassa, kuten E. N. Setälä on todennut, Suomen kansa oli sen jo »huutoäänes tyksellä» hyväksynyt. Jo toisessa kokouksessaan 9.12.1905 komitea päättikin ottaa työnsä pohjaksi yksikamarisen eduskunnan. Heikelin harvalukuiset kannattajat eivät edes merkityttäneet pöytäkirjaan eriävää mielipidettä. Suomi oli lähtemässä tielle, jolle Euroopan maista siihen mennessä olivat uskaltautuneet vain Bulgaria, Kreikka ja Serbia.
Kaksikamarijärjestelmän suosittelijain peräytymistä helpotti ajatus yksikamarisen eduskunnan jakamisesta valiokuntien lisäksi osastoihin »sektioneihin», minkä avulla toivottiin voitavan välttää »kiihotettujen joukkojen» painostuksesta tapahtuvat yksipuoliset ja hätiköidyt ratkaisut sekä vähemmistöön kohdistuva sorto. Danielson ja Paasikivi olivat keskustelun alkuvaiheessa valmiita periaatteessa kannattamaan HeikeIin ehdotusta »vanhain neuvostosta ja nuorten neuvostosta», jolloin ja koperusteena olisi 35 vuoden ikä. Keskustelun jatkuessa Paasikivi muutti kantaansa ehdottaen eduskunnan jakamista valtiopäivien alussa arvalla kolmeen yhtä suureen »sektioniin». Niissä käsiteltäisiin asioita alustavasti ja ilman pöytäkirjaa. Sitävastoin päätökset oli saatettava ao. valiokuntien tietoon. Lopullinen ratkaisu tehtäisiin sitten täysistunnossa.
Paasikiven »sektionit» eivät saaneet kannatusta Th.Reinin huomauttaessa niistä tulevan vain »keskusteluklubeja», joita voitiin muodostaa ilman valtiopäiväjärjestyksen määräyksiäkin. Yhtä vähän menestystä oli Mechelinin aloitteella neuvoa-antavan tarkastuslautakunnan (granskningsnämnd) asettamisesta takeeksi harkitsemattomia päätöksiä vastaan. Sen jäseninä olisi tuomarikunnan, yliopiston, polyteknillisen opiston (nykyisen Teknillisen korkeakoulun), talous- ja maanviljelysseurojen, suurempien kaupunkien valtuustojen sekä maalaiskuntien luottamusmiehiä. Kun kysymys oli vain neuvoa-antavasta lautakunnasta, Heikel ja Rein pitivät yksinkertaisempana, että eduskunta itse valitsi keskuudestaan tällaisen tarkastavan elimen, jonka Heikel saman tien risti »suureksi valiokunnaksi».
Periaateratkaisu ongelmaan oli nyt löytynyt. Danielsonin ja Paasikiven tekemästä ehdotuksesta poistettiin vielä Heikeliri kaavailema säännös, jonka mukaan suuren valiokunnan ja eduskunnan ollessa erimielisiä jälkimmäisessä oli valiokunnan tahdon murtamiseksi aikaansaatava 2/3:n ääntenenemmistö. Jotta vältyttäisiin syytöksiltä kiertoteitse tapahtuvasta kaksikamarijärjestelmän »sisäänuittamisesta» Paasikivi korosti kysymyksen olevan muihin verrattavasta, vain jäsenmäärältään lukuisammasta valiokunnasta, joten eduskunnan yksinkertaisen äänten enemmistön täytyi riittää. Näin myös päätettiin. Toisaalta vanhasuomalaiset olivat mukana kannattamassa lepäämään jättämistä ja määräenemmistöä koskevia säädöksiä, joiden katsottiin tuovan mukanaan tarpeellista pitkäjänteisyyttä eduskunnan työskentelyyn. Todellisuudessa ne osoittautuivat suureen valiokuntaan verrattuna huomattavasti tehokkaammiksi ensimmäisen kamarin korvikkeiksi.
Eniten keskustelua herätti kaikille aluksi outo kysymys suhteellisista vaaleista, joiden avulla saataisiin myös vähemmistön ääni kuuluviin. Monivaiheisten väittelyjen jälkeen komitea asiantuntijoita17 kuultuaan hyväksyi itse periaatteen, joka toteutettaisiin belgialaisen d’Hondtin vaalitavan avulla. Sitä varten maa jaettaisiin 14 vaalipiiriin, joista kukin saisi asukasluvusta riippuen vähintään 12 ja enintään 21 edustajaa. Luopuen alkuperäisestä ajatuksestaan yhden ehdokkaan piireihin perustuvista enemmistövaaleista sekä kaupunkien ja maaseudun edustaja kiintiöistä vanhasuomalaiset hyväksyivät suhteelliset vaalit.
Puolueen taktiikan mukaisesti »kansanvaltaista suomalaisuutta» ajava Paasikivi lohduttautui sillä, että koska maanviljelys oli Suomessa tärkein elinkeino, sen palveluksessa toimiva väestö saisi pakostakin enemmän edustajia. Teollistumisprosessin myötä painopiste siirtyisi luonnollista tietä vähitellen asutuskeskuksiin.
Alkion tukemina vanhasuomalaiset kuitenkin katsoivat asiantuntija komitean ehdottamat vaalipiirit tässä mielessä liian suuriksi. Paasikivi jopa arveli »harvemmin asuttujen seutujen jäävän edustajia vaille». Maaseudun väki kärsisi järjestelmästä, koska se »aina tulee vähemmän vilkkaasti ottamaan osaa vaaleihin kuin radikaaliset (kaupunkien) ainekset». Äänestäminen asiantuntijain kaavailemissa suurissa vaalipiireissä suosisi puolueita ja lisäisi siten turmiollista sidonnaisuutta sekä vähentäisi itsenäisten yksilöiden roolia. Eduskunnasta ei saisi tulla puolue kiihkon hallitsemaa muurahaispesää. Lisäksi vaalitapa olisi liian vaikea tajuinen kansan syville riveille. Niinpä Paasikivi ilmoittikin kannattavansa kolmen miehen vaalipiirejä, mitä linjaa hän oli edustanut jo 30.12.1905 puoluekokouksessa pitämässään alustuksessa. Muistiinpanovihkoonsa Paasikivi kirjoitti: »Pienemmät piirit ovat turvallisempia, kun tämä suuri reformi nyt pannaan toimeen». Komiteassa järjestetyssä äänestyksessä asiantuntijain ehdotus kuitenkin selviytyi voittajana yhdeksällä äänellä neljää (Danielson, Paasikivi, Torppa, Alkio) vastaan.
Tässä yhteydessä oli periaatteellisesti tärkeä myös kysymys vaalioikeusikärajasta. Komitea päätti antaa ko. oikeuden henkilöille, jotka ennen vaalivuotta olivat saavuttaneet 21 vuoden iän. Danielson ja Paasikivi olivat aluksi 24 vuoden ikärajan kannalla. Oman ylioppilasaikansa kokemuksen nojalla Paasikivi katsoi, ettei 21-vuotias nuorukainen ollut vielä henkisesti kypsä. »Oikeastaan vasta 30-vuoden iässä ihminen lopullisesti vakaantuu». Koska kuitenkin laajoissa kansalaispiireissä oli yhä enemmän ryhdytty kannattamaan alhaisempaa ikärajaa, Danielson ja Paasikivi eivät katsoneet voivansa vastustaa näin voimakasta mielipidettä.
Kumpikaan ei erityisesti korostanut sitä, että vanhasuomalaisten Helsingissä 30.-31.12.1905 pitämässä puoluekokouksessa, jossa eduskuntauudistuksesta alusti juuri Paasikivi, valtava enemmistö oli asettunut jyrkästi 21 vuoden kannalle. Kun mm. suhteelliseen vaalitapaan liittyvät ongelmat olivat monille puoluekokousedustajille vielä varsin hämäriä, keskustelun painopiste suuntautui intellektuaalisia vaikeuksia tuottamattomaan äänioikeusikärajaan. Muilta osin kokous asettui muutosehdotuksia tekemättä Paasikiven kannalle.
21 vuoden ikäraja koski eduskuntauudistuskomitean ehdotuksessa molempia sukupuolia. Vastaavasti päätettiin myös vaalikelpoisuudesta, jonka osalta ikäraja tosin korotettiin 24 vuoteen. Paasikivi olisi tosin ollut valmis iästä riippumatta myöntämään vaalikelpoisuuden kaikille vaalioikeutetuille. Sosialistien Edvard Valppaan kanssa hän jäi kuitenkin vähemmistöön.
Erityisesti Paasikivi korosti, että äänioikeuden kieltäminen naisilta olisi merkinnyt suoranaista epäluottamuslausetta valitsijoille. Sitäpaitsi naisista saataisiin taloudellisiin asioihin arvokas tasapainoittava elementti. Perheenäiteinä he oppivat noudattamaan suurempaa malttia kuin miehet. Danielsonin mielestä asia oli periaatteessa selvä. Kuitenkin voitaisiin ehkä tyytyä vain naisten vaalioikeuteen ja päättää heidän vaalikelpoisuudestaan joskus myöhemmin. »Olisi toivottava, että naiset tähän rajoittuisivat. Vaan ehkä se on turha toivoa». Resignoitunut valtio neuvos ei halunnutkaan ryhtyä vastustamaan asian myönteistä ratkaisua. Kuten tunnettua Suomesta tuli naisten vaalioikeuden osalta edelläkävijämaa Euroopassa. Vuonna 1905 järjestelmä oli käytössä vain eräissä USA:n ja Australian osavaltioissa sekä Uudessa Seelannissa.
Eduskuntauudistuskomiteassa Danielson ja Paasikivi työskentelivät rinta rinnan hyvänä aisaparina. Silti naisten vaalikelpoisuus ei jäänyt ainoaksi asiaksi, jossa nuoren miehen valmius radikaalien myötäilyyn saattoi hivenen ärsyttää vanhempaa. Muistelmissaan Paasikivi ei ole maininnut komiteassa 27.12.1905 käytyä keskustelua puhemiehen valasta. Se voitiin hänen mielestään jättää pois. Liioin ei tarvittu »juhlallista lupausta». Siitä riippumatta puhemies hoitaisi virkansa yhtä hyvin perustuslain mukaisesti. Puheenjohtaja Hermanson oli eri mieltä ulkopoliittisin perustein. Seremonian poisjättäminen saatettiin tulkita Pietarissa siten, ettei tarkoituksena vastedes enää ollutkaan suojella keisaria loukkauksilta. Ei pitäisi tarpeettomasti antaa aihetta epäluuloihin. Danielson oli samaa mieltä: »Juhlallisilla muodoillakin on valtioelämässä merkityksensä». Päätökseksi tuli asettaa valan sijaan puhemiehen »juhlallinen lupaus», joka esitettäisiin täysistunnossa.
Huolimatta puolueiden kireistä väleistä yhteistyö eduskuntauudistus komiteassa oli sujunut hyvin. Senaattorinpaikkansa menetyksestä katkeroitunut Ernst Neovius (Nevanlinna) jopa epäili rehellisyydestään tunnetun Paasikiven antavan jatkuvasti herrojen pettää itseään. »Tiedän sanovani tässä halpamaisuuden (gemenhet), mutta mielestäni Paasikivi ystävällämme on todella tämä heikkous». Suomettarelaiset olivat oppositiossaan Neoviuksen mielestä aivan liian »kilttejä» verrattuna siihen kohteluun, mitä he olivat saaneet osakseen perustuslaillisilta sortovuosina.18 Tarkasteltaessa komitean työtä kokonaisuutena Neoviuksen Paasikiveen ja välillisesti Danielsoniin kohdistama moite on vaikeasti perusteltavissa. Eri asia sitten on, että kaikki puolueet pitivät eduskuntauudistuksen toteutumista tärkeänä, mikä helpotti niiden yhteistyötä Hermansonin johdolla. Päättäessään työnsä 28.02.1906 komitea saattoi olla varsin tyytyväinen urakkaansa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa oli sorvattu 81 pykälää sisältävä valtiopäiväjärjestys ja lisäksi luotu kokonaan uusi, 80 pykälän vaalilaki. Muistelmissaan Paasikivi luonnehtiikin tulosta »todella hyväksi saavutukseksi».
Jatkokäsittelyn varrella ei merkittäviä muutoksia komitean ehdotuksiin enää tehty. Vaalioikeusikärajan senaatti kuitenkin korotti 24 vuoteen. Kun vertailukohteeksi itsestään tarjoutuvien säätyvaltiopäivien valitsijakunta oli ollut hyvin pieni, varovainen hallitus pelkäsi 21-vuotiaiden olevan »kypsymättömiä» ja ajoi siksi läpi ikärajan korotuksen. Vaalipiirien lukumäärän senaatti nosti 14:sta 16:aan.19 Lisäksi keisarin vaatimuksesta poistettiin äänioikeus upseereilta, joille komitea – päinvas toin kuin aliupseereille ja miehistölle – oli sitä ehdottanut. Hallitsija vahvisti valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain 20.07.1906. Vanhasuomalaiset saattoivat nyt aloittaa sisäpoliittisen uudistusohjelmansa toteuttamisen. »Ulkopoliittisesti» taas eduskuntareformi Paasikiven mielestä »antoi puolustuksellemme seuraavaan sotaan asti lujemman pohjan».20