SUURET RAVUT NAANTALISSA JA PAHANTUULINEN ISÄNTÄ
Bernin-aikoinani Paasikivi vaati minulta lupauksen, että lomalle tullessani »poikkeaisin Naantalin kautta» ja kävisin tervehtimässä häntä Kultarannassa.
»Et ole koskaan elämässäsi syönyt niin suuria rapuja kuin nyt saat jo heti suuruksella», ilmoitti minulle Kultarannan leveästi hymyilevä, aina yhtä vieraanvarainen isäntä, kun eräällä lomamatkallani jälleen poikkesin sopimuksemme mukaisesti Kultarantaan.
Huomasin hyvin pian, että »ukkosta oli ilmassa» ja että Paasikivi oli »diplomaattisesti» siirtänyt pahantuulisuutensa rapuaiheeseen. Jotain erimielisyyttä oli tapahtunut ennen minun tuloani Paasikiven lähimpien kesken. Osviitan sain Alli Paasikiven sisarelta rouva Suomalaiselta, joka ei kuitenkaan sanonut sen enempää kuin: »Oli hyvä asia, että ministeri nyt juuri sattui tulemaan tänne.» (Herra ja rouva Suomalainen nähtiin hyvin usein Kultarannassa, he kun asuivat silloin Turussa.)
Alkoi lounas. Ravut olivat todellakin jättiläiskokoisia ja isäntä itse erinomaisella juttutuulella. Hän vakuutti, että rapuja saattaa syödä loputtomiin, ja piti tarkoin silmällä, etten jäisi hänestä jälkeen. »Syö, ettei minun tarvitse hävetä, kun sieppaan lautaselleni ‘viimeisen ravun’», kehotteli Paasikivi naureskellen.
Siirtyessämme toiseen pöytään Paasikivi räjähti. »Me suomalaiset olemme apinoita kaikki järjestään. Mitä Ruotsissa tehdään, se pitää tehdä heti myös meillä. Ja mitä me olemme pystyneet antamaan suurelle maailmalle? Emme mitään.» Jne.
Ei ollut vaikeaa arvata, että tässä oli se puheenaihe, jonka minun tuloni ja suuret ravut katkaisivat.
Tässä tuli esille Paasikiven todellinen isänmaallisuus, mitä kovasanaisimmassa itsekritiikissä. (Tällaisia taitavat olla kaikki suuret ja viisaat patriootit.) Hän ei omasta mielestään kelvannut itsekään enää mihinkään, vaan oli vanha mies, jonka pitäisi ymmärtää jättää presidentin tehtävät nuoremmille voimille.
Alli-rouva istui hiljaisena kuunnellen miehensä tulikiven katkuista purkausta, kunnes pahin oli ohi, ja virkkoi sitten rauhallisesti: »Ethän sinä Juho sentään niin voi puhua. Onhan Suomi antanut Sibeliuksen, Saarisen jne.», ja hän luetteli jatkoksi muita tunnettuja suurmiehiämme. »Ja Kalevalan», lisäsin minä kiiruhtaen emännän avuksi. Tämä ei ollut hyvästä, se yllytti isäntämme yhä kiivaammin sanoin pöllyttämään meitä suomalaisia. Vähitellen Kultarannan myrsky kuitenkin tyyntyi, ja jäädessämme kahden kesken kahvipöydän ääreen Paasikivi jo täysin rauhoittuneena ja hyväntuulisempana selitti: »Se on huono patriootti, joka näkee maassaan ja kansassaan, ainoastaan hyvät puolet ja siinä mielessä käyttää yleviä, paikkansapitämättömiä ylisanoja. Siinä me suomalaiset olemmekin aina olleet mestareita.»
Minun ajatukseni on, että näin voi sanoa ja näin voi ajatella ainoastaan hyvin voimakas persoonallisuus. Miksi? – Siksi, että hän ei pelkää yleistä mielipidettä eikä tavoittele kättentaputuksia sellaiselta taholta, jolla itsellään ei ole »omaa mielipidettä». Useimpien suurten ajattelijoiden, suurten kirjailijoiden, taiteilijoiden ynnä muiden koko maailmalle kuuluvien kansalaisten on ollut pakko poistua maasta toiseen ja elää pakolaisina etupäässä vain sen takia, että he puhuivat totta siitä isänmaasta, jota he rakastivat varmaankin paljon enemmän kuin heitä parjaava yleinen mielipide.
Siksi voimakkaat ja itsenäiset persoonallisuudet useinkin tuntuvat »vierailta» omiensa keskuudessa. Voidakseen olla tavallisissa piireissä »oma» täytyy myös olla omasta lämpimästä, tutulta tuoksuvasta navetasta. Muuten joutuu lyötävien »vieraitten sikojen karsinaan».
Puškin sekä Lermontov saivat surmansa kaksintaisteluissa, jotka suunniteltiin keisarillisen hovin kamarillassa, koska näitten nerojen sanat peittosivat ivalla kaikki »hurraapatrioottiset» lorut. Tätä luetteloa voisi jatkaa historiallisessa aakkosjärjestyksessä hyvin pitkään, aina Suomea myöten.
Valistunut lukija käsittää, etten ole liittänyt mukaan suuria valtiomiehiä ja tunnettuja sotaherroja edellä mainittuun »epäisänmaallisten» hahmojen seuraan, koska tahdon korostaa sitä, että »Paasikiven linja» – hänen oma sisäinen linjansa – kuuluu samanlaiseen suurten maailmanyksilöitten seuraan, joiden erikoisominaisuudet erottavat heidät toisista ihmisistä ja jotka usein antavat »yleisen opinionin» väistyä yksityisen vakaumuksen ja rohkean ajatuksen tieltä. Jollei saman sukupolven aikana, niin myöhemmin. Tällaisiin ajatuksiin minut saivat Kultarannan »ukkosilma», Paasikiven »suuret ravut» sekä suomalaisen suurmiehen ankara arvostelu meistä itsestämme. Siinä kaikessa piili palava kiintymys katajaista kansaamme kohtaan.
Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18
