RAUHANNEUVOTTELUT ENNEN TALVISOTAA
Lankeaa luonnostaan, että pohdimme Paasikiven kanssa useaan otteeseen sitä, miten Moskovassa talvisodan aattona tapahtuneet neuvottelut ja vaihtoehdot venäläisten ja suomalaisten välillä syöksivät meidät suoraan sotaan. Olisihan meillä ollut mahdollisuuksia esitellä neuvostohallitukselle useitakin vastaehdotuksia, jotka olisivat voineet – vaikkapa vain väliaikaisestikin – tyydyttää kumpaistakin puolta. Miksi neuvottelumatkoja Moskovan ja Helsingin välillä tehtiin useita eri kertoja ja miksi – junien seisoessa asemilla – niille annettiin ennenaikainen, tarpeeton, toista osapuolta ärsyttävä mielenosoituksellinen leima? En ole kuullut, että yleensä järjestettäisiin moisia pahaa ennustavia mielenosoituksia silloin, kun kaksi itsenäistä valtiota neuvottelee rauhan säilyttämisestä. Kyselin näistä asioista ja vetosin Paasikiveen tiedustellen häneltä, miksei hän – viisas ja kokenut mies, joka kyllä on uskaltanut sanoa painavan sanan silloin, kun sitä on tarvittu – jarruttanut kiistojen vauhtia saadakseen jo takin parempaa sodan tilalle. Tällöin Paasikivi huokaisten totesi, että oikeus oli koko ajan Suomen ja sen neuvottelijoitten puolella, mutta sitä vastoin poliittista kaukonäköisyyttä puuttui. Näillä sanoillaan Paasikivi tavallaan tunnusti, että jotakin aivan toista olisi ehkä voitu saada aikaan, jos koko lavastus ei olisi Suomen tinkimättömän snon possumus» (emme voi) merkeissä tullut niin jyrkästi esille.
»Mieliala maassamme oli siihen aikaan sellainen», selitti Paasikivi, »ettei siinä yhdellä miehellä ollut paljonkaan sanomista.»
Tämä kaikki saattaa olla oikeaan osuvaa, mutta tosiasiaksi jää, että joka kerran kun presidentti, eduskunta ja hallitus kuulivat Suomen neuvottelijain selostusta ja saivat tietää, mikä oli NL:n, mikä Suomen kanta, niin poikkeuksetta nämä kaikki edellä mainitut Suomen instanssit hyväksyivät tietenkin omien neuvottelijoittemme asenteen ja kannan asiassa. Mutta siitä muodostuikin pääkysymys, joka tuli meille kohtalokkaaksi. Neuvottelujen aikana ei eduskunnalle kertaakaan ilmoitettu, että kysymys voi olla sodasta. Meillä oltiin siinä luulossa, että kysymys oli vain Suomen oikeuksista olla antamatta perään. Jos Suomen kansan ja neuvottelijain edessä olisi ollut selvemmin näkyvissä huomispäivän kuva (NL:n sopimuksen vastainen hyökkäys yli Suomen rajan), niin ehkä neuvottelut olisivat sujuneet rauhallisemmin.
Että tilanne oli meidän kannaltamme epäselvä ja perspektiivit tuntemattomat, sitä osoitti se seikka, että Väinö Tanner yritti hätäisesti saada puhelimitse uuden yhteyden Moskovaan voidakseen pysähdyttää naapurimme jo alkaneen äkkihyökkäyksen ja jatkaaksemme neuvotteluja. Mutta se oli silloin jo myöhäistä. Sota näin ollen alkoi ilman että Suomelle olisi annettu tilaisuutta vakavasti ja loppuun saakka ajatella itse sotakysymystä.
Tämä puheenaihe oli ikävimpiä, mitä meillä Paasikiven kanssa oli »ohi pöytäkirjan», samoin kuin se seikka, että venäläiset eivät tahtoneet tehdä mitään asian korjaamiseksi.
Toistan tässä vielä kerran Paasikiven sanat: »Suomella oli oikeus puolellaan, mutta ulkopoliittista kaukonäköisyyttä ja joustavuutta ei ollut.»
Olen tästä asiasta kirjoittanut neuvottelujen aikana ja pitänyt siitä eduskunnassa sodan jälkeen puheen, jonka tarkoituksena oli todeta, että Suomen presidentti ja eduskunta, joista kysymys sodasta ja rauhasta riippuu, eivät neuvottelujen aikana vielä tajunneet, ettei kysymys ollut enää Suomen oikeudesta vastata NL:lle kielteisesti, vaan että tällainen tinkimätön kanta tiesi sotaa.
Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18
