PAASIKIVEN KOVUUS JA HERKKYYS
Ihmisillä, jotka eivät tunteneet Paasikiveä lähemmin, on voinut olla hänestä eräässä suhteessa vallan väärä käsitys. Tämä johtunee siitä, että he ovat kuulleet presidenttiä moitittavan sen johdosta, että hän käytti liian kovia sanoja puhuessaan henkilöille, joiden kanssa hän joutui tekemisiin valtion asioissa. Hän muka haukkui pataluhaksi jokaisen, joka osoitti halua poiketa hänen valtiollisesta, poliittisesta tahi taloudellisesta ajattelutavastaan, osoittaen täten itserakkautta ja varmuutta kaikissa asioissa.
Pitääkin paikkansa, että Paasikivi oli luonteeltaan hyvin kiivas ja aggressiivinen silloin, kun hän närkästyi siitä, että »lorua puhumalla» vahingoitettiin Suomen muutenkin tuiki vaikeata asemaa.
Keskustelin kerran tästä asiasta Paasikiven tyttären Annikki Paasikiven kanssa, joka jumaloi isäänsä ja tietenkin tunsi hänet perin juurin. Arkkitehti A. Paasikivi – hänkin vainaja – uskoi minulle, ettei kukaan varmaan aavistakaan, kuinka tuo »kova, julma ja pelottava» presidenttimme oli luonteeltaan niin herkkä, että hän saattoi katuvaisena omista pahoista sanoistaan joskus iltasella itkeä vuoteessaan. Tyttärensä kysymykseen – miksi isä itkee? – oli Paasikivi vastannut: »On niin raskas olla, kun olen joutunut pahasti haukkumaan monta kunnon ihmistä.»
Tällaiset kyyneleet puhuvat omaa kieltään presidenttivainajamme hyvästä luonteenrakenteesta, hänen sielunsa herkästä tunnepohjasta ja tuskallisesta reagoinnista hänen epäillessään tehneensä kanssaihmisilleen vääryyttä. Mutta juuri tällaisia voimakkaasti emotionaalisia luonteita ovatkin usein vain hyvät ihmiset, jollainen Juho Paasikivi sisimmässään oli.
Tapaus, josta Annikki Paasikivi minulle kertoi, oli kai erikoislaatuinen, en halunnut häneltä lähemmin tiedustella sitä. Tavallisissa usein toistuvissa tapauksissa, jolloin närkästynyt Paasikivi moitiskeli ihmisiä, hän ei suinkaan ottanut perästäpäin mitään takaisin siitä, mitä oli sanonut. Päinvastoin hän usein tyytyväisenä ja naurussasuin kertoi minulle, että hän piti kovan saarnan joko omille kokoomukselaisilleen taikka »sinun sosiaalidemokraateillesi». Muun muassa hän kertoi sanoneensa eräälle viimeksi mainituista: »Pitääkö minun vanhan suomettarelaisen ruveta antamaan teille marxilaisia ojennuksia, kun te ette seuraa omassa ohjelmassanne sitä, mikä on järkevää ja tunnustetusti oikeaa.» Ei ole ihmettelemistä, että eräs nuoremman polven sosiaalidemokraateista huomautti minulle kerran: »Eihän se sinun Paasikivesi tee mitään muuta kuin moittii meitä vuoron perään kaikkia.» Mutta suoranaiseksi onneksi oli epäilemättä isänmaallemme, että meillä oli mies, joka uskalsi ja osasi sanoa kovan sanan niille vastuunalaisille henkilöille, joilta Suomen historian vaarallisimpina vuosina puuttui ymmärrystä ja vastuuntuntoa.
Presidentin kovuutta lievensi usein Alli-rouva, joka aina oli miehensä vierellä ja joka tiesi – kuin ilmasta tuntien – milloin hänen Juhonsa voisi erehtyä sanomaan liikaa. Tyypillinen esimerkki tästä asiasta on tapaus, jonka minulle kertoi asianomainen »pataluhaksi haukuttu» itse. Eikä hän mikään pieni herra ollutkaan, vaan itse hallituksen pääministeri. Jutun kulku oli seuraava. Presidentti, joka sattui olemaan hyvin äkäinen useammalle ministerilleen samaan aikaan, ei saanut heitä heti käsiinsä ja sen vuoksi soitti aivan syyttömälle pääministerille sekä lasketteli koko patoutuneen kiukkunsa langan toiseen päähän. Välittömästi tämän odottamattoman puhelinkeskustelun jälkeen soittaakin Alli-rouva pääministerille selittäen, ettei Juho hänelle ollut millään tavalla vihainen, vaan eräille muille. Koska hän ei päässyt heti heidän kimppuunsa, niin hän valitsi – rauhoittaakseen hermojaan – asiasta kokonaan erossa olevan miehen. Alli-rouva oli sattunut kuulemaan, kenelle presidentti soitti ja millä tavalla hän puhelimitse »uhrinsa» käsitteli. Rouva Paasikivi sanoi syyttömälle, että hän oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta, mutta toivoi sydämestään hänen selityksensä vaikuttavan sen, että asianomainen pian unohtaisi koko jutun, koska se ei koskenut pienimmässäkään määrin häntä itseään.
Tämäkin tapaus kuuluu Paasikiven »kovuutta ja herkkyyttä» koskevaan sarjaan, siksi olen sijoittanut jutun kirjani tähän kohtaan. Sanon näin, koska Paasikivellä on ollut paljon todellisia »gruffeia» sivullisten ja työtovereidensa kanssa, jolloin Paasikiven kanta ja omatunto pysyivät kyllä muuttumattomina.
Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18
