XIII. Kysymys Valtakunnanlainsäädännöstä

Neuvottelut Pietarissa vuosina 1901-1902

Vuodesta 1901 alkaen käytiin Pietarissa neuvotteluja ministerivaltiosihteeri von Plehwen kanssa Suomen ja Venäjän välisen ristiriidan sel­vittämisestä. Minä en ottanut osaa neuvotteluihin venäläisten kanssa, mutta voin seurata asian kulkua, sillä läheinen ystäväni Danielson, joka koko ajan oli toimivana mukana ja osallistui tehokkaasti neuvot­teluihin Pietarissa, piti minut asioiden tasalla.

Nyttemmin on julkaistu Danielsonin muistelmat, joissa hän tekee selkoa keskusteluistaan venäläisten vallanpitäjien kanssa.³ Danielson kertoi näistä neuvotteluista. Muistelmat eivät sisällä mitään, mikä tuntuisi minulle uudelta tai oudolta. En ryhdy muistoni ja asiapape­rien nojalla laatimaan selontekoa näistä neuvotteluista, vaan käytän tuonnempana runsaasti näitä muistiinpanoja, koska ne hyvästi kuvas­tavat vanhasuomalaisten katsantokantaa ja pyrkimyksiä Suomen—Ve­näjän asiassa.

Vuodesta 1903 alkaen, tultuani valtiokonttorin ylijohtajaksi, olin yhtämittaisessa kosketuksessa valtiovaraintoimituskunnan päällikön senaattori E. R. Neoviuksen kanssa, joka senaatin puolesta johti neuvotteluja Pietarissa. Kesällä 1904 matkustimme Neoviuksen kanssa yhdessä Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Berliiniin, missä Neovius kävi tapaamassa kreivi Witteä, joka oli siellä venäläis-saksalaisten kauppa­sopimusneuvottelujen päättämistä varten. Lähdimme sen jälkeen Sveit­siin, jossa vietimme lyhyen loman. Suomen—Venäjän kysymys oli pysy­vänä keskustelujemme aiheena. Neovius oli vähää ennen lähtöämme käynyt Plehwen luona Pietarissa ja kertoi keskusteluistaan hänen kanssaan. Heinäkuun 28 päivänä olimme, Neovius ja minä, Berliinissä Bleich­röderin pankkihuoneessa, joka oli valtiokonttorin asiamies. Eräs johtajista näytti meille pankkitaloa. Yht’äkkiä hän pysähtyi ja sanoi: »Tietävätkö herrat, että Plehwe on tänään murhattu? Saimme juuri sähkeen Pietarista.» Se oli meille yllätys ja kiirehdimme pois mietti­mään tämän tapauksen mahdollisia seurauksia.

Edellämainitussa Suomalaisen Nuijan 27. 4. 1902 järjestämässä keskustelutilaisuudessa Danielson kertoi näistä neuvotteluista:

»Tiettävästi Venäjän valtiomiesten keskuudessa vallitsee Suomeen nähden kaksi eri virtausta: Toinen niistä vaatii perinpohjaisen venäläistyttämisen jatkamista. Toinen virtaus vaatii sekin meitä suuriin uhrauksiin, mutta näkyy olevan valmis tyytymään sellaiseen järjestelmään Suomessa, joka jättää meille sisällisen elämämme pääasiassa entiselleen ja siten tekee mei­dän maassamme jatkuvan kehityksen oman kansallisen sivistyksen ja oman, vaikka tosin rajoitetun itsehallinnon pohjalla mahdolliseksi.»

Bobrikov oli asettanut maamme erikoisoikeuksien täydellisen hävittämisen, vieläpä kansamme venäläistyttämisen aina perheisiin asti toi­mintansa loppumaaliksi. Hän vastusti kaikkea sovitteluratkaisua. Silloin ei ollut tarkempia tietoja Bobrikovin lausunnoista, mutta tunsimme hänen kantansa. Danielson kertoi minulle Bobrikovin lausuneen keskus­telussa erään senaattorin kanssa: »Jos sellainen luettelo (valtakunnan lainsäädäntöön kuuluvista asioista) tehdään, niin sen täytyy päättyä sanoilla: »i protšija, i protšija» — »ynnä muita, ynnä muita». — Kuten edellä olen maininnut, saimme ennen Bobrikovin murhaa Pietarista tie­toja, jotka viittasivat siihen, että poliittinen suunnanmuutos olisi ky­symyksessä.

Bobrikovin ohjelmalla oli Venäjän hallituspiireissä mahtavia kannat­tajia. Mutta siellä oli muitakin mielipiteitä. Tosin luultavasti kukaan silloinen venäläinen valtiomies ei hyväksynyt sellaista puhtaan juridi­sen oikeuden periaatetta, mikä meillä Suomessa oli juurtunut. Meille suosiollisetkin venäläiset johtomiehet katsoivat, että mitä Venäjän valtakunnan todellinen etu vaati, sen toteuttamista eivät Suomen lait saa­neet estää. Suomenkin puolelta ajatus Venäjän valtakunnan etujen huomioonottamisen välttämättömyydestä esille tuotiin. Leo Mechelinkin sen julki lausui. Danielsonin kirjassa »Mihin suuntaan» sama ajatus esiintyi edellämainituissa kovissa sanoissa:

»Historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muodolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin. Sentähden suhteemme Venäjään lopultakaan eivät tule riippumaan vanhojen julistuskirjain sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme keisarikunnan yhteydessä edistää paitsi oman maamme, myöskin koko valtakunnan oleellisia etuja.»

Kiihkovenäläiset ajoivat Suomen venäläistyttämistä ja Suomen valtiollisten laitosten hävittämistä — he väittivät sen olevan Venäjän valtakunnan elinedun. Toiset, maltillisemmat arvostelivat tyynemmin asioita. He tyytyivät siihen, mitä järkevästi ja reaalisesti ajatellen valtakunnan todelliset »oleelliset edut» vaativat. Heidän kanssaan voi kes­kustelu olla mahdollinen. »Aitovenäläisten» kanssa se oli mahdoton. Kysymys oli löytää sovitteluratkaisu valtakunnan oleellisten etujen ja Suomen kansan välttämättömien elinehtojen välillä.

Kreivi Witte kuului järkevämpiin venäläisiin. Ministerineuvoston puheenjohtajana hän kannatti v. 1905 marraskuun julistuskirjan hyväksymistä. Hän tunnusti Suomella olevan oman valtiosäännön — hän käytti siitä sanaa »konstitutsija». Hän korostaa muistelmissaan, että keisari oli »perustuslaillinen monarkki Suomessa, jota hallittiin sille annetun erikoisen valtiosäännön (konstitutsija) mukaan».⁴ Hän kan­natti sellaista järjestelyä, jossa Suomen valtiosääntöä kunnioitettai­siin. Mutta hänkin oli venäläinen valtiomies, jolle valtakunnan edut ja koko valtakuntaa koskevat asiat olivat ensi sijalla. Tammikuussa 1901 hän kirjoitti Plehwelle asevelvollisuusasian johdosta, että

»minulle on kaikkien riitojen ja epäilysten yläpuolella Itsevaltiaan Venä­läisen monarkin oikeus ryhtyä Suomeen, Venäjän yhteisen valtakunnan osaan, nähden kaikkiin toimenpiteisiin, jotka Hän pitää välttämättöminä. Sen vuoksi asevelvollisuuskysymyksen ratkaisussa koko sen poliittisella puo­lella, harkinnalla Suuriruhtinaanmaan hallitusmuodosta ym. ei voi olla joh­tavaa ja vielä vähemmän ratkaisevaa merkitystä ja tuskin on oikein, niin­ kuin sotaministeri ja Suomen valtiopäivät tekevät, siirtää asevelvollisuuden edellytykset Suomessa Suomen perustuslakien alalle. Ei Suomen lainsäädäntö määrää Venäjän valtakunnan valtarajoja, vaan päinvastoin Venäjän lainsäädäntö, suvereenisena, määrää erikoisten suomalaisten laitosten kom­petenssin.»

Vuosikymmentä myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa Witte edelleen pitää kiinni silloisesta mielipiteestään, että hallitsijalla oli oikeus ryhtyä toimenpiteisiin, joita hänen kaikille alamaisilleen yhteinen oleellinen valtakunnan hyöty vaati, vaikka ne koskisivat Suomeakin. »Senvuoksi kysymyksen olemus minun vakaumukseni mukaan ei ollut Kuropatkinin suunnittelemien toimenpiteiden oikeudessa, vaan todellisessa välttämättömyydessä. Minun mielipiteeni mukaan näiden toimen­piteiden huomattavaa osaa eivät Keisarikunnan oleelliset edut vaati­neet, mutta tuottivat Suomelle suuria hankaluuksia.» Senvuoksi Witte, hyväksymättä Kuropatkinin ehdotusta asevelvollisuusasiassa enempää kuin Suomen säätyjen kantaa, laati oman ehdotuksensa, joka tyydyt­täisi keisarikunnan todelliset edut, mutta ei panisi Suomelle liiallisia rasituksia. Valtakunnanneuvoston suuri enemmistö hyväksyi Witten ehdotuksen, mutta keisari vahvisti — tosin vastenmielisesti — vähem­mistön ehdotuksen lakkauttaen samalla suurimman osan Suomen sota­väestä. Witte luuli, että jos keisari olisi hyväksynyt hänen ja valta­ kunnanneuvoston enemmistön ehdotuksen, olisi se tyydyttänyt Venä­jän todelliset tarpeet ja ollut molemminpuolisille eduille onnellinen.⁵ 

Witte, vaikka oli meidän ystäviämme, ei siten hänkään katsellut meidän asemaamme samanlaiselta kannalta kuin me suomalaiset. Itse asiassa tuskin koko Venäjän vallan aikana sen johtavien valtiomiesten taholta esiintyi sellaista meidän asemamme ehdotonta juridista tun­nustamista kuin me edellytimme. Olemme nähneet, miten itse Aleksan­teri II jo 1860-luvulla, kun asia koski painavaa kysymystä, hallitusmuo­toa, epäröi ja peruutui kannasta, jonka hän oli julkisesti valtiopäiväin avauspuheessaan 1863 julkilausunut. Eikä hän sitten enää siihen kysymykseen palannut. Ennen Bobrikovin aikaa tultiin joten kuten toi­ meen. Meidän puoleltamme noudatettiin ylipäänsä varovaista politiikkaa ja Suomen asema, sellaisena kuin se Porvoossa oli sovittu, tyydytti Venäjän reaaliset, so. sotilaalliset tarpeet. Sitä paitsi Kustaa III:n kah­den vallankumouksen kautta muutettujen, monessa kohdassa tulkinnanvaraisten perustuslakien mukaan hallitsijalla oli hyvin suuri valta hallinnon ja lainsäädännön alalla. Niin kauan kuin Venäjän taholla suh­tauduttiin järkevästi ja hyväntahtoisesti Suomeen, tultiin käytännössä miten kuten toimeen, joskaan asioista juridisesti ei ajateltu samalla tavalla. Vasta kun Venäjällä kansalliskiihko, irrationaalinen elementti, alkoi pahemmin vaikuttaa, välit menivät rikki. Witte katseli järkevästi ja asiallisesti Suomen—Venäjän suhdetta ja Suomen reaalista merki­tystä Venäjälle. Kun ottaa huomioon, että Suomi oli Venäjään verrat­tuna pieni ja heikko ja että tuossa suuressa ja mahtavassa naapurivalta­kunnassa aivan toiset valtiolliset periaatteet ja käsitykset, täysin toi­nen valtiollinen järjestelmä, olivat voimassa, oli tuskin meidän katsantokantamme syvempää tunnustamista ja ymmärtämistä odotetta­ vissa. »Laillisuuden, perustuslaillisuuden ja kansanvaltaisuuden käsitykset olivat vieraat Venäjän historiallisille perinteille» — sanoo eräs Venäjän historian tutkija.⁶

Helmikuun manifestista ja siihen liittyvistä »perussäännöistä» Witte kirjoittaa muistelmissaan:

»Tämä ukaasi ei tietenkään ollut sopusoinnussa Suomen Suuriruhtinaskunnan valtiosäännön kanssa, mutta se sisälsi ulospääsyn tilanteesta niinä aikoina, jolloin Suomen Suuriruhtinas oli Venäjän Keisarikunnan itsevaltias ja samalla rajoittamaton Keisari. Tämän ukaasin (helmikuun manifestin) puutteellisuus oli mielestäni siinä, ettei se määritellyt yleisvaltakunnallisia asioita, ja edellytettiin, että myöhemmin seuraa tämä määrittely Keisari­kunnan todellisille intresseille ehdottomasti välttämättömissä rajoissa.»⁷

Tämä oli sama ajatus, johon senaatti — vanhasuomalaisen puolueen kannattamana — Suomen ja Venäjän etujen yhteensovittamiseksi pyr­ki. Edelläoleva sitaatti osoittaa Witten pitäneen tätä menettelyä tienä Suomi—Venäjän ristiriidan selvittämiseksi.

Witte kirjoitti myös:

»Politiikkamme virhe oli, että emme tähän asti vielä ole tunnustaneet, että sitten Pietari Suuren ja Katariina Suuren aikojen ei ole Venäjää, vaan Venäjän Keisarikunta. Kun noin 35 % väestöstä on muita kansallisuuksia ja venäläiset jakaantuvat suurvenäläisiin, vähävenäläisiin ja valkovenäläi­siin, niin XIX ja XX vuosisadalla ei voi noudattaa politiikkaa sivuuttaen tämän historiallisesti tärkeän tosiasian, unohtaen muiden kansallisuuksien kansalliset ominaisuudet — niiden uskonnon, niiden kielen ym. Sellaisen keisarikunnan päämäärä ei voi olla ‘käännän kaikki tosivenäläisiksi’.»⁸

Sortokauden ensimmäisen vaiheen loppuvuosina oli mm. ministerinä kreivi Tolstoi, jonka Danielson kertoi olleen Suomelle suosiolli­nen. Olipa hän opetellut suomea voidakseen puhua Viipurin lähellä omistamansa tilan alustalaisten kanssa.

Kokovtsov, Venäjän finanssiministeri vuodesta 1903 alkaen ja syk­systä 1911 tammikuuhun 1914 Stolypinin jälkeen ministerineuvoston puheenjohtaja, oli myös maltillisempia venäläisiä valtiomiehiä. Hän ei näkynyt panneen Suomen kysymykselle Venäjän kannalta ylenpalttista merkitystä, vaan arvosteli asiaa tyynemmin. Hänen v. 1933 ulkomailla ilmestyneissä laajoissa (n. 1000 sivua, suurta kokoa), muistelmissaan ei puhuta Suomen asiasta kuin yhdessä kohdassa. Hänkään enempää kuin muut venäläiset valtiomiehet ei hyväksynyt Suomen perustuslakien ehdotonta voimaa, jos oli kysymyksessä Venäjän valtakunnan tärkeät edut — niihin hän luki mm. sotilasmaksun ja venäläisten oikeudet Suo­ messa. Hän sanoo muistelmissaan olleensa Suomen asian eräissä kohdissa — hänen alleviivaamansa — »suuresti toista mieltä» kuin Stolypin. Langhoff kertoo hänen olleen ministerineuvoston jäsenistä Suomelle kaikista suosiollisimman. Käsiteltäessä ministerineuvostossa helmi- ja toukokuussa 1908 Stolypinin johdolla Suomen asiain esittelyjärjestystä — se johti tunnetun 2 kesäkuuta 1908 määräyksen antamiseen — Kokovtsov vastusti Stolypinin ehdotusta. Maaliskuussa 1909 maan­ vuokralain julkaisemisasian yhteydessä, josta myöhemmin kerron, Ko­kovtsov huomautti kysymyksen koskevan, paitsi hajoitetun eduskun­nan päätösten merkitystä, »myös ylipäänsä 20 toukokuuta (2 kesäkuu­ta) vahvistettua Suomen asioiden käsittelyjärjestystä».

Pahimpia vaikeuksia tuotti, että keisari Nikolai itse oli luonteeltaan
heikko ja tehtäväänsä vähän pystyvä. Keisarin mieskohtaisesta maaräyksestä Danielsonin kirja »Mihin suuntaan?», josta hänelle oli tehty selkoa, käännettiin venäjäksi, ja luettuaan sen keisari — niinkuin Da­nielson minulle kertoi — oli lausunut hyväksyvänsä siinä esitetyt periaatteet. Myöhemmin hän kylmeni Suomelle ja näyttää muuttuneen miltei meidän vihamieheksemme. Nikolai II tuntui pitäneen politiikkaamme ja menettelyämme miltei jonkunlaisena itseään kohtaan suun­nattuna loukkauksena. Witte kirjoitti muistelmissaan: »Jos suomalaiset monessa kysymyksessä olisivat hienotunteisempia, tahdikkaampia, eikä niin jyrkkiä ja kuivia (suhi), mikä osittain vastaa heidän lojaalista, mutta itsepäistä luonnettaan, niin kenties Hallitsijan täydellinen hyvän­tahtoisuus heihin nähden ei olisi muuttunut».⁹ — Stolypinin lausuman Edv. Hjeltille keisarin aikaisemmasta ystävällismielisyydestä Suomea kohtaan ja sen muuttumisesta olen edellä kertonut.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7