XIII. Kysymys Valtakunnanlainsäädännöstä

von Plehwe ja Bobrikov

Suomalaiset senaattorit ja Danielson neuvottelivat pääasiallisesti ministerivaltiosihteeri von Plehwen kanssa. Hän oli alkuaan kannattanut »aitovenäläistä» politiikkaa — mm. ollut helmikuun manifestin valmistaneen konferenssin jäsen — mutta suomalaiset saivat keskusteluista hänen kanssaan sen käsityksen, että hän myöhemmin muutti kantaansa. Hän alkoi epäillä Suomen kansan venäläistyttämisen mahdollisuutta tai oli sitä mieltä, että siitä odotettavat edut eivät vastanneet voitet­tavia vaikeuksia. Hän tunnusti molemmin puolin tyydyttävän järjes­telyn suotavaksi, ja osoitti keskusteluissa talvella 1901-02 olevansa valmis neuvottelemaan sovinnon ehdoista. Keskustelussa senaattori Neoviuksen kanssa marraskuussa 1901 hän ei ehdottomasti torjunut ajatusta ristiriidan sovinnollisesta selvittelystä, mutta pyysi saada kir­jallisen selonteon, mikä sisällys suunnilleen olisi ehdotetulle valtakun­nanlainsäädäntöä rajoittavalle laille annettava. Sen johdosta Neovius joulukuussa 1901 palasi Pietariin senaattori Waldemar Eneberg muka­naan, joka jätti Plehwelle asiasta laatimansa suunnitelman. Ilmeisesti Enebergin muistio vaikutti Plehween Neoviuksen virittämän ehdotuk­sen hyväksi. Plehwe halusi miettimisaikaa ja siirsi vastauksensa pari kuukautta myöhempään. Helmi- ja maaliskuussa 1902 oli suomalaisilla useamman kerran tilaisuus uudelleen korostaa Plehwelle laillisuuden palauttamisen välttämättömyyttä.

Helmikuun 6 päivänä 1902 Danielson, joka oli käymässä Pietarissa silmälääkärillä ja arkistotutkimuksia varten, oli pitkässä ja suorapuheisessa keskustelussa Plehwen kanssa.

Keskustelu koski aluksi Danielsonin kirjaa »Mihin suuntaan?» ja keisarin siihen osoittamaa mielenkiintoa sekä nuorsuomalaisen ryhmän kantaa. Danielson lausui nuorsuomalaisten katsovan hänen arvostele­van Suomen suhdetta Venäjään liian optimistisesti. Muissakin piireissä valtiollinen pessimismi oli maltillisen suunnan pahimpana esteenä. Epäiltiin Venäjän hallituksen tarkoittavan maamme sisällisen itsenäisyyden täydellistä lakkauttamista. Jos mieli saada tämä epätoivo pois­tumaan ja estää siitä syntyvät onnettomuudet, oli välttämätöntä, että hallitus selvästi toimillaan osoitti, ettei se tarkoittanut Suomen venä­läistyttämistä, vaan että oli määrätty raja, jota ulommaksi se ei aikonut mennä. — Tämän johdosta Plehwe vakuutti, ettei keisari tahtonut Suomen autonomian lakkauttamista eikä suomalaisen kansallisuuden polkemista. Keisari oli katsonut tarpeelliseksi lujittaa molempien maitten yhteyttä. Hallituksen tarkoitus ei ollut sijoittaa suomalaisia asevelvollisia Venäjän joukkoihin eikä lisätä asevelvollisuuden rasitusta Suomessa. Suomalaisten joukkojen hajoittaminen saattoi tuntua kan­sallistunnetta loukkaavalta, mutta Plehwe toivoi epäluulon ja tyyty­mättömyyden Suomessa vähitellen häviävän.

Venäjän hallitus — Plehwe jatkoi — ei tahtonut mitään denatsionalisoimista eikä Suomen erityisen lainsäädännön, hallinnon tai opetus­laitosten hävittämistä. Venäjällä ei olisi siihen »ni de forces, ni de moyens» — »ei voimia eikä keinoja» —, vaikka sillä kyllä oli voimaa kukistaa jokainen vastarinta. Eikä mikään Suomeen nähden pakottanut järjes­telmän muuttamiseen. Toisin kuin Puolassa ym. oli järjestelmä Suomessa menestynyt mainiosti. Venäjänkieli oli kyllä saava enemmän jalansijaa maamme korkeammissa virastoissa ja ylemmissä oppilaitoksissa, mutta muuten suomalaiset laitokset jätettäisiin koskematta. Venäläisiä ei nimitettäisi virkoihin, ellemme itse antaisi siihen aihetta. Se meidän kuitenkin olisi kestettävä, että venäläisiä »jos kohta mah­dollisesti vain väliaikaisesti» joutui muutamiin mm. kuvernöörin paik­koihin, esim. Viipurissa.

Danielson vastasi Plehwen vakuutusten olevan omiaan virittämään toivoa, että asema sittenkin voitaisiin selvittää tavalla, jonka Suomen kansa saattaisi katsoa lailliseksi. Kun Plehwe viittasi keisarin vuonna 1900 antamaan lupaukseen, Danielson huomautti, että niin kauan kuin keisarin korkein edustaja Suomessa toimi tavalla, joka pakotti pelkoon venäläistyttämisaikeista, eivät mitkään yleisiin sanoihin puetut vakuutukset voineet sanottavasti kansaa vakuuttaa.

Danielson puhui sitten aseman kriitillisyydestä. Kiihtymys oli levin­nyt myös yhteiseen kansaan. Kun Plehwe arveli sen johtuvan agitaa­tiosta, Danielson selitti sen käsityksen erehdykseksi. Kenraalikuver­nöörin sanomalehti oli julistanut, että suurin osa Suomen kansaa oli tyytyväinen uuteen asevelvollisuuslakiin. Se väite oli perätön. Kansa oli solidaarinen edustajainsa kanssa valtiopäivillä. Kaikki olivat vasta­rinnan puolella, mutta sitä oli kahta eri lajia. Toiset tahtoivat ainoas­taan ilmoittaa oikeuskäsityksensä ja olivat sen tehtyään valmiit alistu­maan välttämättömyyteen. Toiset tahtoivat jatkaa paljon pitemmälle ja tehdä kaiken järjestetyn hallinnon mahdottomaksi. Jos pessimistinen katsantokanta juurtui, oli mahdollista, että jälkimmäinen vastustus­tapa voittaa enemmistön. Tyynemmät ainekset käsittävät kyllä siitä syntyvät vaarat, mutta jos ei sovittelulla eikä uhrauksilla mitään saa­vuteta, on vastarinnan jatkaminen luonnollinen asia. Venäjän keisarilla on voimaa meidän kukistamiseemme, mutta ehkäpä sittenkin — jos uskaltaa käyttää vertausta — sissisota, »Guerillakrieg», joka saattaa tuottaa hallitukselle ikävyyksiä, on mahdollinen. »Plehwe mutisi jota­kin, josta vain kuulin Guerillakrieg, ja lausui sitten ääneen: ‘Vous par­lez franchement’ — ‘Te puhutte rohkeasti’.» — Danielson puhui saksaa ja Plehwe ranskaa.

Danielson lausui sanojensa tarkoittavan, että mielten rauhoittami­nen onnettomuuksien estämiseksi oli välttämätön. Eikö hallitsija voisi jossakin julistuksessa saattaa Suomen kansan tietoon samaa, mitä hän, Plehwe, oli maininnut niistä rajoista, joita kauemmaksi hallitus ei aikonut toimissaan mennä? Siihen Plehwe lausui: »Tahdon mainita Teille, että minäkin arvelen jotakin rauhoittavaa tarvittavan. Niinkuin Te olette vakuuttanut, että maanne menestys ei ole ristiriidassa Venäjän etujen kanssa, niin minä olen sitä mieltä, että Venäjän etu ja turvalli­suus — sûreté — kehottaa säilyttämään suomalaiset tyytyväisinä. Mutta mitä tässä tarkoituksessa on tehtävä, siitä en vielä ole selvillä. Tulen asiata edelleen miettimään.»¹⁰

Näissä keskusteluissa suomalaiset luulivat huomanneensa, että, kuinka vaikeata Plehwen olikaan tunnustaa Suomen perustuslakien sitova voima, hän ei voinut itseltään kieltää, että valtakunnan hallitus oli politiikassaan Suomea kohtaan mennyt liian pitkälle ja että risti­riita ei ollut lopetettavissa muulla tavoin kuin että helmikuun julistus­kirjan alaan siirrettävät asiat tarkoin määrättäisiin valtiosäätyjen myötävaikutuksella syntyneessä laissa. Juuri noina viikkoina Plehwe ajoi kumoon sotilaspiireissä tehdyn ehdotuksen, että 500 suomalaista asevelvollista sijoitettaisiin Suomessa majaileviin venäläisiin joukkoihin. Hän ei myöskään salannut monessa kohden paheksuvansa Bobrikovin menettelyä, ja useista merkeistä päättäen hänen ja Bobrikovin välit olivat kiristymässä.

Keskustelussa marraskuussa 1901 Neoviuksen kanssa Plehwe kysyi, oliko hän valmis esittämään keisarille itselleen samaa kuin hänelle tilasta Suomessa ja siitä tavasta, jolla ristiriita voitaisiin saada loppuun. Vastaus oli myöntävä. Myöhemmin Plehwe järjesti asian niin, että Neo­vius, nimitettynä jäseneksi erääseen valtiosihteerinvirastossa toimivaan komiteaan, saisi audienssin samana päivänä kuin komitean toiset jäsenet, senaattori Boehm ja prokuraattori Johnsson. Neuvoteltuaan ennen audienssia Pietariin saapuneen senaattori Enebergin kanssa senaattorit päättivät, että tarkoituksena oli oleva keisarin suostumuksen saavuttami­nen helmikuun julistuskirjan rajoittamiseen. Audienssi oli 9 huhtikuuta 1902. Kaksi päivää audienssin jälkeen Plehwe ilmoitti senaattoreille asiain nyttemmin edistyneen niin pitkälle, että senaatti täydellä menestyk­sen toivolla saattoi ehdottaa valtakunnanlainsäädännön rajoittamista. Samalla hän luki heille keisarin käskykirjeen pääkohdat, jotka mm. sisälsivät, että Hänen Majesteettinsa ei aikonut hävittää Suomen sisäl­listä itsenäisyyttä, mutta odotti, että Suomen kansa oli täyttävä vel­vollisuutensa valtakuntaa kohtaan. Senaattorien palattua Helsinkiin senaatti 16 huhtikuuta 1902 päätti keisarilta anoa valtuutta valmistaa ensituleville valtiopäiville armollisen esityksen niiden asiain tarkasta määräämisestä, jotka tulisivat käsiteltäväksi helmikuun julistuskirjan säätämässä järjestyksessä. — Olimme Helsingissä toivorikkaita.

Bobrikov, joka ei hyväksynyt senaatin ja Plehwen pyrkimyksiä, ei ollut toimettomana. 16 huhtikuuta 1902 hän lähti Pietariin. Kerrottiin, että kun hän yhdessä Plehwen kanssa 18 huhtikuuta oli esittelyssä kei­sarin luona, saapui sähkösanomia Helsingissä silloin par’aikaa tapah­tuvista rauhattomuuksista. Sen johdosta manifestiehdotusta ei hyväk­sytty, vaan Plehwe sai toimekseen valmistaa kaksi uutta vaihtopuolista ehdotusta, joista toisen piti olla ankara ja toinen saisi olla lievempi. Kenraalikuvernööri palasi Helsinkiin 20 huhtikuuta, tehtyään sitä ennen voitavansa saadakseen ankaramman käskykirjeen hyväksytyksi. Hal­litsija vahvisti kuitenkin lievemmän. Tässäkin oli kuitenkin ankara uhkaus: »Kutsunnasta poispysytteleminen on saattava Meidät siihen vakaumukseen, että viime vuosisadan kuluessa vakaantunut järjestys Suomen hallinnolle ei turvaa valtioelämän levollista kulkua eikä kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan».

Edelläoleva esitys perustuu Uudessa Suomettaressa 24 lokakuuta 1905 olleeseen »Asiata tutkineen» (prof. Danielsonin) kirjoitukseen »Keväällä v. 1902» ynnä Danielsonin yllämainittuihin muistiinpanoihin. Danielson kertoi kaiken tämän minulle ja myöhemmin kuulin sen myös senaattori Neoviukselta.

Olen nyttemmin käynyt läpi ministerivaltiosihteerinviraston asia­kirjat, joista saadaan lisävalaistusta asiaan.

Bobrikov vastusti tarmokkaasti ja intohimoisesti senaatin esitystä valtakunnanlainsäädännön (helmikuun manifestin) rajoittamiseksi. Lähettäessään 29 toukokuuta 1902 senaatin alistuksen Pietariin hän ilmoitti pitävänsä senaatin ehdotusta »riittämättömästi perusteltuna ja täysin epämääräisenä». Hän lisäsi:

»Näin ollen on minun vaikea sanoa mitään sen puolesta tai sitä vastaan. Mutta siitä riippumatta voin lausua mielipiteeni vasta sittenkun nykyään vanhan asetuksen mukaisesti toimitettujen asevelvollisuuskutsuntojen tulokset ovat selvillä ja sittenkun uuden asevelvollisuusasetuksen mukaan v. 1903 suoritettavien kutsuntojen valmistelevat toimenpiteet ovat toteutetut. Tällä hetkellä, kun Suomessa jatkuu röyhkeä vastustus asevelvollisuuslakia vas­taan, jonka täytäntöönpanemisesta paikallisen hallinnon ja väestön puolelta Korkeimman vallan edelleen suhtautuminen Suuriruhtinaskunnan hallin­toon tulee riippumaan, minun lausuntoni tästä asiasta ei vastaisi huolelli­sen harkinnan vaatimuksia eikä erittäin tärkeän, 7/20 huhtik. t.v. annetun kaikkein korkeimman manifestin tarkoitusta»

— so. edellämainittua uhkausta Suomen valtiollisen järjestyksen mahdollisesta hävittämisestä. Kirjelmäänsä Bobrikov liitti laajan, kansliapäällikkö Seynin laatiman selonteon asevelvollisuuskutsunnoista sekä maassa sattuneista rauhattomuuksista.

Uudessa kirjelmässään 18 kesäkuuta 1902 Bobrikov korosti, että senaatin alistus ei vastannut yleisvaltakunnallisia etuja eikä sellainen toimen­pide vahvistaisi Suomen ja keisarikunnan yhteyttä. Bungen komiteassa v. 1893 tehty yritys laatia luettelo yleisvaltakunnallisista asioista johti kaikkien komitean venäläisten jäsenten yhteiseen vakaumukseen tällai­sen yrityksen mahdottomuudesta. Sellainen luettelo tietäisi itsevaltiuden rajoittamista ja Venäjän arvon alenemista. Jos siihen ryhdyttäisiin, sellaisen armon tulisi luonnollisesti johtua joistakin Suomen kansan valta­kunnallisista ansioista ja sen hyvästä käytöksestä. Silloinen aika oli vähemmän kuin mikään muu sovelias senaatin ehdottamille toimenpiteille, sillä kiihko maassa yhä lisääntyi: myönnytykset pidettäisiin heik­koutena. Jo huhu senaatin esityksen toteuttamisesta oli yllyttänyt sepa­ratistien puoluetta. Jos vastoin Bobrikovin mielipidettä katsottaisiin voitavan muuttaa tai täydentää helmikuun manifestia, niin ei pitäisi edes viitata valtiopäivien osanoton mahdollisuuteen siinä asiassa. Kaikkein suosiollisimmankin esityksen valtiopäivät tulisivat hylkäämään. Bobri­kov pyysi Plehweä hallitsijalle esittämään hänen esiintuomansa mielipi­teet:

»Siten otatte minulta pois vastuun seurauksista siinä tapauksessa, että tämä asia tulisi käsiteltäväksi valtiopäivien kautta, mikä todellisuudessa merkitsisi jyrkkää käännettä nykyisessä Suomen hallitusjärjestelmässä».

Plehwe pysyi kuitenkin kannallaan ja esittelykirjelmässään 18 heinä— kuuta 1902 keisarille lausui, ettei hän periaatteessa vastustanut senaatin esitystä. Oli vielä vaikea arvostella onnistuisiko senaatin laatia ehdotus yleisvaltakunnallisen ja Suomen paikallisen lainsäädännön rajoittamiseksi. Mutta asiallisesti sellaisen ehdotuksen laatimista ei voitu katsoa mahdottomaksi, sillä miltei sadan vuoden aikana oli kertynyt riittävästi historiallista, kokemukseen perustuvaa lainsäädäntöaineistoa, joka voi olla luotettavana perusteena yleisvaltakunnallisen ja paikallisen suoma­laisen lainsäädännön rajoittamiseksi. Sen vuoksi hallituksen ei olisi kiel­täydyttävä yrittämästä löytää puheenaolevan kysymyksen ratkaisu.

Plehwe ei myöskään yhtynyt Bobrikovin mielipiteeseen, ettei ajan­kohta olisi sopiva: senaatin oikeuttaminen ehdotuksen tekemiseen ei vielä ratkaissut, että esitys joka tapauksessa annettaisiin valtiopäivien käsiteltäväksi. Jos Suomessa sattuisi tapauksia, jotka tekisivät välttämättö­mäksi panna täytäntöön 20 huhtikuuta 1902 annettuun reskriptiin sisälty­vä uhkaus, so. ryhtyä Suomen hallitusjärjestyksen täydelliseen muuttami­seen, niin ensi sijassa tietenkin lopetettaisiin kaikki työt valtiopäiväjär­jestyksen täydentämiseksi. Mutta siitä ei vielä ollut kysymys. Senaatin esityksen hyväksyminen voi rauhoittavasti vaikuttaa väestöön, koska sellainen toimenpide teossa osoittaisi, että keisarikunnan hallitus ei kan­nattanut silloista epämääräistä tilaa, vaan päinvastoin oli valmis hyväk­symään jokaisen yrityksen löytää tyydyttävä ulospääsy silloisesta ti­lasta. »Sen vuoksi panen Senaatin esitykselle niin oleellisen merkityksen, että pidän velvollisuutenani kannattaa sitä vieläpä silläkin edellytyk­sellä, että Senaatin yritys kentiesi ei onnistuisi.» Keisarin päätös tulisi luonnollisesti saamaan keisarikunnalle ja Suomelle yhteisen lain muodon. Plehwe ei nähnyt olevan perustetta sivuuttaa Suomen laitoksia näiden esitysten valmistamisesta, sitä vähemmän, koska 3/15 helmikuuta 1899 annetut perussäännöt edellyttivät Suomen senaatin ja säätyjen osanottoa yleisvaltakunnallisessa lainsäädännössä. — Plehwe siten esitti, että Suo­men senaatin tehtäväksi annettaisiin vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen ja 3/15 helmikuuta 1899 annettujen säännösten yhteensovelluttamiseksi laatia ehdotus valtiopäiväesitykseksi, joka määräisi niiden asioiden pii­rin, jotka, kuuluen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön alaan, eivät olleet valtiopäivien päätettäviä.

Bobrikov ei kuitenkaan hellittänyt. Hän antoi keisarille laajan, 29 heinä­ kuuta 1902 päivätyn muistion,¹¹ jossa hän uudisti entiset vastaväitteensä ja esitti uusia. Ehkä painavin Bobrikovin uusi perustelu oli, että jos tässä asiassa jätettäisiin esitys valtiopäiville tai edes viittaus siitä lausut­taisiin, »tietäisi se hallituksen puolelta itsesyytöstä ja tunnustusta, että hallitus oli menetellyt väärin antaessaan lain 3 päivältä helmikuuta» (helmikuun manifestin). Keisarikunnan arvon mukaista ei olisi ryhtyä toimenpiteisiin, joita propaganda Suomessa voisi sanoa voitoksi itselleen. — Bobrikov kuitenkin sikäli tässä uudessa lausunnossaan perääntyi, että sanoi tahtovansa kannattaa senaattia ja päästä sopimukseen ministeri-valtiosihteerin kanssa sekä koettaa kaikkia keinoja maan rauhoittami­seksi. Hän piti varovaisimpana, että senaattia kehotettaisiin esittämään tarkka perustelu ja tekemään ehdotus, ei kuitenkaan valtiopäiväesityk­senä, vaan yksityisenä lausuntonaan.

Bobrikovin vastustus sai aikaan, että keisari palautti Plehwen edellä­ kosketellun 18. 7. 1902 päivätyn esittelymuistion »täydennettäväksi siten, että tarkemmin harkitaan, miten esilläoleva asia on edelleen käsiteltävä». Sen johdosta Plehwe antoi keisarille 13. 9. 1902 uuden esittelymuistion, jossa hän osittain perääntyi aikaisemmasta ehdotuksestaan ja lähestyi Bobrikovin kantaa. Hän huomautti, että senaatti ikäänkuin piti selvänä asian ratkaisemisen paikallisen lainsäädännön järjestyksessä. Siitä ei kuitenkaan voinut olla kysymys. Lakia, joka luettelee yleiseen valtakun­nanlainsäädäntöön kuuluvat asiat, ei voi vahvistaa paikallisessa suoma­laisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, vaan sen on saatava yleisvaltakun­nallisen lain muoto. Plehwen mielestä se olisi periaatteellisesti parhaiten tapahtuva helmikuun manifestiin liittyvien perussääntöjen mukaisesti. Mutta asia vaati selvitystä. Plehwe senvuoksi kannatti, että keisari, vielä ratkaisematta kysymystä asian edelleen käsittelemisestä, antaisi senaa­tille tehtäväksi laatia ja keisarin harkittavaksi jättää tarkat ehdotukset niistä asioista, jotka kuuluivat yleiseen valtakunnanlainsäädäntöön. Val­tiopäiväesityksestä ei siis nyt mainittu. 26 syyskuuta 1902 keisari hyväk­syi tämän ehdotuksen. — Bobrikov oli saavuttanut osittaisen voiton.

Niinkuin edelläesitetystä käy ilmi, Plehwe kannatti valtakunnanlainsäädännön rajojen määräämistä mieluimmin suomalaistakin lainsäädän­töjärjestystä tyydyttävässä muodossa. Tämä ei tietänyt, että hän olisi katsellut asioita meidän suomalaisten silmillä.

Samoihin aikoihin, maaliskuussa 1902, hän laati keisarille laajan muistion, josta meillä ei silloin ollut tietoa. Ainakaan Danielson ja Neovius eivät siitä minulle kertoneet.¹² Siinä Plehwe mainitsi kei­sarin ilmoittaneen tarkoituksen olevan »asteittain poistaa Suomen Suuriruhtinaskunnan eristäytyminen, isoleeraus, yleisestä valtioelä­mästä Venäjällä». Suomen hallinto ja lainsäädäntö — Plehwe kirjoitti — oli koko Venäjän vallan ajan ollut keskitetty Suomessa sijaitse­viin elimiin ja oli siten joutunut ulkopuolelle kosketuksen venäläisen oikeuden ja venäläisten valtiolaitosten kanssa. Suomen lainsäädäntö ei kuitenkaan ollut »mikään suomalaisen kansanhengen luomistuote». Suo­men ollessa yhdistetty Ruotsiin ei Suomen kansalla ollut itsenäistä kult­tuuria. Vaikka sittemmin viime vuosisadan puolivälissä voimakas kan­sallinen liike heräsi Suomessa, niin esiintyi se valtioelämässä miltei yksin­omaan taisteluna suomen- ja ruotsinkielen tasa-arvoisuudesta asioiden virallisessa käsittelyssä. Tämän ulkopuolella ei suomalaisen kansallisen aatteen herääminen ja kehitys vaikuttanut hallitustoimintaan eikä herättänyt siinä sellaisia ilmiöitä, jotka olisivat kuvastaneet Suomen kansan oikeustajunnalle ominaisia piirteitä. Helsingin Yliopiston juridinen tie­dekunta pysyi hengeltään ruotsalaisena ja sen oppilaat jatkuvasti omak­suivat vain skandinaavisia oikeuskäsitteitä, joita he sittemmin myös sovit­tivat elämään. Näin ollen oli ymmärrettävissä, että Suomi, aivan vastoin poliittista kohtaloaan, joka yhdisti suuriruhtinaskunnan keisarikuntaan, keinotekoisella tavalla liittyi syntyperältään maan väestön enemmistölle vieraan Ruotsin kansan valtio- ja oikeuselämään, samalla kun Suomen uudesta asemasta Venäjän keisarikunnan osana johtuvat hallintotehtä­vät jäivät suorittamatta. Sellainen tila oli muodoton. Ollen erottamaton osa Venäjän valtakuntaa Suomi ei saanut jäädä vieraaksi sen valtioelä­mälle. Mikäli Suomen yhteiskuntaelämän omalaatuisuudet eivät vaatineet hallituselämässä esiintyvien kysymysten erikoista ratkaisua, olisi pyrittävä nämä kysymykset päättämään venäläisessä eikä ruotsalai­sessa lainsäädännössä hyväksyttyjen perusteiden mukaan.

Venäjän valtiolaitosten vaikutus Suomen valtioelämään ja laitoksiin, Suomen lakien lähentäminen keisarikunnan lakeihin oli aikaansaatava. Sitä varten olisi Pietariin, valtiosihteerinvirastoon, uudestaan perustettava Suomen asiain komitea, jossa suomalaisten lisäksi olisi jäsenenä myös valtiosihteeri valtakunnanneuvostosta ja jossa kaikki Suomea kos­kevat lakiehdotukset tarkastettaisiin. Mutta lisäksi olisi perustettava eri­tyinen »Suomen neuvosto», jonka jäseninä olisi viisi keisarikunnan minis­teriä sekä Suomen kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri ja joka tarkastaisi keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lainsäädäntöasiat.

Plehwen toimesta Thiodolf Reinin tunnettu J. V. Snellmanin elämä­kerta käännettiin lyhennettynä venäjäksi. Siihen Plehwen tiedot Suomen historiasta näkyivät rajoittuneen. Hän ei ymmärtänyt — tai tahtonut ymmärtää — mistä Suomen kohdalta oli kysymys. Tosin Ruotsin aikana suomen kielen syrjäytyminen ruotsin kielen rinnalla oli ollut kansamme henkisen elämän kaikinpuolisen kehittymisen jarruna. Mutta talonpoikaiseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen perustuva yhteinen lainsäädäntö ja yhteiset valtiolliset laitokset olivat Suomi-Ruotsin lähes 700-vuotisen yhteyden aikana muodostuneet meille kansallisiksi arvoiksi ja laitoksiksi. Itse Yrjö-Koskinen sanoo: »Aikaa voittaen kävivät muukalaisten asetta­mat laitokset meikäläisille kodikkaiksi ——— ja Suomi eleli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa».¹³ Suomi oli kehittynyt pohjoismaiseksi kan­saksi. Olojemme muuttaminen Venäjän oikeuden ja laitosten mukaisesti olisi ollut Suomen kansalle henkinen kuolema. Olot Vanhassa Suomessa vuoden 1721 jälkeen olivat siitä pelottavana todistuksena.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7