XLI. Maanvuokrakomitean työn jatkaminen

Komitean ehdotukset

Komitean mielestä vuonna 1916 ja lähivuosina sen jälkeen vuokraoloissa odotettavissa oleva tilanne »näyttää erittäin vakavalta, ellei yhteiskunta ryhdy vanhojen laiminlyöntien korjaamiseksi ja nykyisen maanvuokralainsäädännön vahvistamiseksi tarmokkaisiin ja laajakantoisiin toimenpiteisiin». Oli esiintuotu, että muuta ei tarvittaisi kuin eräitä muutoksia 1909-vuoden vuokralakiin. Lyhintä vuokra-aikaa lu­kuun ottamatta ehdotetut muutokset eivät kohdistuneet lain johta­viin periaatteisiin, vaan toisarvoisiin seikkoihin. Torppariolojen paran­nusten tarpeellisuus johtui monista taloudellisista ja yhteiskunnallisista seikoista ja niissä tapahtuneesta pitempiaikaisesta kehityksestä. Komitean mielestä eivät sen vuoksi vuokralain muutokset riittäneet saatta­maan oloja edes pääasiassa tarkoituksenmukaiselle kannalle. Päämää­rää ei voitaisi saavuttaa vähemmällä kuin kerta kaikkiaan turvaamalla torpparit irtisanomisilta ja saattamalla vuokra-alueet, joilla harjoitet­tiin itsenäistä maanviljelystä, vuokramiesten omiksi. Kaikissa muissa­kin maissa oli ryhdytty toimiin maanviljelysvuokramiesten aseman va­kauttamiseksi ja niiden nostamiseksi itsenäisiksi maanomistajiksi. Varsinkin meillä, missä suhde maanomistajien ja muun maanviljelyksestä elävän väestön lukumäärän välillä oli epäedullisempi kuin useimmissa muissa Suomeen verrattavissa sivistysmaissa, ei vastaavia toimenpiteitä voitu välttää.

Mäkitupa-alueet olivat komitean mielestä toisessa asemassa kuin tor­pat ja lampuotitilat. Ne eivät olleet varsinaisia viljelysalueita, vaan asuntotontteja. Mäkitupalaisilla oli tavallisesti hallittavana pieni tar­koin määrätty maa-alue ja he suuremmaksi osaksi kuin torpparit maksoivat vuokransa rahassa ja heidän tarjoamansa työvoima täytti huo­mattavan osan maanomistajan työvoiman tarpeesta. Mutta ennen kaik­kea oli tärkeää, että vuonna 1909 annetun takautuvan lain mukaan maanomistaja oli velvollinen lunastamaan mäkitupalaisen rakennukset, myös ennen vuokralain voimaanastumista rakennetut, jos hän, ilman sellaista syytä, joka perustui huolelliseen tilan hoitoon, kieltäytyi uudistamasta vuokrasopimusta. Mäkitupalaisten asema ei sen vuoksi ollut niin epävarma kuin torpparien ja lampuotitilojen. »Vaikka olisikin suo­tavaa, että saataisiin aikaan toimenpiteitä mäkitupa-alueiden vuokramiesten saattamiseksi nykyistä parempaan taloudelliseen ja yhteiskun­nalliseen asemaan, ei niiden aseman järjestämistä tarkoittavilla toimen­piteillä kuitenkaan nykyhetkellä ole samaa merkitystä kuin torppia koskevalla kysymyksellä.» — Näin komitea lausui. — »Uusien toimen­piteiden ulottaminen myös mäkitupa-alueisiin tekisi reformin täytän­töönpanon saatavissa olevilla voimilla ja varoilla sangen vaikeaksi, ehkäpä kokonaan mahdottomaksi. Täten myös puhtaasti käytännölli­set seikat pakottavat jättämään mäkitupalaiset uuden toimenpiteen ulkopuolelle.»

Kerättäessä vuonna 1912 maanvuokratilastoa vuokralautakunnat ylipäänsä olivat määritelleet torpiksi, siis varsinaisiksi maanviljelysalueiksi, sellaiset, joihin kuului 2 hehtaaria tai sitä enemmän viljeltyä maata. Komitea sen perusteella ehdotti rajaksi torppien ja mäkitupien välillä tämän alan, 2 hehtaaria viljeltyä maata.

Komitea teki laskelmia, paljonko varoja uudistus tulisi vaatimaan. Tuloksena oli, että vaikka toimenpiteet rajoitettaisiin ainoastaan varsinaisiin maanviljelystorppiin, olisi se niin suuri ja niin paljon varoja vaativa, että sen ulottamista yli sen, mikä oli ehdottoman tarpeellinen, olisi vältettävä. Muistettava on, että komitea piti silmällä uudistuksen suorittamista säännöllisissä oloissa ja silloista kovaa rahaa käyttäen säännöllisin keinoin sekä niillä varoilla, jotka luulimme olevan mahdollista saada tähän tarkoitukseen. Puoluekokouksessa toukokuussa 1908 maanhankintaa tilattomalle väestölle koskevassa alustuksessaan Hannes Gebhard arvioi yksinään 50 000 suurimman maanviljelystorpan lunastuksen maksavan n. 400 miljoonaa silloista kultamarkkaa. Se vastasi n. 3 kertaa valtion koko silloisen budjetin loppusummaa ja tiesi samaa kuin jos nyt 1950-luvun puolivälissä olisi kysymyksessä 600 à 800 miljardia markkaa valtion nykyiseen budjettiin verrattuna.

Komitean mielestä oli lähdettävä siitä tosiasiasta, että vuokramie­hen laillinen oikeus vuokra-alueeseen lakkasi samalla kuin vuokra­sopimus päättyi. Maanomistajien velvoittaminen pysyttämään vuokra­-alueet erityisinä viljelminä perustui yhteiskunnallisiin näkökohtiin. Sillä hetkellä oli katsottava riittäväksi varmuuden saaminen siitä, että vuokra-alueet pysytettäisiin edelleen vuokrattuina. Tähän nähden ja kun olojen järjestely kävi tuntuvasti helpommaksi, jos maanomistajalla olisi oikeus valita joko vuokra-alueen jättäminen pysyväisesti vuokralle tai sen luovuttaminen vuokramiehelle omaksi, olisi maanomistajalle annettava siihen tilaisuus. Vuokramiehen tulisi siis, maanomistajan sitä vaatiessa, olla valmis ostamaan vuokra-alue omakseen. Lunastukseen tarvittavat varat ja ylipäänsä asian rahallisen puolen järjestäminen olisi oleva valtion asiana. Komitean ehdotus osoittaa, että melkoisen osan vuokrasuhteista edellytettiin järjestyvän siten, että vuokrasopimukset uudistettaisiin ja siis vuokramiehet jäisivät edelleen vuokramiehinä jatkuvasti ja ilman irtisanomisvaaraa alueitaan hallitsemaan.

Komitea koetti saada tämän — itsessään vakavan — pakkomenette­lyn niin käytännölliseksi ja kohtuulliseksi kuin mahdollista. Sen täh­den ehdotukseen otettiin eräitä poikkeuksia. Välttämättömissä tapauk­sissa maanomistajalla tulisi olla oikeus saada vuokra-alue vaihdetuksi toiseen alueeseen, johon vuokramies voisi kohtuuden mukaan tyytyä. Siirtymistä olisi valtion avustettava. Tärkeämpi oli toinen poikkeus. Se koski maanomistajalle myönnettävää oikeutta saada torppa tai lam­puotitila haltuunsa, jos sen yhdistäminen tilan kotiviljelyksiin oli hyvin järjestetyn maanviljelyksen hoitamista varten tarpeellinen. »Mikään tärkeä yhteiskunnallinen syy ei vaadi sellaisen vuokraviljelmän pysyt­tämistä, joka todellakin estää hyvin järjestetyn maanviljelyksen aikaan­saamista toisen maanviljelijän kotiviljelyksillä» — sanoi komitea. — Poikkeusasemassa olisivat myös viljelmät, joilla niiden soveltuvaisuu­den takia teollisuuslaitoksen perustamiseen tai muussa suhteessa, kuten kauppa- ja liikepaikkoina tai tonttimaana suuremman liikepaikan läheisyydessä oli paljon suurempi arvo kuin maanviljelysmaana. — Tämä sisälsi jotenkin samaa kuin vuokrasopimusten pidentämistä koskevan esityksen kovan onnen 2 §, joka vei pidentämisesitykset karille 1913 ja 1914 valtiopäivillä.

Lisäksi katsottiin, että pakkolunastuksen alaisen torpan alueen suu­ruus olisi rajoitettava 10 hehtaariksi viljeltyä tai viljelyskelpoista maata. Sitä aluetta pidettiin riittävänä, jotta vuokramiesperhe siinä voisi alueen viljelemisestä saada elatuksensa ja harjoittaa elinvoimaista maanviljelystä.

Tehtiin laskelmia, miten paljon torppia näiden poikkeusten johdosta jäisi ulkopuolelle. Tilaston mukaan oli varsinaisia maanviljelystorppia, joilla oli yli 2 hehtaaria viljeltyä maata, kaikkiaan noin 51 000. Äsken mainitun poikkeusmääräyksen mukaan laskettiin ulkopuolelle lunastus­menettelyn jääpiä maanviljelystorppia olevan korkeintaan noin 10 000. Tämä oli ylin raja, mutta tietenkään eivät kaikki nämät torpat joutuisi häädön alaisiksi. Ehdotettujen toimenpiteiden alaan tulisi siten kuulumaan 40—50 tuhatta maanviljelystorppaa. Niillä olisi noin 235 000—250 000 hehtaaria viljeltyä maata, luonnonniittyjä lukuunottamatta. Kysymyksessä oli niin ollen suuri yhteiskunnallinen uudistus.

Se tosiasia, että toimenpiteen ulkopuolelle jäisi mahdollisesti tuhan­sia maanviljelystorppia, joiden haltijat voisivat joutua luopumaan tiloil­taan, oli kuitenkin arveluttava asia. Komitea käänsi siihen huomionsa. »Samat syyt, jotka vaativat turvaamaan vuokra-alueiden pysyttämisen erityisinä viljelminä, vaativat pitämään mahdollisuuden mukaan huolta myös tällaisten vuokramiesperheiden asemasta ja hankkimaan niille toisia viljelmiä entisten sijaan», komitea lausui. Näille vuokramiehille olisi annettava etusija, kun otetaan asukkaita uusille, valtion toimesta perustettaville viljelmille. Samoin silloin, kun muodostettaisiin pienviljelmiä kruunun omistamille tiloille sekä kruunun yhteismaille ja kruu­nunpuistoihin. Komitea luuli näiden toimenpiteiden riittävän hankkimaan uusia viljelmiä niille vuokramiehille, joiden asemaa komitean ehdotus ei turvaisi. Keskustelun alaisena oli, että jos nämä toimen­piteet osoittautuisivat riittämättömiksi, olisi lisäalueita hankittava pakkolunastuksella. Lopuksi tämä kohta jätettiin mietinnöstä pois, koska sellaisia toimenpiteitä ei arveltu tarpeellisiksi.

Lunastussumman suuruus ehdotettiin määrättäväksi vuokralauta­kunnan hyväksymän vuokramaksun perusteella ottaen pohjaksi 5 %:n korkokanta. Lunastussumma olisi vuokramaksun 20-kertainen määrä, josta summasta valtio suorittaisi etukäteen 80 % maksamalla osan rahassa ja osan valtion 5 % korkoa kantavissa obligaatioissa, jotka vuokra­mies suorittaisi valtiolle takaisin 6 %:n vuotuismaksuilla, 37 vuoden kuluessa. Jäljelle jäävästä lunastussumman osasta, 20 %:sta, olisi vuokra­miehen suoritettava maanomistajalle ensimmäisten 10 vuoden kuluessa niinikään 5 % korkoa sekä sen jälkeen 13 %:n vuotuismaksu, josta 5 % olisi korkoa ja jäännös kuoletusta. Tämä osa velkaa tulisi siten toisten 10 vuoden kuluessa maksetuksi.

Komitean mietintöön liittivät sosialistit Gylling ja Tokoi vastalau­seen. Heidän päämuistutuksensa oli,

että »komitea katseli torpparikysymystä ikäänkuin se olisi pääasiassa tavallinen maanvuokraolojen aiheuttama yhteiskunnallinen kysymys». Torpparit eivät kuitenkaan ole eivätkä ole olleet maanvuokraajia sanan nykyisessä merkityksessä. Torpat aikaisemmin hyvin yleisesti pysyivät samalla viljelijällä ja siirtyivät perintönä isältä pojalle. »Jo parin vuosisadan kuluessa on tämä alustalaisluokka perannut Suomen synkimmät korvet viljelysmaiksi ja sinne rakentanut ihmisasuntoja. ——— Suomen torppariluokka tosi­ oloissa pitää yhäkin hallussaan suuren historiallisen raivaustyönsä tuloksen pääosan. Tämä tosiasia perustaa torppareille varsinaisen asumisoikeuden heidän tiluksiinsa ja yhdessä heidän yleisen asemansa kanssa muuten se erottaa jyrkästi torpparin tavallisesta vuokramiehestä, joka määrävuosiksi vuokraa itselleen maata. ——— Komitea ei ota tätä puolta ollenkaan huo­mioon, vaan lausuu ——— että komitean ehdottamat pakkotoimenpiteet eivät voi johtua mistään vuokramiehelle kuuluvasta oikeudesta, ‘koska vuokramiehen laillinen oikeus vuokra-alueeseen lakkaa samalla kuin vuokra­sopimus päättyy’. ——— Tässä tärkeimmässä kohdassa olemme koko­naan toisella kannalla kuin komitean enemmistö. ——— Komitean olisi tullut ottaa ehdotuksensa lähtökohdaksi se tosiasia, että torppariluokka pitää hallussaan pitkien aikojen kuluessa raivaamiaan ja asumiaan aloja ja että tämä pitkäaikainen hallinta perustaa torpparille oikeuden hallita näitä maita edelleen ja että ne raivaustöiden tulokset, jotka aikojen kuluessa on torp­piin kiinnitetty, ovat torpparien eikä maanomistajan omaisuutta.»

Olen nyt vuosikymmenien perästä uudestaan lukenut komitean mietinnön ja tämän vastalauseen ja katson olevan aihetta tehdä seuraavat huomautukset.

Komitean enemmistö ei lähtenyt siitä, että torpparit olivat tavalli­sia irtonaisia arentimiehiä. Sitä me vanhasuomalaisen puolueen torppariasian ajajat olimme vuosien kuluessa yhtä mittaa korostaneet. Että torpparilla ei ollut muuta »laillista oikeutta» kuin mitä lait sisälsivät, oli tietenkin selvä asia. Mutta että torppareilla, jotka sukupolvien ai­kana olivat »peranneet Suomen synkimmät korvet viljelysmaiksi», ja joiden tilukset olivat »siirtyneet perintönä isältä pojalle», oli — milloin niin oli asian laita — moraalinen vieläpä vissi tosiasiallinen oikeus saada pysyä viljelmillään ja niistä nauttia, se oli kyllä oikein sa­nottu. Sen oli myös komitea ehdotuksessaan ottanut huomioon ja juuri sille periaatteelle perustanut ehdotuksensa, kun se oli esittänyt, että tällaiset maanviljelijätorpparit olisi pysyvästi turvattava tiluksil­laan ja nostettava viljelmiensä omistajiksi. Gyllingin ja Tokoin kanta johti samaan johtopäätökseen, minkä komitean enemmistö oli hyväk­synyt. Tulos oli sama, vain perustelu oli sanottu eri tavalla.

Vastalauseen tekijät ehdottivat, että myös mäkitupalaiset oli ase­tettava samaan asemaan kuin maanviljelystorpparit. Mutta heidän pe­rustelunsa eivät johtaneet tähän päätökseen. »Pitkien aikojen kuluessa suoritettu korpien ja viljelysten raivaaminen» ja niiden pysyvä hallinta ei soveltunut tonttimaihin eikä siten mäkitupalaisiin. Ne olivat toisessa asemassa kuin torpparimaanviljelijät. Gyllingin ja Tokoin perustelu ei voinut johtaa muuhun kuin maanviljelystorppien itsenäistämiseen, samaan, minkä komitean enemmistö oli omaksunut.

Vastalauseen allekirjoittajat tekivät komitean ehdotusta vastaan myös kaksi muuta väitettä.

Ensimmäinen oli, että torpan lunastaminen ei saisi jäädä riippuvaksi maanomistajasta, vaan pääasiassa, jollei kokonaan, torpparien aloitteesta. Tämä muistutus ei enemmistön mielestä näyttänyt olevan painava. Asia järjestyisi käytännöllisemmin komitean ehdotuksen mukaan. Pääasia oli, että torppari sai nauttia viljelmistään ja jäädä pysyvästi paikalleen, uuden 1909 vuoden vuokralain sisältämillä torpparia suoje­levilla ehdoilla. Joka tapauksessa kehitys veisi siihen, että torppari, jota ei koskaan voitaisi irtisanoa eikä häätää, ennemmin tai myöhemmin saisi tilansa omakseen.

Toinen muistutus, jonka Gylling ja Tokoi tekivät ehdotusta vastaan, koski lunastussumman suuruutta. Määräämällä lunastussumma riippu­vaksi vuokramaksusta nousisi se liian suureksi. Lunastussumma ei saisi nousta torpan keskimääräistä tuottoarvoa vastaavaa määrää korkeam­maksi. Siitä olisi lakiin otettava yksityiskohtaiset perusteet.

Itse asiassa oli komitea tässä kohden samalla kannalla kuin Gylling ja Tokoi. Mietinnössä sanotaan nimenomaan, että kun puheenaolevat vuokra-alueet tulevat olemaan varsinaisia maanviljelystiloja, »on luonnollista, että vuokramaksun suuruuden perusteeksi pannaan viljelmällä harjoiteltavan maanviljelyksen tuotto. ——— Lunastussumma olisi määrättävä niin, että se vastaa lunastettavan alueen yleistä käyttöarvoa, so. sitä käyttöarvoa, joka sillä on jokaiselle haltijalleen ja joka perustuu siihen tuottoon, jonka alue tarkoitustaan vastaavalla tavalla käytettynä antaa. ——— Kun vuokramaksu määrätään sen tuoton perusteella, joka vuokraesineestä on alkavan vuokrakau­den aikana odotettavissa, muodostaa se siis oikean pohjan lunastus­ summan laskemiselle.» Näin sanotaan komitean mietinnössä. Lakieh­dotukseen ei tosin tästä otettu nimenomaista määräystä, muuta kuin että »lunastussumma tulee, elleivät asianosaiset toisin sovi, olla 20 kertaa niin suuri kuin se (vuokralautakunnan hyväksymä) vuokra­maksu, joka kohtuuden mukaan olisi alueesta suoritettava, jos se silloin annettaisiin vuokralle; älköön lunastussumma kuitenkaan olko paikkakunnalla käypää hintaa suurempi». Tarkempien, kaikkiin yksi­tyiskohtiin soveltuvien määräysten muodostaminen olisi käynyt vai­keaksi, minkä vuoksi tyydyimme ottamaan perusteluihin edellä mai­nitun selvän sanonnan.

Sosialistien vastalauseessa oli vielä eräitä yksityiskohtia, mutta ne ovat vähemmän tärkeitä, minkä vuoksi en niitä tässä koskettele.

Jo silloin kuin 1909-vuoden maanvuokralaki valtiopäivillä valmistui, huomautettiin, että kokemus voisi osoittaa erinäisiä muutoksia siihen tarpeellisiksi. Eri tahoilta tehtiin sen jälkeen muutosehdotuksia lakiin. Komitea käsitteli kaikki tehdyt ehdotukset ja valmisti esityksen vuokralain eräiden pykälien muuttamiseksi.

Suurempaa erimielisyyttä oli herättänyt kysymys vuokra-ajasta. Kun komitean ehdotuksen mukaan vuokraviljelmien pysyminen jatkuvasti vuokramiesten hallussa tulisi kerta kaikkiaan turvatuksi, joutui kysy­mys lyhimmästä vuokra-ajasta toiseen asemaan kuin ennen. Komitea katsoi sen vuoksi voivansa ehdottaa lyhimmän vuokra-ajan määrää­ mistä 25 vuodeksi, paitsi uudistorpista, joihin nähden se olisi vä­hintään 50 vuotta. Myös eräitä muitakin muutoksia ehdotimme, mutta ne olivat vähäarvoisia.

Komitean työ oli monessa suhteessa vaikea. Oli ilman ulkomaisia malleja luotava suuntaviivat laajalle uudistukselle meidän monimut­kaisissa maanomistusoloissamme. Työ oli yritettävä tehdä niin, että sillä olisi hyväksymisen mahdollisuuksia. Myöhemmissä olosuhteissa lopullinen tulos muodostui eräissä kohdin toisenlaiseksi, mutta komi­tean ehdotus ja sitä varten hankittu monipuolinen selvitys oli perus­tuksena tämän reformin myöhemmälle ratkaisulle.

Maanvuokrakomitean mietinnön allekirjoittamiseen 4 kesäkuuta 1914 päättyi minun varsinainen toimintani torppariasiassa. Se oli kestänyt yhtä mittaa yli vuosikymmenen. Jouduin keväällä 1914 työskentele­mään toisilla aloilla. Muistelen tyydytyksellä mukanaoloani tässä suu­ressa asiassa.

Kappaleen sivut: 1 2