Sotilasmiljoonat
Me vanhasuomalaiset olimme sitä mieltä, että sotilasmiljoonat olisi myönnettävä. Edustajamme valtiovarainvaliokunnassa esittivät kantamme vastalauseissaan. Kun tulo- ja menoarviomietintöä käsiteltiin vuonna 1913 eduskunnassa, minä aloitin keskustelun.
Huomautin, että vaikka valiokunnan mietinnön mukaan olimme ensi kertaa tulleet siihen tilanteeseen, että suostuntoja ei tarvittaisi, todellisuudessa tasapaino valtion budjetissa alkoi jo horjua. Kysymys uusien verojen hankkimisesta oli lähitulevaisuudessa aivan tositeolla tuleva esille. Mutta oliko mitään mahdollisuutta verouudistuksen toimeenpanemiseen silloisissa oloissa? Valiokunnan mietintö osoitti, mihin umpikujaan olimme valtion raha-asiain alalla joutuneet ja ainakin joutumassa. Tämä pulmallinen tila johtui yhdestä ainoasta kysymyksestä, sotilasmenojen suorittamisesta. Ellei sitä asiaa saa taisi tavalla tai toisella selvitetyksi, ei ollut mahdollisuutta säännölliseen toimintaan tällä alalla.
Valiokunta oli »joutunut kuvittelujen ja haaveiden valtaan, joka kyllä voi olla kunniaksi valiokunnan enemmistön ihanteelliselle ajatustavalle, mutta joka tuskin on paikallaan niin proosallisessa asiassa kuin sotilasmenot ovat. — Valiokunta on tuonut budjetin, jossa sotilasmenot ovat 437 500 markkaa, siinä on koko meidän sotilasbudjettimme vuodeksi 1914. Ei tietysti ole ketään, joka luulee, että tulos todellisuudessa tulee olemaan se, jonka valiokunta on ehdottanut, nimittäin, että sotilasmaksu, 15 miljoonaa, tulee jäämään pois tulo- ja menoarviosta. Apumaksu valitettavasti tulee tulo- ja menoarvioon merkittäväksi, mutta siitä tulee todennäköisesti jäämään pois eräitä muita menoja, nimittäin kansansivistysmenot.
Eduskunta ei tietenkään voi olla nyt ja edelleen, kunnes asia tulee järjestetyksi, esiintuomatta ja huomauttamatta asian oikeudellista puolta. Mutta eduskunnalla ei ole mahdollisuutta saada aikaan tässä asiassa todellisesti muuta kuin vastalause. Voi kysyä: minkä tähden valita vastalauseelle sellainen muoto, joka on omansa panemaan kansan tärkeät edut vaaran alaisiksi? Jo vuodesta 1905 alkaen on eduskunnassa, sekä säätyvaltiopäivillä että uudessa eduskunnassa, katsottu, että kysymys sotilasapumaksuista voidaan tavallisena määräraha-asiana käsitellä.
Meidän ei tule vastustaa sellaisten venäläisten vaatimusten täyttämistä joiden asiallinen kohtuullisuus ei ole kiellettävissä. Luulen, että tässä kohden olemme enemmän kuin yhden kerran tehneet erehdyksen. Emme ole ajoissa nähneet, mitä asema vaatii, vaan olemme, milloin enemmän, milloin vähemmän vastustaen, milloin epäröiden, antaneet asiain mennä menojaan, kunnes ne ovat kulkeneet meidän ohitsemme ja olemme kadottaneet vaikutuksemme niihin. Kymmenen vuoden aikana olemme vastustaneet yhdysradan rakentamista Pietariin. Joku kuukausi sitten ovat Suomen teollisuuden harjoittajain edustajat vihdoin virallisessa kirjoituksessa ilmoittaneet pitävänsä yhdysrataa ja yhdysliikennettä Venäjän ja Suomen rautateiden välillä »erittäin hyödyllisenä yrityksenä». Olisi luullakseni ollut asialle eduksi, jos siitä olisi päästy selvyyteen jo vuosikymmen sitten. Oikeuksien myöntäminen venäläisille on myös sellainen asia, jossa olemme liiaksi hidastelleet. Olisi mielestäni syytä sotilasapumaksuun nähden välttää, mikäli se vielä on mahdollista, samanlaista, minun ajatukseni mukaan, erehdystä.
15 miljoonaa on kyllä suuri raha, ja 20 miljoonaa, johon on määrä sotilasmaksujen nousta, on tietysti vielä suurempi meidän köyhässä maassamme. Mutta sellaiset kuin olot nyt maailmassa ovat — nykyään ei oikeus ja vanhurskaus maailmassa kansojen välisissä suhteissa vallitse — ei tällainen summa sittenkään nähdäkseni ole kohtuuton meidänkään tilaamme verraten. Niin ollen mielestäni ei ole viisasta asettua ainoastaan muodollisuuksien taakse, vaan olisi, tunnustamalla tämä vaatimus kohtuulliseksi, otettava se lukuun laskelmissa ja sillä tavalla saatettava asia, mikäli se tässä yhteydessä on mahdollista, säännölliselle tolalle.
Toivoisin, että nykyistä tilaa katseltaisiin kylmästi ja maltillisesti. Pelkään, että asema raha-asiain järjestämisessä käy eduskunnalle vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Budjetin alalla on kansaneduskunnan taistelu hallitusta vastaan osoittautunut vaikeaksi niissäkin maissa, joissa on ollut vastassa ainoastaan oman maan hallitus. Meillä on asema paljon vaikeampi ja luulen, ettei tarvitse olla kaukonäköinen voidakseen nähdä, että eduskunta, ellei mitään odottamatonta tapahdu, ennen pitkää on pakotettu laatimaan budjetin huomioonottaen, tavalla tai toisella, sen todellisuuden, jota tässä olen koettanut esittää.»
Lausuin: »ellei mitään odottamatonta tapahdu». Edeltä arvaamaton Japanin sota, 1904—1905, — »mieletön sota», sanoi siitä Witte — oli tuonut meille helpotuksen, joskin lyhytaikaisen. »Odottamatonta» oli nytkin tapahtuva. Nikolai II, tuo poliittisesti sokea hallitsija ja kovan onnen mies, kulki avustajineen kohti perikadon kuilua ja vei suuren Venäjän valtakunnan mukanaan. Mutta meille siitä alkoi uusi elämä.
Edustaja Mechelin lausui, että suostuntojen kieltämistä ei voinut meillä käyttää poliittisena pakotuskeinona, erittäin sen tähden, että varsinaiset valtion tulot olivat niin suuret, että hallitus, joka ei välittänyt maan eduista, voi järjestää budjettinsa ilman mitään suostuntaveroja. Suostuntaverojen poliittinen merkitys oli sen tähden pieni, so. ei tehokas. Suomen budjetti erosi kuitenkin kaikkien muiden maiden budjeteista, kun siinä ei ollut mitään määrärahaa puolustustarkoituksiin. Määrärahaa ei kuitenkaan voitu asettaa Venäjän hallituksen määrättäväksi. Kun sitä ei voitu sillä hetkellä käyttää Suomen sotaväen ylläpitämiseen, esitti Mechelin, että sotilasrahastoon siirrettäisiin määräraha varattavaksi, rahaston omien varojen kanssa, yhteensä 12 miljoonaa markkaa, siksi kunnes keisarin ja eduskunnan yhteisen päätöksen kautta ratkaistaisiin, miten tämä määräraha oli käytettävä. — Tällä tavalla valtion menot olisivat nousseet jotenkin samaan summaan kuin hallitus oli esittänyt ja suostuntaverojen maksaminen olisi perusteltu. Tämä senaattori Mechelinin ehdotus ei tietenkään silloin olisi johtanut tulokseen.
Sosialistit olivat omalla kannallaan. Kun sotilasmaksu, 15 miljoonaa, poistettiin, riittivät valtion vakinaiset tulot kaikkiin laillisiin menoihin. Näin ollen he tahtoivat kieltää kaikki suostunnat: sekä paloviina- että mallasjuomaveroa samoin kuin leimaveroa ei olisi lainkaan kannettava. He perustelivat kantaansa myös sillä, että venäläinen hallitus ei ansainnut luottamusta — niinkuin kyllä olikin asia. Lisäksi budjetti oli läpeensä »porvarillinen» eikä vastannut kansan tarpeita. — Maalaisliittolainen edustaja Lohi lausui vuonna 1914 eduskunnassa, jolloin jälleen oli esillä sosialistien samanlainen ehdotus, että suostuntakielto olisi »älyttömyyden huippu». Sosialistien vaatimusta ei eduskunnan enemmistön taholla otettu vakavalta kannalta. Jokainen ymmärsi, että sen kautta ei mitään tulosta hallituksen vastaisessa taistelussa saavutettaisi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana eduskuntaa ei kutsuttu kokoon ennen kuin maaliskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.
Senaatti antoi vuosittain eduskunnalle kertomuksen valtiovarain tilasta. Valtiovarain valiokunta tarkasti nämä kertomukset ja antoi siitä mietintönsä, joka käsiteltiin eduskunnassa, minkä jälkeen eduskunta lähetti hyväksymänsä mietinnön hallitsijalle.
Asiakirjoista näen, minkä surullisen kohtalon alaiseksi joutuivat ponnistelumme näissä asioissa. Vuosina 1908—1914 yhteensä 7 valtiopäivillä käsiteltiin kertomukset valtiovarain tilasta vuosina 1906—1912 ja annettiin kultakin seitsemältä vuodelta eri mietinnöt.
Kaikki nämä eduskunnan kirjelmät valiokunnan mietintöineen näkyvät seisahtuneen johonkin, sillä v. 1915 alkupuolella kenraalikuvernööri Seyn lähetti asiakirjat yhdellä kertaa senaattiin, joka käsitteli asiat myös yhdellä kertaa huhtikuussa 1915. Alistuksessaan hallitsijalle senaatti ilmoitti eduskunnan tulkinneen valtiopäiväjärjestystä väärin siten, että sillä muka olisi valta tarkastaa kaikki valtion tilit. Eduskunnan esitykset osoittivat senaatin mielestä ei ainoastaan laillisten oikeuksien ylitystä, vaan myös »puuttuvaa kunnioitusta Keisarin Pyhää Henkilöä kohtaan». Senaatin käsityksen mukaan »nämä esitykset, jotka eivät tunnusta maassa voimassa olevien lakien oikeudellista pätevyyttä, on katsottava asiallisesti arvottomiksi asiakirjoiksi ja muodollisista syistä jätettävä sikseen», jotta eduskunta saataisiin vakuutetuksi siitä, että tämänlaatuiset esitykset eivät saa osakseen armollista huomiota. Kenraalikuvernööri yhtyi senaatin kantaan, samoin ministerineuvosto sekä joulukuussa 1915 keisari.
Tämä seitsemän eduskunnan esitysten kohtalo osoittaa osaltaan, miten toivottomaksi maamme asema oli mennyt.
