XLVII. Eduskunta antoi minulle epäluottamuslauseen

Sotilasmiljoonat olivat aiheuttaneet minun ja muiden vanhasuomalaisten sekä vapaaherra Otto Wreden eron senaatista v. 1909. Samat miljoonat saivat aikaan täydellisen käänteen elämässäni.

Kysymys koski näiden miljoonien suorittamista. Se tapahtui seuraa­vasti:

Määrärahat otettiin hallitsijan vahvistamiin vuotuisiin tulo- ja menoarvioihin siitä huolimatta, ettei eduskunta ollut niitä hyväksynyt. Se­naatti antoi valtiokonttorille määräyksen maksun suorittamisesta, minkä määräyksen valtiokonttori pani täytäntöön.

Vuoden 1913 valtiopäivillä tekivät sosialistit valtiovarainvaliokun­nassa ehdotuksen, että valiokunnan mietinnön perusteluihin otettaisiin seuraava lause: »Suomen viranomaiset eivät voi, lakia rikkomatta, myötävaikuttaa mainitun määrän (so. sotilasmiljoonain) suorittamiseen».

Valiokunta kuuli asiantuntijoina neljää perustuslakivaliokunnan jä­sentä, L. Mecheliniä, J. R. Danielson-Kalmaria, P. E. Svinhufvudia ja Ernst Estlanderia. Svinhufvud ja Estlander kannattivat sosialistien ehdotuksen ottamista mietintöön. Mechelin ja Danielson-Kalmari olivat sitä vastaan. Yhden äänen enemmistöllä valiokunta otti sen mietintöön.

Valiokunnan jäsen Heikki Renvall, joka eduskunnassa ilmoitti, ettei hän olisi tahtonut tämän kysymyksen ollenkaan tulevan esille, ehdotti vastalauseessa sanottavaksi, »ettei hallitusvallalla ole oikeutta vaatia, että maan viranomaiset sotilasapumaksuasiassa myötävaikuttavat maan oikeuden loukkaamiseen». Siihen yhtyivät edustajat Tekla Hultin ja Matti Helenius-Seppälä. Senaattori L. Mechelin esitti eduskunnassa oman ehdotuksensa, josta ennen on ollut puhe ja johon ei sisältynyt puheena olevaa lausumaa. Meikäläiset valiokunnan jäsenet (Kairamo, Arajärvi, Hallsten, Honkajuuri, Kärnä ja Herttua) liittivät myös vastalauseen, jossa he ehdottivat lauseen poistettavaksi, koska siihen sisältyvä väite ei saanut tukea laista eikä ollut valtiolliselta kannalta hyödyllinen. He huomauttivat, että eduskunta ei siihen asti ollut tehnyt muistutusta kassaviranomaisten menettelyä vastaan, vaikka sotilasmiljoonia oli maksettu ensi kerran v. 1902, so. 11 vuotta sitten, ja vaikka tällä ajalla sääty­eduskunta oli ollut kahdesti ja uusi eduskunta vuosittain vuodesta 1907 alkaen koossa. Nähtävästi vihoissaan he lisäsivät kovan perustelun: Edellä mainittu mietintöön otettu syytöslause »pakottaa esittämään sen käsityksen, että valtiokonttorin ja Suomen Pankin viranomaiset, joista tässä, paitsi senaatin esittelijää, lähinnä on kysymys, ansaitsisivat eduskunnan tunnustuksen siitä, että he sotilasmiljoonien suorittamisessa ovat menetelleet sekä muodollisesti oikein että silmällä pitäen maan todellista parasta». Vastalauseen ponteen, mutta ei sen perusteluihin, yhtyi nuor­suomalainen Onni Puhakka.

Valtiokonttorin pääjohtajana olin perinpohjaisesti tutkinut, mikä oikeus ja velvollisuus lain mukaan valtiokonttorilla tällaisessa tehtä­vässä oli.

Kun asia tuli eduskunnassa esille, käytin ensimmäisen puheenvuoron. Huomautin, että valiokunnan mietinnössä oleva lause sisälsi väitteen, jolla ei ollut tukea niissä periaatteissa, mitkä olivat voimassa finanssihallinnossa ja finanssioikeudessa niin meillä kuin muissa maissa. Mitään oikeutta tai velvollisuutta tutkia maksumääräyksen laillista perustusta ei kassavirastolla ole. Missään maassa ei ole sitä ajatusta esiintuotu, että tällainen tarkastustoiminta voitaisiin panna kassavirastojen tehtäväksi. Niiden oikeus ja velvollisuus kaikissa maissa rajoittuu sen seikan tutkimi­seen, onko määräys ulkonaisesti sääntöjen mukainen, so. onko se asian­omaisen viranomaisen säännöllisessä muodossa antama. Viittasin tunne­tun norjalaisen valtio-oikeuden tutkijan professori Aschehougin teok­seen »Den nordiska Statsrett», jossa hän sanoi: »Toiselta puolen tulee nii­den kassaviranomaisten, joille valtiovarain hoito on uskottu, täytäntöön panna jokainen maksumääräys, jonka kuningas tai hänen valtuutta­mansa heille osoittaa, ilman että he voivat tutkia tai joutua vastuuseen siitä, onko maksumääräyksellä riittävä tuki perustuslaissa». Tämä Asche­hougin lausunto — sanoin — on kuin kirjoitettu nyt esillä olevaa ta­pausta varten. Se on muuten sopusoinnussa sen kanssa, mitä professori R. Hermanson on esittänyt hallintoviranomaisten asemasta. Asian oikeudellinen puoli on selvä. »Mutta sellaisissa epäsäännöllisissä olois­sa, joissa me olemme jo useita vuosia eläneet, on asialla tietysti myös valtiollinen puoli. Siitä nähdäkseni ei kuitenkaan ole valiokunnan mie­tinnössä puhe. Sen vuoksi en minäkään siihen lähemmin koske. Oma mielipiteeni on, lyhyesti lausuttuna, että se menettely, jota kassavirano­maiset ovat tässä asiassa noudattaneet, on ollut myös valtiolliselta kan­nalta katsoen paras.»

Minun jälkeeni puhui vapaaherra R. A. Wrede. Hänkään ei voinut hyväksyä lausetta, josta oli kysymys. Sen lisäksi mitä minä olin esittä­nyt, hän huomautti sitä vastaan, että sen tarkoitus oli epävarma ja häilyvä. Wrede tahtoi muuttaa mietinnön tämän kohdan siihen suuntaan kuin senaattori Mechelin oli ehdottanut. Senaattori Nybergh ja lakitie­teen tohtori Lilius kannattivat Wreden ehdotusta. Edustaja Renvall, johon edustaja Lohi yhtyi, esitti, mitä oli vastalausessaan ehdottanut.

Edustaja Alkio kannatti valiokunnan mietintöä. Hän teki sen poliit­tisilla perusteilla.

Svinhufvud esitti saman jyrkän kannan kuin hän oli asiantuntijana valiokunnassa esiin tuonut. Suomen viranomaiset, jotka myötävaikuttavat miljoonien maksuun, menettelevät vastoin lakia. Hallituksen toi­minta tiesi valtiokaappausta. Alemmat viranomaiset eivät voineet vetäy­tyä sen seikan taakse, että ylemmän viranomaisen käsky on muodolli­sesti oikea. Käskyä ei saa noudattaa, jos sen sisällys on ilmeisesti lain vastainen. Aschehoug ei ollut voinut pitää silmällä järjestyneessä yhteis­kunnassa niin mahdottomia oloja kuin meillä vallitsi, jolloin hallitus ajoi läpi valtiokaappausta. Kuten havaitaan, Svinhufvud katseli asiaa poliit­tiselta kannalta, josta tässä ei ollut kysymys.

Mechelin lausui, että valiokunnan ei olisi pitänyt koettaa saada aikaan mielipidetuomiota eduskunnan puolelta oikeuskysymyksessä. »Tavallisissakin oloissa voi tapahtua, että lakia tulkitaan useammalla kuin yh­dellä tavalla. Mutta kun sellaisia järkytyksiä säännölliseen järjestykseen on tapahtunut, että hallitus itse astuu laittomuuden tielle, nousee uusia tulkitsemisongelmia ja on ymmärrettävää, että kaikki eivät päädy samaan mielipiteeseen.» Sen vuoksi eduskunnan pitäisi välttää lausu­masta mielipidettään. Lisäksi tuli, että ehdotettu lause ei ollut osoitettu hallitsijalle. Eduskunnan kirjelmä menee hallitsijalle, mutta lausuma on osoitettu yleisölle tai eräille viranomaisille. Lause oli epämääräinen. — Mechelin kannatti Wreden ehdotusta.

Kairamo huomautti, että asian käsittelyssä valiokunnassa kävi ilmi, että ehdotus tarkoitti, ei ainoastaan valtiokonttoria, vaan myös Suomen Pankkia. — Edustaja Schybergson katsoi ehdotuksen koskevan myös Suomen Pankkia. Valtiolla on Suomen Pankissa tili, josta nämä miljoonat mak­setaan. Jos pankin hallinto tietää selvästi, mistä maksusta on kysymys, niin »se myös joutuu herrojen sosialistien ja Estlanderin tuomion alle». Sitä paitsi varoja nostettaessa käytetään, ei ainoastaan shekkiä, vaan kirjettä, jossa usein mainitaan, mitä maksu koskee. — Lisään, että juuri näin oli ennen minun tuloani valtiokonttoriin maksun ensi ker­taa tapahtuessa v. 1902 menetelty. — Tämän johdosta edustaja vapaa­herra V. M. v. Born huomautti, että hän ei alkuaan olisi halunnut tätä lau­setta mietintöön. Jos Suomen Pankki saisi sellaisen kirjeen kuin Schy­bergson oli kertonut, niin Suomen Pankin johtokunnan hänen mieles­tään olisi vastattava, että valtiokonttorin oli nostettava varat shekillä, johon ei kuulu ilmoitus, mihin varat käytetään. »Niin minä menettelisin, jos olisin Suomen Pankin johtokunnassa.» — Toisin sanoen, v. Bor­nin mielestä pankin johtokunnan ei olisi tarvinnut olla tietävinään, mitä tiesi. Tällaiseen saivarteluun jouduttiin. — Edustaja vapaaherra Wrede ei turhaan pitänyt v. Bornin lausuntoa osoituksena valiokun­nan puheena olevan lausuman kestämättömyydestä:

»Että asia on toisin (kuin Svinhufvud oli esittänyt), voi nähdä siitä että vapaaherra v. Born, joka muuten puolustaa puheena olevaa lausumaa, on katsonut voivansa esittää, että jos kirjeessä annettu määräys Suomen Pankille vaihdetaan shekiksi, jossa sama summa on merkitty, ja päämäärä on sama, niin silloin ei olisi mitään muistutettavaa maksamista vastaan. Jos kerran myöntää tämän, seuraa siitä, että tämä lause ampuu yli maalin. Ja kun tässä yhteydessä puhutaan myötävaikutuksesta valtiopetokseen, menee se yli kaikkien rajojen.»

Huomautan tähän, että valtiokonttorissa ei ennen minun sinne tu­loani enempää kuin minun aikanani milloinkaan ollut edes keskustelua valtiokonttorin laillisesta oikeudesta maksumääräyksen toimeen panemiseen. Johtokunta teki yksimielisesti päätöksen, jonka lainopillinen johtaja — vuoteen 1910 asti oli siinä virassa laamanni Prytz — merkitsi pöytäkirjaan. Sen jälkeen kassajohtaja allekirjoitti maksumääräyksen, jonka asianomainen kamreeri vahvisti, minkä jälkeen määräys annet­tiin kasöörille täytäntöön pantavaksi. Kassajohtaja ja kasööri kirjoit­tivat shekin Venäjän valtakunnanpankin Helsingin konttorille nostet­tavaksi Suomen Pankista, tai maksu suoritettiin Suomen Pankin Pie­tarissa olevan konttorin kautta valtakunnanrahastoon — näin oli ta­pahtunut v. 1902 — mikäli sitä ei siirretty valtakunnanrahaston tilille Suomen Pankissa. Suomen Pankki ei voinut välttyä tuomiolta. Mutta myönnettävä on, että Suomen Pankin asema, ottaen huomioon sen lai­toksen pankkiluonteen, oli toisenlainen kuin valtiokonttorin. Svinhufvud meni yksiviivaisuudessaan liian pitkälle.

Keskustelussa Danielson-Kalmari puheenvuorossaan esitti, kuten ta­ vallista, asian laajemmalta näkökannalta samoin kuin sen, mistä siinä itse asiassa oli kysymys. Hän huomautti, että Svinhufvud tahtoi käsit­tää tämän kysymyksen, niinkuin ylipäänsä kaikki valtiolliseen ase­maamme liittyvät konfliktit, yksistään juridiselta kannalta. Mutta hän joutui perin omituiseen tulokseen, hän sotkeutui. Sellaisia valtiollisia ristiriitoja kuin ne, missä me silloin elimme, ei selvitetä yksistään juri­diikan eikä minkään kirjoitetun lain kautta. Meidän perustuslakimme edellyttävät, että hallitsija toimii niiden pohjalla ja niiden mukaan.

Kun tämä edellytys horjuu, kun se valta valtiossa, jolla on kaikki pakottava voima, ei ota perustuslakeja noudattaakseen, niin silloin astuu kansalaisten ja viranomaisten eteen toiset velvoittavat määräykset. Valiokunnan mietinnössä on kuitenkin yksistään kysymys siitä, mitä la­ki määrää kassaviranomaiselle.

Keskustelun kautta oli selvästi todistettu, että valtiokonttori noudattaessaan maan hallituksen määräyksiä, ei ole rikkonut kirjoitettua­kaan lakia. Mutta valiokunnan ehdottama lausuma tarkoittaa paljon enemmän. Siinä tahdotaan lausua ajatus, että kaikkien viranomaisten tulee kaikissa oloissa yksistään ja ehdottomasti noudattaa kirjoitetun lain määräyksiä ja että he, elleivät sitä tee, joutuvat rikoslain alaisiksi ja ovat tuomittavat rikoslain 11 luvun 2 ja 3 §:n mukaan kuritushuo­neeseen elinkaudeksi tai vähintään 8 vuodeksi. Tämä ajatus on mahdo­ton — niin mahdoton, että jos siinä olisi perää, hyvin monet maamme jaloimmista miehistä toinen toisensa jälkeen olisi ollut tuomittava, alkaen ensimmäisestä valtiosihteeristä kreivi Rehbinderistä, joka mo­nessa tapauksessa lähettäessään hallitsijan käskyn Suomen senaatille tiesi, että se oli ristiriidassa maan lakien kanssa. — Myös myöhemmin on tapahtunut monta tapausta, jolloin kansalaiset ja viranomaiset ylim­mästä alimpaan asti ovat tulleet siihen käsitykseen, että vaikka hallit­sijan määräys ei ole sopusoinnussa kirjoitetun lain kanssa, niin isän­maan etu vaatii meitä alistumaan. Me alistumme kaikki tälläkin het­kellä lainvastaisiin asetuksiin. Jokainen Suomen kansalainen, joka jät­tää kirjeen Suomen postilaitoksen edelleen toimitettavaksi, noudattaa postilaitokseen nähden lainvastaisia asetuksia.

»Tiedetään tosin, että valtiovarainvaliokunnan jäsen, vapaaherra v. Born aikoinaan ilmoitti, että hän ei ota vastaan kirjeitä, jotka on leimattu uudella lainvastaisella postimerkillä. Mutta en tiedä, noudattaako hän edelleen tätä ilmoitusta. Rohkenen kuitenkin epäillä sitä. Mutta jos hän tai kuka tahansa käyttää nykyistä postilaitosta, niin hän, herrojen teorian mukaan, välillisesti myötävaikuttaa siihen, että Suomen hallitusmuotoa vastoin rikoslain 11 lukua horjutetaan.»

Puheena oleva kanta oli mahdoton. Mutta Danielson-Kalmari käsitti asian siten, että asianomaiset edustajat esiin tuomalla juridisen kyllä­kin mahdottoman selityksensä, sillä tavalla koettivat vaikuttaa ylei­seen mielipiteeseen, tahtoivat sillä tavalla luoda maassa mielipidettä, joka tukee kansallista puolustustamme, joka tukehuttaa itsekkäät harrastukset, pakottaa horjuvat virkamiehet ja kansalaiset yhtymään oikeuksiemme puolustamiseen. Tarkoitusperä on hyvä ja hyväksyttävä. Mutta menettely, jolla siihen pyritään, on onnettomasti valittu, se ei vie perille. Se vahingoittaa eduskunnan arvoa ja eduskunnan lausun­tojen vaikutusta. Me emme voi vahvistaa eduskunnan lausuntojen vai­kutusta sillä tavalla, että teemme päätöksiä, joille ymmärtävät kansa­laiset pudistavat päätään ja katsovat, että ne eivät ole maltillisesti harkittuja.

Svinhufvud oli, kuten aina, jyrkästi johdonmukainen: hänen mieles­tään vaatimus koski yhtä paljon Suomen Pankkia kuin valtiokonttoria. Viimeisessä puheenvuorossaan hän sanoi: »Jos viranomaiset ovat tasa­arvoisia (hän tarkoitti Suomen Pankin suhdetta valtiokonttoriin), niin kaiketi heillä silloin on vielä suurempi velvollisuus tarkastaa toisiltaan saamiaan käskyjä».

Monien äänestysten jälkeen eduskunnan enemmistö hyväksyi valiokunnan puheena olevan lausuman. Enemmistön muodostivat suurim­maksi osaksi sosialistit, joita silloin oli eduskunnassa 86. Äänestyksessä edustaja Renvallin vastalausetta kannatti 87 ja enemmistö oli 97 edusta­jaa. Joka tapauksessa eduskunta antoi ainakin 10 äänen enemmistöllä mi­nulle ja valtiokonttorille moitelauseen. Tämä epäluottamuslause, jonka eduskunta, annettuaan asian monta vuotta äänettömyydellä mennä menojaan, nyt vihdoin päätti, oli myös sikäli omituinen, että se koski ensi sijassa kassavirastoa, valtiokonttoria. Se ei ollut osoitettu halli­tukselle, niinkuin tavallinen järjestys vaati. Etusijassa se tietysti oli tarkoitettu ja kohdistui minuun. Monenlaisessa olen joutunut olemaan mukana.

Kaikesta vanhasuomalaisuudestani huolimatta en ole voinut olla mukana teoissa, jotka pätevillä perusteilla olisi voitu katsoa laittomiksi. Valtiokonttorin menettely ei sitä ollut. Eduskunnan päätös ei tieten­kään muuttanut käsitystäni valtiokonttorin menettelyn lainmukaisuu­desta. Se oli juridinen tulkitsemiskysymys, johon eduskunnan päätös ei vaikuttanut sitä eikä tätä. Olin näitä kysymyksiä perinpohjaisesti harkinnut. Lain kannalta asia oli minulle selvä. Mutta poliittisena mie­lenilmaisuna, jollainen eduskunnan päätös oli, se koski minuun.

Asian käsittely ja päätös, vaikka sen piti olla yksinomaan lainopilli­nen, oli tosiasiallisesti poliittinen. Danielson-Kalmari oli tätä korostaes­saan oikeassa. Kun oli kysymys valtiollisista asioista, Svinhufvud ei ylipäänsä erottanut poliittista puolta juridisesta. Opin hänet myöhem­min perinpohjin tuntemaan ja totesin tämän yhä uudestaan. — Mutta oli miten oli, tosiasia oli, että eduskunta oli 10 äänen enemmistöllä päättänyt, että »Suomen viranomaiset eivät voi, lakia rikkomatta, myötävaikuttaa» sotilasmiljoonien maksamiseen ja että siis myös enti­set maksut, sekä minun aikanani että ennen minua suoritetut, olivat lainrikoksia. Se oli kovaa puhetta.

Otin eduskunnan ja sen työn vakavalta kannalta. Olin ollut jo eduskuntakomiteassa valmistamassa uutta eduskuntaa ja olin ollut alusta alkaen mukana innokkaasti toimivana kansanedustajana. Minun luon­teelleni ei soveltunut olla eduskunnan päätöksistä välittämättä. — »En saata pitää eduskuntaa tekijänä, jota ei tarvitse ottaa huomioon. Sitä ei voi vain noin sysätä syrjään» — lausuin syksyllä 1909 puoluekokouksessa, josta edellä olen kertonut. Päätin erota sekä eduskunnasta että valtiokonttorin pääjohtajan virasta.

Minulla ei ollut silloin aikomusta luopua kansanedustajan toimesta. Työskentelin siihen aikaan torpparikomiteassa ja halusin olla eduskunnassa mukana mm. sitä asiaa saattamassa päätökseen. Tosin jonkun­lainen väsymys eduskuntatyöhön oli alkanut saada jalansijaa puolueemme keskuudessa. Ryhmämme kokoonpano eduskunnassa oli hei­kontunut. Puolueemme edustajamäärä oli vähentynyt vuoden 1907 val­tiopäivistä 59:stä 43:een. Useita kykeneviä edustajia oli poistunut osit­tain kuoleman kautta, osaksi terveydellisistä syistä, osaksi kieltäytymi­sen johdosta. Tämän vuoksi ja kun uudet vaalit olivat edessä, otettiin asia keskustelun alaiseksi edellämainitussa lisätyn puoluevaltuuston kokouksessa 3 marraskuuta 1912. Alustaja, senaattori Kairamo esitti lausuttavaksi, että ryhmän edustajistoa olisi koetettava vahvistaa: olisi saatava ryhmään enemmän yliopisto- tai vastaavan korkeamman sivis­tyksen omaavia henkilöitä.

Siitä syntyi laaja keskustelu, josta on säilyssä pikakirjoituksella muistiinpantu pöytäkirja. Kairamon ajatuksia kannatettiin, mutta vastustettiin viittausta yliopisto-opintoihin. Pöytäkirjan mukaan minä mm. lausuin, että vaikka meidän maassamme ei ole ehtinyt vielä nousta paljon ulkopuolella koulunkäyneitä valtiolliseen elämään sopivia voimia, — verrattuna esim. muihin pohjoismaihin olemme siinä kohdin paljon takapajulla — niin täytyy pyrkiä siihen, että meilläkin kas­vaisi tällaisia poliittisia kykyjä. Useat kannattivat näitä ajatuksia.

Keskustelun kuluessa Danielson-Kalmari otti esille tärkeän asian. Hän huomautti, miten ruotsalainen puolue, joka uuden eduskunnan ensimmäisillä valtiopäivillä oli ollut suhteellisen heikosti edustettuna, äkkiä oli kohonnut eduskunnassa ensi sijaan. Siinä puolueessa oli ilmeisesti päässyt valtaan käsitys, että vaikka valtiopäivillä silloin oli joten­kin vähän voitettavana, niin sittenkin tehtävä, olla siellä Suomen kan­san edustajana, oli niin tärkeä, että puolueen keskuudesta piti saada kyvykkäimmät henkilöt se vastaanottamaan. Sillä tavalla he olivat saaneet aivan toisenlaisen vaikutuksen eduskunnassa kuin heillä oli aikaisemmin. Meillä oli päässyt hyvin laajalle leviämään käsitys, ettei valtiopäivillä voi tehdä mitään: »Minulla on parempikin tehtävä; kun työskentelen sillä ja sillä alalla, niin tiedän, että saan jotakin tulok­sia, sen vuoksi minä hyvällä omallatunnolla siirryn pois, vieläpä lasken pientä pilaakin asiasta ja ivaan sitä työtä, joka kansanedusta­jilla nykyään on». Tämä käsitys olisi saatava muuttumaan. Danielson­-Kalmari toivoi pontevasti sen ajatuksen tulevan esiin, että yksityisten henkilöiden velvollisuus oli astua kaikista ikävyyksistä huolimatta eduskuntaan siinä, missä ei ollut ehdottomasti painavia vastasyitä. Käsitys sen työn merkityksettömyydestä, jota valtiopäivillä suorite­taan, olisi saatava täydellisesti muuttumaan.

Minä yhdyin Danielson-Kalmarin ajatuksiin. Käsitys, että eduskunta­työ oli silloisissa oloissa niin toivotonta, ettei sille kannattanut uhrata voimia, olisi saatava häviämään — lausuin. Olisi myös koetettava saada ulkopuolelta virkamiespiirien henkilöitä eduskuntaan: talouselä­män mutta varsinkin yliopiston miehiä.

Torppa esitti huomattavan lausunnon. Hän yhtyi niinikään vaka­vasti Danielson-Kalmarin ajatukseen. Ei vain yksityisissä piireissä, vaan julkisuudessakin oli esiin tuotu käsitys, että eduskuntatyöllä ei silloisissa oloissa olisi mitään vaikutusta ja merkitystä. Tuollaiset aja­tukset vaikuttivat ei ainoastaan yksityisiin kansalaisiin, jotka olisivat sopivia edustajaehdokkaiksi, vaan ne vaikuttivat tympäisevästi valitsi­joihin. Tästä oli suuressa määrässä se lamautuminen peräisin, joka sil­loin oli olemassa. Sillä hyvin usein kuuli ivallisesti arvosteltavan eduskuntatyötä. Olkoon, että eduskuntatyöllä silloisissa oloissa oli pieni arvo ja merkitys, se työ, jota eduskunnassa tehdään, oli sittenkin työtä, jolla oli perin suuri isänmaallinen merkitys, koska siinä työssä on perus ja pohja koko meidän kansamme olemassaololle. Sen tähden oli välttämättömästi levitettävä kansan keskuuteen käsitystä edus­kuntatyön merkityksestä. — Näin lausui Torppa.

Päätösponnessaan lisätty valtuuskunta kehoitti puolueen elimiä toimimaan niin, että ensi eduskuntavaaleissa vakavasti pyritään valitsemaan niin paljon kuin mahdollista eri yhteiskuntatoiminnan aloja tun­tevia ja valtiopäivätyöhön pystyviä henkilöitä.

Tämä keskustelu tapahtui, kuten sanottu, myöhäsyksyllä 1912. Eduskunnan vuoden 1913 valtiopäivillä tekemän päätöksen johdosta jouduin omasta puolestani menettelemään toisella tavalla.

Ratkaisu omalta kohdaltani ei ollut minulle ihan yksinkertainen. Meidän käsityksemme mukaan oli suomalaisten mahdollisimman lukui­sasti pysyttävä valtion viroissa, ennen kaikkea tietenkin ylemmissä. Suomalaisten viroista luopuminen ja virkamieskunnan heikentäminen ei ollut hyväksyttävä — ei silloinkaan, vaikka joku virka ei juuri sillä hetkellä olisi uhattu.

Paperieni joukossa on säilynyt 27 elokuuta 1913 päivätty, nähtävästi itseäni varten laadittu selvitys joidenkin aikomaani eroa koskevien lausuntojen johdosta. Siinä sanotaan:

Päätökseeni jättää Valtiokonttori on vaikuttanut se lausunto, jonka Eduskunta hyväksyi Valtiokonttorin menettelyn johdosta ns. sotilasmiljoonain maksamiseen nähden. ——— Eduskunnan lausunto sisälsi mitä räikeim­mässä muodossa Valtiokonttorin johtokuntaa ja tietysti etusijassa sen puheenjohtajaa kohtaan suunnatun moite- ja syytöslauselman. En tosin myön­nä, että tuo lausunto oli juriidisesti oikea, ja Eduskunnassa toin siitä mielipi­teeni selvästi esille. Mutta kun Eduskunta on kansan laillinen eduskunta, on tuo lausunto vaikuttanut niin paljon, että se on vapauttanut minut niistä moraalisista huolista ja epäilyistä, jotka muuten olisivat estäneet minun jät­tämästä paikkaani Valtiokonttorissa. ——— Tiedän kyllä, että Eduskunnan enemmistön mielipiteen mukaan Valtiokonttorin olisi meneteltävä siten, että se kieltäytyisi maksamasta sotilasmiljooneja ja antaisi sen jälkeen erottaa itsensä viroistaan. Sen käsityksen mukaan, mikä minulla on Valtiokonttorin johtokunnan puheenjohtajan ja jäsenten asemasta ja maan valtiollisesta tilasta, en kuitenkaan ole katsonut enempää oikeudellisesti kuin valtiollisista syistä voivani tätä menettelyä noudattaa. Mutta Eduskunnan lausunto on vapauttanut minut niistä epäilyistä, jotka minulla on ollut Valtiokonttorin jättämiseen nähden, niinkuin katson jokaisella virkamiehellä, jota vastaan kansaneduskunta suuntaa sellaisen jyrkän moite- ja tuomitsemislausunnon, olevan moraalisenkin oikeuden — juriidinen on tietysti aina — virkansa jättä­miseen.