Luopumiseni kansanedustajan toimesta tapahtui yksinkertaisesti. Kun sinä vuonna, 1913, oli eduskuntavaalit, ilmoitin vaalipiiriini, Turun läänin pohjoiseen, etten voinut enää asettua ehdokkaaksi. Siten katkesi 8-vuotinen yhteyteni Satakuntaan ja satakuntalaisiin. Kosketuksestani heihin on jäänyt monta miellyttävää muistoa. Sen jälkeen en ole ollut kansanedustajana.
Ryhdyin hankkimaan itselleni uutta tointa saadakseni toimeentulon 6-henkiselle perheelleni.
Suomen Pankissa tuli kesällä 1913 avoimeksi johtokunnan jäsenen virka. Hain sitä, mutta en saanut. Pankkivaltuusmiehet eivät panneet minua edes millekään kolmesta ehdokassijasta. Tämä on ainoa kerta, jolloin olen hakenut virkaa tai tointa ilman että minua on siihen kehoitettu. — Huvin vuoksi mainitsen, että myöhemmin v. 1923 presidentti Ståhlberg ja silloinen finanssiministeri Ryti tarjosivat minulle Suomen Pankin pääjohtajan virkaa, jota kuitenkaan en voinut ottaa vastaan.
Syksyllä 1913 otti senaattori Edv. Hjelt kanssani puheeksi, että tulisin johtokunnan jäseneksi Henkivakuutusyhtiö Suomeen, jonka hallintoneuvoston puheenjohtaja hän oli. Nämä neuvottelut olivat edistyneet jotenkin pitkälle, kun eräiden Kansallis-Osake-Pankkia lähellä olevien taholta käännyttiin puoleeni tarkoituksessa saada minut pankin johtokuntaan. Neuvottelut johtivatkin siihen, että minut 1914 nimitettiin Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäseneksi — vuosikokouksessa maaliskuussa olin valittu pankin hallintoneuvostoon. Kun pankin pääjohtaja K. J. Nybom syksyllä ikänsä johdosta erosi, tulin 10 päivänä joulukuuta 1914 pääjohtajaksi. Olin siinä toimessa tasan 20 vuotta.
Ajatus pankkialasta ei ollut minulle vieras. Olin sitä jo nuorena miehenä ajatellut. Kesällä 1896 olin harjoittelijana Kansallis-Osake-Pankin Hämeenlinnan haarakonttorissa ja saman vuoden syksyllä minut nimitettiin virkamieheksi silloin perustettuun Lahden konttoriin. Tarkoitus oli, että myöhemmin olisin tullut sanotun konttorin johtajaksi. Mutta kun samaan aikaan aloin suorittaa tutkintoja molempien oikeuksien kandidaatin arvoa varten ja kun jouduin jatkamaan tieteellisiä opintojani, en lopultakaan ryhtynyt pankin konttoristin tai haarakonttorin johtajan toimeen. Olin kuitenkin, ollessani käräjillä Hollolan tuomiokunnassa, pankin Lahden konttorin valvojana.
Tultuani nimitetyksi Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäseneksi pyysin eroa valtiokonttorin pääjohtajan virasta sekä virkavapautta siksi, kunnes ero myönnettäisiin. Virkavapauden sain heti, mutta virka eroni viipyi. Myöhemmin, kun jo olin uudessa toimessani, valtiovaraintoimituskunnan kamreeri Wartiovaara kertoi senaattori kreivi Bergin lausuneen: »Täytyy kutsua Paasikivi takaisin virantoimitukseen, siksi kunnes uusi pääjohtaja valtiokonttoriin nimitetään». Seuraajani nimityksessä oli syntynyt vaikeuksia. Wartiovaara oli ilmoittautunut siihen halukkaaksi, mutta senaatti ei tahtonut häntä päästää silloisesta toimestaan. Minun kutsumiseni viran hoitoon olisi pahasti sotkenut pankkitoimeni, johon jo olin ryhtynyt, mutta asian johdosta ei minulla ollut mitään sanottavaa eikä se minua ihmetyttänyt. Olin kasvanut J. V. Snellmanin opissa, joka sanoi: »Jokaisessa (virkamiehen) eron otossa tulee ainakin kaksi tahtoa kysymykseen. Henkilö anoo enemmän tai vähemmän alamaisesti eroa. Viranomainen, jolla on siihen valta, myöntää eron — tai ei myönnä sitä, aina mielensä mukaan, varsinkin kun on kysymys luottamusviroista.»1 — Valtion virkamiehen oikeuksiin katsottiin tosin kuuluvan saada anomuksesta ero, mutta ei ennen kuin hänen virkansa hoito voitiin hankaluuksitta järjestää. Myöhemmin olen havainnut, että valtion virkamiehillä katsotaan olevan oikeus joukkoeroonkin ja että »työnantaja» — niinkuin virkamiehet nykyään kutsuvat valtiota — on velvollinen myös palkkataistelun yhteydessä myöntämään eron sitä pyytäneille virkamiehille. Tällainen kanta on minulle ollut yllätys.
Eroni valtiokonttorista järjestyi kuitenkin lopuksi. Wartiovaara nimitettiin seuraajakseni. Minun ei tarvinnut luopua pankkitoimestani.
Olin siten pitkän ajan perästä ja monien vaiheiden jälkeen joutunut pankkimieheksi. Valtiokonttorissa ollessani olin perehtynyt pankkiteoriaan ja pankkikirjallisuuteen. Sen ohella toiminta valtiokonttorissa ei ollut hyödytön valmistuksena pankkialalle.
Tuttavapiirissäni oli tyytymättömyyttä ottamaani askeleeseen. Paras ystäväni ja luokkatoverini, sittemmin professori Ernst Nevanlinna — aatteiden ja ihanteiden mies — ei ollut tyytyväinen. Käydessäni pankissa minua tapaamassa ja katsellessaan pöytäni ääressä, kun allekirjoittelin kirjeitä, shekkejä, postilähetysvekseleitä yms. juoksevia papereita — olin johtokunnan nuorin jäsen — hän, syvästi surkutellen ja huoaten, lausui: »Voi sinua, veli parka, mihin olet joutunut!»
Muutamia päiviä sen jälkeen kun olin nimitetty Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi, tuli luokseni pankkiin lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen, vanha opettajani Hämeenlinnan Normaalilyseossa ja ryhmätoverini eduskunnassa. Hän alkoi pitää minulle ankaraa nuhdesaarnaa sen johdosta, että olin jättänyt eduskunnan ja valtion viran ja tullut »tämmöiseen paikkaan». — »Etkö ymmärrä, että sinun velvollisuutesi on palvella valtiota, kun sinulla siihen on tilaisuus?» — hän lausui. »Nyt tuhlaat voimasi yksityisessä laitoksessa, sen sijaan, että tekisit työtä koko maan hyväksi.» Vieläpä hän sanoi näinkin: »Mitä iloa sinulla on siitä, että kuolemasi jälkeen perunkirjoituksessasi on enemmän tätä maallista tavaraa?» — Koetin selittää minulla uudellakin paikallani Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana olevan tärkeä tehtävä. Yritin tehdä parhaani mukaan selkoa, mikä merkitys Kansallis-Osake-Pankilla on taloudellisella alalla sekä maan että erityisesti suomenkielisen kansan hyväksi. Siitä syntyi laaja sananvaihto, jossa koetimme vakuuttaa toisiamme siinä kuitenkaan onnistumatta. Eino Sakarin isän, vanhan Yrjö-Koskisen kodissa oli vallinnut aatteellinen ilmapiiri. Eino Sakari oli siinä hengessä kasvanut.
Ymmärsin hyvin E. S. Yrjö-Koskisen samoin kuin Ernst Nevanlinnan ajatukset ja mielialan. Totta puhuen, en ollut itsekään tyytyväinen olooni ja elämääni. Alakuloisella mielellä siirryin uudelle uralle. Olin puolentoista vuosikymmentä ollut valtion toimissa ja yleisissä asioissa tehokkaasti mukana. Siinä piirissä, missä ylioppilasaikana ja varsinkin sen jälkeen liikuin, katsottiin valtion ja yleisten asiain harrastus ja työ niiden hyväksi ihmisen parhaaksi ja tärkeimmäksi tehtäväksi. »Poliittinen toiminta ylentää ja jalostaa ihmisen mielen» — sanoo J. V. Snellman Valtio-opissaan.2 Ne olivat ylisanoja, joita Snellman ei vältellyt, mutta joka tapauksessa olin kasvanut niiden vaikutuksessa. — Nyt tulisin kaiken tämän, ainakin suurimmaksi osaksi, jättämään. Luonteeni ja taipumusteni pohjalla on kiinnostus yleisiin asioihin minussa aina ollut vahva. Siihen vaikutti myös opintojeni laatu ja ystävieni ja tuttavieni piiri. Ei sen vuoksi ollut ihme, että kaiken tämän jättäminen, jota luulin valtion virasta luopumisen ja yksityispankkiin siirtymisen tietävän, teki mieleni alakuloiseksi.
Mutta minun täytyi heti paneutua tarmokkaasti uuteen työhöni. Keskellä sodan aiheuttamia ja muita vaikeuksia ei jäänyt aikaa filosofoimiseen. Koko pankkiaikani oli — lukuun ottamatta 4 vuotta, 1925—1928 — suurten vaikeuksien aikaa. Toinen taloudellinen kriisi seurasi toista.
Joka tapauksessa vuonna 1914 lehti kääntyi elämässäni. En voinut silloin edellyttää, että elämäni kaaresta vielä oli jäljellä yli neljä vuosi kymmentä pitkä monitahoinen ja vaiherikas taival.
1 Samlade arbeten, VI, s. 663.
2 Samlade arbeten, I, s. 909.
