XXIX. Vuoden 1909 valtiolaina

Ensimmäisiä tehtäviäni valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä oli, kuten mainitsin, valtiolainan hankkiminen.

Kulkulaitosrahastoon oli muodostunut huomattava vajaus, joka vuo­den 1908 lopussa oli 20,8 miljoonaa silloisia kultamarkkoja. Vuoden 1909 lopussa vajaus laskettiin 34 milj. kultamarkaksi.

Viimeinen säätyeduskunta oli vuonna 1906 tehnyt päätöksen uuden ulkomaisen lainan ottamisesta. Korkokanta oli määrätty 4 %:ksi ja laina oli­si oleva niin suuri, mikä vastaisi 2 250 000 markan vuotuista kuoletusmak­sua 56 vuoden aikana. Vuonna 1907 eduskunta päätti, että korkokantaa voisi, jos olisi pakko, »jonkun verran» korottaa 4 %:sta. Tammikuussa 1908 senaatti antoi Suomen Pankille tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin konsortion aikaansaamiseksi, joka ottaisi hankkiakseen tämän lainan.

Suomen ulkomaiset lainat oli 1860-luvulta alkaen aina 1880-luvun loppuun otettu Saksasta, yhteensä 6 lainaa. 1890-luvulla siirryttiin Ranskan rahamarkkinoille, joilla korko oli alempi ja joille sijoitettiin 4 lainaa. Suomen Pankki kääntyi nytkin Stockholms Enskilda Bankin pääjohta­ jan K. A. Wallenbergin puoleen, koska hän oli ollut sen konsortion johta­jana, joka oli välittänyt viimeiset ranskalaiset valtiolainat. Wallenbergin tiedustelut johtivat epätyydyttäviin tuloksiin. Ehtojen epäedullisuus johtui Suomen valtion obligaatioiden silloisesta alhaisesta kurssista ulko­maiden pörsseissä ja yleensä silloin vallitsevasta suuresta rahan kysyn­nästä. — Suomen Pankin johtokunta katsoi rahatilan vaativan ulkomai­sen valuutan saamista maahamme ja puolsi lainan ottamista Wallenber­gin ilmoittamilla ehdoilla. Pankkivaltuusmiehet pitivät esitettyjä ehtoja liian raskaina.

Keväällä 1908 senaatti esitti hallitsijalle, että valtiorahastosta siirrettäisiin kulkulaitosrahastoon tarvittava määrä, 15,8 miljoonaa, joka mak­settaisiin takaisin uudesta valtiolainasta. Venäjän ministerineuvosto, johon tämäkin asia uuden esittelyjärjestyksen mukaisesti joutui, päätti tiedustella kenraalikuvernööriltä, oliko tällainen siirto valtiorahaston tilaan nähden mahdollinen, sekä mitä takeita oli, että kulkulaitosrahastonvelka aikanaan takaisin maksetaan, varsinkin ellei Suomi saisi suun­niteltua lainaa.

Suomen valtiolainakysymys herätti Pietarissa huomiota. Venäjän finanssiministeri Kokovtsov ilmoitti pääministeri Stolypinille saa­neensa tietää Suomen senaatin suunnittelevan ulkomaisen lainan ottamista. Hän paheksui, että lainaneuvotteluja oli käyty Tukholmassa ja Pariisissa sivuuttaen Pietarin pankit. Stolypin huomautti tästä ken­raalikuvernööri Böckmannille. Tämän johdosta vt. valtiovaraintoimitus­kunnan päällikkö Kaarlo Castrén puolestaan ilmoitti Böckmannille, että, yritysten lainan hankkimiseksi eri tahoilta epäonnistuttua, oli Suomen Pankin toimesta mm. Pohjoismaiselle Pankille Pietarissa ilmoitettu, että sillä oli tilaisuus tehdä tarjouksia lainan hankkimiseksi. Tarjouksia ei kuitenkaan tullut.

Kokovtsovin paheksuva mielenilmaisu meidän lainapuuhistamme oli tuskin muuta kuin osoitus Venäjän hallituksen silloin niinkuin sen jälkeen ilmenneestä pyrkimyksestä painaa Suomi heidän mielestään sille kuulu­vaan asemaan. Suomi oli vuosikymmenien aikana ottanut lainansa Sak­sasta ja Ranskasta. Venäjä oli itse jatkuvasti ollut ulkomaisten lainojen tarpeessa ja suunnitteli juuri siihen aikaan uuden suuren lainan ottamista.

Tällä kannalla oli laina-asia, kun 1 päivänä elokuuta 1908 tulin senaa­tin jäseneksi ja valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi.

Pian sen jälkeen teki Suomen Yhdyspankki tarjouksen 25 milj. frangin lyhytaikaisen lainan järjestämisestä. Vaikka ehdot olivat jotenkin ras­kaat (diskontto 5 1/2 %), päätettiin ottaa 16 milj. frangia yhdeksi vuo­deksi, jolla määrällä arvelimme voitavan kulkulaitosrahaston tarpeet siksi vuodeksi täyttää. Siten saataisiin aikaa yrittää pysyvän lainan hankkimista sekä, ellei siinä onnistuttaisi, vähitellen rahaksi muuttaa valtion omistamia ulkomaalaisia obligaatioita.

Joku aika sen jälkeen Helsinkiin saapui erään ranskalaisen pankkiyhtymän edustaja, kreivi F. de Chevilly ja ilmoitti konsortionsa olevan val­mis hankkimaan Suomen valtiolle lainan. Keskustelut johtivat tulokseen. Pankkivaltuusmiehet, joiden kanssa neuvottelin, hyväksyivät 4 1/2 %:n lainan kurssiin 92,5 % brutto, se on: siitä oli vähennettävä konsortion palkkio ja muut menot.

Asia meni siten nopeasti päätökseen. Olin hyvällä mielellä.

Mutta sitten tuli asiaan paha mutka.

Kreivi de Chevilly saapui uudestaan Helsinkiin ja ilmoitti minulle, että Ranskan hallitus oli saanut tietää Suomessa olevan vireillä kysymyksen yleisen kieltolain säätämisestä, joka koskisi myös ranskalaisten viinien ja muiden alkoholijuomien tuontia Suomeen. Sen johdosta Ranskan hallitus oli ilmoittanut, ettei se salli uuden lainan noteerausta Pariisin pörssissä, ellei Suomen hallitus vakuuta, ettei se tule puoltamaan eduskunnan hyväksymää kieltolakia. Vastasin, että sellaista vakuutusta hallitus ei voinut antaa. Kreivi ehdotti lopuksi, että minä valtiovarain päällikkönä — finanssiministerinä — omasta puolestani antaisin sellaisen vakuutuk­sen. Se kenties voisi asian pelastaa. Vastasin, että minun oli mahdotonta sitä tehdä. Vihdoin kreivi kysyi, eikö voitaisi vakuuttaa, että ainakin 1 à 1 1/2 vuoden aikana Ranskan—Suomen tulli- ja tuontisuhteita koskevat olot jäisivät entiselleen. Siihenkään en voinut suostua. Tästä oli meillä laaja keskustelu. Kun esiintoin kummastukseni Ranskan hallituksen tällaisesta menettelystä, vastasi de Chevilly: »Ranskassa ei voi pysyä pys­tyssä mikään hallitus, joka ei kaikilla mahdollisilla keinoilla puolusta viininviljelyksen etuja». Lähtiessään Helsingistä hän lupasi konsortion koettavan järjestää asian Ranskan hallituksen kanssa ja antavansa minulle lopullisen vastauksen ensi tilassa.

Saimme tietää, että Ranskan asianomaiset kunnat olivat jo aikaisem­min kääntyneet kauppaministerin puoleen vientioloja koskevilla valituksillaan. Sen johdosta ulkoministeri koetti Pietarin suurlähetystön kautta saada selvää, mitä mahdollisuuksia oli Suomen kieltolain voimaantule­misella. Myös pankkiyhtymä yritti saada asian järjestetyksi. Pankki­yhtymän edustajalle Pietarissa ilmoitettiin, että jos Venäjän hallituksen puolelta annettaisiin Ranskan hallitukselle vakuutus, että kieltolakieh­dotus ei tulisi voimaan lakina, Ranskan ulkoministeri luopuisi vastustuk­sestaan. Yhtymä pyysi Pietarin edustajaansa »helsinkiläisten ystäviensä kanssa harkitsemaan, eikö olisi mahdollista tyydyttää Ranskan hallituk­sen vaatimus». Me tietenkään emme voineet mitään tässä asiassa tehdä. Kaikki nämä toimenpiteet eivät johtaneet tulokseen ja marraskuun 10 päivänä 1908 kreivi sähkötti: »Jollei senaatti katso mahdolliseksi jo tällä hetkellä määritellä kantaansa kieltolakiasiassa, niin laina kaikella var­muudella raukeaa. Kaikki ponnistukset ovat tähän saakka osoittautuneet turhiksi.»

Parin päivän perästä tuli kreiviltä kirje, jossa hän kirjoitti:

Huolimatta ponnistuksistamme ulkoasiainministeriössä, on meidän ollut mahdotonta saada suostumus lainan noteeraukseen Pariisin pörssissä, koska emme ole voineet ennakolta hankkia muodollista selitystä siitä, että Suomen eduskunnan hyväksymä väkijuomalaki ei tulisi saamaan senaatin puoltolausetta.

Kun emme ole saaneet sellaista käsitystä, ei senaatin eikä muidenkaan viranomaisten puolelta, jotka viime kädessä tulevat antamaan lausuntonsa asiassa, niin edustamani konsortio on ollut pakotettu jättämään lainan hankkimisen siksensä. Se erinomaisen korkea hinta, johon senaatti oli päättänyt luovuttaa lainan, tuotti sekin suuria vaikeuksia; onnistuin kuitenkin saamaan tämän hinnan hyväksytyksi, hyväksikäyttäen nykyisiä olosuhteita, jotka tekevät lainan päättämisen heti paikalla suotavaksi.

Tämä oli minulle ikävä tieto. Olin huolissani ja alakuloisella mielellä. Rahaa tarvittiin. Saksan rahamarkkinat olimme jo kaksi vuosikym­mentä sitten jättäneet ja ne olivat siihen aikaan heikot. Englannissa taas olimme aivan tuntemattomat. Sinne ei ollut yhtään lainaamme sijoitettu.

Mutta pian asema alkoi valjeta. Eräänä päivänä tuli luokseni tunnettu ruotsalainen pankkimies Louis Fraenckel, Stockholms Handelsbankin (nykyään Svenska Handelsbanken) pääjohtaja. Hän kertoi tietävänsä meidän lainaneuvottelujemme epäonnistumisesta. Jos siihen suostuisin, hän yrittäisi hankkia lainan Englannista. Mielihyvällä hyväksyin Fraenckelin ehdotuksen. Hän lisäsi, että ajankohta ei ollut suotuisa, sillä pian tulisi markkinoille Venäjän uusi suuri laina, määrältään — ellen väärin muista — 1350 milj. kultafrangia, siitä 1200 milj. Ranskasta — jonka korko hänen tietojensa mukaan olisi sama kuin meidän lainamme, 4 1/2 %, mutta ehdot luultavasti huonommat. Suomen lainan pitäisi päästä pois Venäjän lainan tieltä, minkä vuoksi olisi nopeasti toimittava.

Pian Fraenckel sähkötti uusia tietoja Venäjän tulossa olevasta lainasta ja ilmoitti lähtevänsä Englantiin. Eikä kulunut kauvaa, kun hän lähetti Lontoosta erään englantilaisen konsortion puolesta tarjouksen, jota kuitenkin pidimme epäedullisena. Konsortio teki pian uuden tarjouksen: 89 1/2 % netto. Sekä Suomen Pankin johtokunta että pankkivaltuusmiehet, joiden kanssa neuvottelin, puolsivat yksimielisesti tarjouksen hyväksymistä. Näin ollen senaatti päätti hyväksyä tarjouksen ja asia meni lukkoon.

Konsortion pääosakas oli tunnettu lontoolainen pankkihuone C. J. Hambro & Son, jolla jo sitä ennen oli ollut suhteita Suomeen ja joka sen jälkeen, varsinkin itsenäisyyden aikana, on tehnyt maallemme huomattavia palveluksia. Toisena konsortion jäsenenä oli niinikään tunnettu englantilainen pankki The Union of London and Smiths Bank Limited ja kolmantena sveitsiläinen pankki Schweizerischer Bankverein. Ensim­mäisellä englantilaisella lainallamme oli siten vahvat tukijat ja kummit. Pankkikonsortio ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin lainan liikkeeseen laskemiseksi vuoden 1909 alkuviikolla.

Mutta vielä tuli odottamaton vaikeus. Illalla 18 joulukuuta 1908 sain Hambrolta sähkeen, että Lontoon lehdet samana päivänä olivat julkaisseet kirjoituksia, joissa kerrottiin Suomen kohtelevan huonosti juutalai­sia. Sanottiin Suomen sosiaalidemokraattien kannattavan lakia »juuta­laisten vapauttamisesta», mutta senaatin olevan asialle vihamielinen ja koettavan saada juutalaisten uskonnon harjoittamisen vapauden rajoi­tetuksi. »Tahtooko hallitus heti ilmoittaa ottavansa takaisin esityksensä tsaarille sekä kannattaa pyrkimyksiä täydellisten oikeuksien antami­sesta juutalaisille. Muuten pelkään, että laina epäonnistuu.»

Kutsuin heti luokseni siviilitoimituskunnan päällikön senaattori K. Castrénin, jonka alaisia juutalaisia koskevat asiat olivat, sekä senaattori August Hjeltin, jonka satuin saamaan käsiini. Juutalaisille, joiden silloin voimassa olevien vanhojen lakien mukaan ei ollut sallittu oleskella Suomessa, oli vuosikymmenien aikana erityisestä hakemuksesta myönnetty oikeuksia asua Suomessa, ellei ollut jotakin erityistä syytä sen kieltämi­seen. Niinä päivinä oli esitelty tällaisia hakemuksia ja jotkin niistä oli jostakin syystä hylätty. Senaatissa tällaiset asiat hyväksyttiin toimitus­kunnan ehdotuksen mukaisesti, ilman että niihin kukaan käänsi sen enemmän huomiota. Kaarlo Castrén, joka oli täysin vapaa kaikesta anti­semitismistä, oli asiasta hämillään. Päätimme yhteisesti lähettää Hamb­rolle sähkeen: »Huhu juutalaisten oikeuksien supistamisesta perätön. Päinvastoin lakiehdotus heidän asemansa turvaamisesta ja oikeuksien laajentamisesta hallituksen toimesta valmistelun alaisena.» Lähetimme myös sähkeen juutalaisten teurastuslupaa koskevasta asiasta, joka eläin­suojeluyhdistysten toimesta oli aikaisemmin joutunut käsittelyn alai­seksi. Yöllä 30 joulukuuta 1908 sain Hambrolta uuden sähkeen: »Saam­meko tiedoittaa Teidän juutalaisia koskevan sähkeenne 19. tätä kuuta Suomen hallituksen virallisena tiedonantona. Mieliala heidän täällä ole­vien maanmiestensä keskuudessa voisi, ellei sitä rauhoiteta, saada vaiku­tuksen, joka vahingoittaa lainan emission onnistumista.» Vastasin, että Hambro oli oikeutettu käyttämään sähkeitä niinkuin katsoi lainan menestymiselle parhaaksi. Laina merkittiin täysin, mutta Hambro kir­joitti minulle myöhemmin, että emissio olisi onnistunut paremmin, ellei juutalaisasiaa olisi ollut. — Tämä osoittaa, miten tarmokkaasti ja nope­asti juutalaisten maailmanjärjestö toimi.

Laina emittoitiin vuoden 1909 ensi päivinä. Kun se otettiin rautatierakennuksia varten, tahtoi Hambro liittää lainatarjoukseen tietoja Suomen rautateiden taloudesta. Kamreeri Axel Rikbergin kanssa valmistimme parhaamme mukaan rautateiden tuloista ja menoista selonteon, jonka lähetimme Hambrolle. Jonkun ajan perästä Hambro ilmoitti jättäneensä pois selostuksemme, koska numeroidemme antama kuva rautateiden taloudellisesta tuloksesta ei olisi ollut omiaan vaikuttamaan edullisesti lainan menestymiseen. »Teidän rautateidenne hallinnossa täytyy olla joku vika», kirjoitti Hambro. Lainaprospektiin otettiin vain tietoja Suo­men valtion kokonaismenoista ja -tuloista sekä valtiovelan määrästä. Rautateiden kirjanpitoarvo oli 346 milj. ja valtion velat 137 milj. mk. Siis hyvä omaisuustase.

Yksi syy rautateidemme huonoon taloudelliseen tulokseen oli, että joka vuosi rakennettiin uusia rautateitä, joilla liikenne ensi vuosina oli heikko ja taloudellisesti kannattamaton. Se painoi alas koko laitoksen taloudellisia tuloksia. Mutta oli muitakin syitä.

Keskustelin vuosia aikaisemmin senaatin kulkulaitostoimituskunnan silloisen päällikön kanssa rautateiden taloudesta, valittaen niiden kannattamattomuutta. Senaattorilla oli vastaus valmiina: »Ei senaattikaan kannata itseään. Pääasia on, että rautatielaitos on hyvä. Ellei tulot riitä, pannaan verovaroja lisää.» Näin puhui tämä insinööri-kulkulaitosminis­teri.

Ollessani senaatin jäsenenä, tuli rautateiden virka- ja palvelusmiesten lähetystö luokseni puhumaan palkankorotuksista — juuri siihen aikaan, kun kamreeri Rikbergin kanssa ahersimme saadaksemme Hambroa var­ ten aikaan selonteon rautateidemme taloudellisista tuloksista. Tulin kes­ kustelussa viitanneeksi rautateidemme huonoon kannattavaisuuteen. Lähetystön puheenjohtaja, hyvin kunnioitettu ylijunailija, vastasi: »Se on nyt merkillistä, että aina puhutaan rautateiden kannattamattomuu­desta. Ei Helsingin poliisilaitoskaan kannata, mutta ei siitä koskaan puhuta.» Sama ajatus ja virkamieskäsitys rautatielaitoksen taloudesta oli, kuten nähdään, vallalla ylimmästä alimpaan asti. Lieneekö se vielä nytkään kokonaan kadonnut?                               ·

Lainan emissio onnistui kuitenkin: laina tuli täysin merkityksi. Suo­men valtio sai siitä nettoa 40,5 milj. silloista kultamarkkaa. Sillä voitiin maksaa edellisenä vuotena otettu lyhytaikainen velka ynnä muu kulkulaitosrahaston vajaus. Sen ohella avautuivat Englannin markkinat val­tion ja muille lainoillemme.

Pitkien ja monien vaikeuksien ja vaivalloisten neuvottelujen jälkeen oli laina-asia saatettu suotuisaan päätökseen. Pankinjohtaja Fraenckel kirjoitti minulle pian sen jälkeen: »Oli erityisen onnellista, että voimme toimia niin nopeasti joulukuun lopussa, jotta laina voitiin laskea liikkeeseen 1 tammikuuta, ennen kuin huhut uuden venäläisen lainan emis­siokurssista voi vaikuttaa epäedullisesti Lontoon pörssissä.»

Jotkut olivat taipuvaisia arvostelemaan lainan ottamista ja pitämään sen ehtoja liian raskaina. Edustaja Jonas Castrén puhui minulle yksityi­sesti asiasta. Huomasin hänellä olevan hyvän halun sopivassa tilaisuu­dessa ottaa asia eduskunnassa esille. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.

Me saimme lainastamme 89 1/2 % netto, kun Venäjä sai pari kolme viikkoa myöhemmin emittoidusta saman korkoisesta lainastaan 83 1/2 % eli kokonaista 6 % vähemmän. Meidän pankeille maksamamme välityspalkkio oli melkoisesti pienempi kuin mitä Venäjä suoritti suuresta 1350 milj. frangin lainastaan, josta 1200 milj. sijoitettiin Ranskaan.

Minua silloin ihmetytti, että saimme paremman nettohinnan lainastamme. Myöhemmin olen havainnut Venäjällä olleen lainoistaan kuluja, joita meillä ei ollut.

Venäjän silloinen finanssiministeri ja myöhemmin ministerineuvoston puheenjohtaja kreivi Kokovtsov kertoo muistelmissaan Pariisissa käymistään lainaneuvotteluista. Vuoden 1906 lainasta keskusteltaessa Rans­kan »venäläisen ryhmän» pankit vaativat päästä vapaiksi sanomalehdille maksettavista menoista — Kokovtsov käyttää sanontaa »subsidiot leh­dille» — ja että Venäjän valtio itse ne suorittaisi. Venäjän finanssiasia­mies Pariisissa avoimesti ilmoitti, että Venäjän valtio olisi pakotettu maksamaan lehdille verrattomasti enemmän kuin pankit maksaisivat, jos meno otettaisiin niiden palkkioihin. Kokovtsov sai pankit suostu­maan siihen, että subsidiot lehdille otettiin pankkien kommissioon. Asia järjestettiin siten, että sanomalehtien osuus annettiin lehtien yhteisen edustajan jaettavaksi — Kokovtsov mainitsee hänen nimensäkin. — Myöhemmin tultiin siihen käsitykseen, että paras olisi, jos sanomalehdet olisivat vaiti koko laina-asiasta: eivät puhuisi hyvää eikä pahaa. Niin myös meneteltiin. Sanomalehtien edustaja sopi lehtien kanssa, etteivät kirjoita mitään, ja jakoi lehdille rahat — korvaukseksi siitä, että olivat vaiti. Lainaa koskeva asia kokonaan katosi lehtien palstoilta, ikäänkuin ei mitään lainaa olisi ollut ja ikäänkuin kukaan ei siitä olisi neuvotellut­kaan. — Näin Kokovtsov kertoo.¹ — Tämä oli selvää ja suoraa — olin vähällä sanoa »reilua» peliä. Siinä ei turhia löperrelty, vaan puhuttiin asiat halki, ja toimittiin sen mukaisesti. — Vuosina 1908—09 Venäjän asema oli parempi ja vuoden 1909 lainaneuvottelut helpommat kuin vuonna 1906.

Lisään: tämä tapahtui »suuressa maailmassa». Pienten maiden oloissa tällainen tuskin olisi mahdollista. Meillä, vaikka otimme lainamme »suuresta maailmasta», Englannista, ei ollut tällaisia menoja. Eikä niitä meillä tietääkseni ollut aikaisemminkaan, ranskalaisia lainoja hankkiessamme.

Kappaleen sivut: 1 2