Työt ja asiat valtiovaraintoimituskunnassa eivät tuottaneet minulle vaikeuksia. Opintojeni perusteella olin perehtynyt sekä finanssitieteeseen että finanssioikeuteen ja viisivuotisen toimintani johdosta valtiokonttorin pääjohtajana tunsin käytännöllisesti valtion finanssihallinnon. Eduskunnan jäsenenä ja poliitikkona olin perillä valtion taloutta koskevista ajankohtaisista kysymyksistä. Minun ei sen tähden tarvinnut käyttää aikaa »päästäkseni asioihin sisälle».
Toimituskunnassa oli hyvät virkamiehet. Finanssikamreerina oli entinen valtiokonttorin kamreeri Axel Rikberg, Hämeenlinnan normaalilyseon kasvatteja, kuten minäkin. Apukamreeri oli Jonatan Wartiovaara, sittemmin seuraajani valtiokonttorin pääjohtajana. Esittelijäsihteerin virka oli vapaana Rautapään ollessa senaattorina. Protokollasihteeri oli Björn Wasastjerna.
Valtiovaraintoimituskunnassa oli kyllä riittävästi työtä. Valtion talous oli tosin vakavalla pohjalla. Silloisten valtion menojen tyydyttäminen valtion tuloilla ei tuottanut vaikeuksia. Mutta juuri siihen aikaan valtiolla oli rahan puute. Rautateiden rakentamisen rahoitus perustui kahteen pääpylvääseen: toiselta puolen paloviinaveroon, joka juoksi säännöllisesti kuten ennenkin. Mutta se ei riittänyt, vaan vuosikymmenien kuluessa oli otettu ulkomaisia lainoja, uusi laina aina noin joka kolmas vuosi, valtiopäivien väliaikoja vastaavasti. Nyt oli kulunut oikeastaan 7 vuotta viimeisestä lainasta, joka oli otettu vuonna 1901 — jälkimmäinen erä siitä otettiin vuonna 1903. Varat rautatierakennuksia varten olivat lopussa. Ensimmäisiä tehtäviäni valtiovarain päällikkönä oli uuden ulkomaisen lainan hankkiminen. Siinä oli monta mutkaa ja siitä kerron myöhemmin.
Vuoden 1910 tulo- ja menoarvio laadittiin samoilla perusteilla kuin kahden edellisen vuoden, 1908 ja 1909, jotka oli valmistettu Mechelinin senaatin aikana. Siinä ei ollut vaikeuksia. Ne alkoivat vuoden 1909 syksyllä, jolloin sotilasasia jälleen astui kärkevänä päiväjärjestykseen.
Tulo- ja menoarvion yhteydessä panin toimeen pienen kielellisen uudistuksen.
Sivistyskielissä yleisesti käytetty, eri tavalla äännetty, tulo- ja meno arviota merkitsevä, alkuaan englantilainen sana »budget» pyrki siihen aikaan meidänkin kieleemme. Uudelle eduskunnalle vuoden 1907 valtiopäiville annetussa esityksessä käytettiin muotoa »budgetti», »suostuntabudgetti». Nevanlinna, valtion finanssiemme sekä teorian että käytännön parhaita tuntijoita, samoin kuin Danielson-Kalmari, käytti myös sanaa »budgetti» ja lausui g:n suhuäänteellä. Valmistettaessa esitystä varojen hankkimiseksi vuodeksi 1910 minä, saatuani suomen kielen parhaan tuntijan professori E. N. Setälän hyväksymisen, otin, ruotsin kielen ääntämistapaa noudattaen, käytäntöön muodon »budjetti». Tämä muoto johdannaisineen »budjettioikeus», »budjettioppi» jne. on tullut yleisesti käytäntöön.
»Budjetti»-sanassa on kaksi äännettä, b ja d, joita kielipuristit eivät hyväksyisi. Omasta puolestani en ole koskaan kannattanut ankaraa purismia enempää kuin ulkomaisten lainasanojen karttamista. Helsingin ja Turun puolella ja kenties Pohjanmaallakaan ei suomenkielisille tuota vaikeuksia vieraiden äänteiden lausuminen. Aleksis Kiven Kihlauksessa räätälit sanovat reippaasti »muudi» ja »fiini fröökinä Helander». Nortamon Rauman poikien kieli ei tuntenut mitään esteitä: »Siit om hali vuassi, kon gaikk tämä tapadus» — se koski Tasala Vilkum »berindraha». Jos kouluissa opetettaisiin lapsille tarpeellisten kirjainten ääntäminen, niin ennen pitkää koko Suomen kansa osaisi lausua yhtä hyvin kuin Kiven räätälit ja Nortamon meripojat. Uudet sukupolvet olisivat siitä opetuksesta varmasti kiitollisia.
