Edellä on kerrottu, miten uuden eduskunnan ensimmäisellä istuntokaudella kieltolakiasia tuli esille eri puolueiden tekemien aloitteiden kautta. Laaja lähetekeskustelu tapahtui kesäkuussa 1907. Aloite täydellisestä kieltolaista hyväksyttiin eduskunnassa lopullisesti 31 päivänä lokakuuta 1907.
Samaan aikaan oli alkoholikysymys ollut myös Mechelinin hallituksessa käsiteltävänä. Huhtikuussa 1907 oli asia esillä senaatin talousosastossa, jolloin asetettiin senaattorivaliokunta, jonka jäseniksi nimitettiin senaattorit Gripenberg, Stjernvall ja Ståhlberg. Valiokunnan mietintö joutui käsiteltäväksi senaatin istunnossa seuraavan kesäkuun alussa. Mietinnössä huomautettiin, että täydellinen kieltolaki, jota ei siihen mennessä missään maassa ollut täysin toteutettu, ei olisi hyväksyttävä. Kieltolain rikkomisia ei voisi estää, mistä seurauksena olisi lain kunnioituksen aleneminen. Kieltolaki vähentäisi suuresti valtion tuloja, jotka olisi muulla tavalla korvattava. Sellainen laki vaikuttaisi Suomen kauppasuhteisiin. Polttimoiden ja panimojen lunastaminen vaatisi paljon varoja. Sitä vastoin oli kunnallisesta kiellosta saatu hyviä kokemuksia. Sitä tietä olisi jatkettava. Maaseudulla olisi, kuten siihen asti, väkijuomien kauppa kiellettävä. Kaupungeissa olisi kielto ulotettava koskemaan kaikkia väkijuomia. Kielto-oikeuden käyttäminen olisi annettava, ei kuten siihen asti, valtuuston päätettäväksi, vaan asia olisi alistettava välittömästi kaupunkikunnan jäsenten ratkaistavaksi yleisellä kansanäänestyksellä.
Senaattorivaliokunnan ehdotus käsiteltiin senaatin talousosastossa lopullisesti 10 kesäkuuta 1907. Senaatin enemmistö hyväksyi kaikessa pääasiassa valiokunnan ehdotuksen. Ehdotus lähetettiin kenraalikuvernöörille, mutta kenraalikuvernööri Gerardin loman johdosta ehdotus meni Pietariin vasta seuraavassa lokakuussa.
Kuten edellä on mainittu, päätti eduskunta täydellisen kieltolain 31 päivänä lokakuuta 1907. Kenraalikuvernööri lähetti tämän eduskunnan esityksen Pietariin vasta 21 tammikuuta 1908. Tällä tavalla oli samaan aikaan alkoholiasiassa vireillä kaksi ehdotusta, sekä senaatin ehdotus että eduskunnan päättämä kieltolaki. Tammikuusta 1908 alkaen ne molemmat olivat Pietarissa. Langhoff ja Venäjän ministerit neuvottelivat asiasta. Siinä oli eräitä kohtia, joiden katsottiin koskevan mm. Venäjän kauppasopimuksia. Tulos kaikesta tästä oli, että keisari tammikuun lopussa 1908 päätti lähettää eduskuntaesityksen senaatille lausunnon antamista varten. Siten alkoholikysymys koko laajuudessaan joutui jälleen senaatin käsiteltäväksi.
Senaattori Ståhlberg, jonka alaan tämä asia senaatissa lähinnä kuului, oli, eduskunnan tekemän kieltolakipäätöksen johdosta, jota hän ei hyväksynyt, joulukuussa 1907 eronnut senaatista. Pian sen jälkeen kun asia helmikuun alussa 1908 tuli Pietarista senaattiin, tapahtui eduskunnassa suuri välikysymyskeskustelu, josta edellä olen kertonut ja joka johti Mechelinin senaatin hajoamiseen. Kieltolakiasia oli sen johdosta käsittelemättä, kun kokoomussenaatti 1 elokuuta 1908 muodostettiin. Heti sen jälkeen 7 elokuuta asetettiin senaatissa asiaa valmistamaan valiokunta, jonka jäseniksi määrättiin varapuheenjohtaja Edv. Hjelt, Stenroth, jonka toimituskuntaan asia kuului, sekä DanielsonKalmari ja minä.
Asiata käsiteltiin tässä senaatin valiokunnassa, monien muiden kiireiden ohella, syksyn kuluessa. Laajassa mietinnössään valiokunta totesi, että eduskunnan hyväksymän lakiehdotuksen pohjana oli pyrkimys korkeata siveellistä päämäärää kohti, jonka saavuttamiseksi suuretkin uhraukset olivat puolustettavissa, ja että laajat kansankerrokset maassa kannattivat eduskunnan hyväksymää käsitystä. Mutta yksityiskohtainen tarkastus osoitti, että eduskunnan hyväksymä lakiehdotus oli sekä asiallisesti että muodollisesti virheellinen, meni osittain rajoituksissaan pitemmälle kuin yleisen kieltolainkaan kannalta näytti tarpeelliselta. Ehdotusta vastaan tehtiin suuri joukko muistutuksia. Edv. Hjelt — kemian professori — oli tosiaankin pätevä tutkimaan ja arvostelemaan lain teknillistä puolta. Myöskin lain täytäntöönpano olisi vaatinut paljon aikaa vieviä toimenpiteitä. Eduskunnan ehdotus oli myös kokonaan sivuuttanut ne tärkeät finanssikysymykset, jotka siitä aiheutuivat. Lakkautettavien elinkeinojen harjoittajien kärsimät vahingot olisi ollut valtion korvattava: silloin jo oli senaattiin jätetty 23 miljoonaan nousevat vahingonkorvausvaatimukset. Kaikkiaan laskettiin korvausten nousevan yli 40 miljoonan silloisen kultamarkan. Valtion tulot alkoholijuomista tekivät n. 12—13 milj. markkaa eli n. 12 % valtion kaikista tuloista, mikä tulojen vähennys olisi suurimerkityksellinen, sitä enemmän, kun samaan aikaan laajoja yhteiskunnallisia uudistuksia oli suunnitteilla. Kun eduskunta oli lakiin ottanut säännöksen, että se oli voimaan tuleva 1 päivänä heinäkuuta 1909, oli mahdotonta ennen sanottua aikaa suorittaa ne laajat ja vaikeat järjestelytyöt, joita lain voimaan tuleminen edellytti. Sen vuoksi valiokunta esitti lausunnossaan, että, samalla kun eduskunnan hyväksymä ehdotus jätettäisiin vahvistamatta, senaatti valtuutettaisiin valmistamaan uusi esitys, jonka ehdotuksen tulisi mahdollisimmassa määrin lähennellä eduskunnan hyväksymää lakiehdotusta.
Tämä oli valiokunnan kahden jäsenen, Edv. Hjeltin ja Stenrothin, mielipide. Danielson-Kalmari ja minä olimme asian käsittelyssä noudatettavaan menettelyyn nähden eri mieltä ja valmistimme oman ehdotuksemme. Kun Hjelt oli senaatin varapuheenjohtaja, tuli hänen ja Stenrothin kannattama mielipide valiokunnan enemmistön ehdotukseksi.
Danielson-Kalmari ja minä olimme yhtä mieltä toisten kanssa siitä, että senaatin valitettavasti olisi mahdotonta puoltaa eduskunnan päättämää lakia hallitsijan vahvistettavaksi. Enemmän kuin lain vaillinaisuuksien ja teknillisten puutteiden tähden olimme johtuneet tähän käsitykseen siitä syystä, että ne monenlaiset lainsäädäntö- ja hallintoluonnetta olevat valmistavat toimenpiteet, joiden tuli tapahtua ennen lain voimaan tulemista, eivät olleet aikaansaatavissa eduskunnan päättämän ajan kuluessa, so. ennen heinäkuun 1 päivää. Olimme eduskunnan päättämään lakiehdotukseen nähden pääasiassa samalla kannalla kuin valiokunnan muut jäsenet. Eri mieltä olimme siitä, mihin toimiin senaatin olisi asian silloisessa tilassa ollut lähinnä ryhdyttävä. Viivytyksen välttämiseksi olisi senaatin meidän mielestämme ilman ajanhukkaa käytävä valmistamaan omaa ehdotustaan alkoholiasian järjestämiseksi ja lähetettävä se samalla kertaa hallitsijalle. Tätä varten valmistimme ehdotuksen esitykseksi alkoholijuomista sekä asian finanssipuolen järjestämiseksi.
Ehdotuksemme lähti siitä vakaumuksesta, että ns. yleinen kieltolaki ei ollut katsottava maassamme mahdottomaksi. Laki olisi kuitenkin säädettävä vähemmän jyrkäksi kuin eduskunnassa oli ajateltu. Valmistamassamme lakiehdotuksessa otimme huomioon muistutukset, jotka valiokunnan lausunnossa oli eduskunnan ehdotusta vastaan tehty. Sen ohella olisi tehtävä ehdotukset kieltolain säätämisestä johtuvista finanssiasioista: olisi järjestettävä kysymys alkoholitehtaiden omistajille maksettavasta korvauksesta ja uusien tulojen hankkimisesta valtiolle kieltolain aiheuttamien vähennysten sijaan.
Alkoholijuomatehtaiden omistajille myönnettäviin korvauksiin nähden ajattelimme samanlaista menettelyä, jota oli noudatettu Sveitsissä, kun paloviinan valmistus vuosina 1886—1887 siellä muutettiin valtion yksinoikeudeksi. Valtion tulojen vähenemisen korvaamiseksi ehdotimme ylimääräisen suostuntaveron kantamista vuonna 1910, maksettavaksi yhden prosentin siitä tulosta, josta verotettu maksoi kunnalle tuloveroa. Tämä määrä, jonka laskimme tuottavan n. 6 milj. markkaa, täytyisi arvatenkin korottaa puolella prosentilla, sitten kun kieltolaki koko laajuudessaan tulisi voimaan. Tämä ylimääräinen vero pantaisiin maksettavaksi ja kannettaisiin kunnallisen verotuksen yhteydessä. Kunnalliset viranomaiset olisivat velvolliset hoitamaan asian.
Kun kunnallisverotus kaupungeissa oli siihen aikaan ainoastaan 4 à 5 % ja maaseudulla useimmissa kunnissa 3 %, olisi 1 à 1 1/2 %:n lisäys merkinnyt huomattavaa, noin 25 à 50 %:n veron korotusta. Se oli jotenkin karkea ehdotus ja herätti myös meidän puolueessamme tyytymättömyyttä. Ihmiset joutuivat hämilleen. Danielson-Kalmari ja minä voimme kuitenkin hyvin puolustautua moitteita vastaan: jos kieltolaki on pantava toimeen, on tietenkin myös asian raha-asiallinen puoli järjestettävä ja muuta verotuskoneistoa ei silloin ollut käytettävissä kuin kunnallinen.
Asia käsiteltiin senaatin talousosastossa 28 päivänä tammikuuta 1909 ja senaatti päätti tehdä hallitsijalle alistuksen senaatin valiokunnan enemmistön — Edv. Hjeltin ja Stenrothin — ehdotuksen mukaan. Me vanhasuomalaiset yhdyimme Danielson-Kalmarin ja minun ehdotukseen.
Tämäkin asia meni, kuten kaikki muut, Venäjän ministerineuvostoon. Siellä senaatin lausunto käsiteltiin lokakuussa 1909. Lopullinen ratkaisu tapahtui 4 joulukuuta 1909, jolloin hallitsija päätti hylätä eduskunnan vuoden 1907 valtiopäivillä hyväksymän kieltolakiehdotuksen. Sehän oli kadottanut merkityksensä, koska sen olisi pitänyt astua voimaan edellisen heinäkuun alussa. Samalla valtuutettiin senaatti laatimaan esitys, jossa olisi otettava varteen keisarikunnan hallituslaitoksen tekemät muistutukset, mutta joka muuten mahdollisimman paljon noudattaisi eduskunnan hyväksymää lakiehdotusta. Markovin ja Borovitinovin venäläisen senaatin aikana asiaa ei nähtävästi käsitelty.
Sillä välin oli kieltolakiasia otettu uudelleen esille eduskunnassa vuoden 1909 toisilla valtiopäivillä. Edustajain taholta tehtiin jälleen aloitteita. Eduskunta hyväksyi uudet lakiehdotukset 15 päivänä marraskuuta 1909. Tämä eduskunnan laatima uusi kieltolakiehdotus ei antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin, vaan jäi lepäämään »vihreän veran alle». Mutta silläkin oli merkityksensä. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti ehdotukset 29 päivänä toukokuuta 1917. Siinä olevien säännöksien mukaan laki oli astuva voimaan kahden vuoden päästä asetuksen vahvistusta seuraavan kesäkuun 1 päivästä lukien eli siis 1 päivänä kesäkuuta 1919.
Suomen kieltolaki oli siten vahvistettu.
Kieltolaista ei ensi yrityksellä tullut mitään. Kokoomussenaatti hajosi keväällä 1909 ja me vanhasuomalaiset senaattorit erosimme syksyllä 1909. Mutta Danielson-Kalmarin ja minun veroehdotus näkyi miellyttäneen jälkeemme tullutta venäläistä senaattia. Se tahtoi käyttää kuntien verotuskoneistoa toisiin tarkoituksiin, vieläpä paljon karkeammassa muodossa kuin missä se meidän ehdotuksessamme esiintyi. Keisarin määräämien sotilasmaksujensuorittamiseksiolisi tarvittu varoja ja hallituksen esityksessä vuonna 1910 ehdotettiin, että vuonna 1911 puuttuvat 10 milj. markkaa oli jaettava kuntien maksettavaksi kunnan jäsenten veronalaisten tulojen mukaan. Tämä tiesi, että kuntien olisi valtioon nähden toistensa puolesta vastattava niille jaetun veroosuuden suorittamisesta. Määrä, 10 miljoonaa, olisi noussut n. 3/5:aan koko silloisesta kunnallisesta tuloverosta ja olisi siis lisännyt silloista kunnallista tuloveroa enemmän kuin 50 %:lla. Verotusjärjestelmän yksipuolisuudet ja karkeudet olisivat siten tulleet vielä enemmän vaikuttamaan. Kun sotilaskysymyksen järjestäminen keisarin ja Venäjän hallituksen esittämällä tavalla ei ollut meidän lakiemme mukainen, eduskunta hylkäsi hallituksen veroehdotuksen. Kentiesi Markovin senaatti sai ajatuksen tähän suorasukaiseen ehdotukseensa Danielson-Kalmarin ja minun kieltolakiasian yhteydessä laatimastamme suostuntavero ehdotuksesta.
