Sotalaitosta koskeva ongelma oli koko meidän senaattoriaikamme ollut synkkänä varjona edessämme. Useasti siitä keskustelimme ja pidimme todennäköisenä, ettemme pääsisi tämän vaikean kysymyksen yli. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa nousi voimakas mielipide, joka vaati, ettei senaattia saisi jättää vieraiden haltuun. Kokoomushallitus olisi välttämätön. Ruotsalaiset ja eräs osa nuorsuomalaisia, »pääskyset», vastustivat jyrkästi tätä ajatusta. Jopa kuului moitteita, että »suomettarelaiset» olivat julkaisseet laittoman torpparilain. Helsingin Sanomat puolustivat kuitenkin kokoomushallitusta. Mutta 8 huhtikuuta 1909 nuorsuomalaisten lisätty puoluevaltuuskunta päätti, ettei heikäläisten ollut mahdollista ottaa osaa hallitukseen, ennenkuin oli takeita Suomen asiain esittelyjärjestyksen palauttamisesta lailliselle kannalle. — Vanhasuomalaisen puolueen lisätty valtuusto kannatti kokoomushallituksen uudestaan muodostamista. Ruotsalaisten puoluekokous taas päätti, ettei kukaan sen jäsenistä tai muut perustuslailliset saanut astua uuteen hallitukseen.
Sotilasasia tuli, kuten edellä on esitetty, kireäksi syksykesällä 1909, jolloin meitä oli senaatin talousosastossa jäljellä kuusi miestä. Harkitsimme moneen kertaan ja perinpohjaisesti, miten meidän olisi meneteltävä. Edessämme oli seurauksiltaan painava ratkaisu. Päädyimme tulokseen, että ellei asiata saada eduskunnan myötävaikutuksella järjestetyksi, emme voisi tehdä muuta kuin erota senaatista. Sortovuosien edellisellä jaksolla oli vanhasuomalaisessa puolueessa tähän verrattavista tilanteista paljon neuvoteltu. Yleensä oli katsottu, että — toivossa saada ristiriita selvitetyksi — senaatti oli pidettävä suomalaisten hallussa, koska se, paitsi maan sisäisten asioiden hoitamiseksi, oli edellytys ristiriidan ratkaisemiseksi välttämättömien neuvottelujen vuoksi ja ylipäänsä välien liiallisen kiristymisen estämiseksi Venäjän kanssa. Jos ratkaisu suhteellisen pian johtaa tyydyttävään tulokseen, saadaan jälkeenpäin kansaneduskunnalta vastuuvapaus, sillä menestys tuo mukanaan hyväksymisen. Tästä on historiassa monia todistuksia. Kokemus sortovuosien ensi jaksolta oli kuitenkin osoittanut, että tulosten saavuttaminen oli jotenkin mahdoton suurissa kysymyksissä, joissa toinen puoli kansasta, vieläpä enemmistö, oli vastustavalla kannalla. Sen ohella valtiolliset merkit osoittivat syksyllä 1909 synkkää säätä. Häikäilemätön Stolypin oli ottanut Suomen asian käsiinsä. Hän oli silloin Venäjän vaikutusvaltaisin mies ja kansalliskiihkoinen valtakunnanduuma antoi hänelle tässä asiassa ehdottoman kannatuksensa. Meidän omat olomme olivat myös entisestä sikäli muuttuneet, että eduskunta oli nyt joka vuosi koolla. Se oli tärkeä seikka.
Emme katsoneet voivamme ottaa edessämme olevaa vakavaa ratkaisua yksin vastuullemme. Käännyimme syyskuussa 1909 eduskunnan porvarillisten ryhmien puoleen, jättäen heidän harkittavakseen, kuinka oli toimittava tässä asiassa. Omasta puolestamme lausuimme olevamme sitä mieltä, että, huolimatta lainvastaisesta muodosta, jossa Venäjän hallitus esitti vaatimuksensa, maan etu kuitenkin kehoitti myöntämään sotilasmiljoonat. Samalla tavalla olivat säädyt vuonna 1905 ja uusi eduskunta vuonna 1907 menetelleet. — Kaikki eduskuntaryhmät, paitsi vanhasuomalainen, asettuivat kuitenkin asiassa täysin kielteiselle kannalle.
Tämän johdosta senaatin varapuheenjohtajana toimiva August Hjelt lähetti kenraalikuvernööri Böckmannille 27 päivänä syyskuuta seuraavan käsikirjeen:
»Siihen nähden, että senaatin nykyinen valtalupa päättyy tämän kuun viimeisenä päivänä, pyydän virkaveljieni talousosastossa samoin kuin omastakin puolestani, kunnioittavimmin esittää Teidän Ylhäisyydellenne seuraavaa:
Se valtiollinen katsantokanta, jota senaatin nykyiset jäsenet niin kansaneduskunnassa kuin muussakin julkisessa toiminnassaan jo kauan ovat edustaneet, ei ole Teidän Ylhäisyydellenne tuntematon. Katsoen velvollisuudeksemme puolestamme tehdä kaiken voitavamme Suomen ja Venäjän välisten asioiden järjestämiseksi tavalla, joka, samalla kuin se vastaisi valtakunnan etuja, jättäisi Suomelle vakuutetut oikeudet loukkaamatta, olemme noudattaneet Teidän Ylhäisyytenne kehoitusta astua senaatin jäseniksi. Sellaista järjestelyä tarkoittava toimintamme on kuitenkin suruksemme jäänyt tuloksettomaksi. Vuoden kuluessa on ristiriita yhä vain kärjistynyt ja uhkaa lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa kansallemme onnettomuutta. Näin ollen täytyy meidän tunnustaa itsellemme, että se tarkoitusperä, jonka tähden olemme astuneet senaattiin ja jonka oikeutuksesta edelleen olemme syvästi vakuutetut, näyttää nykyoloissa olevan mahdoton saavuttaa. Olemme sen tähden harkinneet oikeaksi täten pyytää, että Teidän Ylhäisyytenne alamaisesti ehdottaessanne senaatin kokoonpanon tulevaksi kolmivuotiskaudeksi jättää talousosaston nykyiset jäsenet huomioonottamatta.»
Kenraalikuvernöörin kehoituksesta suostuimme lokakuun 15 päivään asti jatkamaan senaatissa juoksevain asiain hoitoa. Keisari antoi tämän mukaisen määräyksen. — Jos olisimme ottaneet vastaan nimityksen seuraavaksi valtakaudeksi, vaikka tiesimme, että lähitulevaisuudessa meiltä vaadittaisiin myötävaikutusta lain vastaisella tavalla annetun sotilasasetuksen toimeenpanemiseen, olisimme johtaneet hallitsijan harhaan ja antaneet lupauksen, jota emme olisi voineet täyttää. Tällaista menettelyä emme pitäneet suorana eikä rehellisenä.
Kenraalikuvernööri Böckmannin ilman meidän tietoamme tekemästä esityksestä keisari 13 lokakuuta uudestaan pitensi meidän valtuuksiamme siihen asti »kunnes armollinen osotus annetaan». Saatuamme tästä tiedon kenraalikuvernöörin kirjeellä 14 lokakuuta lähetimme saman kuun 19 päivänä keisarille seuraavan kirjelmän:
»Kirjelmässä tämän kuun 14 päivältä maan kenraalikuvernööri on saattanut senaatin tietoon, että ministerivaltiosihteeri sähkösanomalla oli hänelle ilmoittanut Teidän Keisarillisen Majesteettinne suvainneen tämän kuun 13 päivänä armossa pidentää senaatin talousosaston tähänastisten jäsenten valtuuksia kunnes armollinen osotus annetaan. Tämän armollisen toimenpiteen johdosta senaatti pyytää alamaisimmasti saada Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne esiintuoda seuraavaa:
Mitä vaikeimmissa oloissa, ajankohdassa, joka ilmeisesti on Suomen kansan tärkeimpiä, armollisesti kutsuttuina senaattiin, talousosaston jäsenet ovat jännittäneet kaikki voimansa rehellisesti täyttääkseen velvollisuutensa Teidän Keisarillista Majesteettianne, suomalaista isänmaata ja koko valtakuntaa kohtaan. Surukseen heidän kuitenkin on täytynyt itselleen tunnustaa, että heidän työnsä ei ole johtanut tarkoitettuun tulokseen. Useimmat senaatin tärkeimmistä maan elinehtoja koskevista alamaisista esityksistä ovat viimeisen vuoden kuluessa jääneet Teidän Keisarillisen Majesteettinne armollista vahvistusta vaille, joten senaatti näkee kadottaneensa sen korkean luottamuksen, jota ilman sen toiminta raukeaa tyhjiin. Juopa, joka jo aikaisemmin oli olemassa Teidän Keisarillisen Majesteettinne armollisten päätösten ja Suomen kansan oikeuskäsityksen välillä, on syventynyt ja muodostunut seurauksiltaan turmiollisemmaksi kuin koskaan ennen.
Huomattuaan itsensä näissä oloissa kykenemättömiksi menestyksellä täyttämään vastuunalaisen tehtävänsä Teidän Keisarillisen Majesteettinne luottamusmiehinä ja Suomen oikeuksien ja etujen valvojina valtaistuimen juurella, talousosaston jäsenet äskettäin kääntyivät maan kenraalikuvernöörin puoleen pyytäen häntä toimimaan siten, ettei heitä otettaisi huomioon senaatin kokoonpanoa tulevaksi valtakaudeksi määrättäessä. Sen ohessa talousosaston jäsenet kuitenkin, käyttämättä laillista oikeuttaan kohta heidän valtakirjojensa umpeen kuluttua erota senaatista ja palata entisiin, Teidän Keisarillisen Majesteettinne armossa heille varaamiin virkoihinsa, ovat kenraalikuvernöörin kehoituksesta suostuneet armollisesti pidennettyjen valtuuksien perustuksella kuluvan lokakuun 15 päivään asti jatkamaan senaatissa juoksevain asiain hoitoa, sillä tavoin hankkiakseen kenraalikuvernöörille tarpeellista aikaa uuden senaattorilistan valmistamiseen.
Kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne nyttemmin on suvainnut toistamiseen pidentää talousosaston jäsenten valtuuksia, on tämä armollinen pidentäminen herättänyt senaatissa syvää huolta. Hartaina kansalaisina ja horjumattomasti uskollisen kansakunnan jäseninä talousosaston jäsenet tahtovat edelleenkin uhrata kaiken voimansa ja harrastuksensa Teidän Keisarillisen Majesteettinne ja isänmaan palvelukseen. Mutta nykyoloissa kuitenkin ja lähinnä siitä syystä, että sotilasasian väliaikainen järjestely on päätetty Teidän Keisarillisen Majesteettinne armollisella julistuskirjalla tämän kuun 7 päivältä ilman Suomen lain vaatimaa kansaneduskunnan myötävaikutusta, katsovat talousosaston jäsenet itsensä pakotetuiksi alamaisuudessa anomaan sitä armollista osotusta heidän vapauttamisekseen senaatin jäsenyydestä, jonka antamiseen asti Teidän Keisarillinen Majesteettinne on suvainnut pidentää heidän valtuutensa.»
Allekirjoitukset: Aug. Hjelt, Y. K. Yrjö-Koskinen, J. R. Danielson-Kalmari, J. K. Paasikivi, Hugo Rautapää, Otto Wrede.
Novoje Vremja leimasi tämän kirjelmämme »röyhkeäksi». Se kyllä olikin kauttaaltaan vakavan protestin luontoinen.
Sovimme myös, että jos sotilasmanifesti tulisi esiteltäväksi ennen kuin erohakemuksemme oli ratkaistu, emme ottaisi osaa sen käsittelyyn.
Meidän ilmoitettua eroavamme käännyttiin viralliselta taholta ensin v. 1905 eronneen senaattorin Ossian Vuorenheimon puoleen, mutta hän ei havainnut mahdolliseksi ryhtyä senaatin talousosastoa muodostamaan.
Langhoff kertoo muistelmissaan1 senjälkeisistä toimenpiteistä uusien jäsenten saamiseksi senaattiin meidän tilallemme. Hänen ollessaan Livadiassa, jossa sotilasmanifesti lokakuun 7 päivältä allekirjoitettiin, keisari mainitsi Stolypinin ehdottaneen, että kaikki senaattorien paikat talousosastossa täytettäisiin venäläisillä. Langhoff huomautti siihen, että Suomen perustuslakien mukaan Suomen virkoihin oli asetettava suomalaisia. Hän lisäsi, että jos olisi mahdotonta täyttää senaattorien paikat sopivilla henkilöillä, ei olisi muuta keinoa, kuin toistaiseksi jättää ne täyttämättä ja koettaa olla ilman senaattia. — Miten tämä Langhoffin ajatus — nähtävästi epätoivosta johtunut — olisi käytännössä toteutettu, on vaikea sanoa. Se menettely olisi arvatenkin vienyt maan koko hallinnon keskittämiseen kenraalikuvernöörin kansliaan, josta olisi muodostunut maan todellinen hallitus. — Langhoffin tuuma oli kuitenkin vähällä toteutua. Hän kertoo saaneensa Livadiassa nähdäkseen keisarin seuraavana päivänä, lokakuun 8 päivänä, Stolypinille lähettämän sähkeen, jossa ilmoitettiin, että koska suomalaiset itse eivät tahdo astua senaattiin ja koska hän, keisari, ei halunnut nimittää venäläisiä, hän oli päättänyt toistaiseksi jättää senaattorien paikat täyttämättä. Samalla keisari antoi määräyksen vahvistaa sotajoukkoja Suomessa. — Stolypin kertoi Langhoffille tähän toimenpiteeseen ryhdytyn, koska oli saatu tietoja, että Suomessa oli valmisteltu yleistä rautatielakkoa sekä koko maata käsittävää virkamieslakkoa, jotka Venäjän hallitus oli päättänyt asevoimalla estää. Tiedot tällaisista Suomessa valmisteilla olevista lakoista olivat perättömiä.
Tällä välin kenraalikuvernööri Böckmann oli tehnyt ehdotuksen, että senaattiin nimitettäisiin Venäjällä palveluksessa olevia suomalaisia. Tätä ehdotusta oli myös Stolypin kannattanut, havaittuaan, ettei keisari tahtonut määrätä senaattiin venäläisiä. Lokakuun 14 päivänä nimitettiin senaattoreiksi eron saanut vara-amiraali Wirenius, kontra-amiraali Sillman, eversti Kraatz, virkamies kenraalikuvernöörin kansliassa kreivi Berg sekä kenraalimajuri Hedlund, jotka kaikki olivat Suomen kansalaisia. Siis viisi senaattoria, jotka yhdessä puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin kanssa riittivät muodostamaan enemmistön senaa tissa. — Myöhemmin nimitettiin vielä muita lisää.
Eduskunnan vuonna 1914 tekemän laillisten olojen palauttamista koskevan anomuksen johdosta keisarille antamassaan lausunnossa kenraalikuvernööri Seyn selitti senaatin kokoonpanon muutoksen syksyllä 1909 aiheutuneen ei vain silloisen senaatin korkeimman vallan toimenpiteiden järjestelmällisestä vastustamisesta vaan myös siitä, että useat eri puolueisiin kuuluvat huomattavat suomalaiset toimihenkilöt suorastaan kieltäytyivät ryhtymästä senaattorien virkoihin. Siten Suomen poliittiset puolueet tahtoivat asettaa hallituksen vaikeuksiin ja pakottaa sen alistumaan »paikallisen separatismin vaatimuksiin». Tämä »viekas manööveri» kuitenkin täydellisesti epäonnistui. »Hallitus voitti suomalaisten politikoitsijain toimeenpaneman senaattorien työlakon.»
Olin pitemmän aikaa suunnitellut matkaa ulkomaalle. Halusin ottaa lomaa ja levätä monenlaisten rasitusten jälkeen. Olin järjestänyt matkani 20 päiväksi lokakuuta — edellytin, että silloin olisimme senaatista vapaat. Ilmoitettuani asiasta kenraalikuvernööri Böckmannille lähdin sanottuna päivänä Tanskaan Skodsborgin parantolaan. Sen vuoksi en ollut läsnä senaatin istunnossa 21 lokakuuta, jossa sotilasmanifesti ja eduskunnalle annettava esitys käsiteltiin. Kenraalikuvernööri Böckmann saapui itse tähän istuntoon puheenjohtajaksi — toisen kerran, edellisellä kerralla hän oli ollut läsnä, kun vaikeuksia tuottanut maanvuokralain julkaiseminen oli esillä. Saapuvilla olivat August Hjelt, Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Rautapää ja vapaaherra Otto Wrede sekä äsken nimitetyt senaattorit Wirenius, Hedlund, Sillman, kreivi Berg ja Kraatz. Pöytäkirjaan on merkitty: »Senaattori Paasikivi nautti hänelle myönnettyä virkavapautta».
Sittenkun keisarin julistuskirja oli luettu, esitti senaattori Hjelt pöytäkirjaan seuraavan aikaisemmin sopimamme lausunnon:
Alamaisessa alistuksessa 2 päivältä maaliskuuta ja 25 päivältä syyskuuta tänä vuonna keisarille senaatti on ilmoittanut Keisarilliselle Majesteetille vakaumuksensa, että Suomen lain mukaan kansaneduskunnan myötävaikutus on tarpeen sotilasasian väliaikaiseenkin järjestelyyn. Tästä asiasta annettu armollinen julistuskirja 7 päivältä kuluvaa lokakuuta, joka julkaisua ja toimeenpanoa varten on keisarilliselle senaatille lähetetty, rakentuu kuitenkin toisille periaatteille ja tämän johdosta keisarillisen senaatin talousosaston tähänastiset jäsenet Hjelt, vapaaherra Y. K. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Paasikivi, Rautapää ja vapaaherra Otto Wrede ovat katsoneet itsensä pakotetuiksi alamaisessa alistuksessa tämän kuun 19 päivältä anomaan sitä armollista osotusta heidän vapauttamisestaan keisarillisen senaatin jäsenyydestä, jonka antamiseen asti Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on suvainnut pidentää heidän valtuutensa.
Näin ollen mainitut talousosaston jäsenet katsovat täyttävänsä heidän väliaikaisesta virka-asemastaan johtuvan velvollisuuden, kun ovat osaaottamatta esilläolevaa armollista julistuskirjaa koskevaan käsittelyyn, jossa heidän, ylempänä ilmoitettua vakaumustaan noudattaen, olisi mahdoton myötävaikuttaa Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkean tahdon toteuttamiseksi.
Ryhdyttäessä äänestämään nuorin senaattori Kraatz lausui, että koska hän vähän tunsi maan lakeja, oli hän valmistumaton käsittelemään esillä olevaa asiaa, minkä vuoksi hän oli pakotettu pidättymään äänestyksestä. — Kreivi Berg esitti oikein juridisen perustelun:
»Koska monarkilla, hänellä eikä kenelläkään muulla, kuten sanotaan Yhdistys- ja Vakuuskirjassa, on valta määrätä valtiorahastosta ja koska luettu kaikkein korkein julistuskirja paitsi käskyä määrätä vissi summa maksettavaksi tästä rahastosta, ei sisällä mitään positiivista säädöstä, joka kumoaisi voimassaolevan tai säätäisi uuden yleisen lain, katsoi senaattori, että tällainen hallitusasiakirja ei ole ennen julkaisemista annettava valtiopäiville.»
Sen vuoksi manifesti oli heti julkaistava ja valtiokonttorille annettava asianmukaiset määräykset.
Vapaaherra Otto Wrede, Rautapää, Danielson-Kalmari, vapaaherra Yrjö-Koskinen ja Hjelt viittasivat viimeksimainitun antamaan lausuntoon.
Kontra-amiraali Sillman lausui, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollinen tahto oli viipymättä täytettävä, ja »katsoi, tarkasti harkittuaan asianhaarat, että julistuskirjan viipymätön julkaiseminen oli onni maalle». — Kenraali Hedlund sanoi tarkasti seuranneensa olosuhteita Suomessa ja piti maalle onnena, että asevelvollisuus saatiin täyttää julistuskirjan osoittamalla tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että jos mieskohtaista asevelvollisuutta olisi suoritettava, asevelvolliset olisi asetettu palvelemaan venäläisissä joukoissa. Hän yhtyi Sillmaniin.
Puheenjohtaja kenraalikuvernööri Böckmann katsoi, että manifesti oli viipymättä julkaistava.
Kaikilla ratkaisuun osaaottaneilla äänillä siis päätettiin julistuskirja julkaista ja antaa valtiokonttorille asianmukaiset määräykset.
Prokuraattori Charpentier esitti perustellun lausunnon pöytäkirjaan katsoen, ettei senaatti lain mukaan voinut julkaista manifestia eikä antaa määräyksiä sen toimeenpanemisesta.
Sen jälkeen senaatti päätti ilman erimielisyyttä toimittaa hallitsijan hyväksymän esityksen eduskunnalle.
Esitys oli eduskunnassa lähetekeskustelussa 29 lokakuuta. Edustaja Jonas Castrén teki ankaran hyökkäyksen meitä senaatin vanhasuomalaisia jäseniä vastaan sen johdosta, että emme olleet ottaneet osaa äänestykseen emmekä »ryhtynyt äänellämme ehkäisemään tämän perustuslain vastaisen manifestin julkaisemista». Tämä oli — Jonas Castrén sanoi — laittomuuden edistämistä. Senaattori Danielson-Kalmari vastasi Castrénille. Hän huomautti mm., että vapaaherra Otto Wrede, joka oli ollut meidän muiden kanssa yksimielinen, ei kuulunut vanhaan suomalaiseen puolueeseen. Danielson-Kalmari jätti mainitsematta, että meidän menettelymme oli samanlainen kuin perustuslaillisten senaattorien maanvuokralain julkaisemisessa, jolloin he, Edvard Hjeltiä lukuun ottamatta, pidättyivät äänestyksestä ilmoitettuaan eroavansa senaatista, sekä että kenraalikuvernööri Böckmann ja uudet senaattorit muodostivat enemmistön ja voivat ratkaista asian, siitä huolimatta mitä me olisimme tehneet.
Lähetekeskustelussa edustaja K. J. Ståhlberg antoi merkittävän lausunnon.
Hän huomautti julistuskirjassa ja esityksessä lähtökohdan olevan ristiriidassa Suomen perustuslakien kanssa ja että eduskunta ei tietenkään voinut olla esiintuomatta niiden pohjana olevan kannan perustuslain vastaisuutta. Mutta tästä huolimatta eduskunta voi, kuten 1905 ja 1907, ottaa rahan myöntämisasian kokonaisuudessaan ratkaistavaksi ainakin vuosilta 1908—1910 ja, jos katsoi siihen syytä olevan, suostua varojen suorittamiseen. Eduskunnalla oli oikeus ja siis velvollisuus — harkita, kumpi päätös oli omansa edistämään Suomen kansan oikeutta ja etua. Tosin oli varojen myöntämisellä heikot puolensa, koska se voitaisiin, vaikka väärin, selittää eduskunnan oikeudestaan luopumiseksi ja sillä vastedes heikontaa näitten oikeuksien puolustamista. Mutta mitä oli toiselta puolen tarjottavana? Asettuminen kokonaan kielteiselle kannalle veisi kireään ristiriitaan hallitsijan sekä Venäjän hallituksen ja kansaneduskunnan kanssa. Paitsi sotilasasiata oli vireillä muitakin Suomelle uhkaavia asioita, joihin ristiriita ei voisi olla epäedullisesti vaikuttamatta. Se voisi olla omansa saattamaan valtakunnanlainsäädännön pikaisempaan ja epäedullisempaan ratkaisuun. Sotilasristiriita ja sen seuraukset saattoi Suomen vihollisia herättämään uusiakin vaatimuksia olojen mullistamiseksi. Näiltä tosiasioilta ei saanut silmiä sulkea. Jos eduskunta ei antaisi suostumustansa sotilasvarojen suorittamiseen, niin niitä ei voitu laillisesti suorittaa. Mutta kun siitä ei hallituksen taholla välitetty, niin sotilasristiriidasta jouduttaisiin ilmilaittomuuteen ja pelättävissä oli, että siitä puhkeaisi laittomuus — ja venäläistyttämiskausi. Paljon siitä, mitä meillä oli saavutettu, uudessa sortoajassa taas tuhoutuisi. Eduskunnan oli toisiaan vastaan punnittava kokonaan kielteiselle kannalle asettumisen seuraukset ja varojen myöntämisen arveluttava puoli. Eduskunnan oli valittava kahden pahan välillä. Olihan jo saatu kouriintuntuvaa alkukokemusta. Kun eduskunnan enemmistön muodostavat ryhmät — myös nuorsuomalainen eduskuntaryhmä — ennakolta katsoivat ainoastaan kielteiselle kannalle asettumisen mahdolliseksi, niin eduskunnan taholta ei estetty, vaikka olisi voitu estää, sellaisen senaatin nimitystä, jonka nyt olemme saaneet. Senaattiin oli saatu jäseniä, joista jotkut eivät osanneet sanaakaan suomen kieltä, ei kukaan tuntenut meidän oloja eikä hallituksen tehtäviä, kansamme lakeja ja oikeuskäsitystä. Tuollaisen hallituksen puolustettavana tulivat olemaan maamme oikeudet, sen hoidettavana maamme hallitus, yleinen hallinnollinen lainkäyttö, lakien valmistaminen, lausuntojen antaminen eduskunnan päätöksistä. Tällainen hallitus olisi, paljon muun ohessa, ollut estettävissä, jos eduskunnassa olisi ollut kannatusta sillä käsityksellä, että ristiriita sotilasasiassa on vältettävä samalla tavoin kuin vuosina I905ja 1907. Omasta puolestaan puhuja ei pitänyt sitä mahdottomana, vaan yritettävänä. Voi kyllä tulla sellainen ristiriita, johon maan oikeuden kannalta täytyy antautua, vaan sitä välttämättömyyttä ei tässä asiassa ollut. Mutta sanottiin, sotilasristiriita ei enää ollut vältettävissä. Puhuja luuli kuitekin meidän silloin vasta olevan alkutaipaleella. Eduskunnan kielteiselle kannalle asettumisesta johtuva ristiriita sotilasasiassa ei voinut olla yhä vieläkin vaikuttamatta siihen, saammeko ja koska saamme hallituksen, joka on suomalaisen hallituksen irvikuva. Oli harkittava, vahvistetaanko Suomen oikeutta paremmin asettumalla kokonaan kielteiselle kannalle rahasuoritukseen nähden vai suostumalla niihin niillä ehdoilla, kuin asianhaarat Suomen eduskunnan kannalta vaativat.
Nuorsuomalaisen puolueen edustaja Zachris Castrén yhtyi pääasiassa tähän edustaja Ståhlbergin lausuntoon.
Meidän vanhasuomalaisten kannan esittivät Lauri Ingman ja Danielson-Kalmari.
Viimemainittu sanoi, että edustaja Ståhlbergin lausunnossa tuli vakuuttavalla tavalla esitetyksi pääasiassa kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Siinä ja edustaja Ingmanin lausunnossa on ilmitullut se käsitys, joka oli ollut ja oli edelleen niillä miehillä, jotka viime kuukausina olivat muodostaneet senaatin talousosaston. Danielson-Kalmari huomautti, että Mechelinin senaatti oli jännittänyt voimansa saadakseen aikaan Suomelle uudestaan oman sotavoiman. Nämä yritykset olivat rauenneet ja selville oli käynyt, että sitä tietä emme pääsisi perille. Näin ollen kokoomussenaatissa oli varttunut vakaumus, että sotilaskysymys olisi saatava väliaikaisesti järjestetyksi. Sen tähden senaatti, useampaan kertaan asiaa harkittuaan, jätettyään kuukausiksi jo valmiin alistuksen uudelleen lepäämään ja otettuaan sen taas uudestaan harkinnan alaiseksi, oli edellisenä keväänä kääntynyt hallitsijan puoleen ehdotuksella, että asia eduskunnan myötävaikutuksella järjestettäisiin siten, että mieskohtaisen asevelvollisuuden sijaan esitettäisiin väliaikaista Suomen valtion suoritettavaa rahamaksua. Vastauksen sijaan tuli tieto, että venäläiseltä taholta ryhdyttäisiin järjestämään sotilasasiaa täydelleen polkemalla Suomen eduskunnan oikeutta. Silloin senaatin puolelta tehtiin kaikki mitä voitiin mieskohtaisten neuvottelujen, kirjallisten ja suullisten, kautta vaikutusvaltaisempien valtiomiesten kanssa laillisen kannan esittämiseen. Jos Suomen puolella asetuttaisiin jyrkästi kielteiselle kannalle, niin sen tien päässä, »ellei odottamaton apu tule väliin», haamoitti kansallemme kohtalo, jota ainoastaan Euroopan kansoista onnettomin on kokenut. Oli toinenkin tie, jota senaatti ja suomalainen puolue ja herra Ståhlberg olivat suositelleet. Niinkuin tähänkin asti huomauttaisimme hallitsijalle oikeudestamme, mutta joka ainoassa asiassa harkitsisimme, mitä voimme tehdä ja minkä taakan voimme kantaa, mihin voimme suostua, vaarallisten väärinkäsitysten välttämiseksi ja täyttääksemme velvollisuutemme valtakuntaa kohtaan. Vaikka vaatimukset esitettiin meille lainvastaisessa muodossa, voimme tehdä laillisen päätöksen asioiden järjestämiseksi. Hallitsijan esitys sisälsi käsityksen, johon ei kukaan suomalainen voinut yhtyä. Mutta niinkuin vuosina 1899, 1905 ja 1907 voimme ottaa sen lähtökohdaksi, jonka perustuksella Suomen eduskunta käytti laillista oikeuttaan ja ratkaisi asian. Edustaja Ståhlberg oli lausunut sen käsityksen, joka oli ollut meitä senaatissa johtamassa.
Kaikki muut puhujat olivat jyrkästi kielteisellä kannalla.
Kielteiselle kannalle asettui myöskin perustuslakivaliokunta mietinnössään. Perustelu oli yksinomaan juridinen: esitys ja julistuskirja eivät olleet Suomen perustuslakien mukaisia. Hyväksymällä esityksen eduskunta olisi antanut tunnustuksen siinä julkilausutuille periaatteille. — Valiokunnan mietintöön liittyi neljä vastalausetta. Kolme niistä oli samalla kielteisellä kannalla kuin valiokunta. Toisessa vastalauseessa valiokunnan vanhasuomalaisen puolueen ryhmän edustajat yhtyivät siihen käsitykseen, joka valiokunnan mietinnössä esiintuotiin hallitsijan esityksen ja siihen liittyvän julistuskirjan suhteesta Suomen perustuslakiin ja olivat samoin kuin valiokunnan enemmistö sitä mieltä, ettei eduskunta voinut hyväksyä esitystä semmoisenaan. Mutta vastalausujat katsoivat, että esityksen johdosta sen suuntainen sotilasasian väliaikainen järjestely kuin oli tapahtunut valtiopäivillä 1905 ja 1907, oli mahdollinen. Sen vuoksi he esittivät, että eduskunta päättäisi sotilasasian väliaikaiseksi järjestämiseksi valtakunnanrahastoon suoritettavaksi vuosina 1908—1919 ne määrät, kuin hallitsijan esityksessä oli ehdotettu. Pääperusteena oli, että siten tämä vaikea asia saataisiin vuosikymmeneksi syrjään.
Kun valiokunnan mietintö 16 marraskuuta 1909 tuli eduskunnassa käsiteltäväksi, edustaja Ståhlberg, viitaten lähetekeskustelussa antamaansa lausuntoon, ehdotti eduskunnan päätettäväksi, että valtakunnanrahastoon oli suoritettava sotilasmaksuja kolmelta vuodelta, 1908—1910. Esittämällä Suomen oikeuden kannan ei voitu sanoa, että eduskunta myöntäessään varoja olisi tunnustanut niitä väärinkäsityksiä, joita esityksessä ja julistuskirjassa oli lausuttu. Hänen mielestään vanhasuomalaisten ehdotus rahamaksujen suorittamisesta aina vuoteen 1919 asti oli arveluttava senkin tähden, että se sitoisi seuraavien eduskuntien kädet.
Miltei kaikki puhujat esittivät jyrkkiä mielipiteitä kannattaen valiokunnan hylkäävää ehdotusta. Perusteluna esiintyi sortovuosilta tunnettu ihanteellinen ja kaunis luottamus oikeuden lopulliseen voittoon. Vanhasuomalaisten toinen vastalause sai 48 ääntä ja Ståhlbergin ehdotus 53 — siis 5 tätä ehdotusta kannattavien vanhasuomalaisten äänten lisäksi. Eduskunta siten päätti lausua, että sotilasjulistuskirjalla ei ollut laillisesti velvoittavaa voimaa ja ettei aiottu varain suoritus vuosilta 1908 ja 1909 voinut laillisesti tapahtua sekä ettei eduskunta voinut hyväksyä esitystä. Vihdoin eduskunta anoi, että ryhdyttäisiin tarpeellisiin toimenpiteisiin sotilaskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi perustuslaillisessa järjestyksessä.
Kahden päivän perästä senaattori Kraatz toi eduskunnalle keisarin edellisenä päivänä allekirjoittaman avoimen kirjeen, jossa käskettiin, että eduskunnan oli hajaannuttava 18 päivänä marraskuuta ja uuden eduskunnan, toimitettujen vaalien jälkeen, kokoonnuttava 1 päivänä maaliskuuta 1910.
Minä en ulkomaanmatkani vuoksi enää ottanut osaa senaatissa juoksevienkaan asiain hoitoon. Vapaaherra Otto Wrede lausui kenraalikuvernöörin läsnäollessa, ettei hän enää tulisi osallistumaan senaatin työhön, ja lähti Helsingistä maatilalleen Värälään. Danielson-Kalmari, joka oli eduskunnan jäsen, ilmoitti eduskuntatyön vuoksi olevansa estetty ottamasta osaa senaatin istuntoihin. August Hjelt oli virkalomalla. Rautapää ja Yrjö-Koskinen hoitelivat toimituskunnissaan juoksevia asioita. Hjelt, Yrjö-Koskinen, Rautapää ja minä olimme hallinnollisissa viroissa hallitsijan luottamusmiehinä, jotka hänellä oli laillinen oikeus ilman muuta erottaa. Tähän olimme valmistuneita, sillä kieltäytymisemme jäämästä senaattiin ei tietenkään ollut keisarille mieleen. Asia järjestyi kuitenkin ja Langhoffin esittelyssä 13 marraskuuta 1909 hallitsija vihdoin allekirjoitti erokirjamme.
Kokoomussenaatin ikä ei ollut pitkä: vain 9 kuukautta toimimme yhdessä ja 7 kuukautta me vanhasuomalaiset yksinämme, loppuajan Otto Wreden kanssa. Tämä senaatti oli yksikamarisen eduskunnan aikana ensimmäinen parlamentaarinen hallitus. Se oli muodostettu tarkoituksessa saada eduskunnan enemmistön kannatusta nauttiva hallitus.
Kuten edelläolevasta kertomuksesta näkyy, ei elämämme ja toimintamme näinä 16 kuukautena ollut yksitoikkoista eikä tapahtumista köyhää.
Tärkeimmän ongelmamme, Suomen—Venäjän ristiriidan selvittämisessä emme saavuttaneet tuloksia. Vuosina 1908—09 oli myöhäistä saada siinä asiassa mitään aikaan. Stolypin oli ottanut Suomen asian käsiinsä ja hänen ahtaan ja kansalliskiihkoisen poliittisen näkemyksensä Venäjällä vallitessa ei ollut mahdollisuutta siedettäviin tuloksiin pääsemiseksi. — Kysymys ns. Nevan miljoonista kuitenkin ratkaistiin, mutta se ei tietänyt muuta kuin lyhytaikaista saavutusta.
Kokoomussenaatista oli kuitenkin hyötyä sisäisissä oloissa. Se edisti ja vahvisti yhteismieltä porvarillisten puolueiden kesken ja vaikutti eripuraisuuden lievenemiseen ja puolueiden lähentymiseen. Tämä oli mielestämme yleiseltä kannalta sen hetken tärkeimpiä tehtäviä. Sen pohjalla saatiin tärkeä maanvuokralaki eduskunnassa sovittelujenkautta hyväksytyksi. Monen mutkan perästä laki julkaistiin ja tuli voimaan. Torppariasian ensi jakso saatettiin siten myönteiseen tulokseen.
Yhteistyö senaatissa oli — huolimatta maanvuokralain julkaisemista koskevasta erimielisyydestä — hyvä ja mieskohtaiset suhteet senaatin jäsenten kesken miellyttävät. Puolueiden välisen jännittyneisyyden laukeaminen teki maailmansodan alkaessa ei vain mahdolliseksi, vaan luonnolliseksi yhteisen asennoitumisen uusien näköalojen avautuessa.
Finanssialalta, joka oli lähinnä minun tehtäviäni, voin merkitä 1909 vuoden valtiolainan. Sen kautta järjestettiin rautatierakennusten rahoittaminen lähiajaksi. Samalla avattiin meille Englannin rahamarkkinat.
Kokoomussenaatti, niin lyhyeksi kuin sen toiminta jäikin, ei ollut vailla merkitystä.
Epäluuloisuudessaan ja liiottelussaan venäläiset odottivat tiesi minkälaisia rauhattomuuksia ja melskeitä Suomessa ja valmistautuivat jälleen niitä varten. Kirjeessä Livadiasta 18 (31) lokakuuta 1909 keisari ilmoitti Stolypinille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin saapuvan henkilö kohtaisesti esittämään »valmistetun suunnitelman toimenpiteiksi sen tapauksen varalta, että Suomessa syntyy selkkauksia».2 Rauhattomuudet ja venäläisvastaiset mielenosoitukset olisivat arvatenkin olleet heille mieluisia ja tervetulleita, aiheena väkivaltaisiin toimenpiteisiin Suomessa.
Myös kenraalikuvernööri Böckmann joutui pian eroamaan. Vaikka hän ei, venäläisenä sotilaana, katsonut voivansa asettua keisarin käskyjä vastustamaan, ei hän hyvästi soveltunut Stolypinin Suomen politiikkaan. Hän sai eron 30 päivänä marraskuuta. Kreivi Witte kertoo muistelmissaan Böckmannin käyneen hänen luonaan ja vastanneen Witten kysymykseen, minkä tähden hän oli pakotettu eroamaan kenraalikuvernöörin virasta: »Gerard ei katsonut mahdolliseksi muuttaa Suomessa voimassaolevia lakeja toisin kuin Suomen valtiosäännön mukaan ja hän käsitti nämä lait niiden tarkan sisällön ja todellisen hengen mukaisesti. Minä en hyväksynyt tätä mielipidettä. Minulla on vakaumus, että keisari voi muuttaa nämä lait omalla vallallaan ja antaa niiden sijaan uusia lakeja, mutta minulta vaadittiin, että tulkitsisin ja täyttäisin Suomessa voimassaolevat lait ei niiden tarkan sisällön ja todellisen hengen mukaan, vaan sen tulkinnan mukaisesti, minkä hallitus kulloinkin katsoi sopivaksi; tähän minä en voinut suostua, sillä minä olen rehellinen sotilas.»
Tämä Witten kuvaus näyttää olevan kylläkin oikeaan osunut. Minäkin sain Böckmannista käsityksen, että hän oli venäläinen sotilas, mutta rehellinen mies. Eikä hän ollut Suomen vihamies. Hän koetti välttää ristiriitoja ja sovitella niitä, mutta keisarin käsky oli hänelle korkein laki. Muuta häneltä tuskin voikaan odottaa. Olin monesti hänen kanssaan keskustelussa. Kävin usean kerran hänen luonaan asioissa — kesällä 1909 hän asui Bjällbossa, nykyisessä Kesärannassa, pääministerin kesäasunnossa. Joka tapauksessa hän oli toisenlainen mies kuin hänen seuraajansa Seyn, josta kreivi Witte muistelmissaan sanoo: »Kykenemättömin ja häikäilemättömin mies».
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Böckmann, joka silloin oli noin 70-vuotias, joutui kurjuuteen. Olin iloinen, että Suomen hallitus v. 1922 tarjosi hänelle samoin kuin Gerardille vanhuuden lepopaikan Suomessa Halilan parantolassa Karjalan kannaksella. Vastauksessaan hänelle lähettämääni kirjeeseen Böckmann kertoi Suomessa viettämiensä vuosien kuuluvan elämänsä parhaisiin muistoihin, vaikka hän ei läheskään menestyksellä voinut Pietarissa saada kantaansa hyväksytyksi. Presidentin kutsu asettua Suomeen oli häntä iloisesti liikuttanut, koska hän näki siitä, että hänen hyvälle tahdolleen olla kenraalikuvernööriaikanaan maalle ja kansalle hyödyksi on annettu arvoa. — Helsingissä käydessään Böckmann tuli minua tapaamaan, jolloin voin tehdä hänelle pienen palveluksen. Hän kysyi leikillään, tokko tuntisin hänet silloisessa hyvin vaatimattomassa siviiliasussa. Kun viimeksi olimme tavanneet, oli hän esiintynyt venäläisen ratsuväenkenraalin komeassa virkapuvussa. Hän oli oloonsa tyytyväinen ja kiitollinen Suomen hallitukselle ja Suomelle. Böckmann ei kauan nauttinut olostaan Suomessa. Hän kuoli 1923.
1 Langhoff: mt., III, s. 181 seur.
2 Maisteri H. Impolan Historiallisesta Keskusarkistosta Moskovassa löytämä kirje.
