Saksan varjossa
Maaliskuun 3. päivänä 1918 solmitussa Brest-Litovskin rauhassa Neuvosto-Venäjä oli joutunut luopumaan Puolasta ja Baltian maista. Lisäksi sen oli vedettävä pois joukkonsa Ukrainasta ja Suomesta (Ahvenanmaa mukaan luettuna). Saariryhmän tulevasta asemasta sovittaisiin myöhemmin erikseen Saksan, Suomen, Ruotsin ja Venäjän kesken. Armeija oli täydellisesti demobilisoitava ja laivasto joko sijoitettava Venäjälle jääviin satamiin sodan loppuajaksi tai sitten riisuttava aseista. Kunnes jäätilanne sallisi Itämeren laivaston siirtymisen Helsingistä Kronstadtiin, aluksille jätettäisiin vain välttämättömin minimihenkilökunta. Venäjän oli lopetettava kaikki agitaatio ja propaganda Suomen laillista hallitusta ja sen julkisia laitoksia vastaan.
Sotakorvauksia ei vaadittu, mutta sen sijaan »kumpikin osapuoli sitoutui korvaamaan toiselle sotavangeiksi joutuneiden kansalaistensa ylläpidosta aiheutuneet kustannukset». Kun venäläisten vankien määrä Saksassa ylitti moninkertaisesti vastaavan luvun Venäjällä, pykälä taitavasti käytettynä tarjosi huomattavia mahdollisuuksia. Sotaa edeltäneet kauppasopimukset palautettiin voimaan eräin muutoksin Saksan hyväksi ja sillä varauksella, että Venäjän oli yksipuolisesti sitouduttava noudattamaan vuoden 1903 tullitariffia. Tärkeä pykälä oli myös kummankin osapuolen lupaus pidättyä kaikesta toista vastaan suuntautuvasta propagandasta, mihin Venäjän oli vielä erikseen sitouduttava keskusvaltojen miehittämien alueiden osalta.
Brest-Litovskin rauhan ilmentämä Saksan laajentumispolitiikka perustui valtakunnan johdossa määräävään asemaan kohonneen »Suuren päämajan» (Oberste Heeresleitung) näkemykseen. Saaden tukea oikeistolta ja eräiltä keskustaryhmiltä se piti tavoitteenaan »voittorauhaa», johon sisältyi aluelaajennuksia sekä idässä että lännessä. Oli hankittava riittävät takeet siitä, ettei keisarikunnalle epäedullinen vuoden 1914 strateginen tilanne enää pääsisi uusiutumaan. Miksi sitten saksalaiset sotilaat olisivat vuosikausia vuodattaneet vertaan Euroopan taistelukentillä? Ellei uhrien tarkoitusta ja reaalisia tuloksia pystyttäisi osoittamaan kansalle tulevassa rauhanteossa, Saksan monarkia ja koko valtiollinen järjestelmä joutuisivat mitä suurimmassa määrin uhanalaisiksi. Tällä tavoin rauhankysymys kytkeytyi läheisesti valtiolliselta ja yhteiskunnalliselta rakenteeltaan »vanhanaikaisen» keisarikunnan sisäpoliittisiin pulmiin. Sitä paitsi liittoutuneitten toteuttaman ja alati tiukkenevan keskusvaltojen nälkäsaarron katsottiin pakottavan toimen- piteisiin Saksan johtaman riittävän laajan ja omavaraisen talousalueen luomiseksi Keski Eurooppaan.
Saksan sosiaalidemokraatit tarkastelivat asiaa toisesta näkökulmasta. Elokuun 1914 päivinä he olivat luvanneet hallitukselle varauksettoman tukensa. Sodan kärsimysten yhä pitkittyessä yksimielisyys alkoi horjua ja vasemmiston keskuudessa voittaa alaa käsitys ulospääsytien löytämisestä »sovintorauhan» avulla ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia. Ajatuksen puolesta teki propagandaa etenkin sosiaalidemokraattinen valtiopäiväedustaja Philipp Scheidemann lukuisissa puheissaan ja kirjoituksissaan saaden tukea myös liberaalien keskustapiirien taholta. Vaihtoehto »Hindenburg-rauha» vaiko »Scheidemann-rauha» merkitsi Saksan politiikan suurta kysymystä vuosina 1917-1918. Riemuvoittonsa sosialistit kokivat heinäkuussa 1917 valtiopäivien hyväksyessä päätöslauselman, jonka mukaan Saksan tavoitteena eivät olleet valloitukset vaan rauha ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia. Vaikka julistukseen liittyikin taktisia näkökohtia ja valtiopäivien merkitys sota-ajan olosuhteissa supistui suhteellisen vähäiseksi, hallitus ei silti voinut kokonaan sivuuttaa kannanilmaisua.
Itä-Euroopassa Oberste Heeresleitungin tavoitteena oli Saksasta riippuvaisten pikkuvaltioiden muodostama ketju, joka ulottuisi Suomesta Baltian, Puolan ja Ukrainan kautta Kaukasiaan saakka. Sisäpoliittisista syistä ja haluten välttää joutumasta kovin pahaan ristiriitaan ajan muotitermin, kansojen itsemäärämisoikeuden, kanssa Oberste Heeresleitung huolehti siitä, että Saksalla oli Bad Homburgissa 13.2.1918 pidetyn kruununneuvoston päätöksen mukaisesti käytettävissään kaikilta kyseessä olevilta reuna-alueilta peräisin olevia »avunhuutoja». Niitä esittivät Ukrainan keskusneuvosto (rada), Baltian saksalaisten kontrolloimat maaneuvostot (Landesräte) sekä Suomen senaatin Berliinissä toimivat edustajat Hjelt ja Erich.
Ukraina oli Saksalle tärkeä sotilaallisista ja taloudellisista syistä mm. viljantuonnin kannalta. Suomi taas piti irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä Pietarin ja Muurmannin uhkaamiseksi täältä käsin. Narvan ja Karjalan kannaksen saavuttamisen jälkeen Pietari olisi Saksan »pihdeissä». Taloudellisessa mielessä taas Suomen metsät, mineraalit ja kosket herättivät kiinnostusta. Maan läheinen kytkeminen keisarikunnan sotatalouteen varmistettiin Berliinissä 7.3.1918 solmituilla sopimuksilla. Turhaan ei Saksan armeijan päämajoitusmestari, kenraali Ludendorff tässä yhteydessä todennutkaan: »Kuinka loputtoman tärkeitä meille ovatkaan Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkauksia on mahdotonta arvioida». Ukraina ja Baltia miehitettiin helmi-maaliskuussa 1918 ja Suomeen lähetettiin valkoisen hallituksen avuksi kenraalimajuri, kreivi Riidiger von der Goltzin komentama Itämeren divisioona, joka nousi maihin Hangossa 3.4.1918. Valkoisten ja saksalaisten yhteisvoimin punakapina kukistettiin toukokuun alkupäiviin mennessä.
Keväällä 1918 Ludendorff näki Saksan mahdollisuudet voittaa maailmansota parempina kuin koskaan syksyn 1914 jälkeen. Kapasiteetin vapautuminen idästä Brest-Litovskin rauhan seurauksena oli muuttanut voimasuhteet länsirintamalla saksalaisten eduksi. Sen vuoksi kamppailu oli ratkaistava rajulla iskulla, ennen kuin amerikkalaisten yhä kasvava panos ehtisi painaa vaakaa toiseen suuntaan.
Saksan maaliskuussa 1918 alkanut suuroffensiivi osoittautui siinä määrin voimakkaaksi ja menestykselliseksi, että se herätti myös länsiliittoutuneitten piirissä vakavaa huolta sodan lopputuloksesta. Suomessa taas kuvaa keisarikunnan murtumattomasta mahdista ja ihailtavasta lujuudesta vahvisti havainto siitä, että lännessä eteenpäin vyöryvästä hyökkäyksestä huolimatta koilliseen rajamaahan pystyttiin samanaikaisesti lähettämään 10 000 -miehinen valiojoukko. Vasta kesällä 1918 kävi vähitellen selväksi, etteivät saksalaisten voimat sittenkään riittäneet ratkaisun aikaansaamiseen suursodassa. Ylijännitetty jousi katkesi seuraavana syksynä.
Kokonaistilanne idässä oli kesällä 1918 se, että Suomi orientoitui selvästi Berliiniin. Baltian miehityksen jälkeen paikalliset maaneuvostot pyysivät heille sanellun kaavan mukaisesti keisari Wilhelmin suojelusta. Itämeren maakuntien lopullinen niveltyminen Saksan valtapiiriin pysyi kuitenkin yksityiskohdiltaan avoimena. Ratkaisua ei saksalaisten keskinäisten erimielisyyksien saatu aikaan vuoden 1918 kuluessa. Ukrainassa rada hallitsi keskusvaltain pistimien turvin. Kun tämä pääasiallisesti oikeistososialisteista ja liberaaleista koostuva orgaani oli osoittautunut tehottomaksi ja miehittäjien kannalta »epäkäytännölliseksi», Oberste Heeresleitung huhtikuussa 1918 muitta mutkitta kaatoi sen ja asetti tilalle hetmanni Pavel Skoropadskin johtaman »hallituksen». Viimeksimainitun kohtalo oli kuitenkin, kuten saksalaiset itse tunnustivat, täysin miehitysjoukkojen antaman tuen varassa. Käyttäen hyväkseen epäselvää kysymystä Ukrainan itärajasta saksalaiset tunkeutuivat Donille saakka, ryhtyivät yhteistoimintaan Krasnovin johtamien valkoisten kasakkajoukkojen kanssa ja pyrkivät ulottamaan vaikutusvaltansa sekä täältä että Krimille perustamastaan »tataarivaltiosta» luonnonrikkauksiensa, ennen kaikkea öljyvarojensa kannalta tärkeään Kaukasiaan. Venäjän Mustanmeren-laivaston pääosa jouduttiin kansankomissaarien neuvoston käskystä upottamaan, jotta se ei joutuisi saksalaisten käsiin.
Saksan ulkopolitiikalle oli ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa tunnusomaista kaksijakoisuus, joka perustui ulkoministeriön, Auswärtiges Amtin, ja valtakunnan johdossa yhä määräävämpään asemaan kohonneen päämajan, Oberste Heeresleitungin, välisiin erimielisyyksiin ja valtataisteluun. Kun keisarin persoona ei läheskään aina riittänyt koordinoimaan eri suuntiin meneviä pyrkimyksiä, ei epätasaisuuksia ja ristiriitaisuuksia voitu välttää. Jo Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana ulkoministeri Richard von Kuhlmann oli edustanut sotilaihin verrattuna varovaisempaa linjaa ja suositellut pidättymistä Viron ja Liivinmaan valtauksesta sekä »apuretkikunnan» lähettämisestä Suomeen, puhumattakaan Donin laakiosta, Krimistä ja Kaukasiasta. Sodan ratkaisu tapahtuisi länsirintamalla, ja sinne oli keskitettävä kaikki liikenevät voimat. Niitä ei saanut päästää hajaantumaan Venäjän loputtomille lakeuksille.
Vanhalle diplomatialle ominaisen »suurvaltojen konsertti» -ajattelun mukaisesti von Kuhlmann katsoi, että Venäjä sodan jälkeen ennemmin tai myöhemmin palaisi suurvaltana. Edessä olevia järjestelyjä silmällä pitäen oli jo nyt järkevintä pysytellä kohtuudessa. Jos Baltia kaikesta huolimatta otettaisiin Saksan haltuun, silloin Venäjän ainoaksi »ikkuna paikaksi». Itämeren rannalla jäisi Suomi, josta se tulisi äärimmäisen sitkeästi pitämään kiinni. Yksinään suomalaiset eivät pystyisi pitämään puoliaan, joten heistä tulisi siis keisarikunnalle painolasti. Saksan idän politiikan kannalta olennaisen merkityksellisessä Homburgin kruunun neuvoston kokouksessa 13.2.1918 von Kuhlmannin linja kuitenkin kärsi selvän tappion kilpailussa Venäjän heikkoudentilan hyväksikäyttöön pyrkivien sotilaiden ekspansio-ohjelman kanssa.
Kevään 1918 laajojen aluevaltausten jälkeen Ludendorffin asemasi viilikilpailijoihin verrattuna oli entisestäänkin voimistunut. Moskovassa toimivan virallisen sotilasasiamiehen lisäksi hänellä oli uusilla intressi alueilla itse paikalla omat edustajansa: Kaukasiassa kenraali Lossow, Ukrainassa kenraali Groener, Baltiassa kenraali Hoffmann ja Suomessa kenraali, kreivi von der Goltz. Näiden avulla Oberste Heeresleitungille tarjoutui tilaisuus hankkia tietoja ja politikoida omin päin Auswärtiges Amtista ja sen koneistosta riippumatta. Suurestikaan liioittelematta saattoi sosialistinen valtiopäiväedustaja Philipp Scheidemann 6.7.1918 todeta: »Meillä on oikeastaan kaksi ulkoministeriötä: von Ki.ihlmannin ja Ludendorffin. Ludendorffin on jo paljon suurempi ja merkittävämpi kuin Wilhelmstrasse». Ludendorffin tavoitteena oli diplomaattien korostamista varovaisuusnäkö- kohdista piittaamatta pystyttää riittävän kauas itään – rajaa ei koskaan tarkoin määritelty – »suojamuuri bolsevismia vastaan» Saksan tällä suunnalla kaavailemien alueliitosten, puskuri valtioiden ja taloudellisten etujen turvaamiseksi. Käynnissä olevassa maailmansodassa täytyi pyrkiä totaaliseen ratkaisuun; von Kuhlmannin edellyttämää kompromissimahdollisuutta ei Ludendorffin mielestä ollut.1
