PAASIKIVEN ENSIMMÄINEN HALLITUS

Monarkia ja Itä-Karjala

Toukokuun lopussa 1918 muodostetun Paasikiven hallituksen ulkopo­litiikka lähti liikkeelle selväpiirteisin tunnuksin. Sota oli viety loppuun saksalaisten tehokkaan avun turvin, ja uutta kapinaa sekä Venäjältä en­nemmin tai myöhemmin tulevaa hyökkäystä pelkäävän valtionhoitaja Svinhufvudin nimenomaisesta pyynnöstä von der Goltzin joukot jäivät edelleenkin maahan. Keisari Wilhelmin valtakunnan uskottiin selviyty­vän voittajana käynnissä olevasta maailmansodasta tai ainakin pääsevän lännen kanssa kompromissirauhaan, joka merkitsisi Hohenzollernien monarkian säilymistä ja ilmeisesti myös pysyvää johtoasemaa Itä-Euroo­passa. Saksan täydellistä luhistumista sisäisine vallankumouksineen ei Helsingissä pidetty realistisena vaihtoehtona.

Oberste Heeresleitungille Suomen hallituksen linja sopi hyvin. Näin varmistettiin maan pysyminen Saksan valtapiirissä ja estettiin sen mah­dollinen liukuminen ententen vanaveteen. Päinvastoin Saksalle tarjou­tui tilaisuus ryhtyä Suomea ja sen aluetta hyväksikäyttäen valmistele­maan brittien karkottamista Muurmannilta.

Ulko- ja sisäpoliittisesti horjuvan asemansa lujittamiseksi senaatti pyr­ki pitkällä tähtäyksellä varmistamaan Saksan tuen ajamalla Suomessa lävitse monarkkisen hallitusmuodon. Kuninkaaksi oli saatava keisari Wilhelmin poika, prinssi Oskar. Siteet Saksaan varmistettaisiin sotilaslii­ton avulla. Oberste Heeresleitungin taholla kumpaankin hankkeeseen suhtauduttiin periaatteessa suopeasti, ja Svinhufvudia rohkaistiin epävi­rallisesti niiden edelleenkehittämisessä.

Kuvaan kuului myös Itä-Karjalan kysymys. Helposti puolustettavaksi otaksuttu »kolmen kannaksen raja» veti voimakkaasti puoleensa Suo­men porvarillisia piirejä. Kansallisromanttinen ideologia täydensi ta­loudellisestikin merkittävän irredentan valtaushankkeita, joille merkit paikallisesta separatismista tarjosivat kaikupohjaa. Laajentumispäämää­ rien toteuttamispyrkimys olikin eräänä syynä tuolloin omaksuttuun sak­salaissuuntaukseen. Kuten tuonnempana näemme, pankinjohtaja Paasi­kiven ensisijaisena kannustimena Itä-Karjalan kysymyksessä ei ollut hei­mo- henki vaan alueen hankintaan liittyvät taloudelliset ja sotilaspoliitti­set realiteetit.

Maaliskuun 1. päivän 1918 valtiosopimuksessa kansanvaltuuskunta oli luovuttanut Suomenlahden rannalla, Karjalan kannaksella sijain­neen lnon linnoituksen Venäjälle Petsamosta saatavaa aluekorvausta vastaan. Käydyistä neuvotteluista kantautui huhuja myös valkoisten puo­lelle. Päämajan saamien tietojen mukaan Venäjä olisi tarjonnut koko Vienan-Karjalaa lnon pattereiden vastikkeeksi. Liioitteluineenkin infor­maatiolla osoittautui myöhemmin olleen todellisuuspohjaa sikäli, että Itä-Karjalan kysymystä todella käsiteltiin kansanvaltuuskunnan ja Leni­nin hallituksen välisissä neuvotteluissa, joskin lopullinen päätöksente­ko asiassa siirrettiin tuonnemmaksi.

Valkoisten päämaja arveli punaisten yrittävän käyttää Itä-Karjalaa hy­väkseen julistamalla, ettei porvarillinen hallitus koskaan pystyisi saa­maan niin edullista sopimusta. Tällaisen käsityksen syntyminen oli jol­lakin tavoin torjuttava. Antreassa valkoisten joukoille 23.2.1918 annetus­sa ylipäällikön päiväkäskyssä olikin selvä viittaus yritykseen »ostaa kan­samme» ja hieroa »kauppaa Suomen kapinoitsijoiden kanssa lupaamal­la heille Vienan-Karjala». »Me tunnemme», jatkui päiväkäsky, »hänen (Leninin) lupauksiensa arvon ja olemme kyllin vahvat vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan-Karjalassa. Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meil­le, ja minä vannon sen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällik­könä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen, ennen­ kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennenkuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan­ Karjalastakin».

Tällä päiväkäskyllä julistettiin siis maailmalle, että Suomen armeijan tavoitteisiin kuului Vienan – ja samalla ilmeisesti myös koko Itä-Karja­lan – valtaus tai puhdista- minen bolsevikkijoukoista. Saksalaiset eivät ajatusta kuitenkaan hyväksyneet, koska sen toteuttaminen olisi merkin­nyt Brestin rauhan rikkomista ja uutta sotaa idässä. Tavatessaan Mannerheimin huhtikuussa 1918 Tampereella Saksan lähettiläs, vapaaherra v. Briick antoikin ymmärtää, etteivät tämäntapaiset julistukset olleet sopi­via. Ottaen askeleen taaksepäin Mannerheim kielsi olevansa enää mi­kään nuorekas ryntäilijä (Draufgänger). Kysymys ei ollut Itä-Karjalan valloituksesta vaan ainoastaan tuon alueen väestön rohkaisemisesta »bolsevikkijoukkojen hurjasti mellastaessa».

Selityksestä huolimatta päiväkäsky vastasi päämajassa ilmenneitä, itä­rajan taakse kohdistuvia hyökkäyssuunnitelmia. Aktivistista Suur-Suomi henkeä edusti lähinnä päämajoitusmestari, eversti Hannes Ignatius, jo­ka Antrean asemalla julkisti Mannerheimin päiväkäskyn. Siksi on lähellä olettamus, että hän olisi vaikuttanut myös sen sisältöön. Mannerheimil­la itselläänkin oli silti samanlaisia hyökkäys- kaavailuja, joskin hän Vaasan senaattia voimakkaammin korosti karjalaisten omaa osuutta bolsevik­kien karkottamisessa. Tarkoituksena ilmeisesti oli vaikuttaa paikalliseen väestöön, jotta sekin puolestaan olisi noussut taisteluun neuvostovaltaa vastaan.

Pari viikkoa myöhemmin käynnistetyt suomalaisten vapaaehtoisjouk­kojen yritykset Vienan-Karjalan valtaamiseksi kuitenkin epäonnistuivat. Saatuaan väestön taholta ainoastaan niukkaa tukea nämä pystyivät säilyt­tämään jalansijansa vain alueen läntisissä osissa. Silti Britannian hallitus katsoi huhtikuussa 1918 aiheelliseksi diplomaattiteitse kahteen ottee­seen vakavasti varoittaa Suomea. Hyökkäyksestä Muurmannille olisi seurauksena ententevaltojen sodanjulistus. Kaikesta huolimatta Suo­men päämajassa jatkettiin vielä toukokuussa 1918 Itä-Karjalan valtauk­seen tähtäävien sotilaallisten operaatioiden valmistelua Mannerheimin ilmeisesti pitäessä mahdollisena sopimukseen pääsyä asiassa ententen kanssa. Tämä tietysti edellytti, etteivät saksalaiset saaneet olla yritykses­sä mukana. Moisen rajan vetämistä taas Svinhufvud piti mahdottomana. Itä-Karjalan retkeen liittyvien sotilaallisten vaikeuksien vuoksi ja ha­luten myös välttää· riskiä suomalaisten yhteentörmäyksestä Muurman­nilla maihinnousseiden länsivaltojen joukkojen kanssa Mannerheim ke­hitti toisena vaihtoehtona aikaisemmin mainitun ajatuksensa »järjestyk­sen palauttamisesta Pietariin» Suomen ja venäläisten monarkistien yh-­ teistyön avulla. Palkkioksi saataisiin Itä-Karjala. Entente ei tällöin voisi käydä Suomen kimppuun, koska se merkitsisi sodanjulistusta myös sil­le Venäjälle, joka näin nostettaisiin jaloilleen. Suomen »kuihtuvalle te­ollisuudelle» avattaisiin laajat venäläiset markkinat ja sikäläisiä »yhteis­kuntaa säilyttäviä elementtejä» yhdistäisi- vät – ainakin joksikin aikaa – Suomeen, ei kiitollisuuden vaan yhteisten intressien siteet.

Monarkian palauttamista Venäjälle keisarillinen Saksakaan tuskin vastustaisi. Wilhelm II:n henkilökohtaisesta kiinnostuksesta huolimatta Auswärtiges Amt asettui kuitenkin jyrkästi torjuvalle kannalle. Saksalla ei ollut mitään intressiä Venäjän konsolidoitumiseen, kaikkein vähiten monarkkisessa muodossa. Väistä- mättömänä seurauksena siitä olisi Ve­näjän siirtyminen voimistuttuaan revanssipolitiikan linjoille. Brestin rauha oli jo antanut sekä poliittisesti, sotilaallisesti että taloudellisesti Saksalle kaiken sen, minkä se saattoi idässä saavuttaa. Oikeata politiik­kaa olisi näissä oloissa ainoastaan pyrkimys säilyttää toimintavapaus idässä estämällä Venäjän nouseminen jaloilleen. Sikäläisistä puolueista vain bolsevikit olivat allekirjoittaneet Brestin rauhan kaikkien muiden asettuessa vastustavalle kannalle. Saksan etujen mukaista oli niin muo­doin, että bolsevikit ainakin toistaiseksi pysyivät vallassa. Tämä oli lyhy­ellä tähtäyksellä myös Ludendorffin tavoite. Ymmärrettävää siten on, että Hans Steinwachs informoides- saan 25.5.1918 Paasikiveä Saksan kan­nasta korosti von der Goltzin pitävän Mannerheimin kaavailua Pietarin valtaamisesta »hullutuksena».¹

Brestin rauhan jälkeen länsiliittoutuneiden piirissä vakiintui käsitys, jonka mukaan kevennyksen aikaansaamiseksi länsirintamalla ja Saksan saarron ylläpitämiseksi oli idässä ryhdyttävä tehokkaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin toteuttamalla interventio Venäjälle ja saamalla antibol­sevistiset voimat mukaan muodostamaan uutta itärintamaa. Venäjälle voitiin tunkeutua vain kolmea tietä: idästä Vladivostokin ja pohjoisesta Muurmannin ja Arkangelin kautta. Kaikkia näitä väyliä käytettiin. Olo­suhteiden pakosta Muurmannin rata ja sen mukana Kuola sekä Itä­- Karjala joutuivat näin länsivaltojen, eritoten Englannin intressipiiriin. Keisari Wilhelmin ja hänen liittolaistensa joukkoja ei missään tapauk­sessa saisi päästää tunkeutumaan Jäämeren rannalle »eristämään Venä­jää länsivalloista», minkä lisäksi paikallisiin satamiin kootut arvokkaat sotatarvikevarastot oli pelastettava joutumasta saksalaisten käsiin. Näitä näkökohtia silmällä pitäen britit miehittivät – toistaiseksi vielä heikoin voimin – Muurmannin alueen helmi-maaliskuussa 1918. Sinne johta­van rautatien vuoksi suomalaisten Itä-Karjalaan kohdistuvat aluevaati­mukset merkitsivät työntymistä suurvaltojen väliselle kiistavyöhykkeel­le.

Brestin rauhan ylläpitämiseksi ja brittien karkottamisen varmistami­seksi Saksa piti tärkeänä Suomen ja Neuvosto-Venäjän pysymistä sovus­sa keskenään. Jännityksen laukaisemiseksi Berliini ilmoitti haluavansa välittää seuraavalla pohjalla: Suomi luopuisi sotilaallisesta tunkeutumi­sesta Itä-Karjalaan, mistä hyvästä Venäjä myöntäisi alueellisia etuja »pohjoisessa». Ententen sikäläiset joukot olisivat tällöin Saksan ulottu­villa. Myönnytysten laajuus riippuisi osittain siitä, missä määrin Suomi olisi valmis noudattamaan Venäjän alueellisia toivomuksia Viipurin lää­nin eteläosassa. Lähinnä oli kysymyksessä Petsamon vaihtaminen lnon linnoitukseen ja Raivolan venäläiskylään. Toisin sanoen Saksa halusi Suomen luopuvan Itä-Karjalan valtauksesta, jotta se vaihtokaupan avulla saisi Saksaa kiinnostavan alueen Jäämeren rannalta.

Valkoisen Suomen Itä-Karjalaa koskevat suunnitelmat olivat näin suurpoliittisista syistä joutuneet pahaan vastatuuleen. Entente uhkasi sodalla ja Saksankin tuki tuntui kaikkea muuta kuin varmalta. Nyt katsot­tiin parhaaksi ryhtyä hiljentämään vauhtia. Britannialle Svinhufvudin hallitus vastasi sovinnollisesti korostaen itäkarjalaisille kuuluvaa oikeut­ta kansalliseen itsemääräämiseen. Mitään lupausta pidättäytyä alueelle tunkeutumisesta ei kuitenkaan annettu. Muurmannin rautatien osalta Suomen hallitus ilmoitti olevansa valmis myötävaikuttamaan sen kan­sain- välistämiseksi. Liittoutuneiden kannasta selville päästyään Manner­heim tuli niinikään entistä varovaisemmaksi. Hänen käsityksensä mu­kaan Itä-Karjalan ratkaisua varten oli odotettava yleistä rauhantekoa ja rajajärjestelyyn saatava ententevaltojen suostumus.²

Jo ennen Paasikiven virallista nimitystä ilmeisesti Mannnerheimin äänitorvena esiintynyt Hannes Ignatius varoitti tulevaa varapuheenjoh­tajaa päästämästä asioita niin pitkälle, että Suomi joutuisi sotaan länsi­valtoja vastaan.³ Vaikka Paasikivi lausuikin olevansa samaa mieltä, hänen kantansa ei näytä olleen yhtä ehdoton. Muistikirjaan sisältyvässä halli­tusohjelmaluonnoksessa on tällä kohtaa merkintä: »Suur-Suomi – We­näjän Karjala. Pyrittävä ajamaan sopimuksella Wenäjän kanssa. Jos saksa­laiset valloittavat Muurmanin, niin silloin sen yhteydessä».⁴ Paasikivi piti bolsevikkihallitusta siinä määrin heikkona, että se tuskin uskaltaisi ryh­tyä vastustamaan, jos Saksa vaatisi Itä-Karjalan luovuttamista Suomelle. Kuten muistiinmerkintä osoittaa, hän ei liioin sulkenut pois mahdolli­suutta Itä-Karjalan hankkimiseen valloituksen avulla. Edellytyksenä kui­tenkin oli, että Saksa marssittaisi joukkonsa Muurmannille. Yksinään ei Suomen armeijan pitäisi itärajan taakse lähteä.

Paasikiven ongelma oli siinä, ettei Saksa toistaiseksi ollut halukas toimimaan kummallakaan linjalla. Liioin se ei Svinhufvudin esittämästä avoimesta pyynnöstä huolimatta suostunut julkisesti ilmoittamaan kan­nattavansa monarkian pystyttämistä Suomeen. ⁵ Virallisesti oli voimassa vain jo huhtikuussa tehty aluevaihtotarjous Petsamo – Ino (Raivola), jonka neuvostohallitus puolestaan hyväksyi. Helsingille tämä taas ei riit­tänyt. Kysymys oli ensinnäkin sisäpoliittisesti arasta oman valtioalueen jakamattomuuden periaatteesta. Toisaalta Petsamoa, joka ensin olisi val­lattava briteiltä ja yhdistettävä muuhun Suomeen yli 500 kilometriä pit­källä rautatiellä, ei muutenkaan haluttu pitää riittävänä kompensaatio­na.⁶

Toukokuun lopussa Helsinki ilmoitti virallisesti Berliiniin hyväksy­vänsä Saksan välityksen Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi siinä tapauksessa, että Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa siirtyisivät Suomelle. Kompensaatiosta Kannaksella ei puhuttu mitään. Kun neuvosto­hallitus puolestaan oli hyväksynyt Saksan rauhan- välityksen Inoa ja Pet­samoa koskevan vaihtokaupan pohjalla, mielipide-erot näyttivät sovitta­mattomilta. Varmemmaksi vakuudeksi valtionhoitaja Svinhufvud ja pää­ministeri Paasikivi esittivät Saksan Helsingin-lähettiläälle von Bruckille vakioargumenttinsa, jonka mukaan Venäjä voimistuttuaan, riippumatta siitä mikä suunta siellä oli vallassa, joka tapauksessa yrittäisi Suomen palauttamista väkivalloin yhteyteensä. Saksan koko avustusaktio Suo­messa jäisi hyödyttömäksi, jos Muurmannin rata pysyisi venäläisten hal­lussa, koska Englanti ja Venäjä voisivat sieltä käsin uhata suojatonta Suomen rajaa. Kun taistelu kuitenkin oli väistämättä edessä, oli se toki käytävä strategisesti niin edullisella rajalinjalla kuin mahdollista. Inolla ja sen takamaastolla oli Suomelle »suunnaton» sotilaallinen ja taloudel­linen merkitys.

Vaikka von Bruck ja kenraali von der Goltz eivät suoranaisesti halun­neetkaan kiistää suomalaisten Petsamoon ja Itä-Karjalaan liittyviä näkö­kohtia, he olivat Inon osalta jyrkästi toista mieltä. Pietariin johtavaa meritietä hallitsevan linnoituksen luovut- tamisella päinvastoin vähen­nettäisiin Venäjän halua käydä vastaisuudessa Suomen kimppuun. »Ajan mittaan Venäjä ei mitenkään voi sallia tällaista ainoaan Itämeren­ satamaansa kohdistuvaa uhkaa… » Sitäpaitsi kenraali von der Goltz oli todennut Suomen varsinaisen puolustuslinjan Kannaksella sijaitsevan taaempana. Paikalle kesäkuussa 1918 tekemänsä tarkastusmatkan tulok­sena hän raportoi pitävänsä Inon aluetta täysin välttämättömänä Venä­jälle ja Pietarin turvallisuudelle. Toisaalta sen arvo oli monin verroin suurempi verrattuna Petsamoon, joka ei riittäisi suomalaisille korvauk­seksi. Kun toisaalta Berliinin omatkaan Muurmanniin kohdistuvat suun­nitelmat eivät vielä olleet mitenkään kiteytyneet, asia jäi toistaiseksi tähän.⁷

Ulkoministeri v. Kuhlmannin johtama Saksan Auswärtiges Amt kiel­täytyi johdonmukaisesti hyväksymästä Itä-Karjalaan kohdistuvia Suo­men laajentumis- hankkeita. Niiden toteutuminen loisi tilanteen, jota mi­kään Venäjän hallitus ei ajan mittaan voisi sietää vaan yrittäisi ensi tilassa sen korjaamista. »Suomen turvallisuus venäläiseen naapuriinsa nähden ei ole saavutettavissa suurimmalla mahdollisella ekspansiolla vaan sel­laiset olosuhteet luovalla rauhanomaisella järjestelyllä, jota myös Venäjä ainakin toistaiseksi saattaisi pitää pysyvänä». Vain rauhan vallitessa Suo­mi voisi lujittua ja kehittää voimiaan pystyäkseen aikanaan kestämään mahdollisesti kohtaamansa vakavat myrskyt.⁸ Kuten jo aikaisemmin on todettu, v. Kuhlmann ei alun perinkään pitänyt Suomen riippumatto­muutta minään itsestään selvänä, pysyvänä ilmiönä.

Saksan ulkoministeriön vastahakoisuuden havaittuaan suomalaiset turvautuivat entistä halukkaammin keisarikunnan sotilasjohtoon. Erityi­sesti Svinhufvudia rohkaisi von der Goltzilta 31.5.1918 tullut kirje, jossa tämä lähinnä tietenkin liittoutuneiden karkottamista ajatellen mutta ko. tehtävää lähemmin täsmentämättä ilmoitti ryhtyneensä valmisteleviin toimiin Vienan Kemin ja Kantalahden suuntiin kohdistuvaa offensiivia varten. Se voitaisiin kuitenkin toteuttaa aikaisintaan syksyllä. Mikäli taas suomalaiset aloittaisivat jo kesällä etenemisensä rajan taakse, ennen muuta Kantalahden suuntaan, kenraali lupasi yritykselle täyden tuken­sa.⁹ Vaikka suunnitelmista ja alustavista valmisteluista oli todelliseen toimintaan vielä pitkä matka, Svinhufvud ja Paasikivi puolestaan katsoi­vat, ettei heillä ulkopoliittisen peruslinjan kerran omaksuttuaan ollut enää valinnanvaraa. Suomen turvallisuus, saksalaissuuntaus, monarkia ja Itä-Karjala muodostivat näin yhtenäiseksi ja jakamattomaksi koetun kokonaisuuden.

Suomen rauhansopimusluonnoksen laatimisen oli entinen ministe­rivaltiosihteeri Carl Enckell saanut tehtäväkseen jo Svinhufvudin halli­tukselta. Kesäkuun 11. päivänä 1918 Paasikiven senaatti nimitti hänen avukseen komitean, jonka jäseniksi kutsuttiin todellinen valtioneuvos A. Ramsay, senaattori H. Rautapää, valtiokonttorin ylitirehtööri J. Wartio­vaara, professori R. Erich ja armeijan ylilääkäri W. O. Siven. Komitea, jonka henkilökokoonpano hyväksyttiin porvarillisessa delegaatiossa, muodosti sittemmin Suomen valtuuskunnan rungon elokuussa 1918 Berliinissä Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa.

Valmistavat keskustelut komiteassa osoittivat Itä-Karjalan hankkimi­seen kylläkin pyrittävän, mutta muuten ei rajajärjestelyistä saatu Helsin­gissä aikaan lopullista ehdotusta. Tohtori Siven tahtoi Syvärin eteläpuo­listen vepsäläisalueiden liittämistä Suomeen, kun taas valtioneuvos Ramsay suositteli pysyttelyä karjalaa puhuvan väestön asuma-alueen puitteissa, jolloin raja olisi kulkenut huomattavasti Syvärin pohjoispuo­lella ja jättänyt myös Vienanmeren rannikon Venäjälle. Komitean rapor­tin kuultuaan Paasikivi viittasi Pietarin puolustuksen kannalta tärkeän Inon luovuttamiseen. Saksalaisten ja jo Gyllenbögelin tammikuisessa muistiossaan esittämän kannan mukaisesti varapuheenjohtaja otti siis huomioon Pietarin turvallisuusnäkökohdat idästä tulevaa hyökkäystä koskevista epäluuloistaan huolimatta. Hänkään ei katsonut silti aiheelli­seksi tarkemmin määritellä niitä alueita, jotka kansojen itsemääräämis­oikeuden nojalla oli liitettävä Suomeen. Asian ratkaisu jäisi riippumaan Saksan hallituksen kannasta.

Petsamo oli kuitenkin Paasikiven mielestä saatava vastikkeetta tsaari­ hallituksen v. 1864 antaman lupauksen perusteella. Suomi ei voisi mil­tään osin vastata Romanovien keisarikunnan veloista ja Venäjän valtion entisessä suuriruhtinaskun- nassa sijaitsevan omaisuuden oli sotasaaliina langettava korvauksetta Suomelle. Paasikiven 18.6.1918 antamien ohjei­den mukaan valtuuskunnan oli aikanaan voimiensa mukaan ponnistel­tava Berliinissä viedäkseen läpi rajakysymyksessä Suomelle mahdolli­simman edulliset ehdot. Niiden lopullinen hyväksyminen jäisi tietysti hallituksen asiaksi.¹⁰

Kun Vienan väestön Suomeen kohdistuva kiinnostus oli osoittautu­nut varsin rajalliseksi, tilanne Itä-Karjalan eteläisessä osassa, Aunukses­sa, näytti kesällä 1918 kehittyvän toiseen suuntaan. Kesäkuun aikana sikäläisistä kunnista tuli Paasikiven hallituksen puheille lähetystöjä eh­dottamaan alueen liittämistä Suomeen.

Vahtolan mukaan kysymys oli tällä kertaa spontaaneista eikä suoma­laisten masinoimista »avunhuudoista».Tyytymättömyyttä herättivät neuvostoviranomaisten vaatimukset omaisuuden pakkoluovutuksista sekä kurittoman sotaväen ja Aunukseen saapuneiden suomalaisten pu­naisten paikallista talonpoikaisväestöä kohtaan harjoittamat väkivaltai­suudet. Viimeisen pisaran näyttävät muodostaneen kesäkuussa Aunuk­sen piirikuntaan määrätty asevelvollisuus ja 900 000 ruplan pakkovero. Helsinkiin saapuneet lähetystöt korostivat ajankohtaisen tilanteen otol­lisuutta suomalaisten tulolle, kun elintarvikkeista ei ollut pulaa. Karja­laiset eivät voineet sietää vallitsevia oloja ja suomalaisten kieltäytyessä he kääntyisivät englantilaisten puoleen. Viimeksi mainittujen »imperia­lismia» kohtaan tunnettiin Aunuksessa kuitenkin epäluuloa.¹¹

Sortavalan kautta 12.6.1918 vastaisena yönä saadut hälyttävät tiedot Aunuksessa tapahtuneesta laajamittaisesta kansannoususta Suomeen kohdistuvine avunpyyntöineen saivat senaatin kutsumaan kiireimmän kaupalla koolle porvarillisten puolueiden valtuuskunnan. Paasikivi to­tesi tällöin hallituksen haluavan auttaa karjalaisia, mutta Suomi ei saisi joutua sotaan länsivaltoja vastaan. Ehkä asia voitaisiin hoitaa vapaaeh­toisten joukkojen avulla. Delegaation pitäisi ottaa kantaa siihen, pyrittäi­siinkö Venäjän Karjalan liittämiseen Suomeen ja olisiko sen hyväksi nyt jotenkin toimittava.

Periaatteessa valtuuskunta kannatti Itä-Karjalan hankkimista Ståhlber­gin, Estlanderin ja Wreden tosin huomauttaessa hankkeeseen sisältyvis­tä vaaroista. Alkion mielestä taas »Suomi ei ole ennen itsenäinen eikä kokonainen ennenkuin Venäjän Karjala on siihen yhdistetty». Epäviral­lisiinkaan yrityksiin asian hyväksi ei silti pitänyt ryhtyä ilman Saksan yksiselitteistä takuuta. Tässä olikin ongelman ydin hallituksen osoittau­tuessa kykenemättömäksi näyttämään toteen Saksan tukea. Asia jäi siten toistaiseksi auki. Vapaaehtoisjoukkojen organisointityö pantiin kuiten­kin varmuuden vuoksi käyntiin. Aunukselaisille annettu apu rajoittui asetoimituk- siin sekä neuvoon julistautua itsenäisiksi ja liittyä Suomeen. Ennen pitkää puna-armeija saikin kapinan kukistetuksi.¹²

Avatessaan 12.6.1918, siis heti Aunusta koskevien kapinatietojen saa­vuttua, eduskunnassa monarkkista hallitusmuotoesitystä koskevan lähe­tekeskustelun Paasikivi ensimmäistä kertaa viittasi julkisesti, joskin vain yleisin piirtein, Itä-Karjalan kysymykseen. Kuningasvalta oli välttämä­tön, » jos todenteolla tahdomme noudattamalla veljeskansan pyyntöä koota rajan takana olevat heimomme yhdeksi kansaksi ja yhdeksi valta­kunnaksi. .. varma on, että vain vahvan monarkkisen vallan johdolla Suomen kansa kykenee täyttämään historiallisen kutsumuksensa: luo­maan voimakkaan ja muiden valtojen rinnalla omilla jaloillaan pystyssä pysyvän valtakunnan tänne Pohjolaan lännen ja idän välille». Puheensa pääosan Paasikivi omisti jo tunnetuin argumentein kuningasvallan ylei­seen puolustukseen.

Samalla hän käytti hyväkseen tilaisuutta (ensimmäistä eduskunta­ esiintymistään senaatin varapuheenjohtajana) eräänlaiseen ohjelmaju­listukseen, jossa kevään muistioissa esitettyjä kaavailuja oli edelleen täsmennetty. »Maamme itsenäisyys on tulos Saksan ja sen liittolaisten voitokkaasta sodasta ja Saksan meille antamasta diplomaattisesta ja soti­laallisesta avustuksesta. Tästä avusta olemme Saksalle kiitolliset ja toi­vomme siltä ja sen liittolaisilta tulevaisuudessakin itsenäisyydel- lemme voimakkainta tukea niitä vaaroja vastaan, jotka sitä uhkaavat. Tämän ohella pyrimme luonnollisesti hyviin suhteisiin kaikkiin ulkovaltoihin ja varsinkin Ruotsiin sekä muihin Skandinavian valtakuntiin».

Itsenäisyyden turvaamisen ja hallitusmuotokysymyksen lisäksi se­naatti tulisi kiinnittämään huomiota järjestyksen ylläpitämiseen, elin­tarpeiden hankkimiseen, valtion raha-asiain kuntoon saattamiseen sekä yhteiskunnalliseen uudistuspolitiik- kaan, jossa ensi sijalla olisi torppien itsenäistäminen. Muuten uusi senaatti noudattaisi Svinhufvudin halli­tuksen marraskuussa 1917 julkaisemaa ohjelmaa.¹³

Pitkäksi venyneessä lähetekeskustelussa (12.6.-13.6.1918) tasavaltalai­set keskittyivät sisäpoliittisiin argumentteihinsa. Heidän pääpuhujansa K. J. Ståhlberg syytti monarkisteja epäluottamuksesta omaa kansaa koh­taan ja nojautumisesta ulkopuoliseen tukeen. Sitä osoitti hänen mieles­tään taipumus kotimaisten ongelmien väheksymiseen ja kääntyminen »suuriin ulkopoliittisiin tuumiin». Kieltäytyen hyväksymästä olosuhtei­den muutosta koskevaa argumenttia Ståhlberg ironisoi »pääasiallisesti samaa hallitusta», joka antoi »samoille valtiopäiville» kaksi hallitus­ muotoesitystä, tasavaltalaisen ja monarkkisen. Saksalainen kuningas nähtiin eräänlaisena poppamiehenä, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmat. Monarkistien reaktiota taas kuvastaa A. O. Kairamon myö­hemmin yksityiskirjeessä esittämä viittaus Ståhlbergin »matalahenki­seen purkaukseen» ja »mitättömiin letkauksiin» verrattuna Paasikiven »vakavaan ja hyvin harkittuun puheeseen ».¹⁴

Varapuheenjohtajaa itseään näyttävät kuitenkin enemmän harmitta­neen eräiden maalaisliittolaisten kansanedustajien lähetekeskustelussa käyttämät, myöntyvyys- politiikkaa ja monarkismia arvostelevat puheen­ vuorot. »Aikaisemmin oltiin kumarruksissa itäänpäin, Bobrikovin ja Seynin nöyriä palvelijoita… Nyt jotenkin samoissa piireissä on saanut alkunsa tämä kuningashomma.. . Nyt kumarrellaan kaikille suunnille etsien tälle kansalle kuningasta». Suomalainen talonpoika ei moista »turvaa» tarvinnut. ¹⁵ Syytökset kirvelivät Paasikiven mielessä hänen
purkaessaan estottomasti sydäntään Hannes Gebhardille vielä kuusi viikkoa myöhemmin:

»Tapaukset ovat olleet sellaiset, että me saamme kiittää Saksaa kaikesta (harv. Paasikiven). Sekä itsenäisyydestämme että myös siitä, että olot meillä eivät ole samanlaiset kuin Venäjällä vielä tänäpäivänä – jota meidän kansamme ei olisi kestänyt. Meidän on tosin ollut ja on edelleen pakko, kansallisista syistä, ylistää ‘valkoista armeijaa’ ja sen urotöitä, vaikka tästä ylistyksestä onkin jo ollut ja edelleen on suuret huonot seuraukset, koska se on niin nostanut ‘Suomalaisen talonpojan’ s.o. maalaisliiton ylpeyden, et­tä se tekee järkevän politiikan mahdottomaksi. Alkion y.m.s. mie­lestä ‘Suomen talonpoika’ kykenee valloittamaan vaikka puolen ellei koko mailmaa eikä tarvitse ottaa mitään huomioon. – Mutta Saksa ensiksikin antoi Mannerheimin armeijalle aseet, joita ei mistään muualta saatu. Ruotsi ei sallinut edes transitokuletusta. Se on ensimäinen perusteko Saksan puolelta. Toiseksi ilman Saksan sotaväen apua ei Mannerheim, se on minun vakaumukseni, vielä tänä päivänä olisi Helsingissä puheistaan huolimatta. Ellei saksa­laiset olisi tulleet, olisi punaisten vastustus täällä ollut aivan toi­senlainen. Saksalaisten tulo desorganiseerasi heidät täydellisesti niin että heistä Helsingissä, josta johtajatkin olivat paenneet, enemmistö… heitti aseensa. Muussa tapauksessa he olisivat puo­lustaneet Helsinkiä toisella tavalla ja venäläisten tekemien Helsin­gin varustusten avulla olisi se ollut erinomaisen voimakas. Ja vih­doin: Mannerheim ei olisi millään keinoilla voinut ajaa venäläistä sotalaivastoa pois Helsingistä ja muista Suomen satamista, ja sen sijaan että Saksan laivasto pommitti Helsingissä punaisten linnoi­tuksia, olisi venäläinen bolshev. laivasto hallinnut kaupungin. Mi­ ten ‘valkoinen armeija’ tästä olisi suoriutunut, on tähän asti jäänyt sanomatta. – Ja millainen olisi maan tila ilman saksalaisten apua? Se on hirveä ajatellakaan».^15a

Paasikiven raivostumisen taustana ei ollut ainoastaan hänen epäoikeudenmukai- seksi kokemansa myöntyvyyssuuntaukseen ja monarkismiin kohdistunut arvostelu. Helsingissä punakapinan viikkoina piileskele­mään joutuneet poliitikot arvioivat tulevaisuuden näköaloja yleensäkin pessimistisemmin ja »saksalaismielisemmin» kuin heidän valkoisen Suomen kansannousun innostuneessa ja itseluottamuksen sävyttämässä ilmapiirissä työskennelleet siviili- ja sotilaskollegansa. Merkille panta­vaa onkin, että Otto Stenrothin ohella molemmat koko kansainvälisen kentän vaikutusta arvioimaan pyrkivät ja siihen ylipäänsä kykenevät joh­toportaan edustajat – Paasikivi ja Mannerheim – päätyivät yhteisestä pohjasta huolimatta tuntuviin konseptioeroihin. Paasikivi piti Manner­heimin käsitystä siitä, että suomalaisten oli »itse pystyttävä puhdista­maan omat pihansa» tosin periaatteessa oikeana mutta käytännössä lii­an uhkarohkeana asenteena. Kieltämättä valkoisten Saksasta saamien aseiden merkitystä (punaisten arsenaali tuli vastaavasti Venäjältä) Man­nerheim korosti vastustajaan verrattuna hyvin organisoidun ja koulute­tun armeijansa saavuttaneen Tampereen operaation yhteydessä jo en­nen saksalaisten tuloa sotilaallisen yliotteen, minkä argumentin taas Paasikivi sivuuttaa. Vaikka valkoisten lopullisen voiton todennäköisyyttä ei olekaan aihetta epäillä, saksalaisten tulo vaikutti kiistattomasti lyhen­tämällä sotaa ja vähentämällä ihmisuhrien sekä aineellisten tuhojen määrää. Tässä mielessä varsin huomion- arvoinen on Paasikiven viittaus Helsinkiin sijoitettuun Venäjän laivastoon. Vaikka nuoren neuvostoval­lan sotilaallinen rappiotila saavuttikin keväällä 1918 huippukohtansa, ilman Saksan uhkaa olisi Suomen punaisille annettua apua pystytty lai­vaston lisäksi ehkä muutenkin lisäämään.

Hallitusmuotoesityksestä 12.6.-13.6.1918 käydyn kiihkeän lähetekes­kustelun jälkeen asia siirtyi perustuslakivaliokuntaan, jonka johtavat monarkistijäsenet kutsuttiin 16.6. hallituksen »puhutteluun». Svinhuf­vudin ja Paasikiven pyynnöstä Enckell antoi tällöin selvityksen ulkopo­liittisen tilanteen kehityksestä. Tehden laajalle ulottuvia johtopäätöksiä Siperiassa puhjenneesta tsekkoslovakialaisen legioonan ja paikallisten valkoisten kapinasta ¹⁶ sekä sittemmin perättömäksi osoittautuneesta huhusta Nikolai II:n veljen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsin kar­kaamisesta vankeudesta ja liittymisestä valkoisiin Enckell otaksui bolse­vikki- hallituksen saattavan sortua minä päivänä tahansa uudelleen nou­sevan Romanovien keisarikunnan tieltä.

Suomen turvallisuus vaati näissä oloissa Enckellin mielestä ehdotto­masti monarkian pystyttämistä ja hohenzollernilaista prinssiä, joka ko­ko voimallaan ja auktoriteetillaan ottaisi hoitaakseen Itä-Karjalan kysy­myksen nyt kun siitä länsivaltojen sekaantumisen vuoksi oli tullut kan­sainvälinen. Suomalaisten oli mahdotonta käydä sotaa politikoivalla armeijalla, minkä takia hallitusmuoto kysymys oli saatava pian ratkaistuksi. Pelättävissä oli myös Saksan ja Venäjän pääseminen keskenään yhteis­ymmärrykseen, jolloin Suomi saattaisi joutua »maksamaan viulut», ellei sillä tuolloin ollut vaikutusvaltaista puoltajaa. – Enckell siis otti huomi­oon myös myöhemmän Brest-Litovskin täydennyssopimuksen tai – mutatis mutandis – Hitler-Stalin paktin kaltaisen vaihtoehdon mahdol­lisuuden siitä Suomelle aiheutuvine kohtalokkaine seuraamuksineen.

Svinhufvud puolestaan korosti saksalaisten pidättyneen virallisista kannanotoista. von der Goltz oli kuitenkin luottamuksellisesti antanut ymmärtää pitävänsä henkilökohtaisesti tuntemaansa prinssi Oskaria so­veliaana kuningasehdokkaana. Keisari Wilhelm ei voinut tulla tarjoa­ maan omaa poikaansa. Toisaalta niin kauan kuin kysymys pysyi edus­kunnassa avoimena, senaatti ei voinut tehdä Saksan hallitsijalle mitään ehdotuksia. Kun Auswärtiges Amt kieltäyi hyväksymästä aseellista esiin­tymistä Karjalassa, tarvittiin alueen hankkimiseen, joka ehkä voitaisiin hoitaa myös diplomaattisin neuvotteluin, kuninkaan auktoriteettia. Ny­kyisen epätietoisuuden vallitesssa, joka osaltaan ilmeni pääoman virtaa­misena ulos maasta, hallitus ei katsonut mahdolliseksi enää kauan hoi­taa asioita. Paasikivi oli samaa mieltä arvioiden tilannetta pessimistises­ti. Jos senaatti Svinhufvudia myöten eroaisi, vaikutus myös ulkomailla olisi »hyvin huono» ja johtaisi kenties suoranaiseen romahdukseen.¹⁷

Kesäkuun 18. päivänä 1918 pitämässään kokouksessa eduskunnan pe­rustuslaki- valiokunta päätti äänin 9-8 ottaa käsittelyn pohjaksi monarkki­sen hallitusmuoto- esityksen tasavaltalaisen sijasta. Enemmistö oli tulevai­suutta ajatellen kuitenkin siinä määrin niukka, että senaatti kutsui seuraa­vaksi päiväksi koolle porvarillisen valtuuskunnan pohtimaan asiaa.

Hallituksen toiveet kohdistuivat erityisesti maalaisliittoon, jonka tie­dettiin kannattavan Itä-Karjalan liittämistä mutta samalla vastustavan monarkiaa. Sitomalla tiukasti yhteen kuninkuuden ja Itä-Karjalan hank­kimisen (jälkimmäinen edellyttäisi edellistä) Svinhufvud ja Paasikivi koettivat saada maalaisliiton muutta- maan kantansa hallitusmuotoasias­sa. Varmemmaksi vakuudeksi he kutsuivat Alkion, Kallion, J. A Heikki­sen ja Arvo Mannerin erilliseen neuvotteluun senaattiin ennen porvaril­lisen valtuuskunnan kokousta. Läsnä oli myös ulkoasiain toimitus- kun­nan päällikkö Otto Stenroth.

Taivuttelu ei jäänytkään kokonaan tuloksettomaksi Heikkisen ilmoit­taessa olevansa tunnetusti Suur-Suomen kannattaja ja hyväksyvänsä pe­riaatteellisesta tasavaltalai- suudestaan huolimatta monarkian, jos sen avulla saataisiin Itä-Karjala. Muut maalaisliittolaiset sen sijaan pysyivät järkkymättöminä. Mielten rauhoittamiseksi he suosittelivat hallitusmuo­toasian lykkäämistä syksyyn ja Karjalan kysymyksen hoitamista siitä riip­pumatta erillisenä asiana. Senaattorien hermot näyttävät joutuneen jo tässä tilaisuudessa vakavasti koetteille. Alkion muistiinpanojen mukaan Svinhufvud korosti, ettei tasavalta kyennyt ottamaan eikä pitämään Ve ­näjän Karjalaa. »Mutta jos saadaan Saksan keisarin poika, prinssi Oskar kuninkaaksi, silloin Saksa on mukana. Keisari Wilhelm ei laske tänne poikaansa, ellei valtakunta ole sellainen, että hän katsoo aseman taatuk­si. . . Samaan suuntaan Paasikivi. Svinhufvud puhui hyvin paljo, tuntui hermostuneelta. Selitti, että ellei monarkiaa aivan viipymättä säädetä, he katsovat olevansa pakoitetut jättämään paikkansa niiden hoidettavak­si, jotka luulevat voivansa toisin asiat järjestää».¹⁸

Asetelma uusiutui samana iltana (19.6.1918) pidetyssä porvarillisen valtuuskunnan kokouksessa Svinhufvudin toistaessa jo maalaisliittolai­sille esittämänsä käännytys- puheen. Paasikivi tuki voimakkaasti valtion­hoitajaa tuoden mukaan keskusteluun myös uuden elementin. Itä-Kar­jala merkitsi hänestä elinehtoa itsenäiselle Suomelle, ei ainoastaan stra­tegisen rajan vuoksi, vaan myös siksi, että Suomen oli muuten vaikea irrottaa kylliksi varoja riippumattomuutensa ylläpitämiseen. Thesleffin arvion mukaan 30 000 miehen vahvuisen armeijan kustannuksiin tarvit­tiin vuosittain 120-140 miljoonaa markkaa. Ruotsissa vastaava summa oli ennen sotaa liikkunut 120-130 miljoonan markan vaiheilla.

Vaikka sotilasmenot Paasikiven mielestä ehkä pystyttäisiinkin supista­maan 100 miljoonaan, ne horjuttaisivat silti vakavasti budjetin tasapai­noa. Suomen valtion verotulot käsittivät v. 1917 300 miljoonaa markkaa ja tekeillä olevaan budjettiin sisältyi 450 miljoonan vaje, josta tosin 100 miljoonaa koostui rautatierakennuksiin tarkoitetuista varoista. Ulko­maisen lainapääoman saanti oli lähes mahdotonta, ja kotimaista »vapau­den lainaa» oli merkitty varsin nihkeästi, koska sijoittajien piirissä vallit­si epävarmuus hallitusmuodosta ja maan tulevaisuudesta yleensäkin. Luonnonvaroiltaan rikkaan Itä-Karjalan hankkiminen oli välttämätön siinäkin mielessä, että vain suuri ja kannattava Suomi saattoi kylliksi houkutella Hohenzollern-prinssiä tulemaan tänne.

Paasikivi oli nyt päätynyt käsitykseen diplomaattisten neuvottelujen avaamien näköalojen rajallisuudesta. Inon, Kivennavan ja Uudenkirkon luovuttaminen ei riittäisi kompensaatioksi koko Itä-Karjalasta, varsin­kaan kun suomalaisilla ei ollut voimaa takanaan. Huomattavat piirit Saksassa, ennen muuta vasemmistopuolueet ja Auswärtiges Amt, jotka katsoivat Venäjää jo tarpeeksi pilkotun, vastustivat etenemistä Itä-Karja­laan. Paasikivi teki tästä sen johtopäätöksen, että mikäli suomalaiset ajattelivat vain neuvottelulinjaa, Itä-Karjalasta olisi pakko luopua. Sitä­ paitsi porvarillisen delegaation jäsenet kieltäytyivät 19.6.1918 mene­mästä myönnytyksissä Inoa ja Raivolan venäläiskylää pitemmälle. Alue­vaihdon tie näytti loppuun kuljetulta.

Koko Itä-Karjalan saamiseksi Svinhufvud ja Paasikivi tarrautuivat näin entistä lujemmin Preussin prinssi Oskarin kandidatuuriin, jonka avulla Saksan sotilas- johdon tuki saataisiin ehkä ohjatuksi Suomen laajentumis­tavoitteiden taakse. Paasikivi oli samalla valmis ottamaan myös riskin sotilaallisesta yhteentörmäyk- sestä länsivaltojen kanssa Itä-Karjalassa. Erityisesti hän korosti porvarilliselle valtuuskunnalle asian kiireellisyyt­tä. Monarkian palattua Venäjälle ja maailman- sodan päätyttyä laajentu­mishankkeet tuskin enää onnistuisivat yleisten rauhanjärjestelyjen yh­teydessä. Nyt oli pidettävä kiirettä, eikä tilaisuutta saanut päästää käsistä. Eduskunnan oli otettava monarkia-asiassa selvä kanta, jotta viralliset keskustelut saksalaisten kanssa voitaisiin aloittaa.

Tasavaltalaiset pitivät kuitenkin pintansa. Ståhlberg ei tosin halunnut kiistää Itä-Karjalan suhteellista merkitystä, mutta »Suomen kansa sellai­sena kuin se nyt on, on vielä tärkeämpi kuin Karjalan kysymys». Viimek­si mainittu oli vain »yksi vaikuttava seikka» muiden joukossa. Alkio oli samaa mieltä.¹⁹ Hänen linjaansa ei horjuttanut professori J. J. Mikkolan seuraavana päivänä, 20.6.1918 esittämä selonteko keskustelustaan ken­raali von der Goltzin kanssa. Vaikka saksalaiset eivät puuttu- neetkaan Suomen sisäisiin asioihin kuuluvaan hallitusmuotokysymykseen, sen ratkaisu ei ollut heille suinkaan yhdentekevä. Asia liittyi Suomelle edul­liseen sotilasliittoon Saksan kanssa, jota Berliini ei ehdottaisi, mutta odotti Helsingin aloitetta sopimuspohjan kartoittamiseksi. Ellei liittoa syntyisi, Saksan täytyi von der Goltzin mukaan »katsoa muuten etujansa. Ententen käsissä Suomi joutuisi joko Venäjän tai Ruotsin provinssiksi». Paasikiven saksalaismielinen hallitus saattoi tulla syöstyksi vallasta. Mi­ten suomalaiset takaisivat, ettei tilalle tullut ententemielistä tai »kaksi­ mielistä» hallitusta?²⁰

Alkio ei halunnut kieltäytyä neuvottelemasta von der Goltzin kanssa, mutta samalla hän valmistautui pitämään tiukasti kiinni kannastaan, joka Karjalan kysymyksessä oli kehittymässä entistä »negatiivisempaan» suuntaan. Tätä ongelmaa ei saanut kytkeä yhteen monarkian kanssa. Jos näin kuitenkin tehtiin, Alkio pohti päivä- kirjassaan, »on selvää, että Kar­jalan kruunulla emme me saa luovuttaa itsenäisyyttämme. Suomi enti­sellään ja tasavalta ennen kuin me annamme kruu- numme vieraisiin käsiin». Hallitus oli hänen mielestään joutunut »saksalaishyp- noosin» valtaan. Sillä ei ollut mitään muuta ratkaisua ongelmiin kuin Saksan keisarin poika.²¹ Muistiinpanoissaan Svinhufvudin hallituksen jäsen Ale­xander Frey puolestaan arvioi Svinhufvudin nähneen prinssi Oskarin parhaiten varmistavan Suomelle Saksan tuen ja »samalla nauttivan mitä suurinta auktoriteettia meidän niin kurittomassa kansassamme». ²²

Prinssi Oskar ei kuitenkaan sopinut uudelleen nousevaa Venäjää sil­mällä pitävän Auswärtiges Amtin laskelmiin. Hanke muodostuisi rasit­teeksi myös Berliinin suhteille Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin.

Aikansa horjuttuaan Wilhelm II asettui ulkoministeriönsä kannalle ja kieltäytyi luovuttamasta poikaansa tai ylipäänsä preussilaista prinssiä alttiiksi helsinkiläisen valtaistuimen epävarmuustekijöille. Hohenzol­lern-suvun arvovalta ei sallisi kuninkaan kukistumista, mikä merkitsi Saksalle kiusallista vastuuta Suomen tulevista kohtaloista myös odotet­tua yleistä rauhankonferenssia ajatellen. Etujensa niin vaatiessa Saksa ei voisi tehdä Venäjälle myönnytyksiä Suomen kustannuksella. Lopuksi oli otettava huomioon myös asian sisäpoliittinen puoli: Saksan liberaalien, sosiaalidemokraattien ja osaruhtinaiden tyytymättömyys Hohenzoller­nien »dynastiapolitiikkaa» kohtaan. Varoen antamasta aseita käsiin tälle oppositiolle keisari ja Auswärtiges Amt olivat sen sijaan kyllä suostuvai­sia jonkun ei-preussilaisen saksalaisen ruhtinaan lähettämiseen Suo­meen kuninkaaksi.²

Helsingin monarkisteille tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan ulkopoliittisista turvallisuussyistä ja kohtaamansa voimakkaan sisäpoliittisen vastarinnan vuoksi he riippuivat sitkeästi kiinni prinssi Oskarin ehdok­kuudessa. Osaltaan heitä rohkaisivat suomalaisten avulla tapahtuvaan brittien Muurmannilta karkottamiseen tähtäävän Saksan paikallisen so­tilasjohdon vihjailut. Vielä 3.7.1918 – muutamaa tuntia ennen preussi­laisia prinssejä koskevan keisari Wilhelmin kielteisen kannanoton saa­pu- mista Helsinkiin – kenraali von der Goltz oli suositellut Svinhuf­vudille, Paasikivelle ja Stenrothille sopimuksen solmimista Venäjän kanssa aluevaihdon pohjalta. Kenties saataisiin näin koko Itä-Karjala, minkä jälkeen ajettaisiin englantilaiset pois Muurmannilta. Muussa ta­pauksessa tilanne muodostuisi vaikeaksi suomalaisten joutuessa soti­maan yhtäaikaisesti venäläisiä vastaan etelässä ja brittejä vastaan pohjoi­sessa. Saksalaiset järjestivät nyt kuntoon Suomen armeijan, mutta hei­dän oli saatava takeet siitä, ettei se opetusupseerien poistuttua joutuisi Saksan vihollisten puolelle. Tällaisen takeen tarjoaisi Hohenzollern­ kuningas. Hallitusten vaihdellessa monarkki pysyisi paikallaan edusta­en jatkuvuutta. Tasavallan toteutuessa taas Saksa tarvitsisi lisätakeita, joita von der Goltz ei halunnut ryhtyä määrittelemään.²⁴

Saksaan kantautuneet tiedot kenraalin Hohenzollern-prinssiä koske­neista, osittain julkisuuteen päässeistä lausunnoista pakottivat tämän lähettiläs v. Brückin välityksellä kirjallisesti selittämään menettelyään Auswärtiges Amtille. Puolueettomana pysytteleminen suomalaisten ky­sellessä oli tavattoman vaikeata. von der Goltz selviytyi asiasta korosta­en esittäneensä Helsingissä vain henkilökohtaisia mielipiteitään. Saksa­laisena kenraalina hänen ei tietenkään voitu odottaa olevan muuta kuin monarkisti.²⁵

Heinäkuun alussa tilanne kuitenkin muuttui Ruotsin yllättävän aloit­teellisuuden vuoksi. Helsingin-lähetystöstään saamiensa raporttien perusteella Tukholma piti todella reaalisena vaarana sitä, että suomalaiset lähtisivät saksalaisten tukemina hyökkäämään Muurmannille. Seurauk­sena olisi ententen sodanjulistus, mikä samalla merkitsisi myös Ruotsin joutumista entistä ahtaampaan puristukseen taistelevien suurvaltojen välissä.

Britannian merivoimien lyötyä toukokuussa takaisin valkoisten va­paajoukkojen Petsamoon suuntautuneen valtausyrityksen Suomen Tuk­holman-lähettiläs Alexis Gripenberg jätti 26.6.1918 brittiläiselle virka­veljelleen Sir Esme Howardille hallituksensa virallisen vastalauseen. Diplomaattisen kokemuksen puutteessa nootti tuli laadituksi niin jyrk­käsävyiseen muotoon, että se vastaanottajan taholla tulkittiin Berliinin inspiroimaksi uhkavaatimukseksi. Lähettiläs Howard kääntyi jo Ruotsin ulkoministerin Hellnerin puoleen tiedustellen, minkä asenteen Tuk­holma ottaisi Englannin ja Suomen välisessä sodassa. Reaktion jyrkkyy­den selittävät osaltaan Lontooseen jo usean viikon aikana kantautuneet huhut pian alkavasta saksalais-suomalaisesta hyökkäyksestä Muurman­nille.

Ruotsi katsoi nyt parhaaksi ryhtyä välittämään. Päätöksen taustana oli rohkean optimistinen toive saada sekä keskus- että ympärysvallat hyväk­symään Itä-Karjalan liittäminen Suomeen, jolloin Ruotsi voisi saada väli­tyspalkkioksi Ahvenanmaan. Edellytyksenä luonnollisestikin oli, ettei aloite saanut heikentää Ruotsin neutrali- teettia. Saksalta oli koetettava saada ilmoitus, ettei sillä ollut Muurmannia koskevia valtausaikeita. Tä­män toivottiin ratkaisevasti vähentävän Britannian mielenkiintoa aluee­seen, joka siten suurvaltojen välittömästä intressipiiristä irrotettuna voi­taisiin liittää Suomeen. Vaara Pohjolan kietoutumisesta mukaan suurso­taan olisi saatu väitetyksi ja samalla luotu edellytykset Ruotsin ja Suo­men välisten suhteiden paranemiselle; Itä-Karjalanhan saattoi katsoa monin verroin kompensoivan Suomelle Ahvenanmaan menetyksen.

Kokonaisuuden kannalta on todettava Ruotsin – pikkuvalloille omi­naiseen tapaan – antaneen liiallisen merkityksen julkilausumille ja deklaraatiolle. Sen enempää Saksa kuin Englantikaan ei tarttunut asi­aan. Elämästä ja kuolemasta keskenään taistelevien suurvaltojen reaali­set intressit Muurmannilla olivat siksi tärkeät ja monitahoiset, ettei nii­den eliminoiminen pelkästään sanan voimalla ollut mahdollista. Siitä huolimatta Ruotsin aloite poisti ententen ja Suomen välisiä suhteita uhanneen välittömän kriisin sekä johti muutenkin varsin kauaskantoi­siin seurauksiin.²⁶

Helsingissä Svinhufvud ja Paasikivi kaihtoivat ottamasta riskejä ja saat­toivat Tukholman tarjouksen välittömästi von der Goltzin ja von Brüc­kin tietoon. Kumpikaan viimeksi mainituista ei suoralta kädeltä tyrmän­nyt tosin »lapselliseksi tuumaksi» luonnehtimaansa hanketta, koska sen avulla yhtäkaikki saatettiin voittaa aikaa. Suomen keskeneräinen armei­ja oli liian heikko hyökkäämään ententen vastatoimenpiteistä piittaa­matta yksin Itä-Karjalaan, jonne taas Saksa ei tuolloin voinut irrottaa riittävästi joukkoja. von der Goltzin kantaan nojautuen sotaministeri Thesleff saikin Svinhufvudin sillä erää luopumaan ajatuksesta omin voi­min Itä-Karjalaan kohdistettavasta hyökkäyksestä, joka ilmeisesti ei sel­laisenaan riittäisi Saksan aktiviteetin herättämiseen tällä suunnalla. Suomalaisten aluevaihtosuunni- telmassa osoittamaan itsepäisyyteen kyllästynyt von der Goltz näki ruotsalaisten aloitteessa keinon, jonka avulla Helsinki kukaties saataisiin taipuvaisemmaksi sopuun Neuvosto­ Venäjän kanssa, mikä taas merkitsi ensimmäistä askelta englantilaisten poistamiseksi Muurmannilta. Tietämättä vielä, ettei Saksan paikallisten edustajien kanta vastannut sen enempää Oberste Heeresleitungin kuin Auswärtiges Amtinkaan mielipidettä Svinhufvud, Paasikivi ja Stenroth noudattivat heidän suositustaan antaen Ruotsille myönteisen vastauk­sen.

Menettely hyväksyttiin porvarillisen valtuuskunnan 4.7.1918 pitämäs­sä kokouksessa. Paasikivi korosti tällöin ennakkokäsitystään, jonka mu­kaan Englanti ei tulisi suostumaan suunnitelman toteuttamiseen. Tuk­holman oli kuitenkin annettava yrittää. Jo edellisen talven Ruotsin-mat­kallaan hän oli todennut vaikutusvaltaisten piirien siellä – kuningas Kustaa mukaan lukien – pyrkivän Ahvenanmaan irrottami- seen Suo­mesta. Jos tällainen ehdotus tehtäisiin, Paasikiven hallitus tulisi viimei­seen saakka sitä vastustamaan. Toistaiseksi ruotsalaiset olivat puhuneet vain diplomaattisesta tuesta Suomelle Itä-Karjalan hankkimiseksi. Rau­hoittaessaan tilanteen Pohjois-Euroopassa aloite palvelisi myös Ruotsin etua. Tässä muodossa esitettynä sitä ei Paasikiven mielestä ollut aiheel­lista tai edes mahdollista vastustaa. Vaikka ajatus Itä-Karjalan hankkimi­sesta asevoimin olikin yhä vireillä, sen toteuttamiseen eivät resurssit riittäneet ilman Saksaa, jonka torjuva kanta olisi saatava muuttumaan. Toisaalta täytyi muistaa, ettei Ruotsi pitkällä tähtäyksellä pystynyt tarjoa­maan Suomelle sotilaallista turvaa Venäjää vastaan. Siihen kykeni aino­astaan Saksa. Alkio oli samaa mieltä. Suomen täytyi tarkoin varoa joutu­masta tilanteeseen, jossa se ei saisi apua enää mistään. Kun hallituksen myönteiseen vastaukseen Tukholmalle liittyi lojaali esiintyminen Sak­saa kohtaan, Alkio katsoi menettelyn oikeaksi. Samalle kannalle asettui delegaatio kokonaisuudessaan. Asia sovittiin pidettäväksi ehdottoman salaisena.²⁷

Saksan sotilaallisen tuen jäätyä toistaiseksi saamatta ja kun omin voi­min tai yhteistoiminnassa venäläisten kanssa tehtävää offensiivia Muur­mannille ei pidetty mahdollisena, Helsinki ilmoitti Berliinille hyväksy­neensä Ruotsin välitystarjouksen ja ryhtyvänsä rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Vastoin von der Goltzin ennakkoarviota Berliini reagoi kuitenkin kielteisesti. Kehitys oli lähtemässä Saksalle epäedulliseen suuntaan. Välitysyritystä pidettiin sekä Oberste Heeresleitungin että Auswärtiges Amtin taholla kokonaisuudessaan ententen aikaansaannok­sena, joka tähtäsi Suomen vetämiseen länsivaltojen puolelle.

Operaatio vaati Saksalta vastavetoa, ja sellaiseksi Ludendorff suositte­li luopumista monarkiakysymyksessä siihen saakka noudatetusta pidät­tyvästä linjasta. »Saksalaissyntyisen prinssin johtaman vahvan monarki­an perustaminen on Saksan valtakunnan ja saksalaisten ruhtinassukujen poliittisen etujen mukaista vastapainona ajan kasvaville demokraattisille ja tasavaltalaisille tendensseille. Sitä vastoin tasavaltalainen Suomi liu­kuisi nopeasti ententen käsiin». Svinhufvudin hallituksen pyynnöt oli siksi täytettävä ja annettava puolivirallinen julkilausuma, jonka mukaan Saksa voisi tukea Suomen Itä-Karjalaan kohdistuvia laajentumispyr- kimyksiä vain siinä tapauksessa, että monarkkinen hallitusmuoto saatet­taisiin voimaan. Tällaisella kannanotolla olisi vaikutusta horjuviin polii­tikkoihin muun muassa maalaisliiton piirissä.²⁸ Saksa päätti nyt myös ryhtyä aktiivisesti toimenpiteisiin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi Suomen ja Venäjän välille. Neuvottelut voitaisiin aloittaa Tallinnassa jo 20.7.1918.

Ruotsin välitystarjouksen luomassa tilanteessa Saksan sodanjohto oli lopultakin valmis ottamaan – Helsingin hallituksen tyytyväisyydeksi – avoimesti kantaa Suomen hallitusmuotokysymykseen. Keisarin ja valta­kunnankansleri v. Hertlingin luvalla Oberste Heeresleitung valtuutti von der Goltzin antamaan »puolivirallisen», monarkiaa suosittelevan lausunnon. Sama tieto toimitettiin senaattori Stenrothille myös Berlii­nistä, jonne Svinhufvud ja Paasikivi olivat lähettäneet Alexander Freyn ja Adolf von Bonsdorffin toimimaan epävirallisesti prinssi Oskarin ehdok­kuuden puolesta. von der Goltz oli etukäteen sähkeitse informoinut Suurta päämajaa herrojen saapumisesta ja heidän tavoitteestaan. Vaikka keisari Wilhelm Ludendorffin pyynnöstä vielä kerran harkitsi asiaa, mo­narkki päätyi kuitenkin jälleen kerran lopputulokseen, jonka mukaan preussilainen prinssi Suomen kuninkaana ei tullut kysymykseen, mutta kylläkin joku muu saksalainen ruhtinas. »Saksa pitää monarkian voi­maansaattamista Suomessa etääntymisenä ententestä ja ratkaisevana liit­tymisenä Saksaan. Mikäli valtiosääntöasia pikimmiten päätetään tämän­ suuntaisesti, on Saksa halukas ratkaisemaan Itä-Karjalan kysymyksen Suomen toivomusten mukaisesti».²⁹

Berliinin puolivirallinen kannanilmaisu ei ollut vielä tiedossa edus­kunnan perustuslakivaliokunnan hyväksyessä 6.7.1918 senaatin mo­narkkisen hallitusmuotoesityksen, joka antoi hallitsijalle varsin laajat oikeudet. Lainsäädäntöä koskevassa periaatesäännöksessä kuningas oli symbolisesti asetettu jopa eduskun- nan edelle. »Lainsäädäntövalta on kuninkaalla ja eduskunnalla yhteisesti». Perustuslakeja sekä maa- ja me­ripuolustusta koskevissa kysymyksissä monarkin veto-oikeutta ei voitu lainkaan murtaa, kun taas muissa tapauksissa vaadittiin kahden kolmas­ osan enemmistö. Eduskunnan hajoittaminen ja uusien vaalien määrää­minen kuuluivat luonnollisesti myös kuninkaan valtaoikeuksiin.

Hallituksen esityksen 34. pykälässä näkyivät jäljet niistä kielipoliitti­sista vetoomuksista, joita ruotsalaisen puolueen edustajat olivat tehneet Paasikiven senaattia muodostettaessa keväällä 1918. Suomen kansalai­sella olisi valta oikeudessa ja »hallintoviranomaisen luona» omassa asi­assaan käyttää suomalaista tai ruotsalaista äidinkieltään, jolla myös toi­mituskirjat oli laadittava. Säännökset maan oikeus- ja virkakielestä oli annettava lailla. Lääninhallintoa ja paikallista itsehallintoa koskevaan py­kälään liitettiin määräys hallintoalueiden rajojen vetämisestä »missä asianhaarat sallivat, kulkemaan pitkin suomalaisen ja ruotsalaisen väes­tön asutusalueiden välisiä rajoja». Maanpuolustusta koskevaa kohtaa taas täydennettiin säädöksellä asevelvollisen sijoittamisesta, mikäli mahdollista, » joukko-osastoon, jonka miehistöllä oli sama äidinkieli kuin hänellä».

Näin pyrittiin lisäämään, kuten Paasikivi jo esityksen lähetekeskuste­lussa korosti, »turvallisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta ruotsalaisen kansanaineksen keskuudessa». Senaatin varapuheenjohtaja oli siten ko­konaisuuden etua silmällä pitäen etääntynyt jo varsin pitkälle nuoruu­tensa kielipoliittisista ideaaleista ja myös oman puolueensa vuodelta 1906 peräisin olevasta ohjelmasta. Kuvioon liittyi tietysti myös ajankoh­tainen taktinen näkökulma, koska ruotsalaisten panos tynkäeduskun­nassa monarkian ja hallituksen tukijoina oli »normaalioloihin» verrat­tuna suhteellisen suuri. Tulevat vuosikymmenet kuitenkin osoittivat Paasikiven kielipoliittisen »avartumisen» pysyvän luonteen.

Perustuslakivaliokunnassa kielipykälät herättivät ståhlbergilaisten ja maalaisliitto- laisten taholla kritiikkiä, joka sai kannatusta myös vanha­ suomalaisilta kansanedus- tajilta. Kyösti Haatajan mielestä kielipykälät olivat selvästi vuoden 1906 puolueohjelman vastaisia, ja Elias Tukia arvioi ruotsinkielisten joukko-osastojen siirtyvän mahdollisen sodan syttyessä Ruotsin puolelle. Ingman ja Nevanlinna onnistuivat kuitenkin estämään hallituksenvastaisen ryhmäpäätöksen syntymisen.

Lehdistö puuttui myös asiaan. Juho raportoi Annalle 30.6.1918: »Tä­nään läksytin Eero Erkkoa ankarasti telefonissa. Hän oli jälleen Helsin­gin Sanomissa vatkuttanut sitä vanhaa juttua, että ‘vanhan puolueen johtomiehet’ ovat tehneet sopimuksen ruotsinmielisten kanssa ruotsin­ kielen pönkittämiseksi. – Erkolla ei ollut muuta sanottavaa puolustuk­sekseen kuin että oli niin ‘luullut’. Lupasi antaa hyvitystä. – Perustuslakivaliokunnassa enemmistö on poistanut kaikki kielipykälät halli­tus- muodosta. Ei täällä saa mitään aikaan. Kaikki tuntuvat (?!) menevän päin hongikkoa». – Asia oli arka myös siinä mielessä, että ruotsalaisille tarjoutui näin tilaisuus syyttää pääministeriä kyvyttömyydestä pitää halli­tuspuolueita, vanhasuo- malaiset mukaan lukien, järjestyksessä.

Paasikiven ennakkotiedot pitivät paikkansa sikäli, että perustuslakiva­liokunnan enemmistö todellakin kannatti kielipykälien poistamista lu­kuunottamatta kansa- laisten oikeutta saada omassa asiassaan käyttää suo­malaista tai ruotsalaista äidinkieltään lainsäätämällä tavalla. Hallituksen esityksessä ilmaistuja takeita pidettiin liian epämääräisinä, ja ne aiheut­taisivat vain ristiriitoja tuomatta silti turvaa vähemmistölle. Ruotsalaisiin kohdistuvaa kielellistä sortoa olisi turha pelätä. Lauri Ingmanin johdolla tehdyt yritykset kielipykälien palauttamiseksi takaisin joko sellaisenaan tai tarkistetussa muodossa jäivät tuloksettomiksi. Apua ei ollut myös­kään Paasikiven värväämän Uuden Suomettaren hallitukselle antamasta tuesta. Ruotsalaista kansanosaa ei pitäisi suututtaa eikä herättää Pohjois­maissa levotto- muutta.

»Republikaanit» keulamiehinään K. J. Ståhlberg ja Santeri Alkio esitti­vät perustuslakivaliokunnassa tasavaltalaiselle pohjalle rakentuvan hal­litusmuoto ehdotuksen. Kielipykälien osalta he olivat niiden poisjättöä kannattavan enemmistön linjalla. Näin käytettiin hyväksi herkullista ti­laisuutta monarkisteiksi kääntyneiden vanhasuomalaisten peittoami­seen heidän omalla vanhalla aseellaan, kielikysymyksellä. Lopullisessa itse pääasiaa, monarkiaa, koskeneessa äänestykses- sä 6.7,1918 kuningas­ mieliset toki voittivat äänin 9-8. ³⁰ Silti asetelma koettiin hankalaksi. Vielä myöhään illalla Paasikivi kutsui kotiinsa Ingmanin ja Nevanlinnan pohtimaan valkoviinin ääressä tilannetta. »Juotiin juomalaseista, kun en löytänyt senkin avaimia… Monarkiakysymys näyttää hyvin pimeältä».³¹

Enemmistö valiokunnassa oli todella niukka, ja kun voimasuhteet eduskunnan suuressa salissa eivät suhteellisesti ottaen luvanneet pal­jonkaan parempaa tulosta, hallituspiirissä tunnettu huolestuneisuus ei herätä hämmästystä. Paavo Virkkunen valitti jo 27.6.1918 päiväkirjassaan tasavaltalaisen opposition voimakkuutta. »Hallituksen asema on vaikea. Paasikivi tuntuu tuskastelevan eikä huomaa toimimisen mahdollisuuk­sia». Hallitus saattoi erota, minkä jälkeen tasavaltalaisille tarjoutuisi tilai­suus osoittaa, mitä he ulko- ja sisäpolitiikan alalla saisivat aikaan.³² San­teri Alkio puolestaan – luonnollisesti oppositiomiehen näkökulmasta leimasi monarkian välttämättömyyttä korostavien Svinhufvudin ja Paasikiven esiintymisen »hermostuneeksi haihatteluksi».³³

Senaattorien levottomuuden selittää osaltaan tietoisuus yksinkertai­sen enemmistön riittämättömyydestä asian pikaiseen ratkaisuun. Kun lykkäystä sosialistit eduskuntaan tuovien uusien vaalien ylitse ei tahdottu ajatella, tarvittiin määräenemmistö. Näin ollen Svinhufvud ja Paasiki­vi ilmoittivat 1.7.1918 puheilleen kutsumilleen monarkistien johtohen­kilöille tekevänsä hallitusmuotoasiasta kabinettikysymyksen. Tasavalta­laisten oli tiedettävä, minkä uhalla he äänestivät. Valtionhoitaja lisäsi vielä löylyä huomauttaen, ettei edes niukka määräenemmis- tökään riit­tänyt »kuningasajatuksen» perilleviemiseen, »sillä ei tänne kukaan kun­nollinen mies tahdo sellaisilla ehdoilla tulla». Porvarillisten puoluei­den täytyi siksi päästä epävirallisin neuvotteluin keskenään yksimieli­syyteen. Tekla Hultin puoles- taan huomautti välttämättömyydestä hoitaa sovintoneuvottelut ennen asian lähettämistä suureen valiokuntaan, kos­ka lähetekeskustelussa monet jo naulaisivat julkisesti kiinni kantansa, jonka muuttaminen olisi sen jälkeen vaikeata. Näkökohta myönnettiin oikeaksi.³⁴

Käytännössä asia hoidettiin järjestämällä 8.7.1918 – vuorokautta en­nen hallitusmuotoesityksen ensimmäistä käsittelyä eduskunnassa – hal­lituksen ja kaikkien porvarillisten parlamenttiryhmien välinen neuvotte­lu. Perusteeksi Svinhufvud ja Paasikivi esittivät saman päivän aamuna luokseen kutsumilleen monarkistien johtomiehille näin tarjoutuvan tilai­suuden pohtia yksityiskohtaisesti kaikkia niitä näkökohtia, joiden käsittely julkisuudessa tuntui vaikealta; Kysymys oli siis itse asiassa, kuten Lindman on huomauttanut, eduskunnan salaisesta täysistunnosta, vaikka kolme valtiopäivillä istuvaa sosiaalidemokraattia jätettiinkin kutsumatta.³⁵

Tämä »ei-sosialistinen täysistunto» jäi kuitenkin toimintamuotona ai­nutkertaiseksi. Kun torsoksi jäänyttä eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa ei tammikuun 1918 jälkeen kutsuttu koolle, tärkeäksi keskusteluforu­miksi porvarillisen valtuuskunnan rinnalle kehittyivät kesä-heinäkuussa 1918 senaattorien ja monarkistien johtohenkilöiden väliset neuvottelut. »Työnjaoksi» muodostui se, että porvarillinen valtuuskunta kutsuttiin koolle, kun voitiin esittää tasavaltalaisiin tehoaviksi ja heidän vastarin­taansa heikentäviksi uskottuja näkökohtia, kun taas hallitusmuoto- kysy­myksen hoidon taktisesta puolesta keskusteltiin ahtaammassa monar­kistisessa piirissä.

Säätytalolla 8.7.1918 pidetyn senaatin ja porvarillisten eduskuntaryh­mien kokouksen Paasikivi avasi ulko- ja sisäpoliittiset vakioargumentit käsittäneellä palopuheella monarkian puolesta. Selvitäkseen mm. ta­loudellisista vaikeuksistaan Suomi tarvitsi Itä-Karjalan huolimatta siitä, että tällöin jouduttaisiin »Englannin ja mahdollisesti koko ententen kanssa vihamielisyyksiin, vaikkapa ilmisotaan». (Kokouksen puhtaaksi­ kirjoitetusta pöytäkirjasta on kaksi viimeksi mainittua sanaa viivattu yli.) Venäjän ystävyyttä tavoittelivat Saksassa senaatin varapuheenjohtajan mukaan – hämmästyttävää kyllä – samanaikaisesti vasemmisto ja val­taosaltaan juutalaisten hallitsemat finanssipiirit, joiden kädenjälki näkyi talvella 1918 solmituissa, Suomelle epäedullisissa kauppasopimuksissa. Pitääkseen puolensa näitä vastaan Suomi ehdottomasti tarvitsi läheiset suhteet keisarikunnan hallitsijahuoneeseen sekä sotilasjohtoon, ja ne saattoi taata vain kuningas. Ukrainassa ja Suomessa tavoiteltavista »rik­kauksista» puhuneen Ludendorffin kannanotoista Paasikivi ei tieten­kään ollut selvillä.

Tasavaltalaiset Ståhlbergin ja Alkion johdolla puolustivat entisin argu­mentein omaa linjaansa. Satunnaista tilannetta hyväksi käyttäen ei pitäisi pyrkiä enemmis- tön kannan vastaiseen ratkaisuun. Kansan tahdon selvit­tämiseksi olisi toimeen- pantava kansanäänestys, jonka tuloksiin eivät lyö­dyt sosialistit ilman sanomalehtiään ja agitaattoreitaan pystyisi suuresti­kaan vaikuttamaan. Itä-Karjala taas olisi koetettava hankkia ensi sijassa neuvottelutietä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt epälojaalisuutta Saksaa kohtaan. »Saksan kanssa Suomi elää tai kuolee», korosti Alkio.

Uuden elementin keskusteluun toi Paasikiven ankarin sanoin esittä­mä uhkaus senaatin erosta, ellei monarkiaa viipymättä hyväksyttäisi. Tilanne kehittyi omalaatuiseksi, kun tasavaltalaiset yhtäältä maan ulko­poliittiseen maineeseen vedoten ja toisaalta omien »hallituskelpoisten» kaaderiensa vähäisyydestä tietoisina vetoavasti pyysivät senaattia pysy­mään paikoillaan, kunnes kansanäänestys olisi ehditty panna toimeen.³⁶ Paasikivi taas kieltäytyi ajattelemastakaan kansanäänestystä, koska sitä ei käytännössä pystytty rajoittamaan vain valkoiseen väestöön. Äskeisten kapinoitsijoiden ja punaisen hirmuvallan kannattajien ei voitu antaa osallistua päätöksentekoon. Bolsevismissa oli kysymys, kuten kaksi Paa­sikiven luona vieraillutta oikeistososiaalidemokraattia ³⁷ oli hänelle to­dennut, Venäjältä levinneestä taudista. Käyttäen hyväkseen kuulemaan­sa vertausta senaatin varapuheenjohtaja korosti nyt puheessaan kansan­edustajille taudin uhrien parantumisen vaativan aikaa. Henkisesti sairai­ta ei voitu päästää mukaan vain järkeville ihmisille kuuluviin ratkaisui­hin, joten ajatus kansanäänestyksestä oli toistaiseksi mahdoton. Jos tasa­valtalaiset yhä edelleen vaativat sitä ja samalla torjuivat monarkian, hei­dän olisi ensin itse otettava kantaakseen hallitusvastuu. Istuvan senaatin jäseniä ei voitaisi pakottaa menettelemään vastoin vakaumustaan. Mo­narkistit puolestaan olisivat kyllä valmiita siirtymään täysin lojaaliin op­positioon.

Umpikuja tuntui olevan edessä. Sopimus saatiin aikaan vain julkisen keskustelun rajoittamisesta seuraavan päivän virallisessa täysistunnossa mahdollisimman vähiin. Näin myös meneteltiin ja 9.7.1918 tyydyttiin ainoastaan lyhyesti kannattamaan joko perustuslakivaliokunnan ehdo­tusta tai tasavaltalaisten vastalausetta. Käytännössä asian »ensimmäinen käsittely» olikin jo tapahtunut Säätytalon salaisessa kokouksessa.³⁸

Monarkistit eivät vielä antaneet periksi. Senaattori Paasikivi saapui henkilö- kohtaisesti suuren valiokunnan kokouksiin 9.7.-11.7.1918 pa­lauttamaan kieliasiassa uhmaavia vanhasuomalaisia edustajia järjestyk­seen. Hänen arvovaltansa tehosi ja ao. pykälät liitettiin valiokunnan mie­tintöön lähes alkuperäisessä, hallituksen esityksen mukaisessa asussaan. Ingmanin muotoilemissa perusteluissa toivottiin kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien ainesten liittymistä mahdollisimman lujasti yhteen. Kieltäyty­mistä vähemmistön kielelliset oikeudet turvaavien säännösten antami­sesta täytyi näin ollen pitää »vääränä ja epäpoliittisena menettelynä».

Kesken suuren valiokunnan illalla 9.7.1918 pitämää kokousta Paasiki­velle tuotiin aikaisemmin mainittu, Berliinistä tullut sähke Saksan so­danjohdon ilmaisemasta, monarkiaa puoltavasta kannasta. Kuningas­mielisten toivoma vaikutus jäi silti saavuttamatta maalaisliittolaisten luonnehtiessa tiedonantoa – ei suinkaan aiheetta – »tilatuksi». Paavo Virkkunen kertoo: »Hän (Paasikivi) antoi taas vaikuttavia ja sitovia lau­suntoja, puolusti asemaansa maalaisliittolaisia vastaan… monet hänen repliikkinsä olivat erinomaisia. Maalaisliittolaisten vastaväittely oli kii­vasta, nuorsuomalaisten, eritoten Ståhlbergin, tälläkin kertaa heikkoa… Surulla seurasi tätä keskustelua». Suuren valiokunnan ratkaisevassa ää­nestyksessä tasavaltalaiset hävisivät äärimmäisen niukasti 16- 15. ³⁹

Hallitus uusi taivutteluyrityksensä seuraavana päivänä (10.7.1918) jär­jestetyssä porvarillisen delegaation kokouksessa, jonka Paasikivi avasi. Heinäkuun 20. päivänä käynnistyvissä Tallinnan rauhanneuvotteluissa oltaisiin mm. Itä-Karjalan kysymyksen osalta täysin Saksan tuen varassa. Sen voimakkuus riippui siitä, hyväksyisikö Suomi saksalaisen ruhtinaan johtaman monarkian. Itä-Karjalan valtaus saattoi johtaa sotaan ententea vastaan ja tällöin tarvittaisiin vielä suuremmassa määrin Saksan apua. Vienan ja Aunuksen asiassa ei Paasikiven mielestä voitu jäädä odotta­maan tulevia, suurvaltojen välisiä yleisiä rauhanjärjestelyjä. Ilman tapah­tu- nutta tosiasiaa -alueen miehitystä – suomalaisten aikeet tuskin saat­toivat silloin enää toteutua. Tiettyä rakoilua monarkistien rintamassa osoitti R. A. Wreden huomautus siitä, ettei Suomen ja Saksan intressejä Vienanmeren suunnalla tarvinnut välttämättä pitää identtisinä. Yhtä vä­hän aihetta oli nähdä Suomen ja Englannin edut absoluuttisesti vastak­kaisina. Joutumista sotaan ententea vastaan pitäisi varoa, vaikka sotilas­liitto Saksan kanssa olikin tarpeellinen maan itsenäisyyden suojaami­seksi. Monarkian merkitystä Suomen kansainvälisen aseman lujittajana Wrede oli kylläkin hallituksen tavoin valmis korostamaan.

Tasavaltalaisiin tieto Berliinistä tulleesta, Saksan sodanjohdon ei­ preussilaisen prinssin johtamaa monarkiaa puoltavasta kannanotosta te­hosi yhtä huonosti kuin edellisen illan suuren valiokunnan kokoukses­sakin. Ståhlberg ihmetteli Auswärtiges Amtin vaikenemista ja Antti Juuti­lainen totesi monarkistien prinssi Oskaria koskeneiden puheiden osoittautuneen nyt perättömiksi. Itämeren takaa voitiin nähtävästi saada vain kolmannen tai neljännen luokan prinssi, joka ei pystyisi takaamaan mitään tukea. Sotilasliitto Saksan kanssa olisi maalaisliiton mielestä vält­tämätön hallitusmuodosta kokonaan riippumatta.

Turhaan Paasikivi vakuutti, että tämänkaltaisista asioista päättivät Sak­ sassa keisari ja Hindenburg. Hallitsija ymmärrettävästi epäröi luovuttaa poikaansa »näin riitaisaan maahan», mutta hänen mielensä saataisiin kenties vielä muuttumaan. Sotilasliitosta voitaisiin päättää vasta hallitus­ muotoasian ratkaisemisen jälkeen. Suomen armeija ei toistaiseksi kel­vannut mihinkään, joten saksalaisia ei voitu lähettää maasta pois, mitä taas Englanti piti Suomen puolueettomuuden ehtona.

Alkion mielestä Paasikivi puhui »sekavasti» toistaen samoja ajatuksia. »Alkaa tuntua siltä, että tämä hallitusmies on siinä määrin hermostunut, että jos siihen asiallisia syitä ilmestyy ja tasavaltalaiset saavat enemmis­tön, pienenkin, nämä on laskettava pois». Tukea Paasikivi sai Nevan­linnalta, joka korosti Helsingin ja Berliinin intressien samansuuntai­suutta. Saksan suuri imperiumi oli hahmottumas- sa Jäämereltä Bagda­diin saakka, ja se tarvitsi tukikohdan laivastolleen pohjoisesta. Itä-Karja­lan siirtyminen itsenäiselle ja samalla ystävälliselle Suomelle oli täysin sovitettavissa yhteen keisarikunnan etujen kanssa.⁴⁰

Alkion vaikutelma Paasikiven »hermostuneisuudesta» on todennä­köisesti paikkansa pitävä siinä mielessä, että viimeistään tässä kokouk­sessa on hallituksen jäsenille täytynyt käydä selväksi, ettei monarkian edellyttämä määräenemmistö ollut ainakaan välittömästi saavutettavissa tynkäeduskunnassa. Vielä samana iltana (10.7.1918) pidetyssä senaatin epävirallisessa istunnossa harkittiin vakavasti koko asian lykkäämistä toistaiseksi. Hallituspulan syntyminen yhtäaikaisesti Tallinnan rauhan­ neuvottelujen kanssa ei olisi maan etujen mukaista. Svinhufvud tosin ehdotti ilmoitusta Oberste Heeresleitungille, »että meidän mielestäm­me on tasavalta mahdoton ja meidän täytyy luopua, jos ei monarkiaa tule. Silloin tulee Saksasta vaatimus monarkiasta ja samalla Wilhelmin poika». Stenroth puolestaan katsoi valtionhoitajan aloitteen toteutta­miskelvottomaksi. Ainakaan toistaiseksi ei Oskaria saataisi. Siksi asia olisi lykättävä. Hallitusmuoto-ongelman toinen käsittely eduskunnassa voitaisiin kuitenkin viedä läpi normaalisssa järjestyksessä ja harkita ti­lannetta uudelleen ennen kolmatta käsittelyä. Näin myös päätettiin mo­narkistien johtomiesten kokouksen siunatessa ratkaisun seuraavana päivänä.⁴¹

Toisen käsittelyn alkaessa 12.7.1918 eduskunnan neljä vuorokautta aikaisemmin salaisessa kokouksessaan hyväksymät pidättyvyyssuosituk­set olivat jo unohtuneet parlamentin puhemyllyn pyöriessä estottomas­ti lähes kaksi päivää. Valtaosan ajasta vei yleiskeskustelu. Mitään asiallisesti uutta ei kuitenkaan enää tullut esille. Paasikivi käytti lyhyen pu­heenvuoron lausuen tunnustuksensa suurelle valiokunnalle siitä, että se oli kielipykälien osalta hylännyt perustuslakivaliokun- nan enemmis­tön kannan ja palannut hyvin lähelle sinänsä tietenkin vielä suositelta­vampaa hallituksen alkuperäistä esitystä. Illalla 13.7.1918 toimitetussa loppuäänestyksessä monarkistit voittivat jälleen suhteellisen niukasti 57 äänellä 52 vastaan.⁴²

Monarkiaa puoltavana lisäperusteluna, jota tietenkään ei voitu pääs­tää julkisuu- teen, Svinhufvud mainitsi hieman myöhemmin Ruotsin lä­hettiläälle C. G. Westmanille kansanedustajien alhaisen tason. Tasaval­lan toteutuessa ulkomainen raha tulisi näyttelemään suurta osaa Suo­men politiikassa, etenkin presidentinvaa- leissa, kun taas kuningasvalta pystyisi huomattavasti tehokkaammin vastustamaan ulkovaltojen yrityk­siä puuttua maan sisäisiin asioihin.⁴³

Hallitusmuotoehdotuksen toisen käsittelyn äänestystulos eduskun­nassa synkensi edelleen monarkistien toiveita kiireelliseksi julistami­seen tarvittavan 5/6:n määräenemmistön saavuttamisesta. Seuraavana päivänä kokoon rummutettua kuningasmielisten johtohenkilöiden neuvottelutilaisuutta leimasi epävarmuus. Ingman oli jo valmis ehdotta­maan uutta, monarkisteista ja tasavaltalaisista muodostettavaa kokoo­mussenaattia, joka siirtäisi hallitusmuotokysymyksen ratkaisun tuon­nemmaksi. Vaikka näin pitkälle ei toistaiseksi oltukaan valmiita mene­mään, monet puolsivat kolmannen käsittelyn lykkäystä lisäajan voittami­seksi horjuvien tasavaltalaisten pehmittämiseen. Myös Paasikivi mainitsi kallistuvansa tälle kannalle. Parin, kolmen viikon viivytystä voitaisiin ehkä ajatella. Mikäli taas lakiesitys ei saavuttaisi riittävää enemmistöä, hän eroaisi heti; Samaa mieltä oli Otto Stenroth. Tekla Hultin puoles­ taan piti tärkeänä, että hallitus riittävän ajoissa ennen kolmatta käsittelyä tekisi eittämättömän selväksi aikomuksensa erota, jos monarkia jäisi toteutumatta. Aikaisempia ilmoituksia ei maalaisliiton taholla otettu kyl­lin vakavasti. Erouhkaus päätettiinkin esittää kirjallisesti eduskuntaryh­mille tiedoksi.⁴⁴

Saksa tuli nyt jälleen kuningasmielisten pyynnöstä heidän avukseen. Tallinnaan kaavaillut rauhanneuvottelut siirrettiin pidettäviksi elokuun alussa Berliinissä. Kun Oberste Heeresleitungin monarkiaa puoltava kanta ei näyttänyt yksinään tehoavan Auswärtiges Amtin vaikenemista ihmetteleviin tasavaltalaisiin, lähettiläs v. Brilck toimitti Berliiniin Svin­hufvudin pyynnön, että Saksan hallitus ottaisi aktiivisen kannan monar­kiakysymyksessä. Heinäkuun 17. päivänä hän saikin Auswärtiges Amtilta valtionhoitajan tietoon saatettavaksi sähkeen, jossa Saksan hallitus piti
»Suomen ja molemminpuolisten etujen nimessä» tarkoituksenmukai­simpana, että Suomessa saatettiin voimaan monarkkinen hallitusmuoto.

Tyytyväinen Stenroth viestitti ilosanoman viipymättä eduskuntaryhmille ja Svinhufvud lähetti omat sekä senaatin kiitokset Auswärtiges Amtillemvellen saadun tiedon tekevän tasavaltalaisiin kansanedustajiin toivo­tun vaikutuksen.

Vielä samana päivänä (17.7.1918) puhemies poisti hallitusmuotoky­symyksen eduskunnan esityslistalta, kun taas maalaisliiton ryhmä toi julki eriävän käsityksensä todeten asian lykkäämisen tapahtuneen vas­toin sen tahtoa. Saksasta saapunut ilmoitus oli entisestäänkin vahvista­nut ryhmän vakaumusta siitä, että tasavalta pystyi monarkiaa varmem­min takaamaan valtakunnan riippumattomuu- den. Kimpaantunut Alkio jopa asetti Stenrothille kysymyksen: »Onko Suomi vielä itsenäinen maa»? Eduskunta hajaantui nyt kahden ja puolen viikon lomalle »har-­ kitsemaan hallitusmuotoasiaa». Läksiäiseksi ryhmät saivat Paasikiven kirjallisen ilmoituksen senaatin eroamisesta, jos »kysymys monarkisen hallitusmuodon säätämisestä lähitulevaisuudessa raukeaa».⁴⁵

Kesä-heinäkuun viikkoina Itä-Karjalan kysymys oli kuningashankkee­seen kytkettynä joutunut pysähdystilaan. Svinhufvud koetti puolestaan vauhdittaa asiaa von der Goltzin kanssa käymillään Suomen ja Saksan välistä sotilasliittoa koskevilla neuvotteluilla. Saksalaisten jättämässä »ensimmäisessä luonnoksessa» (Erster Entwurf) Suomen tulisi sitoutua omaksumaan valtiomuoto, joka takaisi saksalaisystävällisen ulkopolitii­kan jatkumisen. Suomen armeijaa käytettäisiin lähinnä Saksan pohjoi­sella ja itäisellä sotanäyttämöllä. Muiden operaatioalueiden osalta tarvit­taisiin erillissopimus. Saksa tukisi Suomen Venäjän kanssa käytävissä rauhanneuvotteluissa esittämiä vaatimuksia, mikäli ne olisivat sopu­soinnussa yhtäältä Suomen ja toisaalta Suomen ja Saksan liiton »oikein ymmärrettyjen etujen kanssa». – Keisarikunta säilyttäisi toisin sanoen kätensä täysin vapaina, mutta suomalaiset joukot olisivat käytettävissä, mikäli Saksa päättäisi lähteä etenemään Suomen rajojen ylitse itään. Berliiniin von der Goltz ilmoitti senaatin toivovan salaista sotilassopi­musta. Silloin voitaisiin ympärysvaltojen mahdollinen sodanjulistus ot­taa rauhallisesti vastaan.⁴⁶ Luonnollisesti odotettiin myös Saksan tukea Itä-Karjalan hankkimiseksi. Jos aluetta ei saataisi neuvotteluin, se olisi vallattava sotilasliiton turvin.

Päästyään hankkeesta selville uusi ulkoministeri Paul von Hintze asettui kaikesta huolimatta Auswärtiges Amtin entisin perustein kieltei­selle kannalle. Sotilasliitto ei voinut tulla kysymykseen. Korkeintaan saatettiin ajatella rajoitettua sotilaskonven- tiota, jonka avulla Saksalle vastedeskin varmistettaisiin mahdollisuus osallistua Suomen armeijan organisointi- ja koulutustyöhön. Päättäväisesti von Hintze protestoi soti­lasviranomaisten poliittisiin asioihin sekaantumista vastaan ja vaati, että »OHL antaisi kreivi von der Goltzille ohjeet olla ylittämättä valtuuksiaan». Muussa tapauksessa »yhtenäisen poliittisen linjan noudattaminen Suomen kysymyksessä vaikeutuisi tavattomasti tai tulisi kokonaan mah­dottomaksi». Tämän poikkeuksellisen suorapuheisen ilmaisun seu­rauksena oli, että OHL joutui puolustaessaan kenraalin menettelyä to­teamaan – sinänsä paikkansa pitävästi – tehdyt sopimukset vain alus­taviksi luonnoksiksi, jotka eivät mitenkään sitoneet Saksaa. Asia jäi alka­vien rauhanneuvottelujen varjossa toistaiseksi tähän.⁴⁷ Lojaalisuusnäkö­kohdista piittaamatta Ludendorff ilmoitti suullisesti suomalaisille Aus­wärtiges Amtin alun perin vastustaneen von der Goltzin retkikunnan lähettä- mistä ja myöhemminkin suhtautuneen Suomen tukemiseen pi­dättyvästi. ⁴⁸

Helsingissä Svinhufvudin hallitus informoi liittohankkeesta monar­kistien johtomiehiä. Asiaa pidettiin kuitenkin siinä määrin arkaluontoi­sena, ettei siitä katsottu voitavan puhua edes porvarilliselle delegaatiol­le. Tiedon vuotaminen julkisuuteen saattoi aiheuttaa ententen sodanju­listuksen ennen kuin Saksalta oli saatu varmoja takeita Itä-Karjalan hankkimisesta. Vaikka sotilasliitolla sinänsä oli kannatusta myös tasaval­talaisten keskuudessa, monarkistit eivät niin muodoin voineet hyödyn­tää asiaa julkisessa propagandassaan. Silti Paasikivi, Stenroth ja Thesleff kaikessa hiljaisuudessa jatkoivat epävirallisia liittoneuvotteluja von der Goltzin kanssa. Jarruttaviksi tekijöiksi osoittautuivat Saksan Itä-Karjalaa koskevien lupausten epämääräisyys, suomalaisten – ennen muuta Stenrothin – lisääntynyt varovaisuus Saksan menestymismahdollisuuk­siin nähden sekä toisaalta Auswärtiges Amtin kielteinen kanta. Keisari­kunnan sotilaallinen romahdus syksyllä 1918 hautasi liittoaikeet lopulli­sesti.⁴⁹

Eduskunnan loman aikana kuningasmieliset tekivät parhaansa kiih­dyttääkseen propagandaansa, jossa entisten argumenttien rinnalla käy­tettiin hyväksi Saksan hallituksen ilmaisemaa, monarkiaa puoltavaa kan­taa ja Paasikiven senaatin erouhkausta. »Itsepäisyydellään» tasavaltalai­set ottaisivat siis vastuun maan asioiden »hunningolle päästämisestä». Hallitus joutuisi eroamaan samaan aikaan kun tunnustelut uuden, » re­publikaanisen» senaatin muodostamisesta eivät näyttäneet johtavan mi­hinkään. Vaikka maalaisliittolaiset yleisesti ottaen pitivätkin sitkeästi pintansa, nuorsuomalaisten tasavaltalaisten rintama rakoili tässä tilanteessa pahasti Ståhlbergin jäädessä lopulta lähes yksin.

Hallitusmuotoasian kolmannen käsittelyn eduskunnassa 7.8.1918 avasi J. K. Paasikivi puheenvuorolla, jota monarkisti Tekla Hultin luon­nehti epiteetein »statemanslike» (valtiomiesmäinen) sekä »kurz und biindig» (lyhyt ja naseva). Monarkia-asia oli »valkoisen Suomen» rat­kaistava, eikä vastuuta voitu pääministerin mielestä väistää uusiin vaalei­hin tai kansanäänestykseen vetoamalla. Silti perustuslaillinen monarkia soveltui hyvin, kuten monet esimerkit osoittivat, demokratiaan ja kansa­laisvapauteen. Sen sijaan suurissa tasavalloissa, Ranskassa ja Pohjois­ Amerikan Yhdysvalloissa, todellinen valta oli pankinjohtaja Paasikiven käsityksen mukaan pikemminkin liikemaailman, plutokratian, hallussa.

Uhanalaisessa maantieteellisessä asemassaan ja »suurpolitiikan risti­riitaisten vaikutusten» alaisena Suomi tarvitsi ennen muuta yhtenäisyyt­tä ja järjestelmän vakautta. Kysymys ei ollut pelkästään edellisen talven kokemuksista. Suomalaisilla ei ylipäänsä ollut valtiollisessa historias­saan hurraamisen aihetta. »Sillä missä ovat ne muinoin suuret heimot, jotka pitivät hallussaan Itä-Euroopan laajat alueet? Kuolleet ne ovat tai pieniksi pirstaleiksi hävinneet, ja jälellä on vain tämä Suomen kansa ja sen heimolaiset rajan takana. Kuinka me voimme, kuinka me uskallam­me unohtaa kansamme ja heimomme historian katkerat todistukset, ja nyt, kun meillä ensi kerran on siihen tilaisuutta, jättää käyttämättä hy­väksemme kaikkea sitä voiman lisää, minkä historian kulku on osoitta­nut, sanoakseni varovasti, edistävän valtion  vakavuutta»?

Oma mielenkiintonsa on niillä perusteilla, joilla monarkisteiksi muuttuneet nuorsuomalaiset käännöstään selittivät. Taustana olevaan Itä-Karjalan kysymykseen eivät »käännynnäiset» halunneet suoraan vii­tata. Ennen muuta vedottiin siihen, että nyt olivat vaihtoehtoina vain hallitusmuotoehdotuksen kiireellisyydestä päättäminen tai sen lykkää­minen »arvaamattomia vahinkoja» tuottavalla tavalla yli vaalien. Senaa­tin pelättiin tuolloin ajavan monarkian lävitse vuoden 1772 hallitus­ muotoon turvautuen. Tätä perustelua ei Ståhlberg hyväksynyt vaan esit­ti konkreettisen vaihtoehdon, jonka mukaan hallitus antaisi esityksen kansanäänestyksestä. Siinä asetettaisiin vastakkain toisessa käsittelyssä hyväksytty monarkkinen hallitusmuoto ja perustuslakivaliokunnan tasa­valtalaisten vastalause. Vallitsevassa tilanteessa Ståhlbergin ehdotuksel­la ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Loppu­äänestyksessä monarkistit voittivat numeroin 75-32, mikä osoitti hei­dän asemansa huomattavasti vahvistuneen. Kiireelliseksi julistamiseen tarvittavaan 5/6 määräenemmistöön ei kannatus kuitenkaan yltänyt. Hal­litusmuotokysymys lykättiin näin yli vaalien.⁵⁰

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6