Aikaisemmat vaiheet
Pyrkimykset saada neuvottelut aikaan venäläisten kanssa ehdotusten tekemiseksi riitakysymysten selvittämiseksi olivat vuosikausia jatkuneet. Kysymys oli ns. »valtakunnanlainsäädännöstä», jonka kautta yleisvaltakunnalliset asiat ja siten myös helmikuun julistuskirjan ala valtiosäätyjen myötävaikutuksella määriteltäisiin ja rajoitettaisiin. Puolueemme toiminta keskittyi tähän ongelmaan ja kaikkeen, minkä katsoimme tarkoituksen saavuttamiseksi olevan välttämätöntä.
Tämän asian esihistoria oli monivaiheinen. Alan siihen liittyvien seikkojen kertomisen kaukaa, aina Suomen autonomisen valtion perustamisesta lähtien.
Jo ensi vuosina Porvoon valtiopäivien jälkeen, v. 1811, kreivi Kustaa Mauri Armfelt suunnitteli vanhojen ruotsinaikaisten perustuslakiemme muuttamista säätyjen suostumuksella uusien olojen vaatimusten mukaisiksi. Lähivuosien suuri yleiseurooppalainen taistelu Napoleonia vastaan ja keisarin siitä johtunut pitkällinen poissaolo valtakunnasta aiheutti lykkäämään asian toistaiseksi.
V. 1819 Armfeltin seuraaja kreivi Rehbinder otti esille saman kysymyksen perustuslakien muuttamisesta ja säätyjen sitä varten kokoon kutsumisesta. Suomalaisella taholla tehtiin valmisteluja ja asia saavutti keisari Aleksanteri I:n hyväksymisen. Mielenkiintoista on panna merkille, miten selvästi maamme valtiollinen asema suomalaisella taholla valmistetuissa lausunnoissa määriteltiin ja keisarille esitettiin. Asia raukesi tälläkin kertaa.1
Valtaistuinpuheessa vuoden 1863 valtiopäivillä keisari Aleksanteri II ilmoitti, että koska useat Suomen perustuslakien säännökset eivät enää soveltuneet ja toiset eivät olleet selviä, hän antaa seuraaville valtiopäiville ehdotuksen näiden epäselvyyksien poistamiseksi ja perustuslakien kehittämiseksi. Asiaa varten asetettu komitea valmisti kaksi ehdotusta, toisen uudeksi hallitusmuodoksi ja toisen valtiopäiväjärjestykseksi. Viimeksimainittu, joka oli yksinkertaisempi asia, annettiin 1867 vuoden valtiopäiville ja siitä syntyi 1869 vuoden valtiopäiväjärjestys. Mutta ehdotus hallitusmuodoksi osoittautui vaikeaksi. Kenraalikuvernööri Rokassovski, nähtävästi vaikutusvaltaisten venäläisten kannattamana, teki hallitusmuotoehdotusta vastaan jyrkkiä muistutuksia, siitä huolimatta, että se vastasi keisarin itse hyväksymiä ohjeita. Kun ehdotus keisarille esiteltiin, olivat läsnä, paitsi ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt, kenraalikuvernööri vapaaherra Rokassovski, komitean puheenjohtaja kenraali Nordenstam sekä Venäjän valtakunnan kansleri ruhtinas Gortšakov ja kreivi Bljudov. Näin monen ja mahtavan miehen läsnäolo esittelyssä osoitti, että kysymys pidettiin Venäjän kannalta tärkeänä. Keisari lykkäsi asian toistaiseksi — arvatenkin venäläisten neuvonantajiensa kehotuksesta.
Asiasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Vv. 1877—78 valtiopäivillä Leo Mechelin teki sen liikkeelle saamiseksi anomusesityksen, jonka aatelis- ja porvarissääty hyväksyivät, mutta suomenmieliset pappis- ja talonpoikaissäädyt hylkäsivät. Pappissäädyssä yliopettaja Alfred Kihlman epäili, koska ei voitu edeltäpäin laskea, mihin valtiosäännön muutoksiin voitaisiin joutua, jos ryhdyttäisiin hallitusmuotoa uudistamaan. Professori G. Z. Forsman (Yrjö-Koskinen) niinikään vastusti anomusta, koska »oli arveluttavaa tai ei ainakaan viisasta» nostaa perustuslaillisia kysymyksiä, joiden ratkaisua ei voi varmasti edeltäpäin tietää. Hän pelkäsi, että anomus voisi herättää kysymyksiä, jotka meidän perustuslailliselle elämällemme kenties olisivat liian aikaisin nostettuja. — Talonpoikaissäädyssä Kaarlo Wärri ehdotti anomuksen hylättäväksi, »koska olisi arveluttavaa koskea perustuslakeihin». Agathon Meurman yhtyi Wärriin.
V. 1882 keisari Aleksanteri III, erään Suomessa sattuneen tapauksen johdosta, otti esille kysymyksen Suomen lakien kodifioinnista. V. 1885 asetettiin lääninsihteeri von Weissenbergin puheenjohdolla komitea tekemään ehdotus uudeksi hallitusmuodoksi. Tämän asian selvittäminen oli ennen muuta historiallinen kysymys, ja niin komitean sihteeriksi otettiin nuori historian professori J. R. Danielson. Seuraavana vuonna valmistunut komitean mietintö oli aikoinaan tunnettu teos. Danielsonin kirjoittamat perustelut sisälsivät oivallisen selvityksen Suomen hallitusmuodon ja muiden perustuslakien historiallisesta kehittymisestä. Danielson sanoi minulle laatineensa ne jotenkin itsenäisesti komitean jäsenten siihen sekaantumatta. Käytin sitä paljon, mm. julkaistessani vuosisadan alussa kansanpainoksena Suomen perustuslait. Se oli Danielsonille itselle hyvä valmistus, kun hän pian sen jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tunnettuja teoksiaan Suomen oikeuden puolustamiseksi venäläisten hyökkäyksiä vastaan. Hän oli Suomen valtio-oikeuden parhaita tuntijoita.
Hallitusmuotoasian käsittely venyi kuitenkin vuodesta toiseen, ja otettiin senaatissa vasta 1890 perusteellisemmin harkittavaksi. Sillä välin oli kenraalikuvernööri Heiden hankkinut asiasta venäläisiltä viranomaisilta lausuntoja ja saanut keisarilta määräyksen, että koko asia oli käsiteltävä kenraalikuvernöörin puheenjohdolla uudessa komiteassa, jossa oli jäseninä sekä suomalaisia senaattoreja että venäläisiä. Sittenkun näin oli tapahtunut, senaatti laati ehdotuksen hallitusmuodoksi, mutta kenraalikuvernööri Heiden valmisti oman ehdotuksensa »Suomen Suuriruhtinaanmaan läänien ohjesäännöksi». Se sisälsi, tiettävästi ensi kerran, kohdan, jossa sanottiin: »Lait, jotka Suomelle ja Keisarikunnan muille osille ovat yhteisiä, säädetään niinkuin perustuslaeissa on määrätty».
Keisari Aleksanteri III:n käskystä asiaa tarkastamaan asetettiin v. 1892 konferenssi todellisen salaneuvoksen Bungen puheenjohdolla, jolle jätettiin myös senaatin ehdotukset. Mutta konferenssin päätehtävä oli kysymys »Keisarikunnalle, Suomi siihen luettuna, yhteisten lakien ja asetusten säätämisestä». Ja se asia — kysymys ns. »valtakunnanlainsäädännöstä» — oli siitä lähtien sekä Bungen konferenssin että senjälkeisten muiden konferenssien ja neuvottelujen yksinomaisena tehtävänä. Kysymys uudesta hallitusmuodosta, joka yli neljännesvuosisadan, aina 1860-luvun puolivälistä asti ja oikeastaan jo Venäjän vallan alusta alkaen, oli ollut harkittavana ja joka oli ollut koko asian alkusyynä ja lähtökohtana, katosi ja hävisi pois. Venäläisillä ei ollut siihen halua. Heidän mielenkiintonsa kohdistui yksinomaan kysymykseen valtakunnanlainsäädännöstä.
Bungen konferenssin suomalaiset jäsenet, ministerivaltiosihteeri von Daehn ja hänen apulaisensa Procopé sekä senaattori vapaaherra von Alfthan ja prokuraattori Calonius yhtyivät komiteassa siihen periaatteeseen, että oli tarpeen saada aikaan erityinen järjestys Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisestä. Tässä yhteydessä von Daehn huomautti heti keskustelun alussa, että oli tärkeätä löytää keino niiden perusteiden tarkemmin määräämiseksi, joiden nojalla toinen tai toinen kysymys jokaisessa yksityisessä tapauksessa on luettava joko koko keisarikunnalle, Suomi siihen luettuna, yhteisten kysymysten ryhmään tai yksinomaan Suomen sisällistä hallintoa koskeviin paikallisiin kysymyksiin. Myöhemmässä kokouksessa suomalaiset jäsenet »katsoivat aivan välttämättömäksi, että yhteisen lainsäädännön ala rajoitetaan selvästi osoittamalla ne asiat, joihin se (yhteinen lainsäädäntö) ulottuu» ja esittivät 14 kohtaa käsittävän luettelon tällaisista asioista. Venäläisten jäsenten mielestä luettelon tekeminen oli mahdoton; erimielisyyden esiintyessä olisi jätettävä hallitsijan ratkaistavaksi, kuuluuko kysymys yhteisiin asioihin vai ei.2 — Bungen komitean keskus teluissa esiintyivät kaikki ajatukset, jotka sitten yli vuosikymmenen yhä uudestaan olivat erimielisyyksien ja väittelyjen alaisina suomalaisten ja venäläisten välillä.
Vanhasuomalaisen puolueen mielipiteet tässä asiassa eivät siten olleet lainkaan uusia. Jatkoimme samoja pyrkimyksiä, joita Suomen puolelta oli vuosikymmenen ajan ajettu. Yrjö-Koskisen mielestä oli neuvottelujen tietä pyrittävä löytämään jonkunlainen järjestely, jokin »modus vivendi». »Meidän puoleltamme ei ole milloinkaan kielletty, että saatetaan tarvita erinäistä lainsäädäntömenettelyä semmoisissa asioissa, jotka koskevat koko Venäjän valtakuntaa» — hän kirjoitti v. 1899.
Asian käsittely pysähtyi useaksi vuodeksi, nähtävästi Aleksanteri III:n kuoleman johdosta, ja nousi esille vuosikymmenen lopulla asevelvollisuuslakia koskevan kysymyksen yhteydessä. Asetettiin suuriruhtinas Mikael Nikolajevitšin puheenjohdolla uusi konferenssi tekemään ehdotusta »keisarikunnalle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisestä ja julkaisemisesta» lähtökohtana Bungen konferenssin venäläisten jäsenten ehdotus. Konferenssin työn tulos oli julistuskirja 15 helmikuuta 1899, surullisen kuuluisa helmikuun manifesti ja siihen liittyvät »perussäännöt niiden lakien valmistamisesta, tarkastamisesta ja julkaisemisesta, joita annetaan keisarikuntaa varten, Suomen suuriruhtinaan maa siihen luettuna».
Yhteisen suomalaisen puolueen kokouksessa 12 joulukuuta 1899 moitittiin Uutta Suometarta siitä että se edellisenä vuonna 1898 oli asettunut odottavalle kannalle, kun toisen puolueen lehdet, Nya Pressen etunenässä, esittivät jyrkkiä mielipiteitä. Sen johdosta Danielson lausui hänessä vakaantuneen epäilyksen, jota hän ei ollut tahtonut itselleen tunnustaa, nimittäin että vastapuolen lehtien menettely oli tuottanut maalle vahinkoa, vaikkakin ne toimivat rehellisessä ja isänmaallisessa tarkoituksessa. »Venäläiseltä taholta on vakuutettu — emmekä ole oikeutetut sysäämään luotamme sitä vakuutusta turhana väitteenä — että helmikuun manifesti ei olisi ilmestynyt, Majesteettia ei olisi saatu siihen suostumaan, ellei täältä kuuluvien äänien nojalla olisi saatu häntä uskomaan, että Suomen säädyt eivät vähimmässäkään määrin suostu venäläiseltä taholta tehtyihin vaatimuksiin.» — Keskustelin tästä asiasta myöhemmin monesti Danielsonin kanssa.
Samassa suomalaisen puolueen kokouksessa professori E. G. Palmén lausui:
»Pyydän muistuttaa, että se mikä todella on viisasta, saattaa myöhään tulla ilmi. Useimmat luulivat v. 1878, että oli erittäin onnellista mennä asevelvollisuusasiassa niin pitkälle kuin mentiin; silloinen suomalainen puolue olisi ollut valmis hyväksymään asevelvollisuuslain, joka olisi lähennellyt keisarillista esitystä paljon enemmän kuin mikä sitten tuli laiksi, mutta ruotsalainen puolue ja varsinkin ne, jotka vastustivat koko asevelvollisuutta, saivat aikaan sen että tehtiin hyvin pitkälle meneviä muutoksia. Peli onnistui silloin, mutta ilman tuota peliä emme koskaan olisi tulleet nykyiseen vaikeaan asemaan, sillä jos 1878 vuoden valtiosäädyt olisivat varovammin koskeneet kysymykseen, joka niillä oli esillä, niin myrsky ei olisi ikinä tullut niin ankarana kuin se nyt tuli, ja he olisivat saavuttaneet tuloksen, joka asialle olisi ollut hyvä ja onnellinen.»
Tämä Palmenin samoinkuin Danielsonin lausunto valaisee sitä yleistä ajatuksen suuntaa, joka vanhasuomalaisessa puolueessa seuraavina vuosina oli vallalla.
