XIII. Kysymys Valtakunnanlainsäädännöstä

Asia vaikeutuu. — Syksystä 1902 alkuvuoteen 1904

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli saanut aikaan, että Plehwen aluksi kannattama senaatin ehdotus valtiopäiväesityksen laatimisesta oli muutettu siten, että valtiopäiväesityksestä ei puhuttu mitään, kuten edellä olen kertonut. Syksyllä 1902 ja talvella 1903 asia alkoi yhä vaikeutua. Joulukuussa 1902 ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstroem kävi Hel­singissä yliopiston sijaiskansleriasiassa. Danielson valitti hänelle kuinka suuresti kenraalikuvernöörin lakkaamaton rettelöiminen kaikenlaisissa pikkuasioissa teki mielten rauhoittumisen mahdottomaksi. »Emme ym­ märrä hänen toimiaan». — Oerstroem vastasi, etteivät he Pietarissakaan niitä ymmärrä, mutta »kenraaleilla on omat menettelytapansa». —»Ruotsikot ja heihin liittyneet suomenmieliset olivat Bobrikovin par­haimmat auttajat. Hurjilla toimillaan he olivat saaneet hallitsijan muut­tamaan tahi ainakin siirtämään epätietoiseen tulevaisuuteen viime keväänä tekemänsä päätöksen aseman selvittämisestä valtiosäätyjen myötävaikutuksella.»¹⁴

Helmikuun 3 päivänä 1903 Danielson oli Pietarissa yliopistoasioissa. Hän lausui Oerstroemille:

»Se ryhmä, johon kuulun, ei suinkaan ole kehottanut kansalaisia ehdottomasti alistumaan kohtaloomme, mutta puolustamaan oikeuksiamme tavalla, joka tekee sovinnon valtakunnan hallituksen kanssa mahdolliseksi. Tämä kanta edellyttää sitä luottamusta, että sovinnollinen menettely lopulta vie perille. Jos ottaisin vastaan kanslerin viran, olisi se kansalaistemme silmissä osoitus, että edelleen tunsin tätä luottamusta. Mutta epäilykset olivat päinvastoin viime aikoina vallanneet niinhyvin minut kuin useimmat valtiolliset ystäväni. Huhuiltiin, että avonaisiin kuvernöörin virkoihin nimitettäisiin ainakin osittain venäläisiä. Olipa lääninsihteeriksi Uudenmaan lää­niin nimitetty venäläinen upseeri. Kenraalikuvernööri ehdotti kansliansa laajentamista tavalla, joka selvästi osotti, että hän tahtoi keskittää sinne varsinaisen ylimmän hallinnon. Tämä tietäisi kotimaisen hallintomme perinpohjaista kumoamista. Mutta sillä ehdolla ei kukaan suomalainen mies voisi tarjota kättä sovintoon. Ja jos Venäjän hallitus oli päättänyt panna toimeen sellaisia muutoksia, oli sekin nähtävästi luopunut sovinnon aikeista.»

Oerstroem tuli hämilleen. Hän myönsi, että virkanimityksissä oli tapahtunut seikkoja, jotka eivät voineet olla suomalaisille mieleen. Hän vakuutti, että mitään järjestelmän muutosta ei ollut tapahtunut.¹⁵

Suomen asiat menivät näihin aikoihin yhä pahemmalle kannalle. Bobrikov ja Venäjän hallitus tahtoivat kukistaa vastarinnan Suomessa. Huhtikuun alussa 1903 keisari antoi kenraalikuvernöörille erikoisvaltudet, ns. »diktatuuriasetuksen». Asian tilaa valaisee Danielsonin keskus­telu Plehwen kanssa 3 toukokuuta 1903 Pietarissa, jossa hän oli yliopis­ton asioissa.

Kenraalikuvernöörille annetut valtuudet — Danielson sanoi — olivat laajoissa piireissä vahvistaneet sitä toivotonta käsitystä ettei alistumisella kuitenkaan päästäisi sopimukseen hallituksen kanssa, ja tämä toivottomuus enemmän kuin mikään muu vaikeutti maltillisten toimintaa.

Plehwe: Presidentti Strengin solvaiseminen yms. tapaukset näyttivät, että vastustuksen johtajat kävivät aina hurjemmiksi, mennen niin pitkälle, ettei mikään hallitus maailmassa voinut sitä sietää. Suomessa ei kuitenkaan millään ehdolla pitäisi luulla, että hallitus oli luopunut aikeistaan saada Suomen kanssa tyydyttävä järjestely aikaan.

Danielson: Se seikka, että senaattori Enebergin äskettäin käytyä Pieta­rissa tieto on levinnyt, että senaatin asettama komitea ns. valtakunnanlainsäädännön rajojen ehdottamista varten on kokoontuva vasta syksyllä, on jo antanut tukea sille olettamiselle, että hallitus aikoo antaa koko kysy­myksen sammua sikseen.

Plehwe: Se ei mitenkään ole hallituksen tarkoitus. Jos Eneberg käsitti asian siten, erehtyi hän täydellisesti. Mutta pyynnöllään päästä keskuste­luun sovittelun pääpiirteistä, tuli hän tänne peräti sopimattomaan aikaan, juuri silloin kun hänen, Plehwen, oli aamusta iltaan neuvoteltava kenraalikuvernöörin kanssa tälle myönnettävistä poikkeusvaltuuksista. Nämä val­tuudet eivät merkitse, että hallitsija ei tahdo sovittelua. ——— Milloin lopullinen sovittelu voidaan saada toimeen, oli vielä kokonaan epävarmaa. Sitä ennen täytyi asevelvollisuusasian olla suoritettu ja venäjänkieli saada käytäntöön senaatissa.

Danielson viittasi Unkarin ja Kroatian väliseen sopimukseen vv. 1867—1868 todistuksena, että suurempi valta saattaa ilman nöyryytystä myön­tyä pienen kanssa sopimukseen, jota se sitten ei ole oikeutettu ilman mo­lempien suostumusta muuttamaan.

Plehwe: Venäjän ei tarvitse vaatia Suomelta niin paljon kuin Unkari on vaatinut Kroatialta. Venäjä tarvitsee Suomeen nähden vain sen, että voi luottaa Suomen kansan uskollisuuteen ja ettei venäläistä kansallistuntoa Suomessa loukata. Teoriassa oli venäläisten ja suomalaisten vaikea sopia. Venäjän itsevaltias ei voinut myöntää, ettei hän Suomessakin ollut itsevaltias. Nikolai I oli aina katsonut valtansa Suomessakin rajoittamattomaksi. Teoreettisesti eriävä käsitys ei kuitenkaan estänyt asian järjestelyä sovin­nossa. Toisin kävi kun sellaiset teoreetikot kuin herra Mechelin koettivat käytännössä toteuttaa oppejaan.

Joulukuussa 1903 Plehwe vakuutti jälleen Danielsonille, että kysymys valtakunnanlainsäädännön rajoittamisesta oli vireillä.¹⁶ — Oerstroem oli maininnut Danielsonille, että Pietarissa oli jäänyt huomaamatta, että hallitsija taloudellisen lainsäädäntövaltansa nojalla olisi saanut Suomessa toimeen useimmat haluamansa muutokset.

Lokakuun 26 päivänä 1903 Danielson kävi Bobrikovin luona yliopiston asioissa. Bobrikov lausui sen toivomuksen, että yliopistossa ei saarnattaisi sitä teoriaa Suomen valtiollisesta oikeudesta, jota Mechelin oli edus­tanut. Ei pitäisi korostaa riitakohtia, jotka vaikeuttaisivat hyvien välien syntymistä. Muuten oli jo senaattori L. G. von Haartman ollut asiassa samalla kannalla kuin Venäjän hallitus. Kenraalikuvernööri tahtoi lau­sua sanotun toivomuksen, vaikka hän kyllä tiesi, että Danielson käsitti Suomen aseman toisin kuin hallitus.

Danielson vastasi, että Suomen kansan oli mahdoton luopua siitä käsityksestä, että sillä oli hallitsijan vakuuttamat perustuslait ja niihin rakentuvat oikeudet. Mutta väittelyä näistä oikeuksista me emme hakeneet. Halusimme sopimusta hallitsijan kanssa eli toisin sanoen hallitsijan ja valtiosäätyjen yhteisesti säätämää lakia, joka astuisi entisten riidan­alaisten perustuslakien sijaan ja sillä tavoin tekisi lopun vaarallisesta erimielisyydestä oikeuskäsitykseen nähden. — Kenraalikuvernööri lausui siihen tyytyväisyytensä.¹⁷

Huhtikuussa 1904 Oerstroem ilmoitti Danielsonille, että Plehwe ei suostu proposition antamiseen säädyille (valtakunnanlainsäädännön rajoittamisesta), vaan ainoastaan siihen, että niiden lausuntoa pyydettäisiin. Itsekin hän oli sitä mieltä, että vain lausunto on tarpeen. Bobrikov ja Deutrich ehdottivat asian järjestämistä hallinnollista tietä. Tavallista suuremmalla kyynillisyydellä Oerstroem katsoi, että helmikuun mani­festi oli juridisesti oikeutettu, vaikka ehkä ei asiainhaarain vaatima. Syy Oerstroemin kantaan oli melu, joka oli syntynyt venäläisen prof. Behrendtsin julkaiseman kirjan johdosta, jossa tämä esitti helmikuun mani­festin olevan coup d’Etat — valtiokaappaus.

Danielson vastasi, että Venäjän valtiomiesten oli turha odottaa sääty­jen luopuvan oikeuskäsityksestään. Jos hallitus pyysi niiltä vain lausun­toa tai sitäkin ilman järjesti asian hallinnollista tietä, aiheutui siitä vasta­lause, johon kaikki puolueet yhtyisivät. Parempi olisi jättää koko kysy­mys valtakunnanlainsäädännön rajoittamisesta lepäämään, kunnes valtiopäivät panisivat sen vireille.¹⁸

»Se menettely sovinnon saavuttamiseksi, jonka senaatti ——— oli va­linnut, oli käynyt aina vain vaikeammaksi ja tarkoituksen saavuttaminen yhä epävarmemmaksi. Siinä oli kaikesta päättäen pääsyy, minkä tähden v. Plehwe, joka sitäpaitsi nimitettynä Venäjän sisäasiainministeriksi ei voi­nut paljon käyttää aikaa Suomen asioihin, siitä lähtien antoi johdon liu­kua kenraalikuvernöörin käsiin»,

sanotaan edellämainitussa Danielsonin Uudessa Suomettaressa julkaisemassa kirjoituksessa.

Vuonna 1904 alkoivat uudet maailmantapaukset vyöryä. Japanin sota syttyi helmikuussa. Sen seuraukset eivät vielä vuoden alkupuolella tuntuneet, vaan vasta myöhemmin rupesivat vaikuttamaan Venäjän oloihin ja sen Suomen politiikkaan. Bobrikov murhattiin 16 kesäkuuta ja Suo­meen nimitettiin uusi kenraalikuvernööri.

Kaksi päivää Bobrikovin murhan jälkeen, 18 kesäkuuta oli neuvottelu senaattori Neoviuksen luona. Läsnä oli viisi senaattoria: paitsi isäntää, senaattorit Bergbom, Genetz, Åkerman ja kenraali v. Blom sekä lisäksi kunnallisneuvos Meurman, professori Danielson, ylitirehtöörit Yrjö-Koskinen ja August Hjelt, tohtori A. H. Snellman (Virkkunen) ja minä. Daniel­son lausui, että senaatin pitäisi esittää keisarille aseman todellinen laatu. Vaikka kansa oli alistunut ja oli kauhuissaan murhasta, se oli pohjiaan myöten tyytymätön, ja ellei ryhdytä todella rauhoittaviin toimiin, oli pelättävä, että ensimmäistä atentaattia seuraisi useampia. Senaatin pitäisi vihdoin esiintyä itsenäisenä tekijänä, jonka toimia ei Pietarissa määrätty. Nyt, jos koskaan, oli hetki totuuden esiintuomiseen. Bobriko­vin vaikutus, joka aikaisemmin oli ollut pääesteenä, oli nyt poissa. Kes­kustelun lopussa Neovius katsoi, että senaatin olisi lähetettävä keisarille kirjelmä, jossa se ottaisi valtiopäivien kokoontumisen lähtökohdaksi ja muuten esittäisi yleisestä tilasta niin paljon kuin suinkin katsottaisiin mahdolliseksi.¹⁹ Tällaista esitystä senaatti tietääkseni ei katsonut voi­vansa tehdä.

Kesäkuun 22 päivänä 1904 Danielson oli Pietarissa Plehwen puheilla. Aluksi keskusteltiin yliopiston asioista. Plehwe käänsi keskustelun yleiseen asemaan. Hän vetosi Danielsoniin, ei virallisena sijaisenaan, vaan vaiku­tusvaltaisena valtiollisena henkilönä, kehoittaen tekemään minkä suin­kin saattoi, jotta Suomen kansa ymmärtäisi aseman vaatimukset ja sen oikean laadun. Bobrikovin järjestelmä oli saavuttanut hänen, Plehwen, kannatuksen syystä, että se oli keisarinkin järjestelmä, mutta suomalai­sen kansallisuuden tallaamista keisari ei tahtonut. Keisari tahtoi suoma­laisen kansallisuuden kohottamista, niinkuin Venäjän hallitsijat olivat sitä kohottaneet kokonaisen vuosisadan kuluessa.

Danielson pyysi saada suoraan sanoa, miten hän ja hänen valtiolliset ystävänsä asemaa arvostelivat. Suomen kansan suuri enemmistö oli alistunut toivossa, että järjestelmän muuttaminen olisi siitä seurauksena. Tätä muutosta sen koko valtiollinen toiminta tarkoitti. Tosin se ymmär­si, että jyrkkä järjestelmän vaihto ei voinut tulla kysymykseen, vallan­kaan sen jälkeen mitä äsken oli tapahtunut. Mutta mikään ei estänyt vähitellen, askel askeleelta tapahtuvaa muutosta. Mikä heti oli tarpeen, oli, että lakkaisi se loukkaava, ärsyttävä rettelöiminen, joka oli ollut Bobrikovin tunnusmerkkinä. Siinä kohden hänen apumiehensä olivat olleet häntä vielä pahemmat. Danielson kysyi, eikö Plehwe voisi toimia siten, että käskykirje uudelle kenraalikuvernöörille panisi painoa siihen, että hänen työnsä toinen puoli, todellinen rauhoittamistyö, poikkeusolojen lakkauttaminen ja kansamme elinetujen valvominen nyt oli edessä.²⁰— Käskykirjeessä uudelle kenraalikuvernöörille olikin merkkejä pyrki­myksistä lausua meille myönteistä, mutta sen vastapainoksi nähtävästi tahdottiin asettaa sanat siten, ettei näyttäisi siltä kuin olisi Bobrikovin murha aiheuttanut myöntymistä keisarin ja Venäjän hallituksen puolelta.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7