XIII. Kysymys Valtakunnanlainsäädännöstä

Tagantsevin komitea

Sen käsityksen perusteella, minkä olimme saaneet jatkuvasta kosketuksesta venäläisten kanssa, meidän vanhasuomalaisten mielestä oli sortovuosien ensi jakson aikana mahdollisuuksia sovitteluratkaisuun. Omasta puolestani lausuin tämän kannan edellämainitussa Suomalaisen Nuijan kokouksessa huhtikuussa 1903 — säilyneen pöytäkirjamerkin­nän mukaan — varovaisessa muodossa: »En ole vakuuttunut Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestelyn mahdottomuudesta.» — Sortovuosien ensi jaksona, ennen syksyä 1905, asioiden käsittely ja ratkaisu Pietarissa oli yksinkertaisempaa ja — tahtoisin sanoa — helpompaa. Se riippui pienestä piiristä. Vaikeammaksi tuli asema sortovuosien toi­sella jaksolla. Silloin oli Venäjällä valtakunnanduuma, joka vaalilain muutoksen jälkeen oli muodostunut venäläisen kansalliskiihkon tyys­sijaksi ja tukipylvääksi ja johon nojaten häikäilemätön ja tarmokas Stolypin — Venäjän silloin vaikutusvaltaisin mies ja sen politiikan johtaja — ajoi raivokkaasti Suomea vastaan suunnatut lakinsa ja muut toimenpiteensä. Sellaisten lakien peruuttaminen tai muuttaminen oli ylen vaikea — etten sanoisi mahdoton. Asemamme tuli aivan toisella tavalla huonommaksi.

Puolueemme valtuuskunnan helmikuussa 1912, sortovuosien myöhemmän kauden aikana, pidettyä puoluekokousta varten valmistamassa alustuksessa, jota puoluevaltuuskunnan jäsenenä olin mukana laati­ massa, lausuimme mm.:

Kaksi tärkeää seikkaa näytti sortovuosien aikana tarjoavan suomalaisen puolueen Suomen—Venäjän suhteiden järjestelyä tarkoittavalle pyrinnölle toteutumisen mahdollisuuksia. Ensiksikään hallitsija ja keisarikunnan hallitus, jonka rinnalla ei vielä ollut kansan edustuslaitosta, eivät ehdottomasti torjuneet ajatusta pysyvän järjestelyn aikaansaamisesta sillä pohjalla, että Suomen perustuslait, vaikkapa rajoitetummalla alalla, tunnustettaisiin sito­viksi. Ja toiseksi oli silloin tätä asiaa ajamassa kotimainen hallitus, joka olojen mukaan teki voitavansa sen hyväksi. Mutta näistä seikoista riippumattakin oli selvää, että suomalaisten velvollisuus oli koettaa saada aikaan tällaista järjestelyä niin kauan kuin ei ollut ilmeistä, että siihen ei ollut mahdollisuuksia.

Joka tapauksessa oli mielestämme yritys tehtävä. Vaatimuksia valtakunnanlainsäädännöstä oli Venäjän puolelta 1880-luvun lopulta alkaen jatkuvasti ja voimakkaasti esitetty. Ei ollut edellytettävissä, että se kysymys raukeaisi. Asian myöhempi kulku osoitti tämän käsityksemme oikeaksi. Mielestämme ei Suomen taholla ollut syytä asettua vastustamaan tällaista järjestelmää, jota vastaava oli eräissä muissa yhdiste­tyissä valtakunnissa. — Jyrkkä »kaikki tai ei mitään»-politiikka ei voi­nut johtaa suotuisaan tulokseen. Asiain kulku osoitti tämänkin käsityksemme vastanneen todellisia oloja.

Niihin aikoihin meidän piirissämme ajattelimme ja keskustelimme paljon puolalaisen markiisi Aleksanteri Wielopolskin yrityksistä ennen vuoden 1863 kapinaa Puolan ja Venäjän välien sovittamiseksi, joka yri­tys oli pohjaltaan samansuuntainen kuin meidän pyrkimyksemme. Yrjö­-Koskinen käsitteli sitä vuonna 1903 julkaisemassaan kirjasessa. Wielopols­kin lähin tarkoitus oli saada uudelleen voimaan Puolan vuoden 1830 kapi­nan johdosta kumottu vuoden 1815 valtiosääntö, jonka mukaan Puola oli perustuslaillinen kuningaskunta, Venäjän keisari kuninkaana. Puolan asema oli vv. 1815—1830 ollut samantapainen kuin Suomen. Bismarck, joka vv. 1859—1862 oli Preussin lähettiläänä Pietarissa ja joka, pelä­ten venäläisen Puolan noususta aiheutuvan Saksalle vaikeuksia sen puolalaisen väestön vuoksi, ei hyvällä silmällä seurannut puolalaisten pyrkimyksiä, kertoi Wielopolskin katsoneen, että »vallankumoukselliset väkivallanteot eivät edistäisi Puolan uudelleen nousua ja että puola­laisten laskelmat Ranskan apuun olivat pettäviä sekä että Puolalle oli hyödyllisempää voittaa puolelleen Venäjän keisari kuin vihastuttaa ja pelottaa häntä». Se oli samaan suuntaan menevää ajattelua kuin meidän vanhasuomalaisten. Venäjän valtakunnan kansleri ruhtinas Gortšakov, joka kannatti Wielopolskin yrityksiä, sanoi Bismarckille ei ymmärtä­vänsä, miksi ei Puolalle voitaisi antaa samanlaista autonomiaa kuin Itämerenmaakunnille ja Suomelle, joiden asukkaat olivat hyvin tyyty­väisiä kuuluessaan tässä muodossa Venäjään.²⁵

Wielopolskin onnistui saada keisari Aleksanteri II:n hyväksyminen suhteellisen laajoihin myönnytyksiin. Mutta puolalaiset eivät häntä kannattaneet. Yhteistoimintansa vuoksi Venäjän kanssa Wielopolski oli kansalaistensa keskuudessa äärimmäisen epäpopulääri. Puolalaiset vaativat takaisin »alueet, jotka Jumala oli Puolalle osoittanut ja his­toria vahvistanut». Puolalaiset johtajat luottivat kansan tuliseen innos­tukseen suuria mielenosoituksia toimeenpantiin — sekä ulkomaisee apuun ja Venäjän vallankumousliikkeen kannatukseen. Puolalaiset teki­vät kapinan, joka alusta lähtien oli toivoton. Ulkomailla nousi Puolan hyväksi kyllä myötätunnon myrsky, mutta mitään todellista apua ei saatu. Tosin huomattaviin diplomaattisiin toimenpiteisiin Puolan hy­väksi ryhdyttiin: Englanti, Ranska, Itävalta ja Ruotsi esittivät Venä­jälle antamissaan nooteissa vatimuksia vuoden 1815 järjestelmän voimaan­panemisesta Puolassa, mutta kun niiden tueksi ei ollut odotettavissa riittävien voimakeinojen käyttämistä, torjui ruhtinas Gortšakov ylpeäs­ti vaatimukset. Kapina kukistettiin ja entistä kovempi sorto seurasi. Kapinan johdosta yltyi Venäjällä kansalliskiihko ja viha »rajamaita» kohtaan. Mekin saimme siitä aikanaan osamme.²⁶

Syyskuun 26 päivänä 1902 keisari, kuten edellä on mainittu, antoi senaatin tehtäväksi valmistaa yksityiskohtaisen ehdotuksen niistä asioista, jotka olisivat siirrettävät yleiseen valtakunnanlainsäädäntöön. Senaa­tin asettama komitea, johon kuuluivat senaattorit Eneberg, Åkerman, Gummerus ja Forssell, arkkipiispa Johansson, Vaasan hovioikeuden presidentti Borenius ja professori, valtioneuvos Danielson, valmisti ehdotuksen, joka sisälsi 17 kohtaa asioita, jotka voitaisiin siirtää valta­kunnanlainsäädäntöön. Muodostaen Danielsonin ehdotusta komitean kokoonpanoon nähden, josta edellä olen kertonut, Obolenski esitti kei­sarille venäläis-suomalaisen komitean asettamista senaatin ehdotusta käsittelemään. Marraskuussa 1904 hallitsija määräsi sekakomitean, jonka puheenjohtajaksi nimitettiin todellinen salaneuvos Tagantsev ja venäläisiksi jäseniksi korkeita virkamiehiä, niiden joukossa valtioneu­ vos Sergejevski ja kenraalimajuri Borodkin, molemmat vanhoja Suomen vihamiehiä. Suomalaisiksi jäseniksi kutsuttiin arkkipiispa Johansson, Vaasan hovioikeuden presidentti Borenius, professorit Danielson, Her­manson ja E. G. Palmén sekä eronnut eversti Antell. Tämä ns. »Tagan­tsevin komitea» aloitti istuntonsa 19 marraskuuta 1904 ja jatkoi työtään keväällä ja syksyllä 1905. Komitean työn pohjana oli suomalaisten jäsenten laatima »ehdotus laiksi, joka sisältää erinäisiä Suomen suuri­ruhtinaanmaan asemasta Venäjän valtakunnassa johtuvia suuriruhti­naskunnan lainsäädännön rajoituksia». Sen kirjoittamisessa käytti ky­nää professori Hermanson, Suomen valtio-oikeuden paras tuntija.

Maamme oli hyvin edustettuna Tagantsevin komiteassa. Suomen oikeudet ja Suomen oikeudellinen asema esitettiin selvästi ja vakuuttavasti. Suomalaisten ehdotukset kohtasivat komitean eräiden venäläis­ten jäsenten puolelta vastustusta. Mutta useimpien venäläistenkään taholta ei näy puuttuneen hyvää tahtoa Suomea kohtaan, ja niin ko­mitea 10 äänellä 2 (Sergejevski ja Borodkin) vastaan päätti esittää, että lakiehdotus, jossa keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait luetellaan, olisi annettava Suomen valtiopäivien ratkaistavaksi sillä tavalla kuin valtiopäiväjärjestyksessä sanotaan. Tämä oli merkittävä tulos. »Ei ollut vähän, mitä komiteassa muutamassa istunnossa saavutettiin» — lausui Palmén eduskunnassa 1908. Olimme keskuudessamme toivorik­kaita.

Muista asioista komitea ehti käsitellä vain kysymystä asevelvollisuuslaista. Siinä Suomen edustajat tahtoivat varata eduskunnalle ratkaisu­vallan lain kymmeneen kohtaan nähden, mutta sitä venäläiset vastus­tivat, katsoen tämän lain olevan kokonaisuudessaan siirrettävä valta­kunnanlainsäädäntöön.

Tuli sitten syksy 1905. Venäjä oli kärsinyt Japanin sodassa yhä raskaampia tappioita. Oli syntynyt vallankumouksen yritys, epäjärjestyksiä ja mellakoita sekä meillä Suomessakin suurlakko. Jo maaliskuussa 1905 oli hallitsija peruuttanut asevelvollisuuskutsunnat ja lakkautta­nut asevelvollisuusasetuksen vuodelta 1901 täytäntöönpanon sitä vas­taan, että Suomen valtion varoista suoritettaisiin vuotuinen määräraha Venäjän valtakunnanrahastoon. Pian sen jälkeen myös Suomen sota­väen jäännös, Kaartin pataljoona, lopetettiin. Kutsuntain toimeen­panolla ei ollut mitään tarkoitusta.

Lopullisen vastauksen säätyjen suureen anomukseen keisari antoi 4 marraskuuta 1905 julistuskirjalla laillisten olojen palauttamisesta, ja uusi Leo Mechelinin hallitus asetettiin. Tämä kaikki on tunnettua.

Suuressa kokouksessa 31 lokakuuta 1905 perustuslailliset päättivät — maisteri Georg Schaumanin ehdotuksesta — että ns. valtakunnanlainsäädäntökomiteaan kuuluvien suomalaisten jäsenten on heti pai­kalla anottava vapautusta osanotostaan mainitussa komiteassa». Jo 5 päivänä marraskuuta Tagantsevin komitean suomalaiset jäsenet pyysi­vätkin eroa. Eronpyyntöään he perustivat sillä, että olosuhteet olivat oleellisesti muuttuneet etenkin marraskuun manifestin johdosta sekä koska sen senaatin jäsenet, jonka esityksestä he olivat nimitetyt, nyttem­min olivat pyytäneet eroansa. »Ei näytä epätodennäköiseltä», he sanoi­vat erohakemuksessaan, »että uusi senaatti tahtoisi ehdottaa joko toisia keinoja kuin mitä komitean suomalaisten jäsenten esittämät sisälsivät esilläolevien kysymysten ratkaisemiseksi tai muita muotoja asian valmistamiseksi taikka haluaisi nimittää toisia Suomen miehiä komitean jäseniksi.» Toukokuun 31 päivänä 1906 senaatti alisti hallitsijalle komitean jäsenten vapauttamista »huomioon ottaen, että ne edel­lytykset, jotka olivat puheenaolevan komitean asettamiselle, nyttemmin ovat kadonneet». Samalla senaatti ilmoitti, että uusien jäsenten nimittäminen komiteaan olojen muututtua ei näyttänyt olevan tarpeen. Ministerivaltiosihteeri Langhoff aikoikin esittää keisarille, että komitea »nyttemmin täysin tarpeettomana» lakkautettaisiin.²⁷ Mutta Tagantsev oli toista mieltä ja kirjoitti joulukuussa 1906 ministerivaltiosihteerille, ettei ollut säädetty mitään lakia, joka olisi tehnyt komitean työn tar­peettomaksi, minkä vuoksi keisarilta olisi hankittava uudet määräyk­set, miten komitean oli meneteltävä.²⁸

Oliko suomalaisten jäsenten eroaminen ja meille suhteellisen suosiollisen Tagantsevin komitean lopettaminen meidän toimenpiteemme kautta viisasta politiikkaa, sen voi — silloisten olojen kannalta asiaa arvostellen — panna kyseenalaiseksi, jos ehkä uuden hallituksen ase­tuttua asioiden johtoon joidenkin muutosten tekeminen komitean — tosin suomalaiselta kannalta hyvään — kokoonpanoon voi tulla kysy­mykseen. Myös venäläiset, paitsi vasemmistolaiset, arvostelivat suoma­laisten menettelyä. Valtakunnanlainsäädäntöasia ei jäänyt marraskuun tapausten johdosta sikseen, vaan nousi pian uudestaan esille ja sai aikaa myöten meille yhä pahemman muodon. Jo ennen marraskuun manifes­tin julkaisemista oli valtakunnanduumaa koskevassa manifestissa 6 elo­kuuta 1905 (v.l.) puhuttu Suomen osanotosta duumaan Suomelle ja Venäjälle yhteisiä asioita käsiteltäessä ja uudessa manifestissa 20 helmikuuta 1906 (v.l.) sanottiin, että keisarikunnalle ja Suomen suuriruhtinas­kunnalle yhteisten lakiehdotusten käsittelemisestä keisari oli aikanaan antava asianmukaiset ohjeet.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7