XIII. Kysymys Valtakunnanlainsäädännöstä

Asian myöhempi vaihe

Vuoden 1906 alussa oli toimessa kreivi Solskin puheenjohdolla konferenssi, jonka tehtävänä oli valtakunnanneuvostoa koskevien muutos­ten käsitteleminen. Viitaten helmikuun manifestiin 1899, jota ei ollut kumottu ja joka edellytti valtakunnanneuvoston myötävaikutusta, kun oli kysymys koko keisarikuntaan, Suomi siihen luettuna, ulottuvista laeista, kreivi Solski tahtoi ottaa Suomen asian käsiteltäväksi. Ministeri­ valtiosihteeri Langhoff, joka oli konferenssin jäsen, vastusti venäläis­ten ehdotuksia.

Kenraalikuvernööri Gerard, jonka puoleen kreivi Solski myös oli kääntynyt, esitti 9 maaliskuuta 1906 asiasta laajalle meneviä ajatuksia. Hänen mielestään oli ensi sijassa tärkeätä määrätä ne kysymykset, jotka olivat ratkaistavat keisarikunnalle ja Suomelle yhteisillä laeilla, ja sitten päättää sellaisten lakien säätämisjärjestyksestä. Sellaisiin ky­symyksiin Gerardin mielestä kuuluivat Suomen suuriruhtinaskunnan aseman määrittely keisarikunnassa; kysymykset kansainvälisistä suh­teista ja sotalaitoksen järjestyksestä; edelleen kysymys, mitä keinoja keisarikunnan valtiovallalla oli käytettävänä taistelussa vallankumouksellista liikettä vastaan, kun se ylitti suuriruhtinaskunnan rajat; kysymys venäjän kielen opetuksesta Suomen oppilaitoksissa ja erityisesti tämän kielen käyttämisestä paikallisissa viranomaisissa sekä paikallis­ten viranomaisten kirjeenvaihdossa kenraalikuvernöörin kanssa; kysy­mys Suomessa asuvien venäläisten oikeuksista, mitä Gerard piti erikoi­sen tärkeänä asiana. Paitsi näitä kysymyksiä, katsoi Gerard olevan vielä monta muuta, jotka eivät olleet poliittista laatua, mutta kuitenkin kos­kivat erityisen tärkeitä taloudellisia etuja molemmissa valtakunnan osissa, niinkuin tulli-, posti-, raha- ja rautatieasiat ynnä monet muut. Lopuksi esiintyi toisinaan hallinnollisia määräyksiä toisessa valtakun­nan osassa, joiden oikeudenmukaisuus kiellettiin toisessa. »Lyhyt sil­mäys näihin kysymyksiin — Gerard sanoi — joilla on suuri yleisvaltakunnallinen merkitys, vie siihen johtopäätökseen, että ne laitokset, joi­den tehtävänä on käsitellä ainoastaan Suomea koskevia lakiehdotuksia, ovat riittämättömät käsittelemään lakiehdotuksia, jotka koskevat ylei­siä valtakunnan etuja.» Lopuksi Gerard esitti ajatuksia, mitä tällaisten kysymysten käsittelyssä oli huomioon otettava, jotta molemmat puo­let, sekä Venäjä että Suomi, tulisivat tyydytetyiksi.

Suomen silloinen kenraalikuvernööri Gerard, joka tunnetusti oli Suo­men ystävä ja tahtoi Suomen parasta, esiintoi siten jo neljä kuukautta marraskuun manifestin jälkeen tuollaisia mielipiteitä. Se osoitti, että venäläisten, meidän ystäviemmekin, käsityksen mukaan tässä oli esillä ongelma, joka odotti ratkaisua. Se oli sama ongelma, kysymys ns. valtakunnanlainsäädännöstä, joka vuosina 1901—1905 meidän vanhasuomalaisten pyrkimyksissä oli ollut keskeisin asia. — Solskin konferens­sin työstä ei ollut tulosta; hallitsija lykkäsi asian Langhoffin esityksestä toistaiseksi.

Meidän mielestämme olisi varovainen politiikka kehottanut viipy­mättä jatkamaan yrityksiä tämän asian järjestämiseksi. Vielä vuonna 1906 olisi nähtävästi ollut edellytyksiä asian selvittämiseksi. Langhoff kertoo muistelmissaan, että keisari vuosina 1905—1907 osoitti suurem­paa myötämielisyyttä Suomea kohtaan ja tämä johtui ehkä siitä, että Venäjän ensimmäisen vallankumouksen aikana keisari koetettiin saada vakuutetuksi, että hän pahimmassa tapauksessa voisi saada turvapai­kan Suomessa.29 Mutta Suomen hallituspiirien taholla — niin Helsin­gissä kuin Pietarissa — tätä asiaa katseltiin toisin kuin meidän vanhasuomalaisten keskuudessa. Kysymys valtakunnanlainsäädännöstä ei tie­tenkään ollut meille suomalaisille mieluinen. Suomessa vanhastaan val­litsevan käsityksen mukaan tällainen lainsäädäntö ei ollut tarpeen. Mikäli yhteisiä lakeja tarvittaisiin, olisi kummassakin maassa säädettävä samansisältöiset lait tavallisessa järjestyksessä. Senaattori Mechelin oli lujasti tällä kannalla.

Vuonna 1907 eräät Suomen asiat pysähtyivät keisarikunnan viranomaisten käsiin Pietarissa, ja Langhoff alkoi miettiä miten ne saataisiin liikkeelle. Hän päätyi luonnolliseen tulokseen, suomalais—venäläisen ko­mitean asettamiseen asioita selvittämään. Muistelmissaan Langhoff kirjoittaa:

»Olin useamman kerran kosketellut keisarin kanssa kysymystä suomalais­-venäläisen komitean asettamisesta toivossa ainakin tällä tavalla saada selvyyttä ratkaisemattomaan kysymykseen, mitkä suomalaiset asiat voitaisiin katsoa koskevan keisarikunnan etuja, ja hän (keisari) suhtautui suosiolli­sesti siihen ajatukseen. ——— Lopuksi päätin esittää, että senaatti tekisi siitä alistuksen.»30

Langhoff oli siis nyttemmin päätynyt samaan tulokseen kuin me vanhasuomalaiset. Neuvottelut Langhoffin ja senaatin kesken johtivat siihen, että senaatti 14 joulukuuta 1907 teki hallitsijalle esityksen, jossa kos­keteltiin useampia asioita ja jossa senaatti mm. lausui: »Sekä keisarikuntaa että suuriruhtinaskuntaa koskevien kysymysten ratkaisemiselle voisi olla hyödyksi, jos sellaisten asioiden valmistelun järjestys johdon­mukaisesti kehitettäisiin». Kun Langhoff esitti senaatin esityksen kei­sarille, lausui tämä, että hänenkin mielestään venäläis—suomalainen kon­ferenssi olisi kokoonkutsuttava, mutta sen pääasiallisena tehtävänä pitäisi olla harkita keisarikunnalle ja Suomelle yhteisten lakien laatimis­tapaa ja valmistaa ehdotus valtakunnanlainsäädännöksi kokonaisuudes­saan. Asia jäi sillä kertaa siihen.

Senaattori Mechelin vastusti elämänsä loppuun asti lujasti kaiken­laista valtakunnanlainsäädäntöä. Ottaessaan viimeistä kertaa osaa se­naatin täysistuntoon 5 kesäkuuta 1908 hän lausui:

»Olen jo 40 vuoden ajan tutkinut ja harkinnut venäläis-suomalaisia suhteita, mutta en ole voinut löytää yhtään ainoata oikeudellis-poliittista tai taloudellista asiaa, jossa keisarikunnan todellisten intressien tyydyttäminen olisi kohdannut mitään estettä Suomen lainsäädännön itsenäisyyden ja Suomen hallituksen Venäjän hallituksesta sisäisissä asioissa riippumattomuuden johdosta».31

Mechelin oli luonteeltaan suuri optimisti ja luuli meidän saavan olla Venäjän puolelta rauhassa. Huhtikuussa 1907, jolloin Stolypin oli ollut jo yhdeksän kuukautta ministerineuvoston puheenjohtajana, hän kir­joitti Langhoffille:

»Edellytyksenä (että senaatti voi täyttää ohjelmansa) on, että säästymme lainvastaisilta toimenpiteiltä Venäjän taholta. Mutta tätäkin minä uskallan toivoa. Sillä kaiken sen jälkeen, minkä Venäjä on läpikäynyt viime vuosina, ei ole todennäköistä, että tuo niin suuresti kompromettoitu puolue, joka kutsuu itseänsä ‘Venäjän kansan liitoksi’, milloinkaan enää voisi saada val­lan johdon käsiinsä ———. Tahdon ainoastaan lisätä, että myös suhteessa Venäjään tyyni ja vakava kulkeminen sitä tietä, jonka me katsomme oi­ keaksi, on parasta politiikkaa. — — — Mitä tulee venäläisten lehtien hyök­käyksiin Sinua ja minua sekä kaikkea sitä vastaan, millä meidän maas­samme on jotakin merkitystä, on kyllä paras niitä äänettömyydellä hal­veksua.»

Silloin, vuoden 1907 lopussa ja 1908 alussa, toimenpiteet meidän puoleltamme olisivat nähtävästi olleet myöhäisiä. Tämän asian selvittämiseen otollinen aika oli mennyt ohitse. Kolmas duuma, joka oli va­littu uuden vaalilain nojalla, oli aloittanut toimintansa. Kansalliskiihko oli siinä voimakkaana vallalla. On kuitenkin lisättävä, että tulosten saavuttamiseen meidänkään maassamme ei ollut paljon edellytyksiä. Jos olisi jotakin positiivisesti haluttu aikaansaada, olisi asia ollut jä­tettävä viimeisen säätyeduskunnan käsiteltäväksi, mutta tuskin se olisi johtanut tulokseen. Vuonna 1907 kokoontuneessa uudessa eduskunnassa asian puolelle ei olisi saatu muuta kuin meidän vanhasuomalaisten 59 ääntä.

Tietysti voi nyt sanoa, että kun vuonna 1914 alkoi maailmansota ja tsaarin Venäjä perinpohjaisesti lyötiin ja asiat menivät niinkuin meni­vät, oli yhdentekevää miten 1905 ja 1906 meneteltiin. Vieläpä saattaa jälkeenpäin arvella, että jos silloin olisi saatu aikaan sovinto ja meillä siitä lähtien olisi ollut hyvät välit Venäjän kanssa ja maassa säännöllinen elämä, ei kenties Suomessa olisi syntynyt sitä lujaa vakaumusta, että täydellinen ero Venäjästä oli kansallemme hengenasia, mikä ensimmäisen maailmansodan alettua synnytti päättävän itsenäisyystahdon rohkeine jääkäriliikkeineen ja muine ilmiöineen. Sattuma, että ensim­mäinen maailmansota alkoi niin pian ja että Venäjä siinä perinpohjin lyötiin, antaa aihetta sanoa: kenties asioiden kulku loppujen lopuksi oli paras niinkuin se oli.

Näin voi jälkeenpäin ajatella ja päätellä. Mutta tulevaisuuden poli­tiikkaa ei voi, ainakaan pääasioissa, rakentaa sattuman varaan. Se olisi uhkapeliä, jossa voidaan menettää sekä rahat että kukkaro. Sellaiseen ei, meidän vanhasuomalaisten käsityksen mukaan, ainakaan pienillä kansoilla ole varaa.

Syksyn 1905 tapausten jälkeen me vanhasuomalaiset jouduimme sortovuosien politiikan johdosta uusien ankarien hyökkäysten alaisiksi. Katsottiin tapausten osoittaneen meidän olleen väärässä ja perustuslaillisten oikeassa. Suomen oikeus oli voittanut. Että Japanin miekka oli kääntänyt, tosin vain ohimenevästi, tapausten kulun Venäjällä ja luo­nut siellä edellytykset »ensimmäiselle vallankumoukselle», josta muu­tokset meidän maassamme olivat seurauksena, siihen ei käännetty huomiota. Kuten usein ennen, käänne Venäjällä vaikutti meidän kansamme oloihin.

Danielson-Kalmari arvioi Uudessa Suomettaressa senaatin ja vanhasuomalaisen puolueen menettelyä seuraavaan tapaan:

Toiminnallaan sortovuosina suomalainen puolue pääasiassa saavutti tarkoituksensa. Jos vanhasuomalaisetkin olisivat noudattaneet perustuslaillisten vaatimusta, olisi seuraus ollut senaatin muodostaminen venäläiseksi virkakunnaksi. Samoin olisivat tuomioistuimet ja hallintolaitokset muuttu­neet venäläisiksi. Se olisi ollut kansallinen onnettomuus. Oli estetty hävitys tunkeutumasta hallintoon pintaa syvemmälle. Senaatti oli suhteellisesti pie­nillä uhrauksilla pelastanut entisten sukupolvien säästämät valtionvarat katoamasta Venäjän valtakunnanrahastoon ja ehkä runsaammin kuin mi­kään aikaisempi hallitus käyttänyt varoja sivistys- ja viljelystarpeisiin. Perustuslaillisten vastarinta olisi ennemmin tai myöhemmin jos Suomen kansa kokonaisuudessaan siihen olisi yhtynyt johtanut verisiin yhteentör­mäyksiin venäläisen sotavoiman kanssa. Vanhasuomalainen puolue teki voi­tavansa tämän onnettomuuden estämiseksi. Puolue osoitti myös vääräksi sen väitteen, että sen edustama osa kansaamme ei välittänyt Suomen si­sällisen itsenäisyyden säilyttämisestä. Puolueen jäsenet valtiopäivillä, sanomalehdissä, lentokirjoissa ja venäläisille hallitusmiehille tekemissään suul­lisissa ja kirjallisissa esityksissä sekä vihdoin riitakysymystä selvittämään asetetussa venäläis-suomalaisessa komiteassa lausuivat julki, ettei Suomen kansa luopunut vaatimasta itselleen niitä oikeuksia, jotka keisari Aleksan­teri I oli sille vakuuttanut. Hallitsija itse ja hänen venäläiset neuvonanta­jansa näkivät siitä, että kuvittelut Suomen kansan hajoittamisesta erimielisyyteen pääasiaan nähden olivat vääriä. Mutta he näkivät myös, että tässä kansassa oli valtava osa, joka pyrki rehelliseen sovintoon, tahtoen välttää kaikkea, mikä tiesi hallitsijan arvon tai valtakunnan oikeuksien loukkaa­mista.

Hallitus, joka ristiriidassa laajojen kansankerrosten toivomusten kanssa oli suorittanut sellaisen työn, toimi johdonmukaisesti, kun se erosi, olojen muututtua siten, että kaikkien kansalaisten luottamusta nauttivan hallituk­sen asettaminen näytti mahdolliselta. Senaatti oli täyttänyt tehtävänsä.32

Paperieni joukossa on säilynyt päiväämätön, vuonna 1903 laatimani »Eri käsitykset nykyisestä asemasta». Siinä kirjoitin:

Yksi peruseroavaisuuksia, mitkä eri kansalaisryhmien käsityksissä ovat vallalla maan valtiollisesta asemasta ja toiminnan tavasta, on vakaumus nii­den toimenpiteiden tarkoituksesta, joihin Venäjän puolelta on Suomeen näh­den ryhdytty. Se ryhmä, joka ei hyväksy kotimaisen hallituksen ja sen kan­nattajain kantaa, on vakuutettu mainittujen toimenpiteiden tarkoituksena olevan Suomen kansan kansallisen elämän ja olemassaolon hävittäminen. Me puolestamme emme voi uskoa tällaista. Me luotamme ei ainoastaan itse asiain luonnossa olevaan järkeen, logiikkaan, ja Venäjän omiin etuihin, vaan myös niihin sanoihin, jotka nykyinen hallitsijamme on useamman kuin yhden ker­ran lausunut. Me uskomme, että vaikka Venäjän hallituspiireissä onkin kat­sottu valtakunnan etujen vaativan muutoksia tähänastiseen järjestykseen muutamilla aloilla, niin Suomen sisällinen itsenäisyys tahdotaan säilyttää. Suomen kansan tärkein pyrkimys läheisimmässä tulevaisuudessa, on oleva näi­den kysymysten lopullinen järjestäminen molempien maiden todellisia etuja täysin vastaavalla tavalla.

Moni meidän ryhmästämme on kuitenkin muutamien viime aikojen tapah­tumien johdosta arvatenkin itseltään kysynyt, onko Venäjän hallituksen politiikassa meihin nähden tapahtunut muutos? — (Kirjoituksessa esitettiin eräitä esimerkkejä.)

Me emme kuitenkaan voi uskoa, että nämä ovat seurauksia järjestelmän muutoksesta, vaan riippuvat satunnaisista seikoista, jotka asiain luonnollinen järki on entiselleen korjaava. »Me yhä luotamme siihen, että Venäjällä ollaan valmiita tunnustamaan, että Venäjän ja Suomen edut eivät ole keskenään ris­tiriidassa. Ja kun Suomen kansa ei koskaan ole tahtonut vetäytyä täyttämäs­tä, mitä Venäjän todelliset edut vaativat, niin luotamme siihen, että maamme ja koko Venäjän valtakunnan välit ovat kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla järjestettävissä. Mutta luonnollista on, että jos tapaukset kulkevat edelleen viimeksimainittuun suuntaan, Suomen kansa ei voi olla tulematta järkytetyksi ja vakuutetuksi, että Venäjän politiikan tarkoitusperä on todella sellainen kuin vastapuoli katsoo. Eikä tällainen vakaumus voi olla vaikutta­matta kansamme menettelytapaan. Se on asettava menettelynsä sen mu­kaan.»

Nämä mietteet tuntuvat liian optimistisilta. Mutta vielä optimistisempi oli perustuslaillisten jyrkkä ohjelma. Sitä ohjelmaa ei meidän mielestämme ollut mahdollista saada toteutetuksi. Jälkeenpäin voidaan todeta tapausten kulun osoittaneen tämän käsityksemme oikeaksi, vie­läpä, vaikka Japanin sota ja sen aiheuttamat tapaukset Venäjällä loi­vat odottamatta suotuisat edellytykset heidän ohjelmansa toteutta­miselle.

Meidän ohjelmamme tiesi, että säätyjen hyväksymässä laissa riidan­alaiset kysymykset määriteltäisiin ja järjestettäisiin. Oli ilmennyt merk­kejä tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksista. Vaikea olisi tietenkin ollut sopia yhteisen lain asiallisesta sisällöstä. Mutta, huolimatta Tagan­tsevin komiteassa saavutetusta menestyksestä, vielä vaikeampi olisi luultavasti ollut saada Venäjän puolelta tunnustetuksi Suomen sääty­jen suostumuksen ehdoton välttämättömyys kaikkeen tulevaisuuteen nähden, so. Venäjän valtakunnan tärkeidenkin etujen riippuvaisuus Suomen eduskunnasta. Jälkeenpäin ajatellen näyttää, että meidänkin ohjelmamme, vaikkei Stolypinin järjestelmää olisi esiintynyt, olisi arva­tenkin kohdannut suuria vaikeuksia.

Olen edellä kertonut tulleeni käsitykseen, että koko Venäjän vallan aikana tuskin milloinkaan meidän perustuslakejamme Venäjän puolelta niin tarkan juridisesti ja ehdottomasti tunnustettiin kuin me edel­lytimme, mutta että menettelemällä varovasti ja järkevästi sekä perus­tuslakiemme tulkinnanvaraisuuden nojalla oli tultu jotenkuten toimeen ja 90 vuoden aikana paremmin tai huonommin selviydytty, joskin perus­käsitteistä ajateltiin eri tavalla. Tällainen epämääräinen tila olisi ken­ties ollut ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto. — On sanottu, että poli­tiikassa, kun asia on arkaluontoinen ja vaikea, usein ei tulla toimeen muuten kuin vaikenemalla.33

Paperieni joukossa vuodelta 1903, jolloin valtakunnanlainsäädäntö­ asia oli pysähdyksissä ja suhteet Venäjään kiristymässä, on myös säi­lynyt muistio, joka kuvastaa keskuudessamme esiintyneitä mielipiteitä eri mahdollisuuksista. Se on nyt jo kuolleen erittäin huomattavan ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä suuresti ansioituneen miehen laatima ja kuvastaa pyrkimystä vetää selvät rajaviivat ja tehdä loogilliset johtopäätökset tarkemmin ja jyrkemmin kuin usein on mahdollista todelli­sessa elämässä.

Siinä erotettiin yhdeltä puolen »puhtaasti poliittinen ala», »poliittiset kysymykset», ja toiselta puolen »taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuri­tehtävät». — Edellisellä alalla voisimme tehdä myönnytyksiä, kun vain jälkimmäiset, jotka olivat kirjoittajan mielestä tärkeimmät, jäisivät meidän haltuumme. Passiivinen vastarinta ei voinut viedä tulokseen; Venäjää ei voitu sen kautta pakottaa peräytymään politiikassaan. Suo­men kansa ei voinut tuhoutumatta olla naapurina riidassa maailman mahtavimman valtakunnan kanssa, vaan sen täytyi niin pian kuin mah­dollista päästä neuvotteluilla ristiriidan rauhalliseen ratkaisuun. Kun olimme verrattomasti heikompi puoli, täytyi meidän tinkiä vaati­muksistamme poliittisella alalla. Toistaiseksi oli edellytyksiä optimis­tiselle tulevaisuuden mahdollisuudelle. Oli olemassa puolue, joka tah­toi tehdä rauhan Venäjän kanssa ja mukautua niihin muutoksiin, jotka Venäjä puhtaasti poliittisella alalla katsoi välttämättömiksi. Toiselta puolen Venäjä ei näkynyt aikovan viedä vaatimuksia pitemmälle kuin puhtaasti poliittiselle alalle. Tämän osoitukseksi lueteltiin sarja tosiasioita.

»On varmasti aikamme kohtalokkaita ja useimmiten esiintyviä erehdyk­siä panna poliittisille kysymyksille liian yksipuolisesti merkitystä, samalla kun taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurikehitys jätetään huomioonotta­matta. Ja kuitenkin on yhteiskuntataloudellisella ja kulttuurikehityksellä äärettömän paljon suurempi merkitys kansan menestymiselle kuin poliitti­sella omintakeisuudella.»

Tämä muistio ei johtanut käytännölliseen toimintaan. Se oli keskusteluissamme esitetty lausunto, joka kuvasti esiintyneitä eri mielipiteitä. Jälkeenpäin ajatellen muistion tekijä ei pessimismissään näyttänyt olleen niinkään väärässä. Asioita ei saatu sortoajan ensi jaksolla järjestymään. Sortoajan jälkimmäinen jakso, Stolypinin aika, osoitti, että maamme »poliittinen omintakeisuus» tuskin olisi enää ollut mahdollinen Venäjän yhteydessä. Ellei maailmansotaa olisi syntynyt ja se päättynyt niin­ kuin päättyi, olisi edessämme ollut luultavasti vielä pahempi historial­linen ajanjakso kuin mitä muistion tekijä ajatteli. Eri kysymys on, oli­siko kansamme sosiaalinen ja kulttuurinen elämä ollut mahdollinen ja millaiseksi se olisi muodostunut sellaisissa oloissa, ilman »poliittista omintakeisuutta».

Senaattori Mechelin, kuten edellä on mainittu, vastusti valtakunnan­ lainsäädäntöä ja katsoi olevan säädettävä kummassakin maassa, Suo­messa ja Venäjällä, yhtäpitäviä lakeja, niinkuin aikaisemminkin oli menetelty. Määräyksiä voitaisiin antaa tällaisten lakien valmistelusta, mutta jokainen yksityinen laki riippuisi Suomen eduskunnan ja Venä­jän kamarien yhtäpitävistä päätöksistä. Suomen asema olisi turvattava ennen muuta uuden hallitusmuodon kautta.

Syksyn 1905 tapausten jälkeen — laillisten olojen, niinkuin luultiin, pysyvästi palattua, rohkean ja toivorikkaan mielialan vallitessa, Meche­linin muodostettua hallituksen — senaatti otti marraskuussa 1906 esille kysymyksen uudesta hallitusmuodosta. Mechelin piti sitä »tärkeimpänä työnä, minkä nykyinen senaatti on tehnyt», kuten hän sanoi väliky­symyskeskustelussa helmikuussa 1908.

Kenraalikuvernööri Gerard, kuultuaan joulukuussa 1906 asiasta suul­lisesti Mecheliniltä, pyysi esittämään hänelle kirjallisesti motiivit tähän toimenpiteeseen. Mechelin lähetti Gerardille joulukuun lopussa 1906 kirjeen, jossa hän esitti, että keisari Aleksanteri II oli valtiopäivien avajaispuheessaan v. 1863 ilmoittanut aikovansa valmistuttaa ehdo­tuksen hallitusmuodoksi ja oli v. 1864 hyväksynyt sitä varten ohjeet, mutta että asia oli lykätty epämääräiseen aikaan. Mechelin kertoi myös toimenpiteistä 1880-luvulla Aleksanteri III:n aikana. Tästä kaikesta näkyi, että jo kauan oli tunnettu uuden hallitusmuodon tarve, minkä vuoksi senaatti piti velvollisuutenaan ryhtyä valmistamaan sellaista lainsäädäntöä ja katsoi, että asia voitiin esittää hallitsijalle, sittenkun ehdotus oli valmis.

Gerard, jonka mielestä senaatti ei ollut oikeutettu ryhtymään tähän asiaan ilman keisarin erikoista valtuutusta, kirjoitti Langhoffille asian ilmoittamiseksi keisarille ja mainitsi senaattori Mechelinin kirjeestä käy­vän ilmi, että »senaatin toiminnan perusteena tässä kysymyksessä oli se seikka, että ‘Herrassa nukkuneen keisari Aleksanteri II:n puhees­saan v.1863 valtiopäiväin avajaisissa ilmoittama kaikkeinkorkein käsky on tähän asti jäänyt täyttämättä’». Gerard kertoi myös Aleksanteri III:n aikaisista toimenpiteistä. Hän ei lausunut omaa mielipidettään. Lang­hoff esitteli asian keisarille (20 helmikuuta 1907). Keisari ei tehnyt mitään päätöstä.

Senaatin hallitusmuotoehdotus lähetettiin kenraalikuvernöörille kesä­kuun alussa 1907. Tällä välin oli ministerineuvoston puheenjohtaja Sto­lypin saanut tiedon asiasta. Kesäkuussa 1907 hän pyysi Langhoffia ilmoittamaan, mihin keisarin käskyyn senaatin aloite perustui, ja huo­mautti, että asiaa ei voida käsitellä Suomen sisäisen lainsäädännön jär­jestyksessä, koska se »oli tärkeä ja oleellisesti koski keisarikunnan int­ressejä». Langhoff ilmoitti (heinäkuussa 1907) Stolypinille, että pää­peruste senaatin tähän lainvalmistelutyöhön oli keisari Aleksanteri II:n »tähän asti täyttämättä jäänyt kaikkeinkorkein käsky», joka ilmaistiin keisarin valtiopäiväin avajaispuheessa v. 1863 ja hänen v. 1864 vahvistamissaan ohjeissa. Heinäkuussa 1907 Stolypin tiedotti v.t. kenraali­kuvernööri Böckmannille, että asialla oli »mitä vakavin merkitys» ja pyysi uudestaan ilmoittamaan, millä perusteella senaatti oli asiaan ryh­tynyt, vaikka sillä ei ollut keisarin käskyä. Böckmann vastasi elokuussa 1907 ei voivansa mitään ilmoittaa, kun Gerard oli lomalla.

Suomen asia ei antanut Stolypinille rauhaa. Asia sai ihan huvittavia muotoja. Elokuussa 1907 hän ilmoitti kenraalikuvernöörille saaneensa tietää, että eduskunnan perustuslakivaliokunta oli työohjelmaansa otta­nut kysymyksen uudesta hallitusmuodosta. Täten eduskunta välillisesti rikkoi valtiopäiväjärjestystä, jonka mukaan aloite perustuslakiasioissa kuului yksinomaan keisarille. Stolypin epäili, että senaatin hallitusmuo­toesitys oli annettu eduskunnan käsiteltäväksi. Hän pyysi tästä tietoa ja kehotti samalla kenraalikuvernööriä pitämään hänet sen tasalla, mitä eduskunnassa tapahtui.

Gerard tiedusteli senaatilta, oliko hallitusmuotokysymys annettu edus­kunnan käsiteltäväksi. Syyskuussa 1907 senaatti oikein vakavissaan ilmoitti, ettei senaatti ollut jättänyt tätä asiaa eduskunnalle eikä sen valiokunnalle, vaan oli päinvastoin, kuten kenraalikuvernöörin kanssa oli sovittu, pitänyt sen salaisena. Senaatti selitti eduskunnan anomusoi­keutta. Lokakuussa 1907 Gerard ilmoitti Stolypinille, »ettei senaatti ole antanut eduskunnalle tai sen valiokunnalle tätä asiaa».

Gerard alkoi syksyllä 1907 harkita senaatin esitystä. Hän pyysi Pieta­rista Bungen konferenssin asiapapereja. Asiakirjoissa on myös vuonna 1890 painettu ruotsinkielinen mietintö Weissenbergin komitean ehdotuksesta vuodelta 1885. Se on allekirjoittamaton laaja mietintö, jonka ovat nähtä­västi laatineet kenraalikuvernööri Heidenin kutsumat venäläiset asiantuntijat. Gerard joutui kuitenkin eroamaan helmikuussa 1908. Hänen seuraa­jansa kenraali Böckmann lähetti maaliskuussa keisarille esittelykirjelmän, jossa hän mainitsi, että vaikka keisari ei ollut antanut erityistä käskyä senaatille ehdotuksen laatimiseksi näin tärkeässä asiassa, oli senaatti kuitenkin katsonut mahdolliseksi ryhtyä asiaan, vedoten keisari Alek­santeri II:n käskyyn. Tämä käsky oli kuitenkin aikoinaan täytetty, mutta silloin valmistettu ehdotus ei saavuttanut hallitsijan vahvistusta. Tämän johdosta ja ottaen huomioon, että senaatti voi tehdä ehdotuksia perustuslakien muuttamiseksi vain kaikkeinkorkeimmasta käskystä, jota tässä asiassa ei ollut, Böckmann ei katsonut voivansa sallia asian enempää käsittelyä. Keisari kirjoitti tähän esittelykirjelmään: »Täysin yhtä mieltä.»

Mainitsen lopuksi, että venäläinen prokuraattori ilmoitti v. 1914 ken­raalikuvernöörille senaatin diaarioissa olevan avonaisena asiana kysy­myksen uudesta hallitusmuodosta. Tämän johdosta Seyn toukokuussa 1914 kirjoitti, että sanottu asia »oli katsottava loppuun käsitellyksi».

Muistan hyvin tuon ajan. Uuden eduskunnan ensi vaalit oli maaliskuussa 1907 toimitettu, tavaton vaalihumu sitä ennen eletty ja uusi eduskunta aloitti 23 toukokuuta 1907 rohkeassa mielialassa toimintan­sa. Suomen kansan valtavan enemmistön mielestä välit Venäjän kanssa olivat selvät. Venäjän hallituksesta ei tarvinnut suuresti välittää. — »Äl­kää antako kansamme kyyneleillä ja kärsimyksillä ansaittuja varoja vie­raan taskuun» sanottiin eräässä sosiaalidemokraattisessa poliittises­sa julkaisussa v. 1907.34 Se kuvaa silloista mielialaa. Asia koski 20 milj. sotilasmaksua valtakunnanrahastoon.

Samaan aikaan Stolypin ja kenraalikuvernööri vaativat selityksiä, millä oikeudella senaatti oli ottanut hallitusmuotoasian esille, ja Stolypin piti selvänä, että sitä kysymystä ei voitu ratkaista Suomen sisäisessä lainsäädäntöjärjestyksessä, koska se koski keisarikunnan etuja.

Meidän vanhasuomalaisten käsityksen mukaan maassamme yliarvioi­tiin Venäjän vuoden 1905 tapausten aiheuttaman käänteen merkitys meil­le ja ylipäänsä erheellisesti arvosteltiin maamme silloista valtiollista ase­maa. Mutta edelläesittämäni asiakirjat, joihin vasta nyt olen tutustunut, ovat minulle kuitenkin olleet yllätys. Että välimme Venäjän kanssa jo niihin aikoihin oli näin heikolla kannalla, sitä ei silloin tiedetty eikä uuden eduskunnan ensi vaalien ja kokoontumisen riemussa ajateltu. Viralliselta taholta ei siihen edes viitattu, vaan yleisesti oletettiin maan valtiollisen aseman olevan lujalla pohjalla.

Hallitus itse näkyy väärin arvostelleen asemaa. Vielä 26 helmikuuta 1908, jolloin Stolypin oli valtansa huipulla, Mechelin lausui eduskunnassa välikysymyskeskustelussa: »Venäjän ministerineuvoston puolelta ei ole olemassa eikä ole tietääkseni odotettavissa sellaista ehdotusta, joka tarkoittaisi Suomen perustuslakien muuttamista.» Todellisesti oli nouse­massa myrsky, ankarampi kuin milloinkaan ennen. Kahden ja puolen kuukauden perästä, 18 toukokuuta 1908, Stolypin piti valtakunnanduu­massa Suomea vastaan kiihkoisan puheen, jossa hän hahmotteli ohjelmansa. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kesäkuun 2 päivänä 1908 Venäjän hal­litus antoi ankaran iskun ajamalla läpi esittelyjärjestyksen. Seuraavana vuonna 1909 julkaistiin sotilasasiasta ja sotilasmiljoonista manifesti, jonka seuraukset olivat tuhoisat. Sitä seuraavana vuonna 1910 annettiin laki valtakunnanlainsäädännöstä, joka hävitti Suomen valtiollisen oikeusjär­jestyksen. Sen jälkeen aina Venäjän vallan loppuun asti järjestelmä jat­kui ilman valon pilkkua. Tästä kaikesta kerron myöhemmin.

Leo Mechelin oli suuri optimisti, mutta tässä asiassa häntä tuskin voi sanoa hyväksi profeetaksi.

Tätä optimismia kuvaa myös senaatin valmistama ehdotus hallitusmuodoksi, joka kesäkuun alussa 1907 lähetettiin kenraalikuvernöörille, hallitsijalle esiteltäväksi. Olen nyttemmin sen lukenut. Se oli hyvä ehdo­tus. Suomen oikeudellinen asema oli selvästi määritelty. Mechelin oli par­haita asiantuntijoita ja senaatin jäsenet R. A. Wrede, K. J. Ståhlberg, August Nybergh olivat maamme etevimpiä lakimiehiä.

Eduskunnan oikeuksia raha-asioissa ehdotettiin laajennettaviksi, vie­läpä sen lainsäädäntövaltaa lisättäväksi. Siinä oli myös määräyksiä sekä Suomea että Venäjää koskevien asiain käsittelemisen järjestyksestä — samansisältöisten lakien antamisesta, so. kaikenlainen valtakunnanlain­säädäntö hylättiin. Olipa siinä edellä mainitsemani kova pykälä senaatin velvollisuudesta ilmoittaa, ettei keisarin käskyä voitu panna täytäntöön, jos se havaittiin lainvastaiseksi. Tämä kaikki oli tietenkin hyvin ja oi­kein. Mutta sellaiset kuin olot olivat, edellä selostetut asiakirjat anta­vat siitä kuvan, ei ollut mitään mahdollisuutta eikä toiveita tällaisen ehdotuksen hyväksymisestä Pietarissa. —  Jo maaliskuussa 1906 oli Gerard, joka oli tunnetusti Suomelle ystävällinen, antanut valtakunnan­ lainsäädännön tarpeellisuudesta laajan lausunnon, josta edellä olen ker­tonut. Tämä kaikki osoittaa, että silloiset johtavat venäläiset käsittivät laillisuuden palauttamisen toisella tavalla kuin me suomalaiset.

Suomessa ei asemaa oikein arvosteltu, vaan elettiin epätodellisuuden maailmassa. Politiikkamme perustui edellytyksiin, jotka olivat erheelli­siä.

Lukiessani asiakirjoja minusta on tuntunut, kuin olisivat Gerardin ja Stolypinin tiukat ja odottamattomat kysymykset, millä oikeudella se­naatti oli ottanut esille hallitusmuotoasian, saattaneet senaatin ja minis­terivaltiosihteerin hämilleen. Siihen viittaavat Mechelinin ja Langhoffin vetoamiset Aleksanteri II:n vv. 1863 ja 1864 antamiin käskyihin, »jotka olivat jääneet täytäntöönpanematta». Tavallinen menettely tärkeissä asioissa oli tietääkseni, että senaatti ensiksi hankki hallitsijan periaatteel­lisen suostumuksen asian valmistamiseen. Uuden hallitusmuodon tarpeellisuus tunnettiin ja sitä toivottiin silloin Suomessa yleisesti. Ensim­mäinen eduskunta teki siitä yksimielisesti anomuksen vuonna 1907. Se kuului meidänkin puolueemme ohjelmaan. Että asia voisi kohdata Ve­näjän puolelta näin tiukkaa vastustusta, sitä ei syksyn 1905 tapaus­ten huumauksessa otettu lukuun.

Leo Mechelin ajoi vuosikymmenien kuluessa tarmokkaasti hallitusmuotoasiaa ja oli tyytymätön siinä tapahtuneeseen vitkasteluun. Asian kulku näyttää kuitenkin osoittavan, että vuoden 1877 valtiopäivillä Kihlman, G. Z. Forsman (Yrjö-Koskinen), Wärri ja Meurman olivat oi­keassa katsoessaan arveluttavaksi ryhtyä hallitusmuotoasiaan, koska se voisi herättää uusia odottamattomia kysymyksiä, eikä saattanut tietää, mihin se voisi johtaa. Oli käynyt niinkuin he pelkäsivät. Oli tapahtunut se merkillinen käänne, että hallitusmuotoasia oli kadonnut ja tilalle nous­sut pelottava ongelma valtakunnanlainsäädännöstä, joka kahden seuraa­van vuosikymmenen ajan oli päiväjärjestyksessä ja vei lopulta vuonna 1910 Stolypinin tuhoisaan venäläiseen lakiin.

Edellämainitussa Weissenbergin komitean ehdotuksesta venäläisten vuonna 1890 laatimassa mietinnössä esitetään aluksi Suomen vastus­tajain kanta 1808—1809 tapauksista. Sitten käydään pykälä pykäläl­tä ja kohta kohdalta läpi ne Ruotsin aikaiset lait, joihin komitean ehdotuksessa vedotaan: Kristofferin maanlain vuodelta 1442 kunin­kaankaari, vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja sekä vuoden 1720 säätyjen erioikeudet. Tullaan siihen tulokseen, että nämä vanhat ruotsalaiset lait joko ovat kadotta­neet voimansa Suomen yhdistymisessä Venäjään tai eivät sovellu taikka ovat korvatut Venäjän aikana annetuilla uusilla laeilla tai asetuksilla — suureksi osaksi aikana 1809—1863. Sanotaan myös, että komitean mietinnön »perusteluissa olevat oppineet tutkimukset Ruotsin perustuslaillisen lainsäädännön historiassa» tai »enemmän tai vähemmän horjuvat historialliset tutkimukset ja teoreettiset spekulaatiot» eivät olleet vakuuttavia. — Mietinnössä huomautettiin niinikään, että eräät määräykset eivät kuulu Suomen lakeihin, koska eivät olleet »paikallis­lakeja», vaan kuuluivat Venäjän perustuslakeihin.

Vanhojen ruotsalaisten lakien soveltumattomuus Suomen uusiin oloi­hin meillä kyllä ymmärrettiin ja oli kauan ymmärretty. Mutta vanhojen lakien yleiset periaatteet olivat edelleen hyväksyttävät ja olivat voi­massa. Meidän pyrkimyksemme oli kodifioida nämä periaatteet ja niiden pohjalla rakentaa uusi hallitusmuoto. Mutta siitä venäläiset eivät olleet kiinnostuneet. Heidän mielestään kysymys ei ollut perustuslakien kodifiomisesta, vaan asia näkyi jo kauan koskeneen Suomen suhdetta ja ase­maa Venäjän valtakunnassa. Se ongelma oli nähtävästi vienyt karille Suomen hallitusmuodon uudistamispyrkimykset vv. 1819 ja 1863—65 sekä 1885. Venäläiset tahtoivat — syyllä tai syyttä — muutosta tai tarkistamista Suomen asemaan. Sen ongelman — ns. valtakunnanlainsää­dännön — ratkaisu vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä vaikeutui. Kun siitä 1910 Stolypinin aikana säädettiin venäläinen laki, tuli se meille tuhoisaksi.


1 J. R. Danielson-Kalmari: Uuden valtiosäännön valmistelu v. 1819. Tien varrelta kansal­liseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen, I, ss. 53—151.

2 Adolf Törngren: Till frågan om rikslagstiftningen. Samling aktstycken, s. 90.

3 J. R. Danielson-Kalmari: Muistiinpanoja sortokaudelta. Kaikuja Hämeestä XI, ss. 42—111. Julkaissut L. A. Puntila.

4 Witte: mt., II, s. 221.

5 Witte: mt., II, ss. 234—235. — Witten muistelmia on arvosteltu puolueellisiksi. On sanottu, että Witte uskoi aina olleensa oikeassa. Missään hän ei puhu erehdyksistään, aina on vika toisissa. (I. V. Hessenin esipuhe Witten muistelmiin, I, s. XXII.) — Olen koetta­nut pitää mielessäni tämän — mikä muuten on usein esiintyvä ominaisuus muistelmissa.

6 Florinsky: mt., II, s. 1475.

7 Witte: mt., II, ss. 231—232.

8 Witte: mt., II, s. 239.

9 Witte: mt., II, s. 226.

10 Danielsonin muistiinpanoja, mt., ss. 42—48.

11 Muistio on julkaistu Adolf Törngrenin kokoelmassa Till frågan om rikslagstiftningen, ss. 162—166.

12 Muistio on nyttemmin julkaistu Adolf Törngrenin yllä mainitussa kokoelmassa, ss. 151—160.

13 Yrjö-Koskinen: Nuijasota, sen syyt ja tapaukset, s. 23.

14 Danielsonin muistiinpanoja, mt., ss. 53—54.

15 Mt., ss, 60—61.

16 Mt., ss. 67—68.

17 Mt., s. 78.

18 Mt., s. 81.

19 Mt., ss. 85—86.

20 Mt., ss. 88—89.

21 Mt., ss. 95—96.

22 Mt., s. 98.

23 Mt., ss. 98—99.

24 Mt., ss. 105—106.

25 Die politischen Berichte des Fürsten Bismarck aus Petersburg und Paris (1859—1862), II, ss. 136—138.

26 Florinsky: mt., II, ss. 909—919.

27 Langhoff: mt., I, ss. 249—250.

28 E. N. Berendts: Till den finska frågan, ss. 60—61.

29 Langhoff: mt., I, ss. 125—126.

30 Langhoff: mt., I, ss. 257—258.

31 Valda tal av Leo Mechelin, s. 185.

32 Uusi Suometar 14. 3. 1907.

33 Comte de Saint-Aulaire, Ambassadeur de France: Talleyrand, s. 279.

34 Nouseva kosto. Suomen sos—dem. nuorisoliiton joulualbumi 1907, ss. 66—67.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.