Maatalousvaliokunnan mietinnön käsittely eduskunnassa
Maatalousvaliokunnan mietintö oli eduskunnassa käsiteltävänä 18 ja 19 huhtikuuta 1913. Siinä syntyi laajanlainen keskustelu. Sosialistit olivat yksimielisesti vastalauseensa kannalla, mutta porvarillisissa puolueissa mielipiteet eivät enää seuranneet puoluerajoja. Maalaisliittolaiset Karhi ja Junes korostivat painokkaasti, että torppariasiaa ei kyetä ratkaisemaan vuokralain kautta, vaan muodostamalla vuokraajista itsenäisiä maanomistajia. »Minä olen vakuutettu, että ennen pitkää täytyy ryhtyä säätämään lakia maan pakkolunastuksesta» — sanoi Karhi. — Silloisissa oloissa hän samoin kuin Junes kuitenkin kannatti takautuvan lain pidentämistä valiokunnan ehdottamalla pohjalla. Meidän vanhasuomalaisesta ryhmästä satakuntalainen edustaja kirkkoherra Grönvall ja länsisuomalainen maanviljelijä Knuutila esiintyivät jyrkästi vuokrasopimusten pidentämistä vastaan. — »Ensimmäisen taannehtivan lain aika on kärsitty ja kannettu suuressa määrässä nurisematta — sanoi Grönvall. Tällaisen taannehtivaisuuden uusiminen synnyttää ajatuksen: kuka takaa, etteikö vieläkin näiden viiden vuoden perästä tehdä uusia taannehtivia lakeja? Kun myöskään torpparit päättäen heidän kokouksissaan tekemistään päätöslauselmista, eivät ole tyytyväisiä tähän lakiin, niin Grönvall katsoi, että esitys olisi hylättävä. — Knuutila, itse maanviljelijä, puhui myös voimakkaasti ehdotusta vastaan. Kysymyksessä oli »vapaiden Suomen talonpoikain oikeuksien loukkaaminen. ——— Suomalaisen talonpojan päähän tahdotaan asettaa kuonokoppa.» Hän ei voinut käsittää, että maatalousvaliokunnassa jäsenenä olleet suomalaiset talonpojat olivat tällaisen ehdotuksen hyväksyneet. Hänenkin mielestään oli pyrittävä siihen, että vuokramiehistä tehtäisiin vapaita maanomistajia. — »Nykyisiä maanomistajia ei voinut velvoittaa siitä, minkä kentiesi olisi voinut kuvitella olleen heidän esi-isiensä velvollisuutena.» Jos muutamien vuosien kuluessa esim. 25 miljoonaa markkaa vuosittain käytettäisiin tähän tarkoitukseen, voitaisiin maaolot korjata molempien puolueiden hyväksyttävällä tavalla.
Knuutilan ja Grönvallin lausunnot, jotka eivät kuvastaneet vain heidän omia mielipiteitään, osoittivat, että meidän »Helsingin herrojen» vaikutus tässä maaseudun oloja syvälti koskevassa asiassa ei ollut enää omassa puolueessammekaan läheskään ehdoton. Kaikki tämä vahvisti käsitystämme, että eduskunnassa ei ollut edellytyksiä saada 1909-vuoden taannehtiva laki sellaisenaan pitennetyksi. Toivoimme kuitenkin sen pelastuvan, kun siihen oli tehty usein mainitut 2 ja 3 §:ässä olevat lievennykset. Puolueemme oli myös kärsinyt vaaleissa tappioita. Ryhmässämme ei vuoden 1911 vaalien jälkeen ollut kuin 43 edustajaa. Vuoden 1907 vaaleista lähtien olimme menettäneet ei vähemmän kuin 16 paikkaa. Epäilemättä siihen oli suurena syynä — kunnallisen ääni oikeusasian ohella — meidän torpparipolitiikkamme, joka herätti maanomistajain keskuudessa vastustusta. Meidän helsinkiläisten asema torppariasian ajajina ei tosiaan ollut helppo eikä miellyttävä. Yhä enemmän oli käynyt ilmi, että varsinkin minä, joka erikoisesti olin ajanut yleistä ja yhtäläistä kunnallista äänioikeutta ja torppariasiaa, olin haitallinen ja epämukava jäsen puolueen edun kannalta arvostellen.
Aina taistelunhaluinen Jonas Castrén hyökkäsi taas kiivaasti minua vastaan. Minä siihen, myös tapani mukaan, samalla mitalla vastasin. Tässä sananvaihdossa ei esiintynyt mitään uutta.
Ehdotus meni näillä evästyksillä suureen valiokuntaan.
