»Rikkauden pulma»
Kun eduskunta säännöllisesti pyyhki pois hallituksen menoarvioon merkityn sotilasapumaksun, jonka määrä vuosi vuodelta lisääntyi, syntyi valtion menojen puolelle yhä suurempi aukko, johon enin osa eduskunnan suostunnoilla ennen täytettyjä menoja mahtui. Eduskunta ja valtiovarainvaliokunta joutuivat siten vähitellen eräänlaisiin vaikeuksiin. Alkoi olla oikea »embarras de richesse» — »rikkauden pulma». Valmistettaessa vuoden 1913 valtiopäivillä seuraavan vuoden tulo- ja menoarviota tultiin siihen, että laillisten menojen täyttämiseen ei enää mitään suostuntaa tarvittu. Silloin oli hallituksen menoarvioon otettu sotilasmaksu vuodeksi 1914 15 miljoonaa markkaa. Kun se pyyhittiin pois, nousivat valtion kaikki, sekä »hallituksen» menot että eduskunnan päättämät, vakinaiset ja ylimääräiset, yhteensä 99,7 milj. markkaan, ja yksistään valtiorahaston tulot olivat 101 milj. markkaa. Tämän johdosta eduskunta päätti, että kun suostuntaveroja vuodeksi 1914 ei tarvita yleistä budjettijärjestelyä varten, leima- ja mallasjuomasuostuntojen tulot, jotka aina ennen oli käytetty menoarvion järjestelyyn, siirretään kulkulaitosrahastoon. Kun tähän rahastoon säännöllisesti menivät tulot paloviinaverosta, olisi siihen karttunut liiaksi rahaa, minkä tähden valtiovarainvaliokunta »hämmästytti kuntia» — kuten edustaja, senaattori Mechelin lausui — määräämällä niille paloviinaveron varoista 5 miljoonaa markkaa, mikä oli lähes puolet tämän veron tulosta. Budjetin tekeminen tuli siten yhä monimutkaisemmaksi.
Paloviina-asetuksessa oli aina ollut säädöksiä veron tuoton pienten määrien, yhteensä noin 400 000 markkaa, myöntämisestä kunnille. Vuonna 1912 oli eduskunta tuntuvasti lisännyt maalaiskunnille ja kansanopistoille annettavia avustusrahoja, entisestä 400 000 markasta 3 miljoonaan. Asetus oli silloin saanut vahvistuksen. Mutta nähtävästi varoen, että eduskunta voisi käyttää samaa menettelyä edelleenkin, hallitus vuoden 1913 valtiopäiville antamassaan esityksessä erotti veron suuruutta koskevan määräyksen eri asetukseksi, mutta veron käyttämistä koskevan osan tavalliseksi budjettipäätökseksi. Se tietysti ei laillisesti muuttanut asiaa.
Valtiovarainvaliokunnassa harkittiin, millä tavalla eduskunnan suostuntapäätösten täytäntöönpano tulisi turvatuksi. Valiokunnan enemmistö luuli sen voivan tapahtua sillä tavalla, että itse eduskunnan hyväksymään asetukseen otettaisiin määräykset verojen tuoton käyttämisestä. Sillä lain mukaan eduskunnan hyväksymä asetus oli vahvistettava sanasta sanaan sellaisena kuin eduskunta oli sen hyväksynyt, tai jätettävä vahvistamatta, jossa tapauksessa koko paloviinavero olisi jätettävä kantamatta.
Eduskunnassa edustaja Heikki Renvall puolusti tätä valiokunnan enemmistön kantaa:
»Me olemme siinä onnettomassa asemassa, että meillä ei ole niitä keinoja käytettävissä kuin muilla kansoilla on oikeutetuimpien vaatimustensa läpi ajamiseksi. Mutta toiselta puolen olemme kuitenkin oikeutetut edellyttämään, että sekin hallitus, mikä meillä nyt on, tunnustaa jonkinlaisia rajoja mielivallalle. Me emme voi lähteä siitä väitteestä, että nykyinen hallitus asettuisi kaikkein alkeellisimpienkin oikeussääntöjen yli, ajaakseen omaa ohjelmaansa läpi. — Aivan alkeellisimpia lainsäädäntöperiaatteita on se, että jos hallitus vahvistaa jonkun asetuksen, se myös on sidottu noudattamaan sitä kaikissa kohdin, että hallitus ei voi vahvistaa mitään eduskunnan hyväksymää asetusta ainoastaan osittain, selittäen, että toinen osa ei ole tarkoitettu vahvistettavaksi. ——— Meidän on yritettävä jotakin muuta kuin ennen, koska entinen menettely ei ole vienyt perille.»
Edustaja Renvall oli optimisti. Ne, jotka »asettuivat kaikkein alkeellisimpienkin oikeussääntöjen yli», olivat silloinen venäläinen senaatti, kenraalikuvernööri Seyn ja Venäjän hallitus sekä keisari Nikolai. Eduskunnan hyväksymä asetus paloviinaverosta hajoitettiin kahteen osaan: toinen sisälsi ainoastaan eduskunnan hyväksymän ensimmäisen pykälän, joka koski paloviinaveron suuruutta, ja siitä muodostettiin eri asetus ja sille hankittiin keisarin vahvistus. Muu osa eduskunnan hyväksymää asetusta muodostettiin budjettipäätökseksi, jonka mukaan varat entiseen tapaan määrättiin kulkulaitosrahastoon. Mallas- ja leimasuostunnat, jotka eduskunta oli päättänyt menemään kulkulaitosrahastoon, käytettiin kansansivistysmenoihin entiseen tapaan. Sotilasapumaksut, 15 miljoonaa markkaa, otettiin myös entiseen tapaan menoarvioon.
Vuoden 1914 valtiopäivillä eduskunta hallitsijalle lähettämässään kirjelmässä tuomitsi hallituksen tämän menettelyn lausuen sen olevan jyrkässä ristiriidassa perustuslakien ja eduskunnalle niiden mukaan kuuluvan oikeuden kanssa ja vaati, että kysymyksessä olevat perustuslain vastaiset määräykset oli kumottava ja eduskunnalle kuuluva suostuntaoikeus pidettävä loukkaamattomana. Muuten eduskunta valmisti budjetin samojen periaatteiden mukaan kuin edellisinä vuosina.
