Äänestys
Perustuslakivaliokunnassa hallituksen kannattajat vastaehdotukseksi äänestivät vanhasuomalaisen puolueen ehdotusta, jota pitivät järkevämpänä kuin sosialistien. Muutamia päiviä ennen asian ratkaisua eduskunnassa saimme kuulla huhuja, että hallituksen kannattajat aikoivat ensimmäisessä äänestyksessä kannattaa sosialistien vastalausetta. Kun siten ei olisi muuta kuin valiokunnan ehdottama ponsi ja sosialistien räikeä, vieläpä mahdoton vastalause, laskivat he, että meidän ryhmämme ei voisi tehdä muuta kuin kannattaa valiokunnan ehdotusta. Tästä oli ryhmässämme ensi kerran keskustelu 15. 3. 1908. Tällainen menettely ei meidän mielestämme ollut reilua peliä. Sen kautta pieni vähemmistö voisi määrätä päätöksen. Ryhmän päätökseksi tuli, että jos hallituspuolueet yhtymällä sosialistien vastalauseeseen kaatavat meidän vastalauseemme, on ryhmältä katkaistu mahdollisuus ottaa osaa seuraaviin äänestyksiin. Tästä ryhmämme päätöksestä annettiin hallituspuolueille virallinen tieto saman päivän aamuna, jonka illalla asia tuli lopullisesti eduskunnassa esille. Tiedonanto ei aiheuttanut muutosta heidän kantaansa. Istunnossa niinkin maltillinen mies kuin professori J. W. Runeberg varoitti missään äänestyksen vaiheessa antamasta kannatusta vanhasuomalaisten vastalauseelle. Kävi niin, että äänestyksessä meikäläisten vastalause kaadettiin 117 äänellä 67 vastaan. Ryhmämme kanssa äänestivät siinä eräät nuorsuomalaiset ja joku ruotsinmielinen edustaja. Kun meikäläinen ryhmä sen jälkeen pidättyi äänestämästä, tuli lopullisessa äänestyksessä sosialistien vastalause eduskunnan päätökseksi 71 äänellä 47 vastaan. Koska sosialisteja oli eduskunnassa 80, eivät kaikki heistä kannattaneet vastalausettaan.
Eduskunnan päätöstä ja erityisesti sitä vastaan, että suuri osa edustajia oli pidättynyt äänestämästä, pani 49 edustajaa vastalauseensa. Tämän johdosta eduskunnassa syntyi pieni keskustelu siitä, oliko äänestyksestä pidättyminen oikeata parlamentaarista menettelyä. Sosialistit, jotka olivat hämillään tuloksesta, lausuivat, että meikäläiset, mm. Danielson-Kalmari, Palmén ja minä, olimme valiokunnissa esittäneet toisenlaisen mielipiteen. Siinä huomautettiin, että kysymys äänestyksestä valiokunnassa on toinen kuin eduskunnassa. Tainio sanoi kyllä Palménin valiokunnassa vaatineen kaikkia äänestämään, mutta ei pitänyt äänestämättä olemista valtiopäiväjärjestyksen vastaisena.
Parlamentaarinen äänestystapa voi, varsinkin jos taktillisia näkökohtia otetaan huomioon, johtaa vaikeisiin tilanteisiin ja merkillisiin tuloksiin. Eduskunnassa on nyttemmin hyväksytty äänestyksestä pidättyminen tai tyhjillä lipuilla äänestäminen.
Mitä on, näin pitkän ajan jälkeen asiata arvostellen, tästä suuresta välikysymyskeskustelusta sanottava?
Itse pääkysymykseen, Suomen ja Venäjän välisten ristiriitojen selvittämiseen, sillä ei ollut merkitystä. Eikä se todennäköisesti olisi vaikuttanut, tuli päätökseksi mikä ponsi tahansa. Stolypin oli Venäjän hallituksen silloisena johtajana ottanut Suomen asiat käsiinsä ja hän ajoi ne suunnitelmansa mukaisesti päätökseen: Suomen asiain esittelyjärjestys muutettiin samana keväänä 1908 ja maamme asiat joutuivat Venäjän ministerineuvoston vaikutuksen alaiseksi. Silloin, keväällä 1908, oli myöhäistä saada mitään järkevää järjestelyä ja sovittelua aikaan. Sentähden voi katsoa, että meidän suunnittelemallamme sovinnollisella politiikalla ei silloin, vuonna 1908, enää ollut edellytyksiä. Ohjelmallamme ei ollut käytännöllisiä tuloksia odotettavissa.
Mutta tällä suurella keskustelulla oli merkitystä sisäisiin oloihimme nähden. Se erimielisyys, mikä ensimmäisinä sortovuosina oli myrkyttänyt »porvarillisten» kansalaisten välit, tästä lähtien hälveni. Välikysymyskeskustelun kautta oli käynyt selväksi, että rikkinäisyys »porvarillisten» välillä, jotka itse asiassa olivat maamme perustuslailliseen asemaan nähden samalla periaatteellisella kannalla, oli omiaan vaikeutta maan asiain hoitoa, ja että suurempi yhtyminen oli välttämätöntä. Kesällä 1908 muodostettiin kokoomushallitus ja tämä hallitus, niin lyhytaikaiseksi kuin se tulikin, vahvisti yksimielisyyttä, mikä sitten maamme suuressa pääkysymyksessä, suhteissa Venäjään siitä lähtien vallitsi. Kun maailmansota vuonna 1914 alkoi ja aivan toiset pyrkimykset astuivat päiväjärjestykseen, oltiin uusien suurten tehtävien edessä. Niihin ei vuosien erimielisyys ulottunut.
