Haataja tarvitsi apua
Valtiolliset olot olivat, kuten sanottu, muuttuneet. Maan hallitusta hoiti vieras senaatti, jolta ei reformiasioissa ollut tehokasta toimintaa odotettavissa. Pitkin vuosia 1910 ja 1911 harkitsimme keskuudessamme monissa yksityisissä neuvotteluissa jatkuvasti torppariasiaa. Olimme hyvin huolissamme. Aina oli ajatuksissamme vuosi 1916 ja mitä silloin ja sen jälkeen tulisi tapahtumaan. — »Olisi kenties ollut paras, ettemme ollenkaan olisi ryhtyneet torppariasiaan, koska näyttää siltä, että emme voi viedä sitä päätökseen» — minä miltei epätoivoisena lausuin eräässä neuvottelussa. Katsoimme kuitenkin, että meillä, jotka olimme tätä asiaa erityisesti ajaneet, ja jotka olimme jonkunlaisessa edesvastuussa 1909-vuoden vuokralain aikaansaamisesta, ei ollut oikeutta jättää asiaa kesken. Oli yritettävä, mitä voimme.
Pidimme lukuisia neuvotteluja asian johdosta. Otimme myös edelleen selkoa, mitä vastaavissa oloissa muissa maissa oli aikojen kuluessa tehty. Erityisesti tutkimme toimenpiteitä, joilla Irlannin vuokramiehet oli nostettu maan omistajiksi — viimeksi v. 1903 toimeenpantua suurisuuntaista uudistusta — sekä kaikkea mikä oli sen kanssa yhteydessä.
Lokakuun 28 ja 29 päivänä 1911 pidimme maanviljelysneuvos Hj. G. Paloheimon luona Santamäen kartanossa Lopella kaksi päivää kestävän neuvottelukokouksen, jossa oli läsnä vanha piiri: Gebhard, Kairamo, Y. K. Yrjö-Koskinen, Käpy, minä, Haataja ja talon isäntä. Keskustelujen aluksi Haataja selosti, mitä hän oli siihen asti tehnyt ja havainnut, korostaen, että vuoden 1916 varalta oli toimeen ryhdyttävä. Ennen muuta oli sitä varten saatava — paitsi tilastoa — komitea valmistamaan uusia ehdotuksia. Hän ilmoitti ehdottaneensa oikeustoimituskunnan päällikölle senaattori Saarikoskelle komitean asettamista, mutta tuloksetta. Haataja sanoi tarvitsevansa ulkopuolista apua päästäkseen eteenpäin.
Neuvottelimme kaksi päivää perusteellisesti. Olen lukenut Haatajan muistiinpanot ja niiden nojalla palauttanut mieleeni keskustelun kulun. Olimme selvillä, miten vaikeata olisi eduskunnassa saada hyväksytyksi uusi pakkolainsäädäntö, joka koskisi perustuslain luontoisia saavutettuja oikeuksia ja vaatisi 5/6 ja 2/3 enemmistön. Voi myös tulla vaikeuksia Venäjän taholta: eräät venäläiset lehdet, mm. Golos Moskvy, olivat ankarasti arvostelleet takautuvaa vuokralakia. Tämä laki oli meilläkin herättänyt myös talonpoikaisten maanomistajien keskuudessa tyytymättömyyttä. Takautuvassa laissa oli kyllä puutteita. Se oli liian »yksioikoinen» ja suoraviivainen. Se yksinkertaisesti pitensi vuokrasopimukset sellaisinaan, kaikkine puutteineen. Se ei sen vuoksi hyvin soveltunut erilaisiin oloihin. Se teki »veristä vääryyttä», niinkuin eräs puolueemme tunnettu talonpoikainen maanomistaja lausui. Meidänkin puolueessamme oli vastustus noussut, ja se tuli myöhemmin selvästi esille.
Harkitsimme Santamäellä aluksi voisiko torppariasian järjestää ilman pakkoa. Keskustelumme tuloksena oli, että sitä ei ollut mahdollista selvittää vapaaehtoisuuden tietä. Se jättäisi torpparit alttiiksi maanomistajan mielivallalle. Pakkotoimenpiteitä ei voitu välttää. Ilman niitä torppariasia ei ollut ratkaistavissa.
Sitten keskustelimme, millaisia pakkotoimien tulisi olla. Tuloksena oli, että vuokraoikeus olisi säädettävä jatkuvaksi. Maanomistajalla ei saisi olla oikeutta vuokramiestä irtisanoa ja häätää. Hänen olisi aina vuokra-ajan loputtua uudistettava sopimus. Vähemmällä ei päästäisi. Ellei maanomistaja suostuisi vuokralautakunnan hyväksymästä vuokrasta jättämään vuokramaata vuokralle, olisi hän velvoitettava myymään torppa vuokramiehelle viranomaisen määräämästä hinnasta, joka hänelle suoritettaisiin valtion välityksellä. Torpat, jotka olisivat päätilan kunnolliselle viljelemiselle välttämättömät, olisi jätettävä lunastusmenettelyn ulkopuolelle. Täten tulisi v. 1909 takautuvan lain vuokranantajien tyytymättömyyttä herättänyt pahin kohtuuttomuus korjatuksi.
Olimme kyllä sitä mieltä, että torpparilaitos aikansa eläneenä tulisi häviämään. Se ajatus esiintyy Haatajan muistiinpanoissa useamman kerran. Mutta olisi koetettava saada tämä suuri uudistus tapahtumaan niin vaivattomasti kuin mahdollista. Tätä ja siihen liittyvää vaikeaa rahakysymystä harkitsimme perusteellisesti. Oletimme maanomistajien useissa tapauksissa olevan halukkaita toistaiseksi uudistamaan vuokrasopimukset, minkä kautta reformin toimeenpano helpottuisi. Joka tapauksessa vaikeudet olisivat suuret. Valtion obligaatiot, joita annettaisiin maanomistajille korvaukseksi, eivät olisi meidän pienissä ja köyhissä oloissamme huomattavassa määrässä rahaksi muutettavissa muuta kuin polkuhinnasta, tuhoisalla tappiolla. Irlannissa v. 1903 toimeen pannussa vuokra-alueiden lunastuksessa maanomistajille maksettiin vuokra-alueen täyden arvon lisäksi 12 % yliarvoa. Rikkaassa Englannissa se oli helppo asia: maanomistajille annettiin valtion 3 % obligaatioita, jotka he voivat Lontoon maailmanpörssissä milloin tahansa muuttaa rahaksi ilman tappiota. Mutta meillä tuottaisi raha-asian järjestäminen torppien lunastamisessa suuria vaikeuksia. On muistettava, että silloin v. 1911 elettiin säännöllisissä raha-oloissa, kovan rahan kannalla. Rahan arvon aleneminen, inflaatio, ja kaikki siihen v. 1918 ja sen jälkeen liittyvät ilmiöt, olivat tuntemattomia.
Mutta miten tätä ohjelmaa olisi ajettava? Epäilimme, tokko silloisesta senaatista olisi apua. Ajattelimme ensiksi koettaa saada asia valtiopäivien aikana keskustelun alaiseksi eduskuntaryhmien asettamassa yksityisessä komiteassa. Kun pelkäsimme sen tulevan vaikeaksi toteuttaa, ajattelimme yrittää saada aikaan eduskunta-anomuksen, joka sisältäisi torpparivapautuksen pääperiaatteet ja jossa anottaisiin sille pohjalle laadittua hallituksen esitystä. Sekin menettely tuntui kuitenkin vievän vaikeuksiin. Lopuksi päätimme koettaa saada Markovin senaatin asettamaan komitean asiaa valmistamaan. Sitä varten olisi Kairamon ja Paloheimon käytävä senaattori Saarikosken luona taivuttamassa hänet ajamaan komitean asettamista ynnä eräitä muita maanvuokra-asiaa koskevia kysymyksiä senaatissa. Teimme myös ehdotuksen komitean kokoonpanoksi.
Suuren ja vaikean reformin toimeenpanon helpottamiseksi olisi mielestämme torppien vapaaehtoista lunastusta edessä olevien vuosien aikana mahdollisuuden mukaan edistettävä. Se voisi tapahtua tilattoman väestön maanhankinta-asian yhteydessä, jota kaikissa porvarillisissa piireissä kannatettiin. Sekä vuoden 1911 että 1912 valtiopäivillä teimme yhdessä muihin porvarillisiin ryhmiin kuuluvien edustajien kanssa eduskuntaesityksiä. Näiden lakiehdotusten laatimisessa olin tehokkaasti mukana — eduskuntaesitysten allekirjoittajien joukossa nimeni oli ensimmäisenä. Tarkoitus oli perustaa »Suomen maalaisväestön asutusrahasto», johon saataisiin valtion varoista pääomaa ja lisäksi varoja eduskunnan takaamien valtiolainojen kautta. Vuoden 1912 valtiopäivillä esitysehdotuksen allekirjoittivat minä ensimmäisenä, Kairamo, Kyösti Kallio, Eero Hahl ja Pekka Ahmavaara. Olin vuosien 1911 ja 1912 valtiopäivillä jälleen maatalousvaliokunnan puheenjohtajana. Kun ei ollut kysymyksessä mitkään maanomistajiin kohdistuvat pakkotoimenpiteet, kannattivat asiata kaikki porvarilliset edustajat.
Asia aiheutti molemmilla valtiopäivillä laajan keskustelun. Sosialistit vastustivat kiivaasti aloitteita, koska pelkäsivät, että sen kautta torpparien itsenäistyminen estyisi ja koko torppariasia supistuisi tähän riittämättömään toimenpiteeseen. Turhaan heille eduskunnassa vastasin, että torppariasia tarvitsi muitakin toimenpiteitä eikä tämä niitä estäisi. Kun en voinut tehdä selvää meidän yksityisistä suunnitelmistamme — pidimme oikeana välttää torpparivapautuksen tekemistä yhden puolueen asiaksi — ja kun sitä paitsi suunnitelmat eivät olleet valmiiksi muokatut, vaan ainoastaan hahmotellut, olin keskustelussa heikossa asemassa. Sosialistit äänestivät sekä 1911 että 1912 valtiopäivillä esitysehdotukset, joita eduskunnan enemmistö kannatti, lepäämään yli vaalien.
Vaikka esitykset, joita eduskunnan enemmistö kannatti, täten olivat kaksilla valtiopäivillä epäonnistuneet, yritimme vuoden 1913 valtiopäivillä Emil Schybergsonin kanssa tehdä jotakin asian hyväksi. Valmistimme ehdotuksen eduskuntaesitykseksi, jossa lähdimme siitä edellytyksestä, että enemmistö myös uusien vaalien jälkeisillä valtiopäivillä asettuisi kannattamaan samoja ajatuksia, jotka lepäämään jätetyissä lakiehdotuksissa olivat saaneet ilmauksen. »Mutta täten kadotetaan kallista aikaa ja kuitenkin olisi juuri toiminnan pikainen alkaminen ja tarmokas johtaminen erinomaisen tärkeä, katsoen sekä maanvuokra-alalla vallitsevaan välitilaan että yleensä tilattoman väestön maanhankkimista tarkoittaviin pyrintöihin.» Jotta tämä tärkeä ja kiireellinen asian vaatima toiminta tilattoman väestön maanhankkimisen edistämiseksi saataisiin ensi tilassa käyntiin, ajateltiin perustettavaksi pankkilain nojalla toimiva yksityinen osakeyhtiö, »Luotto-osakeyhtiö Suomen pienviljelystiloja varten», joka saisi valtion tukea ja toimien ilman voittoa hoitaisi maatorppien lunastamista ja muita pienviljelijäin maanhankintaan liittyviä rahatoimia.
Haatajan Santamäen neuvotteluista tekemien muistiinpanojen mukaan oli Kairamon ja Paloheimon esitettävä senaattori Saarikoskelle, että maanvuokra-asian hoito vaati seuraavia toimenpiteitä:
Koska oli todennäköistä, että olojen sellaisenaan jatkuessa vuonna 1916 vuokramiehiä tultaisiin joukottain häätämään, oli ryhdyttävä valmistelemaan sopivia lainsäädäntötoimia häätöjen estämiseksi ja asiain järjestämiseksi. Sitä varten oli
- saatava sellainen, koko maan käsittävä luotettava tilasto, joka osoittaisi vuonna 1916 uhkaavan aseman sekä antaisi ohjeen lainsäädäntötoimille;
- saatava komitea harkitsemaan asiassa kysymykseen tulevia lainsäädäntötoimia.
Lisäksi olisi vuokralautakuntien puheenjohtajien ja jäsenten palkkaus järjestettävä paremmin.
Santamäen kokouksen jälkeen Kairamo ja Paloheimo kävivät esittämässä käsityksemme senaattori Saarikoskelle, joka pian sen jälkeen tuli maanvuokra-asiain esittelijän luo ja lausui, että kyllä kai täytyi ryhtyä tilastoa keräämään ja komitean kutsumista valmistelemaan.
Senaattori Saarikosken suhtautumista asiaan arvosteltaessa on otettava huomioon, että hänen asemansa venäläisessä senaatissa oli ilmeisesti vaikea ja että se sai hänet varovaiseksi ja pidättyväksi sellaisten toimenpiteiden suunnittelussa, jotka edellyttivät pitkällemenevää ja varoja vaativaa toimintaa. Mahdollisesti hän myös oli, silloin kun erityisen esittelijän toimi maanvuokra-asioita varten oli kysymyksessä, esittänyt asian siten, että hänen oli vaikea pian sen jälkeen vaatia lisävaroja ja ehdottaa pitkällemeneviä muita toimenpiteitä.
Santamäen kokouksen jälkeen alkoivat asiat mennä parempaa vauhtia. Ilmeisesti saadakseen myös tukea senaattiin nähden senaattori Saarikoski järjesti oikeustoimituskunnassa maanvuokra-asioista neuvottelun, johon ottivat osaa herrat Kairamo, Paloheimo, Ståhlberg ja Otto Wrede. Tässä neuvottelussa tarkastettiin vuoden 1912 alussa laaditut yleisen maanvuokratilaston keräyskaavakkeet ja ehdotukset keräysohjeiksi. Senaatin päätös keräyksen toimeenpanosta on 16 päivältä huhtikuuta 1912.
Maanvuokratilastoa ruvettiin sitten tarmokkaasti keräämään vuokralautakuntien kautta. Se oli suuritöinen. Tilastojulkaisun ensimmäinen osa valmistui vasta vuoden 1916 alussa ja toinen osa vuoden 1917 alussa. Mutta kerätyn aineiston perusteella annettiin ennakkotietoja sillä välin työnsä alkaneelle maanvuokrakomitealle sekä eduskunnalle.
Meidän piirissämme jatkettiin neuvotteluja. Muistiinpanojen mukaan pidettiin sitä varten neuvotteluja toisinaan Haatajan luona, toisinaan minun luonani. Neuvotteluissa olivat saapuvilla Santamäellä olleiden lisäksi valtioneuvos Danielson-Kalmari ja esittelijäsihteeri Listo. Niissä pohdittiin suuntaviivoja lainsäädännölle, josta sittemmin asetettu komitea laati ehdotuksen. Erikoisella huolella harkittiin vaikeuksia, joita sellaisen lainsäädännön aikaansaamisessa tulisi olemaan, sekä mitä niiden voittamiseksi olisi tehtävissä. Neuvotteluissa, joissa keskusteltiin myös maaolojen ratkaisuista muissa maissa, katsottiin hyödylliseksi julkaista selvityksiä vastaavien kysymysten järjestelystä ulkomailla. Tämän johdosta Haataja kesällä 1912 laati selonteon maakysymyksen vaiheista Englannissa. Selostus julkaistiin samana vuonna »Aika»-lehdessä.
Aika kului eikä asia edistynyt. Huolestumisemme lisääntyi. Komitean asettaminen viipyi. Mietimme edelleen, mitä asiassa olisi tehtävä.
Paperieni joukossa on säilynyt Haatajan vuoden 1912 valtiopäivien aikana kirjoittama ehdotus laajaksi eduskunta-anomukseksi. Siinä huomautettiin aluksi, että kun vuokrasopimusten yleisestä 7 vuoden jatkoajasta jo oli huomattava osa kulunut, olisi eduskunnan kiinnitettävä huomionsa siihen tilaan, joka torpparikysymystä v. 1916 ja sen jälkeen odotti. Valtiomahtien olisi ryhdyttävä uhkaavaa yhteiskunnallista vaaraa torjumaan. Laajasti tehtiin selvää periaatteista, joiden nojalle torpparireformi olisi rakennettava. Esitys päättyi ponteen, että Eduskunta anoisi komitean asettamista harkitsemaan kysymystä vuokramiesten suojelemiseksi tarvittavista lainsäädäntötoimenpiteistä. Tarkoitus oli, että eduskunta käsittelisi ja anomuksensa perusteluissa esittäisi periaatteet reformin toimeenpanoksi, minkä nojalle komitea laatisi ehdotuksensa ja hallitus esityksensä. — Harkittuamme uudelleen luovuimme tästä tuumasta, koska emme luulleet sitä tietä päästävän suotuisaan tulokseen.
