Käsittely valtakunnanduumassa ja -neuvostossa
Stolypin ajoi asiata intohimoisesti valtakunnanduumassa ja -neuvostossa. Duumassa hänen puheensa päättyi jälleen oikeaan pasuunan soittoon ja sotafanfaariin:
»Riippumatta suomalaisesta oikeuskäsityksestä on olemassa venäläinen oikeuskäsitys. Euroopan oletetulle mielipiteelle koko Venäjä vastaa: Uuden järjestyksen aikana Venäjä ei hajoa, vaan vahvistuu ja kasvaa itsetunnossa. Torjukaa, Hyvät Herrat, aave — isänmaamme halveksiminen. Halveksinta esiintyy suomalaisten uhkaamassa passiivisessa vastarinnassa, se esiintyy pyytämättömien neuvonantajien puolelta ja halveksinta esiintyy myös valitettavasti oman yhteiskuntamme osan puolelta, joka ei usko Venäjän kansan oikeuteen eikä voimaan. Heittäkää päältänne, Hyvät Herrat, tämä paha uni ja, olennoiden Venäjää, jonka mieltä Tsaari on kysynyt asiassa, minkä vertaista te ette ole käsitelleet (! !), osoittakaa että Venäjällä on kaikkea ylempänä oikeus, joka nojautuu kansalliseen voimaan.»
Se oli samanlaista kiihoituspuhetta kuin aikaisemminkin. Venäjän tulevaisuuteen nähden Stolypin oli huono profeetta.
Valtakunnan duuman ja neuvoston suuri enemmistö seurasi uskollisesti Stolypinia. Surullisen kuuluisa äärimmäinen oikeistolainen Puriskevits huusi: »Finis Finlandiae» — »Suomen loppu». — Vähemmistö, kadetit ja sosiaalidemokraatit, vastustivat esitystä ja puhuivat Suomen puolesta. Oikeamielisen ja ylevän puheen piti valtakunnanneuvostossa Mikael Stahovits — v. 1917 Suomen kenraalikuvernööri. Hän lausui käsittelevänsä asiaa totuuden ja omantunnon mukaisesti.
Oliko Suomessa valtiosääntö, konstituutio? Ja oliko annettu vala? — hän kysyi, ja vastasi: oli, ja sen oli antanut Venäjän monarkki. Stahovits luki Aleksanteri I:n ja II:n allekirjoittamia asiakirjoja ja heidän lausuntojaan. Ne poistivat kaiken hänen epäilynsä. — »Minä olen monarkisti.» Monarkkinen periaate tietää, että mitä monarkit ovat Venäjän valtakunnan ja kansan puolesta päättäneet, se on pidettävä. Tuoko tämä asia meille kunniaa tai hyötyä? Kun 150 miljoonaa, joilla on miljoona pajunettia, tuhoaa 3 miljoonan aseettoman kansan, niin »se kunnia ei ole Venäjälle mitan täyttävä — ei vastaa Venäjän kokoa — on liian pieni Venäjälle. Kunniaa emme tästä asiasta saa.» Emme saa siitä myöskään hyötyä: ei markkinoita, ei maata, eikä muuta etua. Ilman että meillä on mitään hyötyä me uhkaamme ruhjoa elämän Suomessa, jossa ilman tätä riitaa eletään rauhallisesti vapauden ja mieskohtaisen koskemattomuuden suojassa.
Stahovitš lopetti lausuntonsa kauniilla sanoilla:
»Tuhota pieni kansa, joka ei ole tehnyt meille mitään pahaa ja ilman että siitä on Venäjälle hyötyä — sellaisen asian puolesta minä en voi antaa ääntäni. Se on synti.»
Stahovitšin myös muodoltaan hyvä puhe oli sisällöltään oikea ja järkevä — todella valtioviisas. Mutta Stolypinille ja hänen kannattajilleen sellaiset ajatukset eivät mitään merkinneet. Duumassa äänesti ehdotusta vastaan kuitenkin 23 edustajaa — puolesta 164. Istunnon aikana oli poistunut toista sataa edustajaa.
Kesäkuun 30 päivänä 1910 keisari vahvisti lain. »Tunnoton laki», sanoi siitä Witte samaan aikaan kirjoittamissaan muistelmissa.7 Venäläiset oikeistolehdet olivat haltioissaan. Novoje Vremja riemuitsi:
»Venäjää voidaan onnitella suuresta voitosta. ——— Siitä muodostui Venäjän valtiomahdin ja Venäjän kansallishengen triumfi kaikista sitä vastaan kohdistetuista vihollisvoimista. Tässä laissa saa ilmauksen Venäjän kansan voimakas ja mahtava ääni, tämän kansan, joka on isäntä ja hallitsija koko alueellaan. ——— Uusi, elävä, mahtava kansallinen liike on heräämässä.»
Tunnottoman kyynillisesti, mutta samalla valtakunnan todellisia etuja ymmärtämättä entinen sisäministeri P. Durnovo valtakunnanneuvostossa v. 1912 julisti:
»Vierasheimoisten kiitollisuus on Venäjälle yhdentekevä. Me emme ole laskeneet vierasheimoisia valtamme alaisiksi tuottaaksemme heille mielihyvää, vaan siksi, että heitä tarvitsemme ———.»
Viisaammin ja kaukonäköisemmin kuin Nikolai II ja Stolypin ajatteli Witte. Hän kirjoitti muistelmiinsa heinäkuussa 1910, kuukausi sen jälkeen kun venäläinen laki 30 kesäkuuta oli vahvistettu, — hän kutsui sitä »valtiokaappaukseksi», »coup d’Etat»:
»Jos valtakunnan olot muodostuvat epäsuotuisasti, niin toimeenpannulla Suomen omalaatuisella venäläistyttämisellä ——— voi olla keisarikunnalle ja hallitsijahuoneelle sangen raskaita seurauksia.»8
Tämä oli oikea ennustus.
Meille ystävälliseltä venäläiseltä taholta esiintyi varoittavia lausuntoja. Käydessään kevättalvella 1908 Helsingissä vapaamielisten johtaja Miljukov kehotti suomalaisia ennen kaikkea välttämään asiamme laskemista avonaiseen ristiriitaan Venäjän hallituksen kanssa. Marraskuussa 1909 venäläinen, ei-vanhoillinen ja Suomelle suopea lehti Birzhevyja Vjedomosti varoitti Suomen eduskuntaa, maamme oman edun vuoksi, tekemästä sotilasmiljoona-asiassa hylkäävää päätöstä. »Non possumus» — »emme voi» todistaa, että Suomen puolelta ei ollenkaan ymmärretä tämmöisen isänmaallisen itsepäisyyden seurauksia. »Tämä itsepäisyys, joka ei salli neuvotteluja, tukkii suun Suomen venäläisiltä ystäviltä ja saapi sen vastustajat hykertämään käsiään ilosta.» — Näin kirjoitti lehti.
Stolypinin laki 30 kesäkuuta 1910 oli muodoltaankin karkeatekoinen. Siinä kahmaistiin lain alle asioita summa mutikalla. Tokko kysymystä tarkasti harkittiin? Olen lukenut asiapaperit Suomen asiain neuvottelukunnan kokouksesta 28 toukokuuta 1911, jossa oli läsnä Stolypin ja neljä muuta Venäjän ministeriä, kenraalikuvernööri Seyn, valtakunnanneuvoston jäsen Deutrich ynnä muita Venäjän korkeita viranomaisia. Käsiteltävänä oli Seynin esittämiä asioita, mm. tullikamarin perustaminen Lahteen, tullimaksut »alkoholijuomista, jotka tuotiin Suomeen pulloissa tai saviruukuissa» yms. asioita. Seyn katsoi kaikkien näiden kuuluvan valtakunnanlainsäädäntöön.
Stolypin piti asioita tärkeinä, koska ne koskivat 17 (30) kesäkuuta 1910 annettua lakia, senvuoksi hän oli tuonut asian ministerineuvostoon.
Asiasta keskusteltiin laajasti. Laki 17 (30). 6. 1910 oli annettu, »jotta ratkaistiin ns. Suomen kysymys, joka uhkasi Venäjän valtakunnan kulmakiveä, Venäjän valtakunnan yhteyden ja jakamattomuuden periaatetta». Laki oli suunnattu myös »suomalaista valtakunnallisuutta vastaan». Sen johdosta että esilläolevat kysymykset olivat »mitättömiä asioita», huomautettiin että Suomen asian ratkaisu oli »pientä työtä» (melotšnaja rabota), mutta jokainen 17 (30). kesäkuuta 1910 lakia koskeva asia oli periaatteellisesti tärkeä. Senvuoksi vastustettiin näiden asiain ratkaisemista suomalaisessa hallinnollisessa järjestyksessä, johon ne ennen kuuluivat.
Suuren maailmanvallan hallitus käsitteli pääministeri Stolypinin johdolla yleisvaltakunnallisina asioina laajasti ja vakavalla naamalla tullikamarin perustamista Lahden pikkukaupunkiin (väkiluku 5000) ja alkoholijuomien tuontia Suomeen »pulloissa ja saviruukuissa». — Uskomatonta, mutta totta!
Keisari Nikolai näkyi itsekin nyttemmin aktiivisesti ajaneen tätä Suomen politiikkaa. Lokakuussa 1910 Stolypin kirjoitti keisarille, vastauksena tämän kirjeeseen:
»Teidän Majesteettinne ajatus Suomen (kenraali)kuvernöörille annettavasta käskykirjeestä, joka sisältäisi varoituksen eduskunnalle, on minusta hyvin sopiva toimeenpanna uuden eduskunnan kokoontumisen edellä helmikuussa. Luulen, että Teidän Majesteettinne luja sana voi saattaa järkiinsä osan suomalaisia. Saattaa suomalaiset ymmärtämään, että Venäjän politiikassa ei tule käännettä — se merkitsee Suomen kysymyksen ratkaisua.»9
Mechelin julkaisi v. 1909 lentokirjan Venäjän ja Suomen välisten oikeudellisten suhteiden järjestämisestä. Syksyllä v. 1911 hän valmisti salaisen muistion »pohjaksi neuvotteluille niistä perusteista, joiden mukaan lakiehdotus Keisarikunnan ja Suuriruhtinaanmaan välisistä oikeudellisista suhteista pitäisi laatia». Muistio on minunkin papereitteni joukossa ja sen mukainen on kaikessa pääasiassa Leo Mechelinin ja R. A. Wreden v. 1913 valtiopäivillä tekemä anomus, johon liittyi heidän laatimansa ohjelma Venäjän ja Suomen välisiä suhteita koskevaksi valtakunnansäännöksi. Valtakunnanlainsäädäntö oli siinä hylätty. Sen sijaan olisi kummassakin maassa Mechelinin vanhan mielipiteen mukaan annettava yhtäpitäviä lakeja, joiden valmistamisesta oli määräyksiä. Ellei Venäjän kamarit ja Suomen eduskunta pääsisi lakien sisällöstä yhtäpitävään päätökseen, olisi kysymys rauennut. Tämä ohjelma oli tietenkin hyvä, mutta sillä ei ollut mitään mahdollisuutta tulla Venäjällä hyväksytyksi.
