Suomen asema jälleen oikeudellisen arvostelun alaisena
Stolypin teki suuressa puheessaan toukokuussa 1908 valtakunnanduumassa niinkuin myös valtakunnanlainsäädännön perusteluissa v. 1910 Suomen asiasta oikeuskysymyksen. Se oli toivoton yritys. Euroopan etevimmät oikeusoppineet, jotka olivat vuodesta 1899 lähtien Suomen kysymykseen perehtyneet, ottivat sen uudelleen esille. Lontoossa pidettiin 26 helmikuuta — 1 maaliskuuta 1910 englantilaisen professori J. Westlaken johdolla tunnettujen oikeusoppineiden neuvottelu, jonka perustellussa lausunnossa selvitettiin sekä suomalainen että venäläinen kanta. Sananmukaisesti esitettiin Stolypinin puheen asiata koskevat kohdat ja hänen väitteensä asetettiin historiallisia tosiasioita vastaan. Lopuksi vedettiin johtopäätös, asiallisesti sama kuin mihin vuosisadan alussa oli tultu: »Suomen oikeus on selvä kuin päivä».16
Eräässä keskustelutilaisuudessa Pariisissa vähän aikaisemmin prof. van der Vlugt kysyi, »voisiko venäläisten kannalle löytää, ellei oikeusperustetta, niin kuitenkin puolustuksen esiintuomalla jonkin niistä välttämättömyyksistä, jotka toisinaan pakottavat rehellisimmätkin hallitukset poikkeamaan laillisuuden tieltä». Hän vastasi siihenkin kieltävästi. Hän lisäsi asian poliittisesta puolesta, että se joka tässä kysymyksessä asettuu Suomen puolelle, voi samalla olla Venäjän vilpitön ystävä. Olettakaamme — hän sanoi — että Wilhelm III:n Oranialaisen ollessa Englannin kuninkaana, joku silloin olisi neuvonut Englannin hallitusta osoittamaan suurempaa kohtuullisuutta ja oikeamielisyyttä Irlantia kohtaan. Englantilaiset olisivat luultavasti ulosviheltäneet tämän oikeamielisen neuvonantajan; mutta meidän päiviemme Englanti pitäisi häntä yhtä viisaana kuin vilpittömänä ystävänä. »Pyydän Venäjän ystäviä ajattelemaan seuraavaa kysymystä: Eikö se ole ystävän neuvo, joka annetaan tsaarille, kun hänelle muistutetaan, että vapaan kansan uskollisuus on äärettömän paljon arvokkaampi kuin orjuutetun kansan alistuminen?»17
Myös yhdeksän länsimaan parlamentin eräät jäsenryhmät lähettivät valtakunnanduumalle adresseja Suomen puolesta.
Stolypinin puhetta levitettiin ranskankielisenä käännöksenä ulkomaille ja siellä koetettiin muutenkin tehdä propagandaa Venäjän politiikan hyväksi. Tietenkin Venäjän hallitus olisi mielellään nähnyt, että ulkomailla sen menettelyä Suomen asiassa olisi vähemmän arvosteltu. Mutta Stolypiniin ja Venäjän hallituksen politiikkaan se ei vaikuttanut.
Tässä on tehtävä alakuloinen huomautus. Kun uusi sortoaika alkoi ja v. 1910 venäläisen lain säätämisellä saavutti näennäisesti ratkaisevan voiton, saatettiin jonkin ajan kuluttua havaita, että mielenkiinto meidän asiaamme ulkomailla ei jaksanut ajan pitkään pysyä vireessä. Vaikuttipa eräiden ulkomaisten oikeusoppineiden kantaan sekin käsitys, että »Uusi järjestys», joskin Suomen oikeutta loukkaavilla teoilla ja sen oikeuden vastaisesti pystyyn pantu, sittenkin oli eräänlainen »täytetty tosiasia», »fait accompli», jonka tuottamat vaikutukset täytyi ottaa oikeudellisessakin arvostelussa huomioon.18 — Tämä oli omansa meillä painamaan mieliä ja aiheuttamaan pessimismiä.
Länsi-Euroopan mielipiteessä alkoi muutenkin näkyä merkkejä jonkinlaisesta kääntymisestä ja juridisen puolen vähemmän korostamisesta. Lontoon The Times, joka vuosien kuluessa oli puolustanut Suomen asiaa, kirjoituksessaan 21 maaliskuuta 1910 ei ollenkaan hyväksynyt, että Lontoon juristikonferenssi oli ryhtynyt antamaan lausunnon, vaikka toinen puoli, Venäjä, ei ollut sitä pyytänyt. Lehti huomautti, että Suur-Britannia tuskin olisi sietänyt, jos muutama vuosi aikaisemmin buurien asiasta olisi annettu tällainen lausunto. Huomattava on The Timesin kirjoituksen seuraava kohta:
»Kaikille niille, jotka ovat kummankin puolen vilpittömiä ystäviä, olisi erityisen valitettavaa, ellei olisi jotakin tapaa antaa keisarilliselle hallitukselle sille tuleva vaikutus Suomen lainsäädäntöön kysymyksissä, joilla on valtakunnallinen intressi, loukkaamatta Suomen valtiosääntöä. Tyydyttävän kompromissin aikaansaamiseksi on välttämätöntä, että kumpikin puoli tinkii äärimmäisistä vaatimuksistaan.»19
Ulkomailla lausuttiin myös, että kansainvälinen mielipide on voimaton Suomen asiassa ja että mielenilmaisut ärsyttävät venäläisiä, voimatta antaa mitään tukea Suomelle, ja että kansainvälinen asema on vuodesta 1809 vuoteen 1910 niin muuttunut, että se voi sallia nykyisen tsaarin luopua esi-isiensä vakuutuksista.20
Esiintyi myös kehoituksia, että Suomen olisi tehtävä ehdotuksia, jotka sisältäisivät perustuksen rauhalliseen sopimukseen Suomen ja Venäjän välillä. Oli hyödytöntä jatkaa protesteja, jotka eivät johtaneet mihinkään. Olisi ajateltavissa, että jotkut ulkovallat voisivat enemmän tai vähemmän virallisesti esiintyä välittäjinä, jos suomalaisten ehdotukset olisivat kohtuullisia.21
Kaikki tämä osoitti, että asiamme oli menossa uudelle kannalle.
Stolypinille Suomen kysymys näkyi muodostuneen jonkunlaiseksi sairaalloiseksi kiihkoajatukseksi. Vielä kuolinkamppailussa houraillessaan syksyllä 1911 hän yhtämittaa toisti: »Tämän hetken vakavin ongelma on Suomi».22 Hän näkyi saaneen puolisonsakin Suomen asiaan kiihottumaan. Kiittäessään kirjeessä 9 syyskuuta 1910 keisaria tämän surun valittelusta miehensä kuoleman johdosta rouva Stolypin katsoi asiakseen saattaa keisarin tietoon: »Kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan hän selvästi ja lujasti sanoi: »Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu» (glavnoje, štoby bylo slyšno slovo Finljandija). 23
Stolypinilta puuttui »das politische Augenmass» — »poliittista silmämittaa» — jonka tärkeyttä Bismark terotti. Hänen Suomen politiikkansa tuskin olisi vienyt Venäjän valtakunnalle hyödyllisiin ja onnellisiin tuloksiin. Seurauksena olisi todennäköisesti ollut kauan kestävä epäjärjestys ja rauhattomuus Suomessa ja siitä aiheutuvat vaikeudet ja hankaluudet ilman hyötyä Venäjälle. Entinen sata vuotta Suomeen nähden noudatettu politiikka olisi epäilemättä ollut Venäjän valtakunnan etujen ja kunnian kannalta onnellisempi.
Witte kertoo Gerardin sanoneen hänelle: »Stolypin ei ole käsityskyvyltään niin rajoitettu kuin Te luulette ja erityisesti hän ei ole läheskään niin rehellinen kuin Te kuvittelette. Tämän sanon niiden suhteiden perusteella, mitkä minulla oli ollessani kenraalikuvernöörinä ja sen todistukseksi minulla on paljon tosiasioita.»24 — Valta, voima ja kansalliskiihko sokaisevat. Ihmisen tekojen motiivit ovat monisäikeisiä. Eri vaikuttimet sekaantuvat toisiinsa. En ole kuitenkaan voinut olla tekemättä kysymystä, puuttuiko todella Venäjän suuren valtakunnan johtajalta käsitys asioiden oikeista mittasuhteista? Vai oliko kentiesi asia toisin? Mieleeni on yhä uudestaan pyrkinyt vähemmän mieluisa ajatus, jota en ole tahtonut itselleni tunnustaa. Eikö Stolypin kuitenkin kyennyt arvostamaan Suomen kysymyksen suhteellisen vähäistä merkitystä Venäjälle, sittenkun valtakunnan puolustus tällä taholla oli turvattu? Eikö tämä kysymys ollut hänelle pääasiassa välikappale saavuttaakseen Venäjän kansalliskiihkoisissa piireissä kannatusta ja hankkiakseen laakereita pienen maan kustannuksella, halvalla ja ilman vaaroja? Tähän viittasi Mechelin eräässä kirjoituksessaan v. 1909 alussa.25
