Suomen kriitillinen asema
Stolypin arvatenkin tunsi, että Suomen kansa oli henkisesti kaukana Venäjästä. Niin oli asia ollut jo Venäjän vallan alusta alkaen. Suomi oli olemukseltaan toinen kuin Venäjä. Suomen kansa, joka jo 1809 oli ollut perusolemukseltaan toinen kuin venäläiset, oli vuosisadan kuluessa sisäisesti yhä enemmän itsenäistynyt ja loitontunut Venäjästä. Henkinen välimatka, joka aina oli ollut olemassa, oli tullut selvemmäksi. Tämän kaiken nähtävästi Stolypin ja muut »aitovenäläiset» oivalsivat. Toiselta puolen me tunsimme sekä vaistollamme että järjellämme, että tuloksena Stolypinin ja Venäjän hallituksen pyrkimyksistä, jos ne onnistuisivat, olisi meidän vetämisemme suureen vieraaseen slaavilaiseen maailmaan, joka meille olisi ollut henkinen kuolema. Sen vuoksi jo Stolypinin ajama, 2 kesäkuuta 1908 annettu määräys Suomen asiain alistamisesta Venäjän ministerineuvostoon meitä pelotti, vaikka sen tarkoituksena vakuutettiin olevan vain tarkastaa, koskiko toimenpide Venäjän etuja, ja estää näiden loukkaaminen.
Nyt oli saavuttu käännekohtaan. Venäläiset vallanpitäjät eivät sietäneet Venäjän itsevaltiudesta poikkeavia länsimaisia elämän muotoja. He eivät näy niitä ymmärtäneen. »Ovatko meidän lakimme huonommat kuin Suomen?» — sen ällistyttävän kysymyksen teki keisari kerran Langhoffille, kun tämä huomautti Nikolaille hänen antamastaan vakuutuksesta säilyttää Suomen perustuslait voimassa. Niin vähän Nikolai käsitti, mikä Suomen kohdalla oli kysymyksessä. — Nyt oli vaara edessämme. Suomen kansan painaminen ja liittäminen Stolypinin tarkoittamalla tavalla suureen slaavilaiseen Venäjään olisi tietänyt meille henkistä kuolemaa. Pohjoismainen elämän muotomme tuhoutuisi, joskaan se arvatenkaan ei menisi ilman pitkäaikaisia, Venäjällekin aiheutuvia hankaluuksia.
Olen paljon miettinyt Venäjän silloista Suomen-politiikkaa koettaen asettua Venäjän vallanpitäjien ja sen etujen kannalle.
Suomi oli historiansa aikana elänyt ja kasvanut toisenlaisissa oloissa kuin Venäjä: pohjoismaisissa oloissa. Sen elämää johtaneet aatteet olivat toiset kuin Venäjän kansojen. Venäjän sotilaalliset edut olivat tällä taholla turvatut. Suomen kansallinen kehitys vanhalla, pohjoismaisella pohjalla oli Suomen kansan onnen ja menestymisen edellytys. Miksi ei antaa näiden kahden pyrkimyksen jatkua rinnakkain?
Voi sanoa: Venäjän menettely oli samanlaista heikompien sulattamis- ja sortopolitiikkaa, mitä kaikki muutkin suurvallat — ja pienemmätkin milloin olivat siihen tilaisuudessa — noudattivat, »mahtavuuden halua», kuten Saksassa puolalaisiin nähden. Vieläpä Iso-Britanniassakin vasta katkeran taistelun jälkeen Irlannin home rule saatiin aikaan, sekin liian myöhään.
Tämä myönnettäköön. Mutta se ei estä — varsinkaan nyt kun on nähty tulokset — toteamasta, että Venäjänkin kannalta arvostellen Suomen politiikka ei ollut onnistunutta. Vain sen voi myöntää, että kentiesi asetetaan vaatimukset liian korkealle, jos odotetaan, että Nikolai II:n, Pobjedonostsevin, Bobrikovin, Kuropatkinin ja Stolypinin olisi pitänyt voida nähdä politiikkansa olevan tarpeeton ja vievän myös Venäjän kannalta epätyydyttävään tulokseen. Heiltä tuskin voi odottaa sellaista syväkatseisuutta ja suurimittaista valtiollista neroutta, joka olisi ymmärtänyt, että suhteellisen vapaa elämä Suomessa perustuslaillisen monarkian tosin hyvin ahtaissa rajoissa — joskin se itsevaltaisen Venäjän rinnalla rikkoi symmetrian — tai ainakin tosiasiallisen status quo’n pohjalla oli Venäjänkin etujen kannalta ei vain mahdollinen, vaan paras ratkaisu. Ehkä sellainen vaatimus menee liian pitkälle. Kaikessa pääasiassa kuitenkin Witte näkyi tämän ymmärtäneen ja hyväksyneen.
