Välikysymys duumassa toukokuussa 1908
Talvella 1908 tehtiin valtakunnan duumassa Suomen asiasta välikysymyksiä, jotka olivat duumassa esillä 18 toukokuuta. Siitä muodostui duumassa »Suuri päivä».
Esittelijä, lokakuulainen, vakuutti välikysymysten tarkoituksena olevan »todistaa loukatusta venäläisestä kansallistunteesta, Venäjän kansallisen arvon alennuksesta». (!) Suomea ei haluta sortaa, tahdotaan vain »että Venäjän kansaa ei estetä rauhassa työskentelemästä, että Venäjän kansaa ei sorreta».(!)
Stolypin vastasi välikysymyksiin suuressa puheessa, jota ranskankielisenä käännöksenä levitettiin ulkomaille. Puhe sisälsi hänen ohjelmansa Suomen asiassa.
Aluksi Stolypin kosketteli Suomessa v. 1905 muodostettuja punakaarteja, Voimaliittoa, venäläisiä korkeita virkamiehiä vastaan Suomen alueella valmisteltuja murhayrityksiä ja Suomen viranomaisten laiminlyöntejä niiden estämiseksi. Sitten hän selitti Suomen asemaa oikeudelliselta kannalta. Hän kertoi, miten suomalaisten käsityksen mukaan Porvoon valtiopäivien tapausten pohjalla Suomi muodosti oman valtion ja miten hallitsijan oikeuksia oli supistettu. Mutta Venäjän oikeudet perustuivat Haminan rauhansopimukseen v. 1809.
Tässä poliittisessa ilmapiirissä 1905-vuoden tapaukset tapasivat Suomen. Ymmärretään »Punakaartin», »Voiman», asevarastojen ym. esiintyminen. Tämä henkinen asenne ja vallitseva poliittinen suuntaus olisivat kentiesi kehittyneet, vieläpä johtaneet Suomen riippumattomuuteen, miltei maan täydelliseen eroon, säilyttämällä enintäin joitakin puhtaasti muodollisia siteitä Venäjän kanssa, ellei suomalaista hyökyaaltoa vastaan olisi noussut toinen hyökyaalto — Venäjän kansan kansallinen itsetietoisuus ja sen historiallinen valtioaate.
Sitten Stolypin ryhtyi selittämään 1808—09 tapahtumien ynnä muiden Suomen asemaa koskevien historiallisten tosiasioiden oikeudellista merkitystä, tullen siihen tulokseen, että suomalaisten käsitys oli juridisesti väärä mutta venäläisten oikea. — Tähän on sanottava, että Suomen—Venäjän kysymyksen oikeudellinen puoli oli selvitetty: etevimmät ja kuuluisimmat eurooppalaiset oikeusoppineet olivat vuodesta 1899 lähtien asian perinpohjin tutkineet ja asettuneet Suomen kannalle. Mutta Stolypin selitti juridisen kysymyksen toisin. Ja niin hän rintaäänellä duuman edessä julisti: »Venäjällä, hyvät herrat, voima ei voi käydä oikeuden edellä» — risum teneatis, pidättäkää nauruanne, mutta näin todella lausui Stolypin, jota on sanottu kyynillisen välinpitämättömäksi lakien hengestä ja tarkoituksesta.1 Vieläpä hän sen lausui valtakunnan duuman edessä, jonka vaalilain hän yhdessä ministerineuvoston ja keisari Nikolain kanssa oli vähemmän kuin vuotta aikaisemmin muuttanut omavaltaisesti ja »riidattomasti lakia rikkomalla», sanoo Kokovtsov, joka itse oli mukana asiassa ja kannatti Stolypinia.2
Kokovtsov lisää, että luonteensa olemuksen mukaisesti Stolypin rakasti valtaa, tavoitteli sitä eikä tahtonut päästää sitä käsistään, mutta että hän oli jalo ja rehellinen mies. Kysymyksessä oli: säilyttää valtakunnallinen järjestys tai asettua myönnytysten kaltevalle pinnalle ja joutua kentiesi koko valtakunnallisen järjestelmän hävittämiseen.3 — En ryhdy arvostelemaan, olivatko asiat Venäjällä niin, ettei Stolypinilla ollut valinnan varaa, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä laittomiin ja väkivaltaisiin keinoihin duuman kokoonpanon muuttamiseksi. Mutta paikallaan ei ollut kaiken tämän keskellä ja samassa hengenvedossa julistaa, että Venäjällä valta ei voi käydä oikeuden edellä. Ja vielä vähemmän perusteltua oli tehdä se Suomen asiain yhteydessä.
Stolypin päätti puheensa retooriseen, korkeaisänmaallista paatosta uhkuvaan vetoomukseen, oikeaan pasuunan toitotukseen Venäjän kansalle:
»Unohdetaan, että uuden järjestelmän (s.o. Valtakunnan duuman) voimaanpanemisesta alkaen Venäjällä on noussut toinen aalto kuin taantumuksen — isänmaallisuuden ja venäläisen kansallistunteen aalto. ——— Te, hyvät herrat, olette sen tunteen ilmauksena. Te ette voi kieltäytyä edes vastuusta, joka Teillä on Venäjän suvereenisten oikeuksien säilyttämisestä. Te ette voi katkaista yhteyttä Venäjän menneisyyteen, sillä venäläisiä verivirtoja ei ole turhaan vuodatettu. Kun Pietari Suuri on perustanut Venäjän suvereeniset oikeudet Suomenlahdella, se ei ole tapahtunut helposti eikä tiedottomasti. Luopuminen näistä oikeuksista tuottaisi Keisarikunnalle verrattoman loukkauksen. Venäjän moraalisen voiman aarteita on kulutettu Suomen kallioihin ja vesiin. Yksinään, alkeellisella laivastolla, jokien rannoilla rakennetulla, itse harjoittamiensa merisotilaiden etunenässä Pietari marssi eteenpäin. Omilla käsillään ja matruusiensa avulla Pietari kuljetti laivansa Suomenlahdelta Pohjanlahdelle, löi vihollisen laivaston. ——— Onko mahdollista, hyvät herrat, että merikadetit, jotka pystyttivät Sortavalan graniitista tehdyn vaatimattoman ristin Hankoniemen taisteluken tälle, yksin muistaisivat tämän esi-isiemme nerokkaan voiman kiivauden? Näiden vahvojen miesten veri virtaa teidän suonissanne.»
Kuten nähdään, Stolypin ei säästellyt suuria sanoja. Ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut Venäjän kansan innostuttaminen viimeiseen voiman ponnistukseen valtakunnan ja sen elinehtojen pelastamiseksi tuhoa uhkaavasta suunnattomasta vaarasta — pienen Suomen puolelta! Aivan kuin edessä olisi ollut Napoleonin tai myöhemmin Hitlerin hyökkäykset Venäjän maailmanvallan kimppuun. — Stolypinin isänmaallisen innostuksen johdosta senaattori Mechelin myönsi, että jokainen kansa on tietenkin oikeutettu ylpeydellä muistelemaan esi-isiensä urotöitä, mutta lisäsi, aivan oikein: »Sen seikan tunnustamisen, että Keisari Aleksanteri I osotti älykästä kaukokatseisuutta järjestäessään Suomen yhdistämisen Venäjään, pitäisi täysin soveltua isien urotöiden ja voittojen synnyttämän ylpeyden tunteeseen.»4
Mitä on ajateltava Stolypinin tällaisesta puheesta? Oliko se suuren valtiomiehen puhetta? Ja oliko etevä valtioteko Stolypinin intohimoinen hyökkäys pientä Suomea vastaan, jossa valtakunnan puolustus- tai muut edut eivät olleet vaarassa?
Keskustelu duumassa oli laaja, 23 puhujaa. — Oikeistolaiset ja nationalistit esiintyivät kiihkoisesti Suomea vastaan. Kadetit, mm. Miljukov ja sosiaalidemokraatti Gegetsgory puhuivat Suomen puolesta, mutta heitä oli kolmannessa duumassa vähän. — Tärkeämpi oli keskustan ja lokakuulaisten, oktobristien, kanta. Keskustan edustaja puolusti Suomen oikeuksia oikeiston hyökkäyksiä vastaan, mutta huomautti, että Suomen on muistettava olevansa osa Venäjän valtakuntaa ja että »Venäjän on puolustettava oikeuksiaan samoin kuin suomalaisten». Mutta ristiriitaan ei ollut välttämätöntä aihetta ainakaan enää, kun Venäjäkin oli saanut perustuslaillisen valtioelämän.
Oktobristit, duuman vaikuttavin ryhmä, katsoivat Suomen ja Venäjän oikeudellisten suhteiden olevan epäselvät, minkä vuoksi ne oli selvästi määriteltävä. Venäläisten oli saatava tyydyttävät oikeudet Suomessa. Vuosien 1772 ja 1789 perustuslait olivat vanhentuneet. Venäjän taholta oli usein yritetty saada suhde järjestetyksi, mutta esteenä oli ollut suomalaisten teoreettinen kanta, että Suomi on valtio. Tabula rasa — Suomen ja Venäjän välinen suhde oli saatava jollakin tavalla kirjoitetuksi.
Stolypin puheessaan korosti, miten »pahan juuri on siinä, että laaja lainsäädäntöala, koko laaja kysymys meidän ja Suomen keskinäisistä suhteista on täysin järjestämättä. Tätä tavatonta aukkoa ei enää voi sietää, se on täytettävä.» Ministerineuvoston esityksestä keisari nimitti Suomen asioita varten erityisen konferenssin itsensä Stolypinin puheenjohdolla, joka aloitti toimensa joulukuussa 1908. Konferenssin esityksestä asetettiin huhtikuussa 1909 venäläis-suomalainen komitea valmistamaan ehdotusta Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien säätämisen järjestyksestä. Komitean puheenjohtajaksi määrättiin valtakunnan kontrollööri Haritonov. Suomalaiset jäsenet olivat arkkipiispa Johansson, senaattori August Nybergh ja professorit Robert Hermanson, vapaa herra E. G. Palmén ja E. N. Setälä. Komitea kokoontui ensi kerran kesäkuussa ja lopetti työnsä joulukuussa 1909. Se ei päässyt yhteiseen päätökseen, niinkuin jo edeltäpäin voi odottaa ottaen huomioon sen tuntemuksen, mikä meillä oli venäläisistä jäsenistä. Venäläisillä oli oma ehdotuksensa ja suomalaisilla omansa. Venäläisillä oli enemmistö ja siten heidän mielipiteensä tuli komitean päätökseksi.
Langhoff tekee muistelmissaan seikkaperäisesti selkoa tämän asian valmisteluista Pietarissa vuosina 1907—1909.5 Hän esitti sekä Stolypinille että keisarille suomalaisten kannan, mutta ilman tulosta. Langhoff kertoo lukeneensa keisarille hänen Suomen kansalle antamansa hallitsija vakuutuksen. Sen johdosta keisari lausui, ettei hän suinkaan millään tavalla tahtonut rajoittaa Suomen oikeuksia. »Me emme tahdo koskea teidän sisäisiin oloihinne, me valvomme ainoastaan valtakunnan etuja», oli seisova fraasi — Langhoff sanoo. »Minä kuulin Stolypinin usein lausuvan sen ja oli turha vaiva koettaa vakuuttaa heitä tämän väitteen paikkansapitämättömyydestä, sillä he tietenkään eivät itsekään uskoneet tähän väitteeseensä».6
Keisarin käskystä jätettiin eduskunnalle vuoden 1910 valtiopäivillä lausunnon antamista varten Stolypinin allekirjoittama »Ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotus, niiden Suomea koskevien lakien ja asetusten säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys». Se perustui Haritonovin komitean venäläisten jäsenten mietintöön. Jo tämä hallitsijan esityksen muoto oli säännöllisestä järjestyksestä poikkeava, sillä eduskunnalle annettavat esitykset olivat aina olleet Keisarillisen Majesteetin esityksiä. Esityksessä oli venäläisessä lainsäädäntöjärjestyksessä käsiteltävistä asioista luettelo, joka käsitti 19 kohtaa, ja miltei jokainen näistä kohdista sisälsi kokonaisia asiaryhmiä, vieläpä eräät kohdat useampia asiaryhmiä. Lisäksi oli määrätty, että luetteloa voitiin muuttaa ja täydentää samassa venäläisessä järjestyksessä. Suomen eduskunnalla olisi oikeus lähettää duumaan 4 edustajaa ja valtakunnanneuvostoon 2 edustajaa. Sillä ei olisi ollut todellista merkitystä. Esitys tiesi maamme sisällisen itsenäisyyden hävittämistä. — Eduskunta ei tietenkään voinut tällaista esitystä hyväksyä.
Tosiasia on, että suurvallat ryhtyessään hyökkäyksiin ja väkivaltaan — pienten valtioiden hyökkäyspolitiikan aika on ollut ja mennyt, muuten nekin arvatenkin olisivat samanlaisia — yrittävät esittää menettelylleen puolusteluja ja perusteluja, varsinkin oikeudellisia, jotka voisivat järjen ja moraalin edessä puolustaa ja oikeuttaa heidän tekonsa. Eduskunnalle v. 1910 annettuun esitykseen oli liitetty Stolypinin allekirjoittama 78 painosivua käsittävä »Selityskirjelmä», jossa koetettiin varsinkin historiallisilla perusteilla osoittaa, että Suomen perustuslaeilla ja Suomen valtiollisella asemalla ei ollut oikeudellista perustusta. Kirjelmä sisälsi samoja väitteitä, jotka 20 vuotta aikaisemmin olivat olleet Venäjän ja Suomen välillä keskustelun alaisena. Danielson-Kalmari oli nämä asiat silloin, 1890—luvun alussa, Suomen puolelta useammissa teoksissaan perinpohjin selvittänyt. Heti lähetekeskustelussa hän, kosketeltuaan monia Stolypinin selityskirjelmän kohtia, voi suoralta kädeltä sanoa: »Se historiallinen esitys, jolla ministerineuvoston puheenjohtaja koettaa todistaa lakiehdotuksensa oikeutusta, on huutavassa ristiriidassa kumoamattomien tosiasiain kanssa ja näin ollen väärä». Ja loppukeskustelussa Danielson-Kalmari, uudestaan painostettuaan, että tuo esitys oli väärä, lausui ihmettelynsä, että tällainen esitys on voinut uusiintua Venäjän hallituksen nimessä, »vaikka Venäjän korkeimmissa piireissä pitäisi olla tunnettua, minkä arvostelun keisari Aleksanteri III vainaja lausui siitä yrityksestä 1808—1809 vuosien tapausten väärentämiseen, joka ilmestyi herra Ordinin nimellä. Elämäni kalleimpia muistoja on tiedonanto, jonka aikanani sain siitä, että mainittu hallitsija oli suonut korkean hyväksymisensä puheena olevaa teosta koskeneelle suomalaiselle arvostelulle ja että hän ankarasti paheksui niitä väärennyksiä, joihin venäläiseltä taholta oli ryhdytty.» — Uudistan, mitä ennen olen lausunut: Aleksanteri III oli toisenlainen mies kuin hänen poikansa.
Perustuslakivaliokunta, jonka puheenjohtajana oli Leo Mechelin ja jäsenenä mm. Danielson-Kalmari, kumosi kohta kohdalta Stolypinin selityskirjelmän historialliset väitteet. Olen lukenut asiakirjat uudestaan. Valiokunnan mietintö liitekirjoineen oli tosiaan murhaava. Se oli murhaava ei ainoastaan mikäli koskee pääasiallisia todistuskappaleita, historiallisia tosiasioita, vaan myös selityskirjelmässä esiintuotuja esimerkkejä muista, useammista kansoista kokoonpannuista suurvalloista. Eduskunta, jossa eri puolueiden taholta esiinnyttiin ja jossa keskustelu oli yksimielinen, hyväksyi valiokunnan mietinnön.
Meillä ei tietenkään eduskunnassa ollut luuloja, että selityksemme johtaisi tulokseen. Varsinainen syy Venäjän hallituksen Suomen-politiikkaan, joka pian osoittautui ei vain erehdykseksi, vaan Venäjän valtakunnalle vahingoksi, esitettiin Stolypinin kirjelmässä ikäänkuin ohimennen: »Suomen separatismin jatkuva lisääntyminen, joka uhkaa ei ainoastaan Venäjän arvoa, oikeuksia ja etuja, vaan myös sen eheyttä —— —»; »Venäjän valtiollinen itsetietoisuus ja venäläinen kansallistunne». Se kaikki on tuota epäjärkevää, irrationaalista kiihkoa, joka on niin paljon pahaa tuonut, niinkuin se sitä Venäjällekin toi.
Omien tekojen puolustelu ja perustelu oli Venäjän hallitukselle ensi sijassa tarpeen omaa kansaa, mutta arvatenkin myös ulkomaita varten, jotka eivät maamme historiallisia tosiasioita tunteneet. Mutta eduskunnassa kysyimme itseltämme: minkä tähden tällaista esitettiin meille, jotka asiat perinpohjin tunsimme. Kysymyksessä oli suuren kansan pientä kohtaan harjoittama mitä selvin valtapolitiikka. Sitä ei voinut salata.
Lähetekeskustelussa edustaja Santeri Alkio lopetti lausuntonsa sanoilla: »Historian tuomitseva Nemesis yhä valvoo». Alkion ennustus täyttyi. Kohtalo kosti hirvittävällä tavalla keisari Nikolaille ja hänen apureilleen, mitä he olivat tehneet — myös Suomelle.
