XLV. Valtiolliset näköalat yhä synkkenevät venäläinen laki 30. 6. 1910

Stolypin

Uudistan ennen sanomani: Suomessa emme ymmärtäneet Nikolai II:n ja Stolypinin Suomen politiikkaa. En voi muuta nähdä kuin että arvostellessaan Suomeen nähden Venäjän »valtionetua», »raison d’Etat», he erehtyivät.

Englannin suurlähettiläs Pietarissa vv. 1906—1910 Sir Arthur Nicol­son asetti Stolypinin korkealle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laatimassaan kertomuksessa hän kirjoitti:

»Stolypin oli suuri mies. Hän oli minun mielestäni merkittävin mies Euroopassa. Hänen älynsä ei ollut kovin korkeaa tasoa, mutta, mikä oli paljon tär­keämpää, hän oli hyvin rohkea, hyvin päättäväinen, rakasti innokkaasti maa­taan.»¹⁰

Venäläinen emigranttihistorioitsija Boris Nicolsky sanoo Stolypi­nista: »Un homme d’Etat de grand calibre» — »suurimittainen val­tiomies».¹¹

Minua pidetään arvatenkin puolueellisena, mutta tähän arvosteluun minun on vaikea yhtyä. Epäilemättä Stolypin oli rohkea ja päättäväi­nen, mutta rohkeus ja päättäväisyys eivät yksinään tee suurta valtio­miestä. Stolypin kukisti vallankumousliikkeen Venäjällä käyttämällä sotaoikeuksia ja rankaisuretkikuntia. Hajotettuaan duuman v. 1907 ja muutettuaan omavaltaisesti vaalilakia hän sai aikaan hallitusta kannattavan kolmannen duuman. Nämä molemmat toimenpiteet olivat enem­män poliisiluontoisia tekoja. Hänen päätyönsä oli toimenpiteisiin ryh­tyminen talonpoikien yhteisomistuksen, ns. mir’in lopettamiseksi ja mahdollisuuden antamiseksi talonpojille maan omaksi lunastamiseen. Laki siitä julkaistiin jo marraskuussa 1906 perustuslakien kuuluisan 87 §:n nojalla; duuma hyväksyi sen vasta 1910. Venäläiset emigranttihistorioitsijat kertovat tämän uudistuksen päässeen hyvään vauhtiin. Stolypinin omien sanojen mukaan lain poliittinen tarkoitus oli lyödä kiila suureen harmaaseen talonpoikien joukkoon, jakaa se kahteen osaan: tyytyväisiin maanomistajiin ja maattomaan proletariaattiin. Uudessa vallankumouksessa edellinen ryhmä tulisi jo taloudellisen itsekkäisyy­den johdosta kannattamaan hallitusta ja sen järjestelmää. Jälkimmäi­nen ryhmä voitaisiin poliisitoimilla pitää kurissa.¹² Tässä Stolypin katseli tätä suurta yhteiskunnallista reformia poliisimiehen silmillä. Enintään voi sanoa siinä esiintyvän puoleksi valtiomiehen katsomusta, mutta toiseksi puoleksi poliisimiehen ajatuskulkua. Maareformi olisi vaatinut samalla suurisuuntaista teollisuuden laajentamista ja kehittämistä talon­poikien maattomaksi jäävän osan sijoittamiseksi.

Stolypin sanoi itse maareformin toimeenpanemiseen tarvittavan vähintäin ihmisikä. Olisiko hänen toimenpiteensä johtanut valtavan maareformin menestykselliseen ratkaisuun, ei ole päätettävissä, koska ensim­mäinen maailmansota keskeytti sen toimeenpanon.

Stolypinin menettely perustuslain paljon puhutun 87 §:n käyttämi­sessä tuskin vastaa harkitsevan valtiomiehen menettelyä. Tuon pykälän mukaan keisari voi antaa lakeja, milloin lainsäädäntölaitokset eivät olleet koolla. Stolypinin vaatimuksesta keisari laski duuman ja valtakunnanneuvoston lomalle kolmeksi päiväksi ja sinä aikana julkaistiin tärkeitä lakeja. Tosin sellaiset lait oli annettava lainsäädäntölaitosten hyväksyttäväksi, mutta siitä päättäen, että esim. Stolypinin tärkein laki maareformista annettiin 87 §:n nojalla v. 1906 ja hyväksyttiin duu­massa v. 1910, jolloin lain täytäntöönpano oli monta vuotta ollut täy­dessä vauhdissa, ei tällaisten lakien jälkihyväksyminen näyttänyt olleen varsin vakava asia.

Edellämainittu venäläinen historioitsija Boris Nicolsky, emigrantti, esittää toisen maailmansodan jälkeen julkaisemassaan teoksessa »Le peuple russe» näkökohtia mm. Venäjän imperialismin puolustamiseksi. Nicolsky, jonka ajatukset mielestäni ovat ylipäänsä järkeviä ja tasapuo­lisia, lähtee siitä tosiasiasta, että niin yksityisellä ihmisellä kuin val­tiolla on »mahtavuuden, laajentumisen tarve» — »besoin de grandeur, d’expansion». Venäjälle on laajeneminen — hän sanoo — lisäksi ollut puolustuksen vuoksi tarpeen joka taholta ahdistaneita vihollisia vas­taan. Mutta yhtä tärkeä kuin vieraiden alueiden ja kansallisuuksien val­loitus, on — sanoo Nicolsky — osata henkisesti vetää valloitetut kan­sat puoleensa, luoda pysyvät perustukset niiden yhdistämiseksi kulttuurisilla ja taloudellisilla siteillä valtakuntaan. Valloittamillaan alu­eilla Venäjä monesti on harjoittanut sivistyksellistä, sivilisatoorista työtä.¹³

Tämän voi pääasiassa hyväksyä. Aleksanteri I ja II olivat viisailla ja ylevillä toimenpiteillään voittaneet Suomen kansan. Senvuoksi hei­dän Suomen politiikkansa oli onnistunut. Mutta sivistyksellisessä suh­teessa Suomi oli toisessa asemassa kuin aasialaiset ym. valloitetut alueet. Suomeen nähden Venäjällä oli sotilaallisia intressejä ja ne olivat Porvoon järjestelmän kautta tyydytetyt. Mutta meidän maassamme Venäjä ei harjoittanut eikä kyennyt harjoittamaan mitään sivistyksellistä, kulttuurista toimintaa. Stolypinin ym. politiikka merkitsi meihin nähden kulttuurityön vastakohtaa — vapaiden olojemme ja vanhan sivistyksemme hävittämistä ja turmelemista. Kentiesi minua ei pidetä objek­tiivisena katsoessani, että jos Stolypin olisi ollut viisas valtiomies, hän ei olisi voinut olla tätä oivaltamatta ja että hän olisi toisin suhtautunut Suomen kysymykseen ja johtanut Venäjän Suomen politiikkaa toisella tavalla ja menetellyt toisin Suomeen nähden, joka oli miltei ainoa rau­hallinen osa suuressa Venäjän valtakunnassa. Hän olisi myös asettanut Suomen kysymyksen oikeisiin mittasuhteisiin eikä yliarvioinut sen mer­kitystä Venäjälle. Hänen suhtautumisensa Suomeen oli samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka. Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrk­kyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja Suomen kansan tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable — suure, jota ei tarvinnut ottaa huomioon. Kaikki tämä ei osoita suuren valtiomiehen ominaisuuksia. Samanlainen kanta vei Bobrikovin politiikan Suomessa epäonnistumiseen ja hänen murhaansa. Stolypinin politiikka Venäjällä johti niinikään hänen omaan tuhoonsa. — Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.

Sir Nicolson, suurvallan edustaja, ei kääntänyt huomiota Stolypinin Suomen politiikkaan. Se ei kuulunut hänen tehtäviinsä ja oli suurval­lan edustajalle vähäarvoinen asia. Sir Nicolsonin pääsaavutus oli Eng­lannin ja Venäjän v. 1907 tekemä sopimus, jolla — ilman että Persian mieltä kysyttiin tai sille edes asiasta ilmoitettiin — Venäjän ja Eng­lannin vaikutuspiirit Persiassa määrättiin. Venäjä ja Englanti neuvotteli­vat ja kävivät kauppaa Persian alueesta, ikäänkuin se olisi ollut heidän omaa maataan. »Sopimus merkitsi todellisesti Persian jakamista, joskin sen johdanto sisälsi tavanmukaisen tekopyhän viittauksen maan koskemattomuuteen ja riippumattomuuteen.»¹⁴ — Kenties voin lisätä, että Persian uusi kansaneduskunta pani juhlallisesti vastalauseen sopimusta vastaan, joka pilkkoi maan. Persian venäläismielinen shaahi yk­sissä neuvoin Venäjän lähettilään kanssa päätti hajoittaa eduskunnan ja venäläisen everstin komentama kasakkabrigaadi pani käskyn täytäntöön pommittamalla kranaateilla eduskuntataloa niin kauan kunnes kansanedustajat joko saivat surmansa tai pakenivat.¹⁵ Englantilaiset perustelivat kantaansa sillä, että muuten venäläiset olisivat ottaneet koko Persian ja Intian raja olisi uhattu, mikäli Englanti ei olisi heitä lyönyt suuressa sodassa, jota Englanti ei halunnut yrittää.

Sellaista oli suurvaltain ja erikoisesti Venäjän politiikka ja siinä vallitsevat »periaatteet», joiden vaikutukselta mekään emme voineet välttyä.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8