Kysymys eduskunnan vallan laajentamisesta
Komitean tehtävä, senaatin määräyksen mukaan, koski »Suomen kansaneduskunnan ajanmukaista uudistamista» ja tarkoitti eduskunnan kokoonpanon ja sen toimintamuodon kehittämistä. Aikaisemmat säännökset kansaneduskunnan oikeuksista ja velvollisuuksista jäivät kaikissa pääasioissa entiselleen, mutta muutamat näitä koskevat kysymykset tulivat komiteassa käsittelyn alaisiksi. Vanhassa valtiopäiväjärjestyksessä oli eräitä, tosin varsin epämääräisiä, säännöksiä säätyjen oikeuksista. Valtiopäiväjärjestyksen 27 §:ssä säädettiin, että valtiovaraston tila oli säädyille näytettävä, että saisivat tietää, miten kruunun tulot ovat maan parhaaksi ja hyödyksi käytetyt, ja 36 §:ssä, että valtiovaliokunta on velvollinen antamaan mietintönsä, miten varoja maan tarpeiden täyttämiseksi, jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä, on hankittava. Tämän johdosta joutui kysymys eduskunnan määräysvallasta valtion raha-asiain hoitoon nähden keskustelun alaiseksi. Yksimielisiä oltiin siitä, että eduskunnan oikeus valtion rahaasiain alalla olisi laajentamisen tarpeessa. Mutta puolet komitean jäsenistä eivät katsoneet komitean asiana olevan ehdottaa hallitusmuodon alalle ulottuvaa eduskunnan toimivallan laajentamista ottamalla tätä koskevia säännöksiä valtiopäiväjärjestykseen, johon ne eivät oikeutta myöten kuuluneet. Toinen puoli komitean jäsenistä taas nojautui siihen, että valtiopäiväjärjestys, jonka uudistamista työmme tarkoitti, myönsi eduskunnalle oikeuden päättää suostunnan suorittamisesta samoin kuin siitä, mitkä hallituksen valmistamaan tulo- ja menoarvioon otetut menot olivat pidettävät välttämättöminä ja riittävätkö valtion vakinaiset tulot niiden suorittamiseen. Tästä seurasi, että mikäli valtion menot kasvoivat ja lisätty suostunta oli tarpeen, sikäli eduskunnan määräysvalta tulo- ja menoarvioon nähden kasvoi. Mutta sitä mukaa myös selvien säännösten puute lisäsi hallituksen ja eduskunnan välisten riitojen mahdollisuutta. Sentähden olisi eduskunnan oikeus tutkia ja hyväksyä menosääntö kokonaisuudessaan nimenomaan säädettävä samalla kun se periaate julkilausuttaisiin, että määrärahat olisi tutkittava sopivina kokonaissummina, joten liian pitkälle menevä yksityisten menoerien määritteleminen vältettäisiin. Kun komiteassa äänet menivät tasan, laadittiin lakiehdotus vaihtopuolisesti.
Perustelu eduskunnan finanssioikeuden laajentamisen tarpeellisuudesta oli kyllä vastaansanomaton. Meidän vanhasuomalaisten ennen mainitussa suunnitelmassa esitetty kanta meni pitemmälle. Ernst Nevanlinna — Suomen valtion raha-asiain ja finanssiteorian parhaita tuntijoita — ajoi tätä asiaa innokkaasti. — Jälkeenpäin asiaa arvostellen, oli kuitenkin viisainta, että ehdotukset eduskunnan vallan laajentamisesta jäivät pois senaatin esityksestä. Meidän puoleltamme oli varomatonta sotkea hallitsijan valtaa supistavia ehdotuksia eduskunnan kokoonpanon uudistamiseen, joka jo itsessään oli laaja ja syvälle menevä muutos. Se olisi voinut viedä uudistuksen karille, sillä Pietarissa valvottiin Arguksen silmillä kaikkia tällaisia seikkoja. Koko suuri uudistus olisi sen kautta vaarannettu. Uusi valtiopäiväjärjestys ei tässä suhteessa muuttanut hallitsijan ja eduskunnan oikeuksia.
Eräs eduskunnan oikeuden laajennus kuitenkin sisältyi ehdotukseen: eduskunnalle myönnettiin valta esittää hallituksen, senaatin, jäsenen vastattavaksi kysymyksiä — välikysymys-, interpellaatio-oikeus. Pietarissa ei kaiketi tätä asiaa pidetty vaarallisena, kun senaatin jäsenelle jätettiin nimenomainen oikeus olla vastaamatta tarvitsematta ilmoittaa kieltoonsa syytä. Tästä huolimatta interpellaatio-periaate saatettiin tämän kautta meidän julkiseen oikeuteemme. Puheenjohtaja Hermansonin ja kolmen jäsenen mielestä olisi ollut nimenomaan sanottava, että, joskin senaatin jäsenen vastauksen johdosta edustaja sai antaa lausunnon, päätöstä ei saisi tehdä. Kun komitean enemmistö tätä ei hyväksynyt, oli sen mielipiteen mukaan päätöksen teko mahdollinen. Siten asia myös tulkittiin. Niinpä vuonna 1908 valtiopäivillä suuressa välikysymyskeskustelussa tehtiin päätös, joka aiheutti Mechelinin senaatin eron.
Eduskunnan valtaa oli tarkoitus laajentaa myös lailla kansaneduskunnan oikeudesta tutkia hallituksen jäsenten virkatointen laillisuutta. Siitä komitea valmisti ehdotuksen, joka annettiin säädyille ja siellä hyväksyttiin. Hallitussuunta Venäjällä ehti kuitenkin muuttua, ja laki ei saavuttanut hallitsijan vahvistusta.
