Miten on yksikamarinen eduskunta vastannut siihen asetetut toiveet?
Pian uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain vahvistamisen jälkeen syksyllä 1906 laatimassani, Kansanvalistusseuran kalenterissa julkaistussa kirjoituksessa »Uusi valtiopäiväjärjestys» lausuin seuraavaa:
Sillä suurella muutoksella, joka uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain voimaanastumisen kautta on toimeenpantu, tulee olemaan läpitunkeva vaikutus yhteiskunnan eri aloilla. Uuden eduskunnan merkitys kansamme elämään on epäilemättä oleva paljon valtavampi kuin entisen nelijakoisen säätylaitoksen. Tähän vaikuttaa myös osaltaan se, että eduskunta tästälähin tulee olemaan koossa joka vuosi. ——— Ne kansanvaltaiset virtaukset, jotka eduskunnassa kaikesta päättäen tulevat olemaan määräävinä, ulottavat kyllä vaikutuksensa elämän kaikille aloille. Tähänastiset valtasuhteet maassamme tulevat kokonaan muuttumaan. Mikään pieni ryhmävalta ei ole enää mahdollinen. Ainoastaan sillä valtiollisella toiminnalla tulee olemaan huomattavampaa merkitystä, joka kykenee ulottamaan juurensa syvälle kansan laajoihin kerroksiin. Tämä kaikki on omiaan edistämään tervettä kehitystä, ja niin voimme ilolla ja toivorikkaalla mielellä katsoa tulevaisuuteen. Elleivät merkit petä, on meillä edessä suurten uudistusten aikakausi — uudistusten, jotka tulevat varmasti vahvistamaan kansamme voimia tulevaisuuden varalle.4
Tämä ennustukseni oli nähdäkseni pääasiassa oikea. Tosin niinä vuosina, mitkä vielä olimme Venäjän vallan alaisina, eduskunnan työn tuloksia rajoitti hallitsijan valta ja maassamme suurimman osan aikaa vallassa ollut venäläinen hallitus ja muut epäsäännölliset olot. Ei pidetty ensi sijassa silmällä Suomen etuja ja suurelta osalta eduskunnan työ ehkäistiin. Eduskunnan huomion vei myös taistelu maamme oikeuksien puolustamiseksi Venäjällä alkanutta uutta taantumusta vastaan. Mutta jo uuden kansanvaltaisen eduskunnan olemassaolo ja kansan kaikkien kerrosten osanotto sen valitsemiseen, sen vuotuiset istunnot ja keskustelut pitivät kansan hereillä ja kannattivat yleisten asiain harrastusta ja mielenkiintoa.
Koko sen ajan, minkä uusi eduskunta on toiminut, on sitä arvosteltu. Vuonna 1913, jolloin eduskunta oli työskennellyt 7 vuotta, lausuin ennen mainitussa kirjoituksessani seuraavaa:
Nykyään arvostellaan usealla taholla uutta eduskuntaa sangen ankarasti. Tässä mennään mielestäni liian pitkälle. Myönnän kyllä, että kuunnellessa keskusteluja ja lausuntoja eduskunnassa toisinaan suorastaan epätoivo on pyrkinyt mielen valtaamaan. Kiiruhdan kuitenkin lisäämään, että, mitä minuun tulee, tällainen mieliala ei ole syntynyt ainoastaan sosialistien puheiden johdosta, vaan useamman kuin yhden kerran viimeisten seitsemän vuoden aikana on siihen antanut aihetta »porvarien», vieläpä oikealla sivustalla olevien lausunnot sekä suurvaltiollisissa että eräissä taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa. Mutta jos tyynesti asioita arvostelee, näyttää minusta, että, mitä heikkoutta uuden eduskunnan työssä onkin ollut havaittavissa, se kuitenkin, lukuunottamatta mahdollisesti vuoden 1907 valtiopäiviä, on selviytynyt miltei paremmin kuin eduskuntamuutosta toimeenpantaessa monella taholla uskallettiin toivoa. Meidän piirissämme kuuli siihen aikaan lausuttavan, että kymmenen ensi vuoden kuluessa täytyy uutta eduskuntaa katsella niinkuin nuorta varsaa, joka vikuroi sinne ja tänne, ennen kuin oppii tyynesti kulkemaan. Se epäilys vain tunki mieleen, riittääkö aikaa tällaiseen harjoitukseen. Mutta eduskunnan työ on mielestäni koko joukon tasaantunut. Eduskunta on työskennellyt paljon epäedullisemmissa oloissa kuin entinen säätyeduskunta, jo sen johdosta, että se enimmän aikansa on toiminut aivan epäsäännöllisessä valtiollisessa tilassa, ja lisäksi sen vuoksi, että siltä on suurimmaksi osaksi puuttunut lainsäädäntötyössä välttämätöntä hallituksen tukea. Työ viime valtiopäivillä osoittaa kuitenkin jo koko hyviä tuloksia. Silloin käsitteli eduskunta, kuten tunnettu, loppuun hallituksen esityksen pohjalla — ensi kerran pitkästä ajasta — laajan jakolain ja ilman hallituksen esityksiä joukon muita lainsäädäntöasioita, eräät sellaisia yhteiskunnallista laatua olevia, jotka olivat omiaan aiheuttamaan melkoista erimielisyyttä: lakiehdotukset ammattivaltuustosta, elinkeinoliikkeiden työsäännöistä, elinkeinon harjoittamisen oikeudesta, Suomen ulkopuolella solmittujen avioliittojen pätevyydestä, aviottomien lasten aseman parantamisesta (kaksi asetusta) sekä vihdoin Venäjän valtakunnan alamaisten elinkeino- ja kunnallisista oikeuksista. Jos eduskunta saisi hallituksen esityksiä »neutraalisista» asioista ja olot muuten olisivat säännölliset, voisi se tähänastisessa kokoonpanossaan arvatenkin osoittaa jotenkin tyydyttäviä tuloksia. Uuden eduskunnan toiminta valtion raha-asiain alalla — jätän kysymyksen sotilasapumaksusta syrjään — sietää vertauksen säätyeduskunnan käsittelyn kanssa. Rohkea paloviinan ja mallasjuomien verottaminen on kestänyt sitä vastaan tehdyt moitteet; Suomen pankin aseman huomattava vahvistaminen on ollut viisas menettely, joka on korjannut säätyjen laiminlyönnit; kulkulaitosrahaston ja valtion yleisen budjetin käsittely on ylipäänsä ollut asiallista ja johdonmukaista. Lausunnot valtiovarain tilasta annettujen kertomusten johdosta samoin kuin lukuisat anomukset olisivat säännöllisissä oloissa lähde, josta hallitus saisi paljon aiheita hyödyllisiin toimenpiteisiin.
Kysytään, enkö ollenkaan huomaa heikkouksia eduskunnan kokoonpanossa?
Huomaan kyllä. Se on tosiaan arveluttavaa, että nykyään 90 edustajaa 200:sta on sosialisteja. Tosin on sosialistiryhmän keskuudesta noussut edustajia, jotka osoittavat sekä huomattavia luontaisia lahjoja että melkoista perehtymystä valtiopäivätyöhön. Selvisipä heidän piiristään lähtenyt kansanmies (Oskari Tokoi) viime valtiopäivillä puhemiehen paikallakin varsin hyvin. Jos sosialistit muodostaisivat ainoastaan radikaalisen edistyspuolueen, joksi he arvatenkin aikaa myöten ovat pakotetut muuttumaan, niin ei asiasta olisi paljoakaan sanottava. Toistaiseksi meidän sosialistimme kuitenkin tahtovat pitää silmällä muita kuin käytännöllisiä päämääriä. Heidän toimintaansa ohjaa teoreettisuus, mutta erittäinkin hillittömyys ja ajattelemattomuus ja heiltä puuttuu vastuunalaisuuden tunnetta ja solidaarisuutta muiden kansan kerrosten kanssa. Heidän suoranainen vaikutuksensa eduskunnan työhön onkin tähän asti sen vuoksi ollut vähäinen. Kun sosialistien luku eduskunnassa lähenee puolta, vaikeuttaa se suuresti asiain käsittelyä. Jos sosialistit enentyneen lukumääränsä kautta saavat ratkaisevan vaikutuksen asiain käsittelyyn ja noudattavat tähänastista menettelyään, niin on se vaara tarjona, että he vievät eduskunnan haaksirikkoon. Saako vastuunalaisuuden tunne ja käytännöllisempi käsitys jalansijaa heidän keskuudessaan, kun heidän lukumääränsä lähenee ehdotonta enemmistöä, on vaikea tietää.
En siis kiellä, että sosialistien suuri lukumäärä on eduskunnan vaara, niin kauan kun sanottu puolue noudattaa nykyistä menettelyään. Mutta missä on syy siihen että meidän kansastamme lähes puoli vaaleissa kannattaa sosialisteja? Epäilemättä on tällä ilmiöllä yhteiskunnallisissa oloissa perustuksensa. Sosialistien laaja kannatus on tahdottu selittää yksinomaan kiihotuksen tulokseksi. Se on turha väite. Ei lähes puoli kansasta olisi yhtynyt sosialisteihin, ellei oloissa olisi ollut pohjaa sosialismin leviämiselle. »Sosialismi on syntynyt yhteiskunnallisten epäkohtien voimasta ja ainakin suureksi osaksi voinee katsoa sen jonkunlaiseksi noissa oloissa esiintyvän yhteiskunta-taloudellisen paineen puntariksi», kirjoitin eräässä toisessa paikassa5, enkä saata muuta käsittää kuin että asian laita on tällainen. Ne olot, jotka ovat hankkineet sosialismille tuon suuren kannatuksen, ovat nykyiset maaolot. Tilasto osoittaa, että vuonna 1901 oli Suomessa maanomistajia 110 000, mutta vuokramiehiä 170 000 ja varsinaisia tilattomia 206 000 perhettä. Tämä on jo arveluttava tila, jota ei tavata muualla kuin Englannissa, joka maa kuitenkin elää jotenkin yksinomaan teollisuuden, kaupan ja laivaliikkeen nojalla ja jossa maanviljelyksellä sen vuoksi on kansan oloille paljon pienempi merkitys kuin meillä. Mutta ei edes tässä kyllin: Meillä ovat olot niillä seuduilla, joissa maanviljelys on kehittynein, etupäässä Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä, vielä arveluttavammat. Näillä seuduilla on yhtä maanomistajaa vastaan aina 4—5 vuokramiestä ja yhtä monta tilatonta. Onpa eräissä kunnissa vuokra miehiä 9—10 kertaa niin paljon kuin maanomistajia.
Että juuri maaolot ovat olleet pääasiallisena syynä sosialismin leviämiseen, siitä ovat eduskuntavaalit kouraantuntuvana todistuksena. Luulisi, että sosialismilla olisi suurin kannatuksensa kaupungeissa. Meilläkin arveltiin 1890-luvulla, ettei sosialismi voisi ainakaan maaseudulle levitä. Se on kuitenkin erehdys. Vuoden 1907 vaaleissa sai sosialidemokraattinen puolue ääniä kaikissa kaupungeissa 33 %, mutta maaseudulla 37 % annetuista äänistä. Ja varsinaisissa »torpparilääneissä» oli asian laita vielä räikeämpi. Siellä sosialistien äänimäärä oli Uudenmaan läänissä kaupungeissa 29,5 % ja maaseudulla 37,8 %, Turun ja Porin läänissä kaupungeissa 27,2 % ja maaseudulla 40,4 %, Hämeen läänissä kaupungeissa 47,1 % ja maaseudulla 58,0 %.
Kun siis moititaan nykyisen eduskunnan kokoonpanoa, niin kohdistuu moite samalla niihin voimiin, jotka ensi sijassa ovat vastuunalaiset siitä, että olot ovat päässeet nykyiselle kannalle kehittymään. Sillä maanomistusolot eivät ole itsessään kerta kaikkiaan määrätyt, vaan niihin voi valtiovalta paljon vaikuttaa. Mutta tässä kohden ei meillä aikaisemmin ole huomattu, mitä asiat olisivat vaatineet. Yleinen mielipide ja sen vaikutuksen alainen valtiovalta (hallitus ja erittäinkin säätyeduskunta) eivät osoittaneet kylliksi kaukonäköisyyttä käsittääkseen tämän kysymyksen merkityksen. ——— Puuttui riittävää suoranaista toimintaa valtiovallan puolelta siihen suuntaan, että maatorpparien tila, jotka muodostavat verrattomasti lukuisimman ryhmän maamme kehittyneimpien maanviljelysalueiden maanviljelijäluokassa, sekä tilattomien asema joko oman maan hankkimisella tai muilla keinoilla olisi tullut turvatuksi. Tämä entinen toiminta tai oikeastaan toimettomuus on sitä enemmän merkille pantava, kun jo pelkkä tutustuminen esim. vuokralainsäädäntöön Tanskassa ja Norjassa (ellei olisi tahdottu mennä aina Irlantiin ja Englantiin asti) olisi osoittanut, millaiset toimenpiteet tällä alalla ovat tarpeen.
On lausuttu, että yksinomaan alhainen kansansivistys on syynä siihen, että sosialismi on saavuttanut meillä tavattoman kannatuksen. Omasta puolestani en luule, että korkeampi kansansivistys olisi suurestikaan nykyisissä oloissa vähentänyt sosialistien kannatusta. Sillä sivistys ilman taloudellista pohjaa synnyttää ja lisää tyytymättömyyttä. Kansansivistyksen tulee kulkea yhtä rintaa taloudellisten parannusten kanssa, muuten siitä luullakseni ei ole toivottua apua. Toiselta puolen on sosialistien puolue yhteisen kansan mielipiteessä juuri erityisesti tyytymättömien puolue, »köyhien», »sorrettujen», »työväen» puolue. Ne suuret joukot, jotka sosialisteja ovat kannattaneet, eivät arvatenkaan paljoa tiedä eivätkä välitä »tuotantovälineiden ottamisesta yhteiskunnan haltuun» ynnä muista sosialismin teoreettisista opin kappaleista, vaan heillä on lähinnä omien olojen parantaminen. Sitä he ovat etsineet yhtyessään sosialisteihin.
Tämä arvostelu tuntuu minusta vielä nytkin, ainakin suurin piirtein, pitävän paikkansa. Sosialistien suuressa ryhmässä oli useita lahjakkaita edustajia ja hyviä puhujia. Sellaisia puhujia kuin Taavi Tainio ja Oskari Tokoi ja eräitä muita kuunneltiin meidänkin »porvarien» puolelta mielenkiinnolla, siitä huolimatta, mitä puheiden sisällöstä ajattelimme. Taavi Tainion huumorin säystämät lausunnot olivat tunnettuja ja arvostettuja. Silloin, sosialistipuolueen alkuvuosina, he tosin käyttivät eduskunnan puhujalavaa kiivaaseen propagandaan ja agitaatioon. Heillä oli johtavana aatteena »luokkataisteluhengen» nostaminen ja ylläpitäminen, mutta sosialistien menettely muissakin maissa, esim. Saksassa ja Ruotsissa, oli liikkeen alkuaikana samanlaista. Ihminen näkyy olevan ajatuskyvyltään niin heikko, että hänet voi vain intohimoja kovasti kiihottamalla saada liikkeelle. Muuten sortovuosina oli totuttu »porvarienkin» keskuudessa kuulemaan karkeita puheita ja syytöksiä — eikä vähimmin meitä »suomettarelaisia» vastaan heitettyjä. Kuten sanottu, sosialistien positiivinen vaikutus lainsäädäntötyöhön eduskunnan ensi vuosina ei vastannut, mitä heidän lukumääränsä olisi edellyttänyt.
Kuvaava sosialistien senaikaiselle kannalle oli puhemiehen vaali vuoden 1913 valtiopäivillä. Silloin tuli heidän miehensä, Tokoi, eduskunnan puhemieheksi, johon tulokseen vaikutti sosialistien ja meidän ryhmämme pyrkimys saada vaali niin menemään, ettei eduskuntaa jälleen hajoitettaisi. Tokoi suoritti puhemiehen tehtävän hyvin. Mutta sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa nousi siitä suuri hälinä. Asiasta tehtiin päätös, että jos porvareilla on tarkoituksena eduskunnan vahingoittaminen tai sen kokonaan tuhoaminen, on sosiaalidemokraattisella ryhmällä »sellaisessa hätätilassa» oikeus äänestää omaa ehdokasta, mutta että jos sosiaalidemokraatti tulisi valituksi puhemieheksi, olisi ryhmän koetettava vapauttaa hänet »tuosta luonnottomasta ja sopimattomasta asemasta». Meidän vanhasuomalaisten mielestä Tokoin valitseminen puhemieheksi oli järkevä teko. — Myönnettävä myös on, että sosialistien lukuisa ryhmä jo pelkällä olemassaolollaan oli eduskunnassa alituisena muistutuksena siitä, että elettiin uusissa oloissa, ja se tosiasia ei voinut olla vaikuttamatta asioiden menoon. Ei voinut unohtaa, ettei enää eletty säätyvaltiopäivien yksinkertaisissa oloissa.
»Porvarit» olivat enemmistönä eduskunnassa, mutta kuluneiden sortovuosien surullinen perintö, pahat ristiriidat ja hajaannus, myrkytti niiden väliset suhteet. Tämä esti yhteistyön vuosien 1907 ja 1908 ensi valtiopäivillä. Räikeän ilmaisun tämä hajaannus sai suuressa välikysymyskeskustelussa talvella 1908, joka johti valtiopäivien hajoittamiseen ja Mechelinin senaatin eroamiseen. Mutta sitten porvarillisten välit alkoivat parantua. Siitä oli ilmauksena uusien vaalien jälkeen kesällä 1908 muodostettu kokoomushallitus, jossa minäkin olin jäsenenä. Tämä yhteinen hallitus vaikutti myös sinänsä porvarillisten välien yhä edelleen rauhoittumiseen. Vaalien jälkeen kokoontuneilla vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä saatiin kaksi suurta asiaa loppuun käsitellyiksi: maanvuokralaki ja kunnallislait. Niistä kerron tarkemmin tuonnempana, koska jouduin niiden käsittelyyn läheisesti ottamaan osaa.
Sosialistien jyrkin siipi vei tosiaan vuonna 1918 eduskunnan haaksirikkoon nousemalla sitä vastaan aseelliseen kapinaan. Sellaista katastrofia en vuonna 1913 osannut ajatella. Mutta muistellessani ja miettiessäni nyt vuosikymmenien perästä eduskunnan ensi aikoja ja verratessani niitä eduskunnan työhön viime vuosikymmeninä ja viime aikoina, on todettava, että sosiaalidemokraattien toiminta ja suhtautuminen asioihin on nykyään toinen kuin se oli eduskunnan ensi vuosina. Käytännöllisyys ja järkevyys ohjaa nyt aivan toisella tavalla heidän toimiaan. He ovat liittyneet yhteiskuntaan ja yhteiseen isänmaahan rakentavana tekijänä.
Olisi mielenkiintoista nyt vuosikymmenien jälkeen tarkastella, miten suhteellinen vaalijärjestelmä on vastannut tarkoitustaan ja täyttänyt toiveet, jotka siihen asetettiin. Se vaatisi kuitenkin oman tutkimuksensa. Ei voine kieltää, että puoluevaikutus ja puoluevalta meillä on eduskuntavaaleissa saanut aivan ratkaisevan merkityksen, niinkuin mm. Alkio ja Torppa eduskuntakomiteassa pelkäsivät. Komitean pöytäkirjan mukaan minäkin varoin: »Eräs järjestelmän päävikoja on se, että äänestetään puolueiden eikä henkilöiden mukaan». — Niin onkin asian laita. Vaaleissa annetaan äänet puolueille. Tosin yksityiset ehdokkaat voivat erikoisesti kerätä vaaleissa ääniä, mutta sen he nähtävästi tekevät puolueittensa kellokkaina. Puolue-elämään vähemmän osaaottavien kyvykkäiden ja kelvollisten henkilöiden, jotka eivät katso voivansa noudattaa puolueiden tunnuksia ja iskulauseita, on mahdotonta tulla valituiksi. Ja sellaisia itsenäisiä voimia kyllä kaivattaisiin. Eduskuntatyössä ja keskusteluissa eivät yleiset ja koko maan poliittista samoin kuin taloudellista etua silmälläpitävät näkökohdat useinkaan tule esille niin voimakkaasti kuin olisi tarpeen. — Mutta kysyä saattaa, olisiko tämä, nähtävästi ajan hengen mukainen kehitys korjattavissa millään muullakaan vaalitavalla.
Suhteellinen vaalijärjestelmä johtaa, niinkuin se meilläkin on johtanut, useiden puolueiden syntymiseen, mikä on omiaan tuomaan vaikeuksia valtion asioiden hoitamiseen ja varsinkin hallituksen muodostamiseen ja sen toimintaan sekä lisäämään epävakaisuutta valtion ja yhteiskunnan elämässä. Meidän oloissamme on nähdäkseni kuitenkin pääasia, että eduskunnassa »kaikki ovat mukana». Eduskunta voi silloin vakavissa tilanteissa, ei vain muodollisesti valtiopäiväjärjestyksen säännösten perusteella, vaan myös tosiasiallisesti puhua koko kansan puolesta. Eduskuntaa vastaan esiintyminen ja sen syrjäyttäminen tietää nousemista koko Suomen kansaa vastaan. Kansaneduskunta voi siten olla se tukipylväs, se selkäranka, mikä sen meidän valtiojärjestyksemme mukaan tulee olla. On odotettava kansanedustajain pitävän muistissaan, että eduskunta, jonka he muodostavat, on Suomen valtakunnan määräävin elin, jonka velvollisuutena on ennen kaikkea puolustaa ja varjella Suomen kansan vapautta ja valtakunnan oikeutta ja itsenäisyyttä. Tämä tehtävä on eduskunnan asetettava kaiken muun edelle. Siitä, miten eduskunta tämän perustehtävänsä suorittaa, riippuu kansamme ja maamme tulevaisuus.
Uusi yksikamarinen eduskunta oli syksyn 1905 tapausten tärkein tulos. Se oli suuri merkkitapaus, seurauksiltaan pysyväinen ja kauas kantava saavutus kansamme historiassa.
Eduskunnan 40-vuotisjuhlassa 23 toukokuuta 1947 pitämässäni juhlapuheessa lausuin:
»Katsellessamme taaksemme kuluneita neljää vuosikymmentä voimme empimättä todeta eduskuntalaitoksen kansanvaltaisen uudistuksen olleen viisas ja tarkoitustaan vastaava valtioteko. Valtiollinen itsenäisyys avasi uudistetulle kansaneduskunnalle mahdollisuuden oikeuksiensa täydellä teholla käyttämiseen. Silloin alkanut suurenmoinen edistys osoittaa, mikä ratkaiseva merkitys valtiollisella vapaudella ja valtiollisella täysivaltaisuudella, suvereniteetilla, on kansan menestymiselle.»
1 Murrosajoilta, II, ss. 319—323.
2 Th. Rein: Lefnadsminnen, ss. 467—468.
3 Langhoff: mt., II, ss. 55—98.
4 Kansanvalistusseuran kalenteri 1907, s. 31.
5 Uusi Suometar n:o 33, 1913.
