Eduskuntauudistuksen valmisteluja meidän keskuudessamme
Syksyllä 1905 ryhdyimme omassa keskuudessamme tarkemmin harkitsemaan eduskuntamuutoksen yksityiskohtia. Marraskuun aikana käsittelimme asiaa nelimiehisessä komiteassa, johon kuuluivat professori valtioneuvos Danielson, lehtori Onni Hallsten, lakitieteen kandidaatti Philip Suuronen (Pellervo-Seuran silloinen ja sittemmin uuden eduskunnan ensimmäinen sihteeri) sekä minä. Joulukuun 6 päivänä 1905 julkaisimme Uudessa Suomettaressa »keskustelun pohjaksi» 29 kohtaa sisältävän suunnitelman uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi.
Philip Suuronen — klassillisten kielten tuntija ja tyyliniekka — laati valtiopäiväjärjestyksen 1 §:lle juhlallisen muodon: »Suomen kansaneduskunta on yksi ja jakamaton. Valtiopäiville kokoontuneena se neuvottelee ja päättää Suomen kansan nimessä ja sen puolesta.» Esitimme tätä eduskuntakomiteassa, josta myöhemmin puhun, mutta sitä ei hyväksytty, vaan 1 § sai komitean mietinnössä vaatimattomamman muodon: »Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiville kokoontunut eduskunta neuvottelee ja päättää Suomen kansan nimessä ja sen puolesta». Ja 2 §:ssä: »Eduskunta on yksikamarinen». Komitean puheenjohtaja Hermanson ja neljä jäsentä pitivät tätäkin muotoa, paitsi epäasianmukaisena, »jotenkin pöyhkeänä». Lopullisessa laissa oli pykälä seuraavanlainen: »Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiville kokoontunut eduskunta edustaa Suomen kansaa» — mikä tyylillisesti ei ollut aivan onnistunut.
Vaalioikeuden ikärajaksi ehdotimme suunnitelmassamme 24 vuotta, jolle kannalle perustuslakivaliokunta edellisillä, vuoden 1904—05 säätyvaltiopäivillä oli asettunut. Ehdotuksemme rakentui enemmistövaalien ja yhden miehen vaalipiirien pohjalle. Suhteellista vaalitapaa emme ehtineet harkita, mutta emme olleet sitä vastaan. Edellä mainitussa puheessani Viipurissa lausuin: »Onko meidän nyt käytännössä koetettava toteuttaa tätä järjestelmää (suhteellista vaalitapaa), siitä en tahdo tässä lausua. Voihan olla mahdollista, että käytännössä esiintyy vaikeuksia suhteellisen edustuksen toimeenpanemisessa.»
Suunnitelmaamme sisältyi ehdotuksia asiain kolmesta käsittelystä eduskunnassa sekä määräenemmistöistä ynnä lainsäädäntökysymysten lepäämään jättämisestä yli vaalien. Perustuslakiasioissa vaadittaisiin ratkaisuun 2/3:n enemmistö. Jos määräosa eduskunnan jäsenistä vaatisi, olisi lainsäädäntökysymys jätettävä lepäämään yli vaalien. Ajatus, että perustuslakiasia voitaisiin julistaa kiireelliseksi 5/6:n enemmistöllä, tuli esille myöhemmin komiteassa. Valtion menoarvio kokonaisuudessaan olisi suunnitelmamme mukaan oleva hallitsijan ja eduskunnan yhdessä hyväksyttävä. Niinikään tullitaksan ynnä verotuslakien säätämiseen sekä valtiolainan ottamiseen olisi eduskunnan suostumus tarpeen.
Suurlakon aikana nousi työväen keskuudessa vaatimus, että olisi kokoonkutsuttava kansalliskokous säätämään uudet perustuslait. Työväki ei luottanut säätyeduskuntaan. Meidän puolueemme piirissä ajatus saavutti kannatusta. Ensimmäinen, joka tämän ajatuksen esitti keskuudessamme, oli esittelijäsihteeri Akseli Lilius (Listo), joka perusteli vaatimusta sillä, että kansaneduskunnan uudistamisessa piti kansan itse saada mahdollisimman laajalti olla edustajiensa kautta mukana. Mutta asia oli ajettava laillisessa järjestyksessä, oli asetettava »laillinen kansalliskokous», so. hallitsijan ja säätyeduskunnan olisi yhdessä säädettävä väliaikainen perustuslaki kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta.
Historiasta on löydettävissä ennakkotapauksia tämän tapaiselle menettelylle. Ranskan vallankumouksen aikana silloinen säätykokous päätti valittavaksi ns. »lakiasäätävän kansalliskokouksen», jonka tehtävänä oli antaa Ranskalle uusi yhteiskunnallinen laki. V. 1866 Preussi esitti Frankfurtin liittopäivillä Saksan parlamentin valitsemista välittömän yleisen äänioikeuden nojalla käsittelemään ehdotusta Saksan liiton valtiosäännön uudistuksesta. — Keskusteluissamme asiata vastaan huomautettiin, että tämä mutka oli tarpeeton, sillä jos hallitsija ja säädyt päättäisivät tuollaisen kansalliskokouksen ja kaikki mitä sen muodostamiseen oli tarpeen, niin siitä yhtä hyvin voisi kehittää uuden eduskunnan. Ehdotus »laillisesta kansalliskokouksesta» sai piirissämme kuitenkin enemmistön kannatuksen. Edellä mainitussa Viipurin kokouksessa 19. 11. 1905 minäkin pauhasin sen puolesta. Kun on kysymyksessä tällainen muutos, joka katkaisee kehityksen ja saattaa sen uusille aloille, voisi sitä turvallisemmin tälle uudelle uralle lähteä, mitä laajemmin kansa itse on saanut ilmaista tämän uran hyväksyvänsä. — Näin puhuin Viipurin kokouksessa. — Itse asiassa tämä suurlakon humussa syntynyt tuuma oli epäkäytännöllinen ja tarpeeton. Sehän olisi vaatinut ensiksikin hallitsijan ja säätyeduskunnan hyväksymän lain, joka olisi sisältänyt täydellisen vaalijärjestyksen, ja sen jälkeen olisi vaalit kansalliskokoukseen ollut suoritettava uuden lain mukaan sekä sitten jälleen hallitsijan uusi esitys kansalliskokoukselle annettava ja sen käsiteltävä. Epäilevänä lausuinkin Viipurin kokouksessa: »Kysyä sopii kuitenkin nykyhetkellä, onko mahdollista saada tällainen laillinen kansalliskokous aikaan ja myönnän, että se kyllä voipi näyttää epäilyttävältä». — Jälkeenpäin täytyy katsoa, että jos tällaiseen menettelyyn olisi ryhdytty, olisi se voinut viedä koko eduskuntauudistuksen karille.
