Uudistuksen edellytykset
Vanhan säätyeduskunnan muuttaminen yksikamariseksi kansaneduskunnaksi on tärkeimpiä ja seurauksiltaan vaikuttavimpia uudistuksia, mitä maassamme on toimeenpantu. Se oli perinpohjainen — monet pudistivat pelossa päätänsä ajatellen, mitä seurauksia tuo muutos toisi mukanaan.
Tämä reformi oli ilmaus »radikalismista», mikä siihen aikaan maassamme esiintyi ei vain eduskuntalaitoksen uudistuksessa vaan myös käsiteltäessä muita tärkeitä kysymyksiämme: maaolojen korjaamista ja erittäin torpparikysymystä, kunnallista äänioikeutta, kieltolakia, tienteko- ja kyytirasitusta.
Vuonna 1913 laatimassani kirjoituksessa »Vanhan ja uuden eduskunnan väliajalta» esitin ajatuksiani tästä radikalismista.
Kiellettävissä ei ole — kirjoitin — että suunnitelmien valmistamiseen edellämainituissa, niinkuin useissa muissakin tärkeissä kysymyksissä, vaikutti se iloinen, rohkea ja toivorikas mieliala, joka kaikkialla maassamme oli vallalla sen jälkeen kuin olimme ikäänkuin vuoren alta päässeet päivän valoon. Se sai entistä herkemmäksi yhteiskunnallisen oikeuden tunteen, joka on nykyaikaisen lainsäädännön tunnusmerkkejä. ——— Tällaisen ylevän mielialan syntyminen ei ole valitettavaa, vaan mitä kiitettävintä ja ilahduttavinta. — Edelleen vaikutti tähän se demokraattisten mielipiteiden vahvistuminen, joka jo routavuosien aikana oli tapahtunut ja joka erittäinkin suurlakossa ja sen jälkeisenä aikana saavutti huippunsa. Sillä nuo reformisuunnitelmat tarkoittivat kansan suurten joukkojen tilan parantamista ——— taikka, kuten kunnallisen äänioikeuden uudistus, kansan laajojen kerrosten kutsumista työhön yhteisissä asioissa. Tietysti oli meidän piirissämme, kuten muissakin »porvarillisissa» puolueissa, erilaisia aineksia. Toiset katselivat lämpimin myötätunnoin tätä demokraattisten aatteiden kehitystä, toivoen sen ennen aavistamattomassa määrässä vahvistavan ja esiintuovan kansassamme piileviä voimia. Toisissa oli myötätunto pienempi. Kaikkia huolestutti ajatus, miten saada yli äyräittensä tulvinut virta vähimmillä vaurioilla ohjatuksi rauhalliseen uomaansa.
Olisi kuitenkin väärin luulla — jatkoin — että tämä ylimalkainen »demokratia» oli yksinomaisena tienviittana niissä pitkällisissä ja vaivalloisissa neuvotteluissa ja kokouksissa, joissa monien kuukausien aikana harkittiin jokapäiväisiä ja suureksi osaksi »kuivia» asioita. Mutta yksi tosiasia oli olemassa, jota useimmissa kysymyksissä, taloudellisissakaan, ei voitu jättää pois laskuista. Se oli painopisteen siirtyminen maan asioiden ratkaisussa — mikäli se meistä itsestämme riippuu — yhdellä kertaa monta ja pitkää askelta yhteiskunnan portaita alaspäin; se oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarijärjestelmän voimaanpaneminen kansan valtiollisessa edustuksessa. Tämä tosiasia oli heti suurlakon aikana selvä ———.
Tosin on epäilemätöntä — kirjoitin edelleen — että kehitys vastustamattomasti kulkee demokraattiseen suuntaan ja eduskuntalaitokseen nähden yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kohti. Mutta kyseenalaista voi olla, olivatko olot meillä v. 1906 jo riittävästi kypsyneet tällaiseen muutokseen. Tarjosivatko yhteiskuntataloudelliset ja erittäinkin maaseudun olot sekä kansansivistys pohjan, jota yleinen ja yhtäläinen äänioikeus edellyttää.
Ei saata olla eri mieltä siitä, että sellainen suuri hyppäys kuin vuonna 1906 tapahtui, ei ole paras kehityksen muoto. Parempi olisi tietysti ollut, jos säätyeduskunnassa olisi ollut voimaa ja kaukonäköisyyttä uudistaa itsensä esim. vuosikymmenen tai pari aikaisemmin, jotta olisi saatu jonkunlainen väliaste sen ja yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan kansanedustuksen välillä. Mutta säätyeduskunta näkyy jo kauan sairastaneen vanhuuden heikkoutta. Sen loistoaika oli ollut 1860- ja 1870-luvuilla, jolloin se oli täyttänyt suuren tehtävän yhteiskuntamme uudistamiseksi. Eikä säätyeduskunnan kunnia ja ansio siitä vähene, että tämä uudistustyö oli kiitollinen sen johdosta, että lainsäädäntö oli puolen vuosisataa ollut seisahduksissa. Säätyeduskunta, jossa oli edustettuna sen ajan sivistys ja lainsäädäntötaito, oli omansa suorittamaan 1860- ja 1870-luvun suuret, huomattavalta osalta muodollista laatua olevat »järjestelytyöt», joiden johtavat periaatteet olivat yleisessä mielipiteessä vakaantuneet ja jotka, kotiviinanpolttoasiaa lukuunottamatta, eivät suuresti herättäneet etujen ristiriitoja. Valtiopäiväjärjestys, kirkkolaki, maalais- ja kaupunkien kunnallisasetukset, monet siviili- ja kriminaaliasetukset, Suomen Pankin uusi järjestysmuoto ym. kuuluvat tähän. Vielä 1880-luvulta on mainittava sellainen suuri »järjestelytyö”»kuin rikoslaki. — Viime vuosikymmenenkin aikana sai säätyeduskunta toimeen hyviä lakeja, mutta yhä enemmän ja enemmän rajoittui sen toiminta niin sanoakseni »neutraalisiin» asioihin: ulosotto-, osakeyhtiö-, firma- ja holhouslaki jms. ynnä kunnallislaki — jolloin ei kajottu äänioikeuteen — ovat siitä todistuksena. Mutta milloin kysymys aiheutti suurempia etujen ristiriitoja, silloin säätyeduskunnan voimat loppuivat. Suomen kielen asia, eduskuntalaitoksen ja siihen liittyvän valtiollisen äänioikeuden uudistaminen, kunnallinen äänioikeusasia, verotuskysymykset (maatilain rasitukset: kyydinpito ja tienteko niihin luettuina) ja etenkin maaolojen järjestäminen olivat kaikki kysymyksiä, jotka vuosikymmeniä olivat vireillä, mutta joista ei syntynyt sanottavaa tulosta. Se onkin ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon säätyeduskunnan kokoonpanon: toiselta puolen kaksi säätyä kahta vastaan, ja toiselta puolen se seikka, että edustusta puuttui suurilta kansanluokilta, joiden hyväksi pitemmälle menevä lainsäädäntötyö ja muut toimenpiteet taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla olivat tarpeen. Säätyeduskunnassa ulottui edustuksen alaraja oikeastaan vain talonpoikaiseen maanomistajaluokkaan, ja yksi tärkeimpiä tuloksia säätyeduskunnan työstä onkin talonpoikaisen maanomistajaluokan nostaminen yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan. Ne maanviljelyksessä työskentelevät suurilukuiset kansankerrokset, jotka ovat yhteiskunnalliselta asemaltaan maanomistajien alapuolella ja joiden olot erityisesti kaipasivat parannusta, olivat vailla edustusta. Sama on tietysti myös teollisuustyöväestön laita, mutta tällä kansanluokalla on meidän maassamme ollut pienempi merkitys.
Vanha totuus on, että ellei ajoissa epäkohtaa korjata, tulee uudistusaskel paljon pitempi kuin oli ajateltu, etenkin jos olosuhteet muista syistä muodostuvat uudistukselle suotuisiksi. Näin kävi meillä äänioikeuden ja eduskunta uudistuksen vuosina 1905 ja 1906. Venäläinen hallintojärjestelmä, joka täällä oli vuodesta 1899 vallinnut, ja v. 1905 Venäjällä puhjennut vallankumous loivat pitkälle menevälle uudistukselle suotuisat edellytykset. Edellinen synnytti sen mielialan, joka oli välttämätön tätä uudistusta varten. Huolimatta kaikista etujen vastakohdista tuli se ajatus yhä yleisemmäksi, että kansan kokoaminen yhteen, kaikkien kansankerrosten saattaminen toimintaan yhteisten asioiden hyväksi oli meidän tuskallisessa asemassamme välttämätön. Venäjän vallankumous ja omien olojemme odottamaton muutos täytti mielet ilolla ja rohkeudella ja saattoi nekin, jotka ehkä olisivat tahtoneet tyytyä vähempään, syrjäyttämään epäilyksensä.
Pienellä kansalla, jolla ei ole mitään suuria kansainvälisiä tehtäviä, vaan jonka valtiollinen toiminta kohdistuu yksinomaan työhön sisäisellä kulttuuri- ja taloudellisella alalla, jonka keskuudessa varallisuus on pieni ja muihin maihin verraten suhteellisen tasainen, jossa vihdoin säätykierto on erinomaisen vilkas — tällaisessa maassa luullakseni muu valtiollinen toiminta kuin se, jolla on kansan enemmistön kannatus, on paljon vähemmän paikallaan kuin joissakuissa muissa maissa.
Näin kirjoitin vuonna 1913.1
Tämän kirjoitukseni johdosta, jota näissä muistelmissa useassa kohdassa lainaan, sain vapaaherra V. M. von Bornilta seuraavan ystävällisen kortin:
»Suurella mielenkiinnolla olen lukenut Teidän erittäin onnistuneen kirjoituksenne teoksessa »Murrosajoilta» enkä voi olla täten ilmaisematta tunnustustani kirjoituksen suuresta objektiivisuudesta — ansio, minkä muuten aina havaitsin Teidän lausunnoissanne valtiovarainvaliokunnassa.
Taudin murtama
V. M. von Born.
22. 3. 14. Sarvilahti.»
Marraskuun julistuskirjassa oli määrätty, että kansanedustuslaitoksen uudistamisessa oli noudatettava yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden periaatetta. Tässä tärkeässä kohdassa oli siis asia lukossa, mutta muissa suhteissa se oli avoinna. Näistä oli tärkeimpiä kysymys, oliko eduskunta oleva yksi- vai kaksikamarinen.
Kaksi viikkoa suurlakon jälkeen, marraskuun 19 päivänä 1905, olimme Danielsonin kanssa puhumassa puoluekokouksessa Viipurissa, niinkuin aikaisemmin olen maininnut. Danielson käsitteli valtiollista asemaa — olen edellä lainannut eräitä kohtia hänen puheestaan. Minä puhuin eduskunnan uudistuksesta. Puheemme pantiin muistiin pikakirjoituksella ja julkaistiin lehdissä. Puolustin yksikamarijärjestelmää. Lausuin:
Totta on, että jos kansanluokkien välit ovat kireitä, siten että yhteiskunnassa vallitsee toisen kansanluokan sota toista vastaan, voipi kyllä eduskuntakin tulla suuremmassa tai vähemmässä määrässä yksipuolisesti kokoonpannuksi. Mutta jos olomme ovat niin rikkinäiset, olemme sittenkin hukassa. Kaksikamarijärjestelmä meitä ei silloin pelasta. Meidän täytyy saattaa olomme sopusointuisiksi, meidän täytyy koettaa saada eri kansanluokkien väliset suhteet sopusuhtaisiksi, niin että voidaan kaikissa pääasioissa käydä käsi kädessä. Etenkin on tämä tärkeä meidän maaseutumme oloihin nähden; siellä meidän täytyy saada välit isäntien ja torpparien kesken sellaisiksi, että kumpikin näistä kansanluokista käsittää, että se, mikä kaataa isäntää, myös kaataa torpparia, ja että se, mikä nostaa isäntää, nostaa myös torpparia. Kun nämä meidän agraarikysymyksemme niin tällä kuin muutamilla muilla aloilla saadaan ratkaistuiksi, silloin on maataviljelevä rauhallinen väestö se aines, joka tulee määräämään maamme kohtalot. Ja maataviljelevä väestö on niin meillä kuin muuallakin osoittautunut taipuvaksi rauhalliseen ja tasaiseen kehitykseen. ———
Mutta tärkeämmät kuin nämä teoreettiset epäilykset ja selitykset ovat nykyisen hetken vaatimukset — jatkoin. — Me tarvitsemme, niinkuin professori Danielson lausui, ennen kaikkea sellaisia toimenpiteitä ja sellaisia laitoksia, jotka yhdistävät ja kokoavat kansan lujaksi kokonaisuudeksi, joka voi kestää myrskyjä, jos niitä vielä meille tulee. Eduskunta, jossa toiset istuvat ylähuoneessa ja toiset alahuoneessa, tuskin on nykyhetkellä omansa yhdistämään kansan kaikki jäsenet tällaiseksi kokonaisuudeksi. Tarvitaan myös suurta edistystyötä joka alalla. Meillä ei ole enää varaa kuluttaa voimia ensimäisen ja toisen kamarin välisiin riitoihin, joista olemme nykyisen nelijakoisen säätylaitoksemme ajalta saaneet kyllin tuntuvia kokemuksia usein esiintyneessä tilassa, jossa kaksi säätyä on edistyskysymyksissä jäänyt kahta vastaan. Hyppäys on kyllä suuri, mutta on aina historiassa niin laita, että kun liian kauan vitkastellaan, niin sen jälkeen on tehtävä tavallista suurempi hyppäys, ja mahdollista on, että ensi aikoina tämän suuren hyppäyksen jälkeen joitakin hankaluuksia saattaa esiintyä, mutta ajan oloon ne kyllä tasaantuvat ja työt tulevat kulkemaan edelleen tasaista vauhtia.
Pahin puute minun nähdäkseni on se, että yleinen kansansivistys maassamme ei kaikilla seuduilla vielä ole riittävä. Mutta tähänkin on huomautettava, että jo osanotto valtiolliseen elämään on paras koulu kehittämään kansalaisia itsetietoisiksi henkilöiksi. Lisäksi on kansansivistyslaitoksia ja etu päässä kansakoululaitosta tarmokkaasti kehitettävä. Varma on, että juuri yksikamarinen eduskunta tulee tässä asiassa tarmokkaasti toimimaan ja parantamaan laiminlyönnit, jotka nelijakoisen kansaneduskuntamme niskoille tässä suhteessa epäämättömästi ovat luettavat.
