Vaalioikeusikä ja vaalikelpoisuus
Vaalioikeusiästä esiintyi komiteassa erimielisyyksiä. Toiset kannattivat 24—25 vuotta ja toiset 21 vuotta.
Hermanson, joka oli 25 vuoden kannalla, vetosi mm. J. V. Snellmaniin, joka piti tärkeänä, ettei nuorisoa liian varhain vedetä puolue-elämään. Kenelläkään ei ole — Hermanson sanoi — mieskohtaista oikeutta ottaa osaa lainsäädäntöön, vaan se kysymys on arvosteltava valtion ja yhteiskunnan parhaan kannalta. Heikel, Rein, Schybergson ja Boisman olivat samalla kannalla. Rein huomautti, että 21 vuoden ikäiset meillä ovat usein sekä ruumiillisesti että henkisesti epäkypsiä.
Danielson ja minä kannatimme myös 24 vuotta, jolle kannalle aikaisemmin mainitussa jo valmistavassa ja joulukuun alussa 1905 julkaisemassamme ehdotuksessa oli asetuttu ja jonka kannan myös 1904—05 säätyjen perustuslakivaliokunta oli hyväksynyt. Muistiinpanojen mukaan lausuin komiteassa tämän kannan perusteluksi, että olisi koetettava saada eduskunnan vakavasta kokoonpanosta sellaisia takeita, joilla ei ole luokkaetujen puolustamisen varjoakaan ja jotka eivät tekisi mitään erotusta naisen ja miehen välillä. Eräänä sellaisena takeena pidin korkeampaa vaalioikeuden ikärajaa. Huomautin, että laki määräsi 25 vuotta holhoojaksi kelpoisuuden ehdoksi. Lisäsinpä vielä, että »omasta kokemuksestani ylioppilasajalta olen havainnut, että nuorukainen 21 vuoden iässä ei vielä ole henkisessä suhteessa kypsä ja että ihminen oikeastaan vasta 30 vuoden iässä lopullisesti vakaantuu».
Meidän puolueeseemme kuuluva Torppa puolusti 21 vuotta, joka jo silloin oli ikärajana valtiopäivämiesvaaleissa, ja katsoi ikärajan korottamisen olevan askel taaksepäin. 21 vuotta kannatti niinikään Svinhufvud: Nuorisoa ei pidä pelätä, heillä on ihanteellinen maailmankatsomus. Nuorisollahan ei ole toisenlaisia pyrintöjä kuin muulla kansalla. Tulisi olemaan hyödyksi, jos nuoremmat saisivat vaalioikeuden, koska meille olisi edullista, että valitsijajoukko olisi lukuisa. — Alkio niinikään kannatti 21 vuotta. Syvien rivien keskuudessa on tässä iässä, jolloin ovat naimattomia, enemmän yhteiskunnallista harrastusta kuin myöhemmin leipähuolten esiinnyttyä. — Valpas puolusti myös 21 vuotta, koska nuoriso on alttiimpi uusille oikeuskäsityksille kuin vanhemmat. Samoin Sirola: Jos nuorison toimintahalu ei saa purkautua valtiollisessa elämässä, niin se purkautuu anarkistisiin tekoihin.
Äänestyksessä oli 7 ääntä kummankin ehdotuksen puolella.
Joulukuun 29 ja 30 päivinä oli puolueemme kokous, jossa pöytäkirjan mukaan oli läsnä noin 750 puolueen jäsentä ympäri maata. Minä alustin kysymyksen eduskuntalaitoksen uudistamisesta. Syntyi laaja keskustelu mm. vaalioikeusiästä. Valtava enemmistö ei hyväksynyt 24 vuotta, vaan oli jyrkästi 21 vuoden kannalla. Kun asia 10 tammikuuta 1906 otettiin komiteassa toiseen ratkaisevaan käsittelyyn, ilmoitin yhtyväni kannattamaan 21 vuoden rajaa, »koska olen huomannut, että maataviljelevässä väestössä ja muissa laajoissa piireissä tämä on epäilemätön vaatimus». — Danielson ilmoitti myös yhtyvänsä kannattamaan 21 vuotta, koska oli havainnut, että 24 vuotta herättäisi laajaa tyytymättömyyttä. Hän lisäsi, että sama seikka oli saattanut komiteassa usean kahden kamarin järjestelmän kannattajan hyväksymään yksikamarijärjestelmän. Tämä sama seikka esti — Danielson sanoi — häntä hallitukselle ehdottamasta 24 vuoden rajaa, vaikka olisikin katsonut sen onnellisemmaksi. — Tässä ratkaisevassa äänestyksessä oli siten 9 ääntä 21 vuoden ja 6 ääntä 25 vuoden puolella.
Hallitus asettui kuitenkin 24 vuoden kannalle, ja se tuli lopullisesti lakiin. Säännös nähtävästi vastasi tarkoitustaan päättäen siitä, että se oli voimassa ja käytännössä lähes 40 vuoden ajan. Vasta sotien jälkeen lailla 24 marraskuuta 1944 alennettiin vaalioikeusikä 21 vuoteen. Ei myöskään äänioikeuden alentamisesta ole ollut haittoja päättäen vaaleista, joissa se on ollut käytännössä.
