Aikaisempia toimenpiteitä
Suomalaisen puolueen keskuudessa oli kauan kiinnitetty huomiota maaseudun oloissa muodostuneeseen epätyydyttävään tilaan: maata omistamattomien torpparien ja mäkitupalaisten ynnä muiden tilattomien, loisten, suhteellisen suureen lukumäärään.
Snellman kirjoitti Saimassa jo 1840-luvulla huolestuneena tilattomien, varsinkin loisten suuresta luvusta Savossa ja luuli helpottamalla tilojen osittamista voitavan edistää tilattomien nostamista maanomistajiksi. Yrjö-Koskinen ajoi 1860-luvulta alkaen palstatilojen perustamista ehdottaen sitä estävien rajoitusten poistamista ja kuntien toimintaa näiden pyrkimysten edistämiseksi.
Yrjö-Koskinen käänsi myös, varsinkin 1880-luvulta alkaen, huomiota torpparien asemaan. Hän kirjoitti Uudessa Suomettaressa asiasta, laati ja julkaisi torpan vuokrasopimuksen mallin, pani toimeen tutkimuksia eri osissa maata, sai Uuden Suomettaren keräämään satoja jäljennöksiä torpanvälikirjoista. Asiata käsiteltiin valtiopäivillä ja komiteassa, mutta tyydyttävää tulosta ei syntynyt.1
Tilattoman väestön asia tuli esille myös toista tietä. Suomen työväen yhdistysten Tampereella 1896 pidetyn toisen yleisen kokouksen aloitteesta tehtiin vuonna 1897 valtiopäivillä tohtori Hannes Gebhardin kirjoittama anomus, jonka johdosta säädyt pyysivät, että asetettaisiin komitea tutkimaan perinpohjaisesti asutuspolitiikkaa ja että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin, joihin komitean tutkimukset antaisivat aihetta. Senaatin oikeustoimituskunnan päällikkö, senaattori Valdemar Eneberg, joka lämpimästi harrasti sosiaalisia kysymyksiä, pyysi Gebhardia lähtemään valtion stipendiaattina ulkomaille puheenaolevaa kysymystä tutkimaan. Hänen matkakertomuksensa ilmestyi vuonna 1901 nimellä »Maaseudun yhteiskunta-olojen parantamisesta muutamissa Euroopan maissa».
Yhteisen Suomalaisen puolueen kokouksessa 12 ja 13 joulukuuta 1899 oli eräänä ohjelmakohtana »torppariasia, pohjustaa kamreeri A. Lilius» (Listo), joka oli innokkaasti työskennellyt tilattoman väestön ja torpparien asian hyväksi. Hän mainitsi, miten säätyjen 1885-vuoden valtiopäivillä lausumasta toivomuksesta vuoden 1891 valtiopäiville annettiin 6 pykälää sisältävä esitys maanvuokralaiksi, jota säädyt eivät kuitenkaan pitäneet lainkaan tyydyttävänä, vaan pyysivät uutta esitystä. Hallitus asetti v. 1892 komitean, johon kutsuttiin maanomistajia ja lakimiehiä, mutta »jonka kokoonpano oli siinä suhteessa vaillinainen, ettei siinä ollut yhtään maanvuokraajaa». Komitea huomasi työnsä vaikeudet ja pyysi hallitukselta lupaa saada tehdä oloista maassamme tutkimuksia, valmistipa vielä ohjelmankin sitä varten. Mutta hallitus ei pitänyt tutkimusta tarpeellisena, vaan hylkäsi komitean pyynnön ja käski sen jatkamaan työtään. Lilius kertoi, että sen tutkimuksen, jonka komitea pyysi saada suorittaa, toimitti yksityinen henkilö, maisteri Aksel Waren, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta. — Lilius jätti sanomatta, että tämä tapahtui hänen aloitteestaan ja hänen lahjoittamillaan varoilla. — Kaiken näin kootun aineiston pohjalla oli senaatti valmistanut ehdotuksen maanvuokralaiksi. Lilius teki selvää tästä esityksestä ja katsoi hallituksen kohtuuden mukaan koettaneen pitää sekä maanomistajien että maanvuokraajien puolta ja että ehdotus voitiin asettaa keskustelun pohjaksi.
Asian johdosta käytti puheenvuoron Hannes Gebhard. Hän arvosteli ehdotuksen korvausta koskevaa kohtaa, mutta suhtautui siihen muuten myönteisesti. Sitten Gebhard lausui: Meillä Suomessa on vielä suuri valtiollinen syy, joka tekee tärkeäksi koettaa saada torpparilaki torpparille ja samalla myös tilalliselle niin edulliseksi kuin mahdollista. — Gebhard kertoi vv. 1893 ja 1894 kuunnelleensa Berliinin yliopistossa tunnetun professorin Seringin luentoja maanviljelyksen kansantaloustieteessä. Jo silloin Sering oli Gebhardille lausunut pitävänsä aivan varmana, että meillä valtiolliset kysymykset kävisivät siihen suuntaan kuin ne nyt ovat menneet, vaikka Gebhard ei silloin voinut sitä uskoa. Sering katsoi yhdeksi kaikkein tärkeimpiä asioita sen, että maalaisolomme mitä pikimmin saataisiin korjatuiksi. Kun Gebhard siihen oli sanonut, että valtiopäivien silloiseen kokoonpanoon nähden ei sitä voinut toivoa, niin ei prof. Seringin mielestä ollut muuta keinoa, kuin yllyttää torpparit itse liikkeelle ja siten painostaa niitä, joilla valta on. — Edelleen Gebhard kertoi vuoden 1898 joulukuussa erään toisen saksalaisen auktoriteetin, Bonnin yliopiston professorin v. d. Goltzin hänelle terottaneen, että meidän oli kiireesti ryhdyttävä korjaamaan ja pantava kaikki voimat liikkeelle maaseudun vähäväkisten olojen parantamiseksi, »muuten käypi teidän niinkuin on käynyt Itämeren-maakunnissa, Puolassa, Irlannissa ja muinoin Roomassa». v. d. Goltzin mielestä kansan valtiollinen olemassaolo riippuu enemmän kuin mistään muusta maaseudun yhteiskunnallisesta kysymyksestä. Gebhard lisäsi, että hänen luullakseen kotimaassa ei vielä oltu selvillä siitä, miten arka ja tärkeä torpparikysymys todella oli. — Puuhatessamme myöhemmin yhdessä Pellervossa ja torppariasiassa, meillä oli Gebhardin kanssa useampia kertoja puhe siitä, mitä hän edellä kerrotussa lausunnossaan oli esittänyt. Muiden syiden ohella ne näkökohdat vaikuttivat toimintaamme torppariasiassa.
Tällä välin oli kenraalikuvernööri Bobrikov tarttunut asiaan. Myöhemmin tunnetuksi tulleessa kertomuksessaan Suomen hallinnosta 1898—1902 hän laajasti puhuu toimistaan tilattoman väestön asiassa.
Toukokuussa 1899 keisari Bobrikovin esityksestä päätti 2 miljoonaa markkaa käytettäväksi maan hankkimiseksi tilattomalle väestölle. Bobrikovin mielestä tämä keisarin päätös »antoi kysymykselle aivan uuden suunnan ja asetti sen varmalle pohjalle». — Itse asiassa sillä toimenpiteellä ei ollut merkitystä. — Tekemään ehdotusta näiden 2 miljoonan markan käyttämiseksi asetettiin erityinen komitea, joka sai ehdotuksensa valmiiksi tammikuussa 1900. Komiteassa, jonka jäsenenä oli Hannes Gebhard ja jossa minä olin sihteerinä — se oli ensimmäinen toimeni valtion komiteoissa — syntyi erimielisyyttä, olisiko kysymys otettava ratkaistavaksi ennenkuin säätyjen anoma selvitys oli suoritettu. Gebhard ajoi tarmokkaasti sitä kantaa, että ennenkuin ryhdyttiin käytännöllisiin toimenpiteisiin, oli saatava selvitys, millaiset olot todella olivat, jotta sen pohjalla voitaisiin tehdä tarkoituksenmukaisia ehdotuksia. Se olikin ainoa järkevä menettely. Komitean enemmistö oli toisella kannalla. Komitean työstä ei ollut tulosta.
Bobrikov puuhasi edelleen omassa tarkoituksessaan innokkaasti. Hänen esityksestään keisari helmikuussa 1901 päätti asetettavaksi »tilattoman väestön kysymyksen kaikinpuolista selvittämistä varten» komitean, jonka puheenjohtajana oli kenraalikuvernöörin apulainen Deutrich ja jäseninä kaksi suomalaista senaattoria. Komitean suomalaisten jäsenten avulla saatiin asia hoidetuksi niin, että Hannes Gebhard ja eräitä muita asiantuntijoita kutsuttiin avustajiksi. Näistä muodostettiin »Tilattoman väestön alakomitea», jossa Gebhard oli johtavana miehenä ja jonka työn hän suunnitteli ja järjesti. Alakomitea ryhtyi tarmokkaasti ja järkiperäisesti asiata ajamaan: hankkimaan selvitystä maaseudun oloista. Se teki tärkeän työn, kuten tunnettu on. Deutrichin »yläkomitea» ei suorittanut mitään varsinaista tehtävää.
Bobrikov valittaa yllämainitussa kertomuksessaan, että tilattoman väestön asian ratkaisu komiteatöiden johdosta tulee viivästymään, mutta toivoo, »että se Jumalan avulla vähitellen viedään päätökseen». Tämä kyllä loppujen lopuksi toteutui, vaikka toisin kuin Bobrikov ajatteli. Sitä vastoin ei toteutunut Bobrikovin päätavoite: »Sittenkun Venäjän valta on saanut aikaan suomalaisten tilattomien talonpoikien aseman perusteellisen parannuksen, on tämä Venäjän valta ilman pienintäkään epäilystä maan väestön suurissa joukoissa, joita paikallisen asujamiston ja valtion laitosten puolelta ei ole erikoisella huolenpidolla hemmoiteltu, saavuttava luotettavan ja lujan tuen, joka todella voi helpottaa valtiollisten yhdistämistoimenpiteiden toteuttamista». — Tällaista karkeutta kirjoitti Bobrikov Nikolai II:lle.
Tilattoman väestön alakomitean perustavaa laatua oleva selvitys oli pohjana maaseudun ja tilattoman väestön olojen parantamista tarkoittaville toimenpiteille. Siten työ pääsi oikeille raiteille. Tarkoitus oli, että alakomitea, sittenkun tutkimuksen tulokset oli saatu valmiiksi, olisi ryhtynyt valmistamaan asianmukaisia ehdotuksia. Tilasto ei vielä ollut valmis, kun vuoden 1905 tapaukset sattuivat, mutta jo silloin nähtiin, miten epätyydyttävät maanomistusolomme olivat. Vähitellen alkoi käsitys perinpohjaisten uudistusten välttämättömyydestä selvitä niille, jotka jollakin tavalla olivat tilattoman väestön alakomitean työn kanssa kosketuksessa. Tulimme siihen vakaumukseen, että torppariasia oli pahimpia ja vaarallisimpia yhteiskunnallisia epäkohtia, joka oli välttämättä korjattava.
Tällaisissa oloissa yllättivät vuoden 1905 tapaukset ja eduskuntalaitoksen muutos.
