Maatalousvaliokunnan ehdotuksen arvostelu
Maatalousvaliokunnan ehdotuksia vastaan nousi valtiopäivien päätyttyä myrsky sekä oikealta että vasemmalta. Kun olin ollut valiokunnan puheenjohtajana ja sen ehdotukset oli pääpiirteissä rakennettu meidän ohjelmamme periaatteille, jouduin puolustamaan valiokunnan työtä. Olin silloin 1907—1908 kovassa taistelussa kahdella rintamalla. Myös Kairamo ja eräät muut puolueemme jäsenet ottivat osaa tähän sanasotaan.
Oikealla, suurempien viljelijäin taholla, oltiin tarmokkaassa toimessa. He asettivat mietintöä tarkastamaan komitean, johon kuului 6 suurmaanviljelijää: puheenjohtajana maanviljelysneuvos K. W. Bruncrona, jäseninä kreivi C. A. Armfelt, Aksel Cederberg, Georg Ehrnrooth, E. af Hällström ja Jalmar Meurman. Sihteerinä oli lakitieteen tohtori, tilan omistaja Axel Charpentier. Samaan aikaan 62 maanviljelijää lähetti kiertokirjeen Suomen maanviljelystyönantajille kehoittaen saapumaan kokoukseen Helsinkiin 14 joulukuuta 1907 »keskustelemaan maanviljelijäin järjestäytymisestä yhteistoimintaan työnantajina ja ammatinharjoittajina». Aiheeksi toimenpiteeseen esitettiin maatalousvaliokunnan valmistama ehdotus maanvuokralaiksi, joka allekirjoittajien mielestä koituisi »tuhoa tuottavaksi ei ainoastaan maataviljelevälle luokalle, vaan koko maan aineelliselle edistymiselle». Kiertokirjeessä arvosteltiin ankarasti maatalousvaliokunnan ehdotusta. Myös Suomen Talousseura antoi asiasta lausunnon ja tuomitsi valiokunnan ehdotukset. Äsken mainittu maanomistajain komitea julkaisi mietinnön, joka oli osoitettu »Suomen maanviljelijöille». Maanomistajain suuressa kokouksessa Helsingissä kunnallisneuvos K. Fieandt esitti laajan alustuksen, jossa hän myös kovasti arvosteli maatalousvaliokunnan ehdotusta. Kokous hyväksyi erinäisiä päätöslauselmia, joissa maatalousvaliokunnan ehdotukset niinikään jyrkästi tuomittiin.
Kaikissa näissä mietinnöissä, lausunnoissa, alustuksissa ja päätöslauselmissa kosketeltiin pääasiassa samoja ehdotuksia, jotka Jonas Castrénin ym. maatalousvaliokunnan mietintöön laatimissa vastalauseissa sekä eduskunnassa annetuissa lausunnoissa oli esiintuotu: vuokra-aikaa, korvausta ja lain takautuvaa vaikutusta.
Maanomistajain komitea asettui sille kannalle, että kysymys oli maanomistajan ja vuokramiehen välisen irrallisen arentisopimuksen järjestämisestä ja piti silmällä pääasiassa omistajan mahdollisuutta oman taloutensa ja omaisuutensa edullisimpaan hoitoon. Tältä kannalta arvostellen komitean lausunto oli johdonmukainen ja asiallinen. Komitea ei katsonut kysymyksessä olevan suuren yhteiskunnallisen ongelman, meidänoloissamme tavattoman suurilukuisen maanviljelystä harjoittavan vuokramiesluokan aseman ja olojen vakaannuttamisen ja sen vuoksi maamme yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen korjaamiselle mitä tärkeimmän uudistuksen. Tältä kannalta arvostellen maanomistajain kanta oli epäajanmukainen ja oloihin soveltumaton. Ensimmäiset vaalit uuteen eduskuntaan olivat kouraantuntuvalla tavalla tällaisen suuren ongelman olemassaolon osoittaneet, mutta tähän suurmaanomistajat eivät riittävästi kiinnittäneet huomiota.
50 vuodeksi tehty vuokrasopimus estää maanomistajaa muuttuneissa olosuhteissa järjestämästä maanviljelystään ja talouttaan sopivimmalla tavalla, se vaikeuttaa tilan myymistä, syystä että aina on helpompi saada ostajia tilalle, johon omistajalla on vapaa käyttöoikeus — sanottiin maanomistajain komitean mietinnössä. — Maatalousvaliokunnan ehdotus, että vuokranantaja, ellei hän suorittaisi rajoittamatonta korvausta parannuksista, olisi velvollinen uudistamaan vuokrasopimuksen jälleen 50 vuodeksi ja sen 50 vuoden kuluttua jälleen menettelemään samalla tavalla, on kauhistuttava määräys. Korvausvaatimukset jäisivät lepäämään maan päälle ja kuormittuisivat vuosikymmenien, ehkäpä vuosisatojen kuluessa, joten maanomistajan olisi suoritettava entisten sukupolvien aikana kasaantuneet korvaussummat. Vieläpä valiokunnan ehdotuksessa ulotettiin tämä korvausvelvollisuus aikaisemmin syntyneisiin vuokrasuhteisiin, mikä heikentäisi maanomistajain luottoa, polkisi maan hinnat ja johtaisi maanomistajille tuhoisiin seurauksiin.
Komitean mielestä ei ollut syitä, jotka oikeuttaisivat ryhtymään niin tavattomaan toimenpiteeseen. — »Voisiko tosiaankin suunnattomampaa vääryyttä maanomistajaa kohtaan ajatella!» — huudahti Fieandt edellämainitussa maanomistajain kokouksessa.
Maanomistajain komitea päätti lausuntonsa voimakkaaseen vetoomukseen Suomen maanviljelijöille:
Kun asetetaan vaatimuksia, jotka uhkaavat tuhota maanomistajan talouden, kun häneltä niiden kautta riistetään käyttöoikeus maahan, joka kuitenkin on hänen, ja kun sellaisia uhrauksia maanviljelijältä vaaditaan kansanryhmän hyväksi, joka tosin on lukuisa, mutta kuitenkin ainoastaan osa kansaa, eivät maanomistajat enää voi olla mukana. Sellaiset ehdotukset, sellainen hyökkäys maanomistajain elinehtoja vastaan täytyy torjua. Sillä tässä maassa ei laadita lakia yhtä kansanosaa varten toisten kustannuksella. Laki tehdään koko kansaa varten. Niin on ennen ollut laita, niin on yhä vastakin Suomessa oleva.
Se oli kovaa puhetta, suoraa ja selvää ja johdonmukaista vanhanaikaisen konservatiivisen ajatustavan pohjalta asioita katsellen. Mutta se oli epäajanmukainen katsantokanta, se kuvasti entisiä säätyvaltiopäivien hiljaisia aikoja. Se ei ottanut huomioon uuden ajan vaatimuksia eikä niitä mullistavia oloja joiden keskelle kansamme oli joutunut. Siinä ei tunnustettu tosiasioita, mikä on viisauden alku.
Vanhasuomalaisen puolueen vankka kannattajajoukko oli talonpoikaisia maanviljelijöitä. Ne olivat olleet suomalaisen puolueen tukipylväänä vuosikymmenien kuluessa. Yhä uudestaan sentähden harkitsimme kantaamme vastaan maanomistajien taholta tehtyjä kiivaita väitteitä. Mutta yleisen edun vuoksi emme voineet valitsemaltamme tieltä väistyä.
Sitä mukaa kuin hyökkäyksiä tuli julkisuuteen, julkaisin Uudessa Suomettaressa kirjoituksia valiokunnan ehdotuksen puolesta. Kirjoitin koko sarjan pääkirjoituksia.4 Vastustajat käyttivät kovaa kieltä, mutta luettuani uudestaan omat kirjoitukseni huomaan, etten minäkään sanoja säästänyt.
Koskettelin samoja kysymyksiä, jotka jo moneen kertaan oli läpi puitu. Ei ole syytä niitä tässä tarkemmin selostaa, mutta esitän eräitä kohtia, jotka valaisevat kantaamme.
Kun oli väitetty, että maanomistajan kädet olivat sidotut, jos hän haluaisi tavalla tai toisella järjestää omaisuuttaan tai myydä tilansa, vastasin:
Jos tällaisille yksityisen maanomistajan mahdollisille hankaluuksille annetaan ratkaiseva merkitys, niin silloin täytyy asettua nykyisen lain kannalle ja luopua kokonaan lyhimmän vuokra-ajan määräämisestä. ——— Kun on kysymyksessä 80 000 maanviljelijä-vuokramiehen menestys, ei tällaisia poikkeustapauksia kuitenkaan voi panna lainsäädännön pohjaksi. — Kun maanomistajain kiertokirjeessä selitettiin, että valiokunnan ehdotuksen mukaan vuokramiehille suoritettavat korvausvelat alentaisivat maan arvoa ja vähentäisivät maanomistajain luottoa, kysyin, riippuuko kiertokirjeen allekirjoittajain ajatuksen mukaan siis maan arvo ja maanomistajan luottokyky siitä, että maanomistajan ei tarvitse maksaa täyttä korvausta torpparien suorittamista parannuksista ja vaaditaanko, että maanomistajan tulee, jotta hänen maansa arvo ja Iuottokykynsä muka pysyisivät entisellään, saada, enemmän tai vähemmän ilmaiseksi, omakseen torpparin tekemät parannukset? — »Tämä näyttää olevan jo sellaista itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntöä, että ei olisi odottanut Suomessa löytyvän edes 62 maanomistajaa, jotka katsovat voivansa sitä julkisesti esiintuoda.»
Maanomistajain kokouksessa esitettyä alustusta kohtelin yhtä kovasti kuin siinä oli kohdeltu maatalousvaliokunnan ehdotuksia.
Herra Fieandtin alustuksessa ei näy ajatusta muusta kuin yksityisen maanomistajan edusta. ja mukavuudesta. Siitä hakee turhaan asian yhteiskunnallisen puolen ymmärtämistä, niinkuin myöskin jotakin ilmausta yhteiskunnallisesta oikeudentunnosta, mikä kuitenkin nykyään on ensimmäinen edelllytys lainsäädännössä, etenkin tietysti kaikessa yhteiskunnallisessa lainsäädännössä. Jotta maanomistajalla olisi vapaat kädet, he vaativat, että Suomen 80 000-perheinen torppariväestö olisi asetettava liikkuvalle kannalle, vaikka maan ja yhteiskunnan yleinen etu epäämättömästi vaatii tämän suurlukuisen ja yhteiskunnallisesti tärkeän kansanluokan aseman vakauttamista ja lujittamista. — Puhuttiin siitä, että ei saisi vaikeuttaa tilan myyntiä, koska aina on helpompi saada ostajia tilalle, jonka omistajalla on vapaa määräysvalta siihen. »Jotta siis maanomistaja, joka syystä tai toisesta tahtoo myydä tilansa, voisi saada siitä niin suuren hinnan kuin mahdollista, pitäisi hänen maillaan elävien ehkäpä kymmeniin tai satoihin nousevien torppariperheiden asema tehtämän niin heikoksi, että maanomistajalla olisi ‘vapaa määräämisvalta’ so. valta pakottaa torpparit lapsineen ja perheineen pois kodeistaan. ——— Suotakoon minulle anteeksi, kun minun täytyy lausua, että tämä on jo jotenkin karkeata puhetta. Kumma, ettei herra Fieandt vaadi, että torpparien pitää aina elää vain juoksevain kontrahtien nojalla, jolloin heidät saataisiin milloin tahansa ajaa tiehensä. ——— Keinottelijoiden etujen vuoksi ei nyt kuitenkaan ruvettane meillä maan yleistä parasta ja suurten kansanluokkien menestystä alttiiksi panemaan. ——— Torpparilaitos on meillä — valitettavasti — päässyt kehittymään suureksi ja tärkeäksi. Laajoilla seuduilla — ja sellaisilla, jotka maanviljelyksessä ovat pisimmälle kehittyneitä — on verrattomasti suurin osa itsenäistä maanviljelystä harjoittavasta väestöstä torppareita, ja siellä tämän kansanryhmän merkitys kansallisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa on sen vuoksi erinomaisen suuri. Torppariolojen järjestämisessä ei sen tähden saakaan asiata katsella sellaiselta yksipuoliselta, yksityisen maanomistajan kaikkea mahdollista etua ja mukavuutta silmällä pitävältä, tahtoisin sanoa luokkaitsekkäisyyden kannalta, kuin mille herra Fieandt ja edellämainittu ruotsalaisten maanomistajain komitean mietintö on asettunut. Asiaa on katseltava molempien asianosaisten, niin maanomistajan kuin torpparin ja ennen kaikkea maan yleisen edun kannalta. ——— Lopputarkoituksena tilattoman väestön oikeudellisen aseman parantamisessa tulee olla torppari- ja tilattoman väestön mahdollisimman suuren osan nostaminen maanomistajiksi.»
Eräs maanomistajain kiertokirjeen allekirjoittaja ja Helsingin kokouksen osanottaja oli Uudessa Suomettaressa kirjoittanut minua vastaan ja siinä tuonut erään esimerkin, jota silloin innokkaasti levitettiin ympäri maata. Pienviljelijällä on kaksi poikaa, joille hän aikoo antaa maata ja hän voi vuokrata maansa ainoastaan siksi aikaa, kunnes pojat kasvavat miehiksi, mutta pitkä vuokra-aika sen estää. Siihen vastasin:
Se aiheuttaisi mahdollisesti poikkeuksen pienviljelijöihin nähden. Varsinaisten maanviljelystorpparien kysymys koskee ainoastaan keskikokoisia ja etenkin suuria tiloja, joilla torpparit muodostavat pysyvän laitoksen. Vastenmielisyyttä lyhyttä vuokra-aikaa vastaan ei ole omiaan vähentämään se epämiellyttävä ajatus, joka on tämän esimerkin pohjana. Ajatus siinä on nimittäin se, että maanomistaja köyhällä torpparilla raivauttaa poikiansa varten uudistilan (siitähän tässä useimmiten on kysymys), josta vuokramies pakotetaan poistumaan saamatta »agraarien» mukaan edes riittävää korvausta työstään. Oikeudentuntoa tyydyttäisi paljon enemmän, jos torpparin ei tarvitsisi lähteä vanhoilla päivillään kodistaan pois, vaan talon täysi-ikäiset ja terveet pojat ryhtyisivät itse nuorilla ja voimakkailla käsivarsillaan raivaamaan itselleen uudistaloja.
Kunnollisen maanvuokralain vastustajat ratsastivat silloin ympäri maata myös toisella väitteellä: että ehdotetun maanvuokralain kautta »kokonainen suuri kansanluokka, maanomistajat, suunnattomasti tulisivat kärsimään siitä».
Tällä virrellä tulee olemaan lyhyet jäljet — minä vastasin. Tosiasia on, että uusi vuokralaki ja etenkin sen vuokra-aikaa koskeva määräys — kun se rajoitetaan varsinaisiin maanviljelystorppiin — tulisi koskemaan ainoastaan pientä osaa Suomen maanomistajista. ——— 50 vuoden vuokra-aika tulisi pääasiassa koskemaan noin 10 700 maanomistajaa, joilla kullakin oli vähintään 4 vuokramiestä. Pientilalliset jäisivät tässä jotenkin kokonaan syrjään. ——— Ainakin kaukonäköisempien maanomistajien pitäisi huomata, että juuri itsesäilytysvaisto, josta »agraarit» mielellään puhuvat, kehottaa maanomistajia järjestämään vuokrakysymyksen täysin tyydyttävästi. Elleivät maanomistajat, joita koko Suomessa ei ole enempää kuin 23 % kaikista maaseudun ruokakunnista (Uudenmaan, Turun ja Porin ja Hämeen lääneissä on heitä ainoastaan 11—13 %), saa vuokramiehiltä apua, niin voi heidän maansa ja etunsa joutua tulevaisuudessa todellisen vaaran alaiseksi
Puoluekokouksessa 4 toukokuuta 1908 pidin esitelmän puolueemme kannasta maalaisasioissa.
Vahva, henkisesti ja taloudellisesti valveutunut maataviljelevä väestö on suomalaisen kansallisuuden ja Suomen kansallisen valtion tukipylväs — lausuin. — Rauhallisen tulevaisuuden aikaansaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä meillä saada maanviljelijäin ja etenkin maanomistajain lukumäärä lisääntymään. ——— Siinä on muun ohella silmälläpidettävä myös sitä, että niin monelle nykyiselle torpparille ja vuokramiehelle kuin mahdollista hankitaan tilaisuus päästä nousemaan vuokramiehestä maanomistajaluokkaan. Sitten kun vuokralainsäädäntö on saatu perille ajetuksi, on tämä oleva yhtenä tärkeimpänä tehtävänä vuokramiesten olojen parantamisessa. ——— Kehitys kulkee siihen, että vuokraoloissa siirrytään rahavuokrien kannalle. ——— Silloin se ajatus on lähellä, että maanomistaja sen sijaan että hän torpparilta saa määrätyn rahasumman vuodessa, saa sen valtiolta, jolle sen vuokramies maksaa. ——— Väliasteena maanomistukseen on vuokramuoto. ——— Vuokramiesten suuri lukumäärä oikeuttaa vuokralainsäädännössä menemään pitemmälle kuin mitä on tehty muutamissa muissa maissa, joissa vuokramiesten luku on suhteellisesti paljon pienempi.
Koskettelin sitten niitä muistutuksia, joita maanomistajain kokous. ja komitea oli ehdotusta vastaan tehnyt.
Myöskään sosialistit eivät olleet tyytyväisiä maatalousvaliokunnan ehdotuksiin. Hekin hyökkäsivät niitä vastaan, joskin päinvastaisilla perusteilla kuin maanomistajat. Siitä syntyi myös kiivas sananvaihto heidän kanssaan. Kun sosialistit levittivät huhua, että me »suomettarelaiset» muka olimme jarruttaneet vuokralain käsittelyä, valmistettiin puolueemme kansliassa vaalikirjanen »Kuinka torpparilakia laadittiin maatalousvaliokunnassa». Siihen julkaisi sosialistisen eduskuntaryhmän lentokirjakomitea vastauksen »Suomettarelaisten ruokottomuuksia torppariasiassa» — he käyttivät siihen aikaan koko epäparlamentaarista kieltä. Sosialistien pääsyytös oli, että me ja erityisesti minä maatalousvaliokunnan puheenjohtajana olimme tarkoituksella jarruttaneet torpparilain käsittelyä, mikä oli syynä siihen, ettei se ehtinyt valmistua vuoden 1907 valtiopäivillä. He tahtoivat tehdä myös luultavaksi, että me emme todella halunneetkaan uutta torpparilakia. Siitä meidän jarrutuksemme. — Sulo Wuolijoen kanssa, joka sosialistien taholla innokkaasti ajoi torppariasiaa, minulla oli erikoinen sananvaihto. Olimme kumpikin Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin edustajia. Wuolijoki kirjoitti Porissa ilmestyvään Sosialidemokraattiin neljä palstaa pitkän kirjoituksen »Suomettarelaisten kettuileminen torpparikysymyksessä». Minä vastasin meidän puolueemme lehdessä Satakunnan Kansassa kirjoituksella »Sosialistien puoluejuonittelu torpparien kustannuksella». Nämät rubriikit kuvaavat, miten kiihkeätä tässä asiassa keskustelu silloin oli. — Mitään uusia näkökohtia ei näissä esiintuotu ja voinenkin jättää ne sillensä.
