Meidän piirimme käsitys torpparioloista
Sitä mukaa kuin tilastotiedot valmistuivat ryhdyttiin meidän piirissämme miettimään, mitä asiassa olisi tehtävä. Kun suomalaisen puolueen ohjelmaa vuosina 1904—1905 alettiin tarkemmin hahmotella, muodostivat torppari- ja muut agraarikysymykset siinä erään tärkeimmistä osista. Jouduin tätä asiaa erityisesti harrastamaan. Eduskuntauudistus, torppariasia ja kunnallinen äänioikeus olivat ne kolme kysymystä, joihin siihen aikaan keskitin työni. Muihin asioihin en ehtinyt aikaani käyttää. Olin Hämeestä kotoisin olevana ja varttuneemmalla iällä siellä kesiäni viettäneenä joutunut jonkun verran näkemään torpparioloja ja sen varjopuolia sekä tutustumaan maaseutuväestön ajatuksiin asiasta. — Olin niihin aikoihin joutunut perehtymään eräisiin muihinkin maaseudun kysymyksiin, kun vuosina 1902—1903 olin puheenjohtajana valtion komiteassa, joka valmisti ehdotuksen maanomistusta painavan kyytilaitosrasituksen uudistamiseksi. Komitean ehdotuksen pohjalla annettiin vuosien 1904—1905 ja uudestaan 1905—1906 säätyvaltiopäiville sekä vuonna 1907 eduskunnalle hallituksen esitysasiassa. Niitä ei kuitenkaan ehditty loppuun käsitellä.
Meidän käsityksemme mukaan oli lähdettävä siitä, että torpparit eivät olleet tavallisia enemmän tai vähemmän irrallisia arentimiehiä, vaan torpparilaitos muodosti pysyvän ja erittäin merkittävän osan maata viljelevästä väestöstä, jonka irrottaminen viljelmiltään ei ollut ajateltavissa, vaan jonka aseman lujittaminen oli sen ajan tärkeimpiä tehtäviä. Tämä reformi oli mielestämme käytännöllisimmin suoritettava kahdessa erässä: Ensiksi oli torpparien asema parannettava ja vahvistettava. Sen jälkeen oli niin suuri osa torppareista kuin mahdollista nostettava itsenäisiksi maanomistajiksi, jotka hallitsivat maata peruuttamattomalla vuokraoikeudella, mikä olisi muutettava täydeksi omistusoikeudeksi.
Tämä ohjelma oli meille alusta alkaen selvillä. Omasta puolestani esitin sen julki useamman kerran.
Maaliskuun 10 päivänä 1908 käsiteltäessä eduskunnassa Vuojoen ja Lavilan tiloja koskevaa välikysymystä lausuin:
Viime aikoina on meidän maassamme agraarikysymyksen alalla etusijassa ollut kysymys vuokraolojen järjestämisestä ajanmukaiselle kannalle. Tätä kysymystä on laajoissa piireissä pidetty tärkeimpänä siinä merkityksessä, että se on ensiksi ratkaistava, koska se koskee ——— kokonaista puoltatoista sataa tuhatta perhettä. ——— Mutta selvää on, että vuokra lainsäädännön kautta ei koskaan voida näitä kysymyksiä ja oloja järjestää täysin tyydyttävälle kannalle. Paraskaan vuokralainsäädäntö ei voi niitä haittoja poistaa, jotka oleellisesti liittyvät vuokramuotoon, ja sen vuoksi on oman maan hankkiminen pidettävä päämääränä, johon on pyrittävä, ja on siinä etenkin koetettava toimia niin, että varsinaisista maanviljelystorppien vuokramiehistä niin moni kuin mahdollista pääsee tilaisuuteen lunastamaan torppansa omakseen.
Lokakuun 19 päivänä 1908 maanvuokralakia käsiteltäessä eduskunnassa lausuin:
Minusta tuntuu, niinkuin eri edustajat pitäisivät silmällä tätä lakiasiata käsitellessä erilaisia oloja. Minä olen pitänyt koko ajan silmällä etupäässä niitä seutuja, joissa maanomistajien lukumäärä on tilaston mukaan noin 10—12—13 % kaikista maaseudun ruokakunnista, siis noin 1/10, hiukan enemmän, ja joissa vuokramiesten lukumäärä nousee paljoa suurempaan suhteelliseen määrään. Siellä tarvitaan tällaista lakia, jota vastoin luulen, että sitä tässä muodossa tuskin tarvittaisiin niissä osissa maata, joissa vuokramiesten lukumäärä on paljon pienempi. Näissä minun mainitsemissani seuduissa on olemassa varsinaisena pienviljelijäluokkana torppari- eli vuokramiesluokka. Mikäli voin käsittää, niin tuskin voi tulla kysymykseen, että suurikaan osa näistä vuokramiehistä joutuisi pois tiloiltansa, vaan tämä asutusmuoto on nyt jo niin vakiintunut, että se on pantava pohjaksi näitä oloja järjestettäessä. Senvuoksi olen tullut siihen käsitykseen, että tässä olisi pääasiallisena tehtävänä juuri koettaa vakiinnuttaa, tehdä mahdollisimman pysyväiseksi nämä pienviljelijäin hallintamuodot ja sitten vähitellen mennä eteenpäin niin, että niin suuri osa kuin mahdollista, jos mahdollista kaikki varsinaiset maanviljelystorpat, voitaisiin nostaa maanomistajiksi. Siihen minä katsoisin olevan pyrittävä, ja onhan muissakin porvarillisissa ryhmissä tämän pyrkimyksen ilmoitettu saavuttavan suurta kannatusta. En senvuoksi katsokaan tätä vuokralakia arennin kannalta, arentitilojen järjestämisen kannalta, vaan — suotakoon anteeksi vertaus, joka kylläkin on ontuva — minun mielessäni on ollut se ajatus, että tässä on meillä se talonpoikien, pienviljelijäluokan emansipeeraaminen, vapauttaminen, joka ulkomailla on esiintynyt toisessa muodossa riippuen kehityksestä, jonka lävitse maalaisolot ovat siellä käyneet. Sen vuoksi minusta jokaista toimenpidettä ja jokaista lakimääräystä, joka tekee näitä oloja irrallisiksi, olisi vältettävä ja koetettava nyt saada ne pysyväisiksi, ja sitten keksiä keino, millä tavalla niitä yhä enemmän vakiinnutettaisiin, kunnekka lopulta saataisiin tämä varsinainen pienviljelijäluokka nostetuksi maanomistajien joukkoon. En voi käsittää, että niissä maakunnissa, joissa suurin osa varsinaista maanviljelijä väestöä on tällaista vuokramiesluokkaa, voisi ajatella niiden nostamista maanomistajien joukkoon sillä tavalla, että ne joutuisivat tiloiltaan pois ja hankkisivat jostain muualta itselleen viljelysmaata. En luule, että sellainen menettely käytännössä on ajateltavissakaan.
Samassa istunnossa sosialistiedustaja Edvard Gylling oli siteerannut erästä minun aikaisempaa lausuntoani ja sanoi sen johdosta, että meidän vanhasuomalaisten tarkoituksena oli pakottaa torpparit jäämään yhä edelleen turpeeseen kiinni. Ainoastaan yksityinen torppari voisi kyllä mahdollisesti päästä torpasta siirtämällä vuokraoikeutensa toiselle, mutta torppariluokka kokonaisuudessaan ei vuokrasuhteesta pääsisi, vaikka heidän harjoittamansa pienviljelys kävisi kannattamattomaksi. Siihen vastasin:
Suotakoon anteeksi, etten ymmärrä tällaista ajatusta. Kaiketi nyt koko torpparilainsäädännössä edellytetään, että pienviljelys kannattaa, ja nähdäkseni nykyään yleisesti oloja järjestettäessä edellytetään juuri sitä, että pienviljelys kannattaa ja voipi pysyä pystyssä. Jos tätä epäillään, silloin tietysti ei tämä toimenpide, tämä laki eikä moni muukaan toimenpide, jotka tarkoittavat pienviljelijäväestön ja pienviljelyksen kohottamista, suinkaan olisi paikallaan. Mutta jos tulee sellainen kehityksen kohta, että pienviljelys ei kannata, niin sehän ei vaikuta ainoastaan torppareihin, vaan se vaikuttaa myös muihin, suurimpaan osaan meidän maanomistajaluokkaa, joka enimmäkseen on pienviljelystä. Jos sellainen ajankohta tulee, se vaatii silloin, ei sitä, että koko tämä satatuhatperheinen vuokramiesluokka helposti pääsee erilleen vuokrasopimuksesta, silloin täytyy kysyä, mihinkä jäävät pienet maanomistajat sellaisissa oloissa? Mutta ne ovat sen ajan murheita, ja se sukupolvi, joka silloin on asioita järjestämässä, ottakoon huomioon, mitä ajan olot vaativat; nyt ei tällaista edellytystä voi ollenkaan ainakaan tämän lainsäädäntökysymyksen yhteydessä ottaa huomioon.
Samassa eduskunnan istunnossa Danielson-Kalmari, liittyen minun »arkaillen esittämääni» ajatukseen, lausui, että tässä oli edessä meidän maamme talonpoikien vapauttamis-, »emansipatsiooni»-lainsäädäntö. Hän kosketteli laajasti sekä oloja omassa maassa että tähän verrattavia toimenpiteitä ulkomailla, varsinkin Preussissa ja Tanskassa. Hän kannatti esillä olevia ehdotuksia sen tähden, että ne »avaavat uran suurille ja tärkeille uudistuksille. Sillä että uudistuksia on tehtävä muitakin kuin mitä nämä vuokralait määräävät, siitähän me kaikki olemme yksimieliset.» Danielson-Kalmari huomautti myös miten Tanskassa, kun siellä 1780-luvulla tuo vapautustyö tapahtui,
»hyvin ymmärrettiin, ettei riittänyt, että entiset epävapaat alustalaiset muutettiin elinaikaisiksi tai 50-vuotisiksi vuokramiehiksi, vaan päämaali oli luoda heistä itsenäisiä pikkuviljelijöitä. ——— Samoja uria siellä siis käytiin jo silloin, joille täällä meillä toista vuosisataa myöhemmin nyt pyritään. — Me voimme toivoa, että lainsäädäntö, kun sitä jatketaan siihen suuntaan, kuin jo on ajateltu, siirtämällä yhä enenevät määrät entisistä alustalaisista riippumattoman pikkuviljelijän asemaan, tuo mukanaan tuloksen, jonka samanlaatuinen, yksityisten muodollista vapautta kyllä rajoittava, mutta aikakauden todellisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia syvimpiä tarpeita silmällä pitävä lainsäädäntö ulkomailla, nimenomaan Tanskassa oli saanut aikaan.»
Saman ajatuksen lausui Hannes Gebhard eduskunnan istunnossa 23 lokakuuta 1907, keskusteltaessa 50 vuoden vuokra-ajasta:
»Maanviljelys menestyäkseen tarvitsee pitkää aikaa, vakaata jatkuvaisuutta. Sen vuoksi me itse asiassa emme ainoastaan pyri pitkäaikaiseen, 50-vuotiseen vuokraan ——— vaan tarkoituksemme on suorastaan tehdä vuokrasuhde tavallaan perinnölliseksi. Kun me ehdotamme, että vuokra-aika on oleva 50 vuotta ja että näiden 50 vuoden perästä maanomistaja on velvollinen joko jatkamaan sopimusta uudestaan 50 vuodeksi tai maksamaan korvausta vuokramiehelle hänen toimittamistaan parannuksista edelliseltä ajalta, niin tämä tulee itse asiassa olemaan sitä, johonka me olemme pyrkineetkin, nimittäin että maanomistajat useimmissa tapauksissa tulevat jatkamaan vuokrasuhdetta. Ainoastaan silloin kun erityiset asianhaarat tekevät maanomistajalle välttämättömäksi ottaa vuokratila omaan haltuunsa ja se käy hänelle taloudellisesti mahdolliseksi, ainoastaan silloin tulee vuokrasuhde lakkaamaan.»
Sosialistit olivat syyttäneet meidän tahtovan »kiinnittää torpparit ja mäkitupalaiset turpeeseen». Saman väitteen kuulimme myös toiselta taholta: edustaja Jonas Castrén, joka jyrkästi vastusti meidän puolueemme torppariohjelmaa, katsoi myös, että sen mukaan torppari pakotettaisiin »pysymään vuokra-alueella epämääräiseen tulevaisuuteen asti», sillä vuokrasopimus tulisi pidennetyksi 50 vuodeksi ja jälleen 50 vuodeksi, loppumattomiin asti. Torppari joutuisi maaorjaksi, »kytketyksi epämääräiseksi ajaksi turpeeseen». — Tähän Gebhard 25. 9. 1908 suorasukaisella tavallaan vastasi eduskunnassa:
Niin, juuri siihen me pyrimme ja siihen pyrkivät tässä maailmassa useimmat terveesti ajattelevat ihmiset. Turpeeseen kiinni, sitä se on juuri, johon suomalainen puolue todella vakaumuksella pyrkii. Me tahdomme tehdä työtä juuri sen puolesta, että niin monet torpparit ja niin monet tilattomat kuin suinkin pääsisivät niin pian kuin suinkin turpeeseen kiinni. Meidän tarkoituksemme on saada torppareiden olosuhteet pysyväisiksi.
Meidän mielestämme vuokraolojen järjestäminen oli välttämätön vahvan perustan luomiseksi yhteiskunnalle, varsinkin sitten kun eduskunnan pohjaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan voimaansaattamisen kautta oli suuresti laajennettu. Viittaan siihen, mitä tästä asiasta lausuin puheessani Viipurissa 19. 11. 1905, josta edellä olen kertonut. Edellä mainitsemassani vuonna 1913 julkaisemassani kirjoituksessa lausuin:
Yksi tosiasia oli olemassa, jota useimmissa kysymyksissä, taloudellisissakaan, ei voitu jättää pois laskelmista. Se oli painopisteen siirtyminen maan asiain ratkaisuissa — mikäli se meistä itsestämme riippuu — yhdellä kertaa monta ja pitkää askelta yhteiskunnan portaita alaspäin; se oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarijärjestelmän voimaanpaneminen kansan valtiollisessa elämässä. Tämä tosiasia oli heti suurlakon aikana selvä.
Eräillä tahoilla näkyi olleen se käsitys vallalla että yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskuntalaitoksen voimaanpanemisen ei tarvinnut tietää juuri sanottavia muutoksia muilla aloilla. Ajateltiin ikään kuin tuo suuri muutos sisältäisi ainoastaan, että annetaan ihmisten viedä joka kolmas vuosi äänilippunsa uurnaan, koska se heitä niin huvittaa, mutta muuten jätetään asiat entiselleen. Tai ehkä ajateltiin, niinkuin kirjanpainaja Aslaksen Ibsenin »Kansanvihaajassa»: Suuressa politiikassa ei Aslaksen ollut pelkuri, mutta »paikallisissa asioissa» on paras olla varovainen; muuten voi syntyä »korvaamatonta vahinkoa talonomistajille ja muille» Meidän piirissämme oltiin, ainakin täällä keskuksessa, jokseenkin yksimielisiä siitä että uusi asioiden tila — edellyttäen että valtiollinen koneisto saisi ulkonaisista vaikutuksista vapaana toimia olojen pakosta monella alalla, ei vähimmin taloudellisella, toisi mukanaan syvälle käyviä seurauksia, jotka eivät ole vältettävissä. Jos tahtoi asioiden kulkuun vaikuttaa, tuli saada selville mitä nämät seuraukset olivat ja mihin asti ne ulottuivat.2
